On airs, waters, places

Let's talk about the weather. Mikäänhän ei tietenkään ole kliseisempää kuin englantilaisen keskustelun perikuvana pidetty, savolaista "ohan tuota ilimoja pielly vuan pysyyhä hyö pitelemättäe"-pyörittelyäkin tyhjänpäiväisempi sään kommentointi pitkään ja perusteellisesti... Jotain perua asiassa kyllä saattaa olla, ja selitys piillee täkäläisessä small talk -kulttuurissa. Tässä eräänä päivänä jopa Big Issuen myynyt työtön miekkonenkin aloitti säätilan analyysin allekirjoittaneen kaivaessa kuvettaan. Eipä ilmiössä sinänsä mitään vikaa ole - säähän on kai aina ajankohtainen asia, tosin itse koen useimmat säätilat ongelmallisiksi. Joko on liian kylmä tai kuuma tai sitten on inhottavan kuivaa.

Täällä ei moista ongelmaa ole. Sää on mitä miellyttävin! Sopivan korkea ilmankosteus, yleensä puolipilvistä, aamuisin sadekuuroja joihin on mukava herätä - yleisestikään ei ole liian kuuma tai kylmä. Niinpä tämäkään säästä puhuminen ei ole suinkaan pelkkää blogin pakollista päivittämistä, vaan se liittyy laajempaan tematiikkaan, joka on ollut etenkin tänään erityisen pinnalla. Luettuani ensin koko viikon kirjallisuutta liittyen klimatologiseen determinismiin, osallistuin tänään vieläpä seminaariin aiheesta Maison Française d'Oxfordissa. Kyseessähän siis on (niille jotka eivät ilmiötä jo entuudestaan tunne) antiikissa, keskiajalla ja pitkälti uudella ajallakin vaikuttanut ajattelutapa ja luonnontieteellisesti perusteltu teoria siitä, kuinka erilaiset ilmastolliset olosuhteet vaikuttavat niissä eläviin kansoihin, yleensä korostamalla (liikaa) jotakin kyseisen ihmisryhmän jäsenten ruumiinnestettä (tiedättehän, ne klassiset veri, lima, musta ja keltainen sappi...), mikä puolestaan vaikutti näiden luonteeseen. Antiikissa tämä tietenkin liittyy relevantisti niihin tapoihin, joilla kreikkalaiset ja roomalaiset luonnehtivat muita kansoja, joiden katsottiin asuvan muissa, vähemmän erinomaisissa ilmastoissa.


Juttu alkoi tietenkin alunperin kreikkalaisten parissa - niinkuin jutuilla annetaan ymmärtää olevan tapana alkaa... hyvässä ja pahassa. Sivilisaation ja sen puutteen tai vaillinaisuuden tarkastelun dynamiikkahan oli tuttua jo Kaksoisvirtainmaasta - jossa kaupunkikulttuurit olivat jo kauan luonnehtineet ympäröiviä nomadikansoja vähättelevin termein - mutta kreikkalaiset loivat tematiikalle suorastaan teoreettisen pohjan. Ensin Aristoteles ja myöhemmin lukuisat lääketieteelliset, maantieteelliset ja etnografiset kirjoittajat (tunnetuimpana kenties Hippokrates teoksessaan Peri aërōn hydatōn topōn) täydensivät ajatussysteemiä, joka lopulta siirtyi roomalaisille - ja kaikkiaan tietenkin antiikin kirjallisuudesta koko myöhempään länsimaiseen traditioon. Perusideana oli, että maailma jakautui leveyssuunnassa 3-7:ään vyöhykkeeseen, jotka olivat joko asumiskelvottomia kylmyyden tai kuumuuden takia, tai asuttavissa, muttei niin hyvin edellytyksin kuin vyöhykkeistä (klimata) keskimmäinen, Välimeren vyöhyke. Idän ja etelän kansat nähtiin yleensä älykkäinä, mutta tarmottomina, kun taas pohjoisen ja lännen kansoille tyypillisenä pidettiin sotaisuutta ja äkkipikaisuutta, jota vastasi älyllinen lahjattomuus. Kaiken keskellä elävinä vain kreikkalaiset (ja myöhemmin roomalaisetkin) olivat todella tasapainoisia...


Esimerkiksi pohjoisten barbaarien kuten kelttien ja germaanien aggressiivisuus selitettiin näin, että koska heidän asuttamansa pohjoisen vyöhykkeen ilmasto oli kostea ja kylmä, kerääntyi heidän jäseniinsä runsaasti veden elementtiä edustavaa limaa, mikä puolestaan teki heistä suurikokoisia ja vaaleita; koska ilmaston kylmyys ei kuitenkaan mahdollistanut tämän kosteuden haihtumista, täytyi moisen ikävän ilmaston asujainten olla poikkeuksellisen kuumaverisiä, jotta he jotenkin edes pääsisivät eroon tuosta nesteestä. Kyseinen kuumaverisyys teki heistä muutenkin äkäisiä, ja tämä vielä yhdistyi heidän luontaiseen järjettömyyteensä.

