"What ho, gods of the Abyss!" (or, love kräftor)

Kauniin, suorastaan seesteisen suomalaisen järvimaiseman takana - niin, peräti sen alla - uinuu ikiaikaista unta, synkkiä unia nähden, muinaisten hirvitysten heimo, jotka vain ihmiskunnan yhteisillä ponnistuksilla saadaan pidettyä aisoissa... No heh, lovecraftimaisuudet sikseen, olisihan ollut aika kurjaa käydä Suomessa ilman ravun rapua. Onneksi rapusia järjestyi vielä kauden lopullakin parikymmentä kappaletta (joukossa muutama todella kookas yksilö, selvästi joitain makeanveden hummereita tai sellaiseksi tähdänneitä...), niin että haettuani apuvoimia vallan Turusta saakka saimme vielä aikaiseksi ihan kelpoisat rapukekkerit. Useamman päivän ajan sitä vietti niin antaumuksella vapaa-aikaa ettei muista kotvaan viettäneensäkään... Myös jousella tuli ammuttua mittavan tauon jälkeen, mikä taitojen ruostumisen huomioonottaen on selvästi ollut aivan liian pitkä aika.

Järviepeleiden ohelle valmistimme grillissä halloumi-maissi-tiikerirapuvartaita, joita varten rapueläimiä oli ensin marinoitu huolella melko paljon marokkolaista chermoula-kastiketta muistuttavassa valkosipuleisassa seoksessa.

(Jaa no sen verran voisin palata tuohon otsikkooni ja siis H. P. Lovecraftin yliluonnollisen kauhun äärelle, että antaisin viitteen ilmaisun alkuperäislähteeseen. Kyseinen tokaisu on siis Alan Mooren käsialaa, ja liittyy League of Extraordinary Gentlemen -sarjakuvasarjan erääseen tarinaan, jossa Wodehousen pidetyt hahmot Bertie Wooster [jonka repliikki on kyseessä] ja miespalvelijansa Jeeves päätyvät keskelle Lovecraftin nilviäismäisiä kauhuluomuksia edwardiaanisessa miljöössä... No mutta tämä tästä. En ole sinänsä itsekään aivan varma koko tämän postuloidun ravut + muinaiset kaaosjumalat -yhteyden huvittavuudesta, etenkään mikäli lukija ei ole kyseisen jenkkikirjoittajan tuotantoon tutustunut, mutta olkoon nyt tämän kerran. Jälleen näeme kuinka kauaskantoinen voi otsikkoon ängetty huono sanaleikki olla.)

Fakta vain on, että kyllä ne ravut varsin bisarrin näköisiä otuksia ovat, siitä ei pääse mihinkään. Hyviä kuitenkin kuin mikä, peijakkaat.

Täytyy kuitenkin todeta, että kenties vielä rapujakin suurempi ilon aihe oli yömyöhästä aamuvarhaiseen (mm. laiturilla makoillen) tarkkailtu tähtitaivas, joka kaukana kaupunkien valosaasteesta oli suorastaan ällistyttävä. Itseasiassa koko spektaakkelin eksistentiaalinen uhkaavuus olisi voinut olla jo liikaa mikäli nämä alussa (ja otsikossa) referoimani Lovecraft-mielleyhtymät olisivat pälkähtäneet päähän jo tuolloin. Tähdenlentojakin näkyi vaikka miten monta, ja viirupöllön (ketuksi luultu) ääni viihdytti kuuntelijoita enemmän kuin ehkä selvänä ollessaan voisi kuvitella.