Nämä teoriat olivatkin sitten todella pitkäikäisiä ja vaikutusvaltaisia, aina siinä määrin että nykyäänkin vielä pohdimme seminaareissa niiden vaikutusta toisten kansojen luonnehtimiseen kautta historian. Asia on kiinnostava eikä vailla kuranttiuttakaan. Eräs puhuja veti kiintoisasti, tosin vain puolivakavaissaan ja avauksenomaisesti, kuvaan mukaan amerikkalaisen, semipopulistisen tutkijan Jared Diamondin taannoisen, Pulitzer-palkitunkin (for what it's worth...) teoksen Guns, Germs and Steel (1992), ja katsoi tämän edustavan tietynlaista paluuta jonkinasteiseen klimatologiseen determinismiin - teoksessahan korostetaan nimenomaan maantieteen ja ilmaston vaikutusta ihmiskunnan historiaan; tyhjentävästi kumotut ja - oikeutetusti - pahamaineiset teoriat eri ihmisryhmien tai kulttuurien paremmuudesta ovatkin ehkä korvautuneet (ainakin Diamondin teorioissa) näkemyksillä eri maantieteellisten elementtien paremmuudesta. Itse olen joskus havainnoinut, että etenkin Andien kulttuuripiirin lukuisten sivilisaatioiden kytkeminen El Niño -ilmiöön edustaa tällaista "ilmastohistoriallista sivilisaatioiden selittämistä".

Mutta nyt huomaan luennoivani... pahoittelut siitä. Aihe vain on varsin kiinnostava, kuten jo totesinkin, ja liittyypä se omaan tutkimukseenikin ihan kohtuullisen relevantisti. Loppuun - ja kytkeäksi kyseisen lopun sieväksi elliptiseksi rakenteeksi tuon alun kanssa - haluaisin vielä liittää pienen sanoman ystävältämme, verrattomalta Maxilta (älkää huoliko, keksin kyllä kohta jonkun muunkin siteerattavan; tämä nimenomainen pätkä on vain niin hieno, ja Maxin lukemisesta on vielä niin vähän aikaa että muistuu mieleen nostaa näitä esille), joka oikein kauniin sanakääntein ja mukavasti ilmasto- ja humoraaliteorioita peilaten kirjoittaa Oxfordin ilmastosta ja sen vaikutuksista ihmisiin seuraavasti:


“I floated out into the untenanted meadows. Over them was the usual coverlet of white vapour, trailed from the Isis right up to Merton Wall. The scent of these meadows’ moisture is the scent of Oxford. Even in hottest noon, one feels that the sun has not dried them. Always there is moisture drifting across them, drifting into the Colleges. It, one suspects, must have had much to do with the evocation of what is called Oxford spirit – that gentlest spirit, so lingering and searching, so dear to them who as youths were brought into ken of it, so exasperating to them who were not. Yes, certainly, it is this mild, miasmal air, not less than the grey beauty and gravity of the buildings, that has helped Oxford to produce, and foster eternally, her peculiar race of artist-scholars, scholar-artists. The undergraduate, in his brief periods of residence, is too buoyant to be mastered by the spirit of the place. He does but salute it, and catch the manner. It is on him who stays to spend his maturity here that the spirit will in its fullest gradually descend. The buildings and their traditions keep astir in his mind whatsoever is gracious; the climate, enfolding and enfeebling him, lulling him, keeps him careless of the sharp, harsh, exigent realities of the outer world. Careless? Not utterly. These realities may be seen by him. He may study them, be amused or touched by them. But they cannot fire him. Oxford is too damp for that. [...] Oxford, that lotus-land, saps the will-power, the power of action. But, in doing so, it clarifies the mind, makes larger the vision, gives, above all, that playful and caressing suavity of manner which comes of a conviction that nothing matters, except ideas, and that not even ideas are worth dying for, inasmuch as the ghosts of them slain seem worthy of yet more piously elaborate homage than can be given to them in their hey-day. If the Colleges could be transferred to the dry and bracing top of some hill, doubtless they would be more evidently useful to the nation. But let us be glad there is no engineer or enchanter to compass that task. Egomet, I would liefer have the rest of England subside into the sea than have Oxford set on a salubrious level. For there is nothing in England to be matched with what lurks in the vapours of these meadows, and in the shadows of these spires – that mysterious, inenubilable spirit, spirit of Oxford. Oxford! The very sight of the word printed, or sound of it spoken, is fraught for me with most actual magic.”

- Max Beerbohm, 1911 (Zuleika Dobson, chapter 12)