Shrubs and 'shrooms

Syyslomasta käynyt Suomen-keikka nieli useamman viikon, mutta poiki toisaalta paljon rentoutumista, mukavaa yhdessäoloa ystävien kera - sekä tietenkin runsain mitoin skandinaavisten metsien parasta tuotetta, sieniä. Mainittakoon muuten ohimennen että lukemisena ollut Roger Deakinin Wildwood: A Journey through Trees (paperback, Penguin 2008), osoittautui oikein sopivaksi lukemistoksi metsäänmenoa suunnitellessa. Kirja on siis maineikkaan brittiläisen (nyt edesmenneen) kirjoittajan, dokumentaristin ja luontoihmisen kootut muistelot suhteestaan puihin. Hyvää tekstiä, muutamia muistamisen arvoisia ilmaisuja, ja ehdottomasti hyvin peribrittiläistä rakkautta luontoon. Vaikka tällä saarella on valtaosin onnistuttu hankkiutumaan vanhan kasvun metsistä eroon jo keskiajalta lähtien, ovat sentään nuo viimeiset läntit alkuperäistä puustoa varsin korkealle glorifioituja...

Olkoon tämä raportointipostauksista ensimmäinen kuitenkin omistettu pääosin sienille, noille itiöemäisille ystävillemme. Hienoa tässä syksyssä näyttäisi olleen (ainakin tällaiselle ulkopuolelta tulleelle riistäjälle) se, että sienisato kypsyi myöhään mutta varsin runsaana - etenkin sillä alueella Itä-Suomessa missä majailin. Tämä myöhäisyys näkyy tietenkin sienisääsken toukkien suhteellisena vähäisyytenä, vaikka toisaalta ajankohdasta johtuen esimerkiksi kanttarelleja oli turha toivoa juuri löytävänsä. Vaan väliäkö tuolla, kun erinomaisesti edustettuina oli kaksi muuta suosikkiani: ukonsieni (Macrolepiota procera) ja herkkutatti (vanha kunnon Boletus edulis).

Ukonsieni on todella ylellinen tapaus. Käytännössä aina madoton, vaikea sekoittaa mihinkään muuhun sieneen, herkullisen (fenkolin ja pähkinän sekoituksen) tuoksuinen ja todella herkullisen makuinen kolmen tähden sieni. Vain lakit ja renkaat kannattaa käyttää tuoreena - jalat ovat hiukan liian kuituisia siihen, mutta sen sijaan sopivan erinomaisesti kuivattuina sienijauheeksi. Perheemme klassikkoresepti ukonsienille on perin yksinkertainen: paneroidaan lakit jauho-suola-pippuriseoksessa ja paistetaan voissa. Muuta ei yksinkertaisesti tarvitse, enkä voisi kuvitella minkään keinotekoisen vegetuotteen voivan apinoida pihviä yhtä vakuuttavasti...

Herkkutatin ylistyksen laulaminen olisi kai jonkinmoista ajanhukkaa - siinä määrin tunnettu ylellisyys se on. Ainoana ongelmana onkin löytää niitä mahdollisimman madottomia yksilöitä, sillä usein jopa aivan pienissä palleroissa on jo tihulainen tai pari. Toivo kannattaakin panna lähinnä myöhäiseen satoon ja hyviksi todettujen paikkojen säännölliseen tarkastamiseen. Ja jos sitä satoa on oikein hyvin, siis enemmän kuin itse jaksaa syödä, niin ainahan voi viedä tatteroiset italialaisille sisäänostajille, joilta saa kaiketi ihan kelpo hinnan. Ironista onkin, että kun ennen lähtöäni kävin Taylor's of Oxfordissa ostamassa cumberlandin hyytelöä, huomasin tarjolla myös pienen (ehkä 50 g:n) pussin kuivattuja tatteja. Fungi porcini, Italian herkku... Ironista jutussa oli tietenkin se, että hintana tuolla pussilla oli noin 8 £, ja että todennäköisimmin tatit oli pakattu Italiassa, mutta tuotu sinne jostain ihan muualta, ties vaikka Suomesta. Näin ollen kyseessä on mitä kätevin esimerkki kaupankäynnin perusideasta: tavara liikkuu, hinta nousee. Ja samaa kamaa, vieläpä tupituoreena, saa Suomen metsistä gratis.



Koska italialaistyyppisestä tattirisotosta näppäämäni otos oli taas niitä ärsyttävästi pystysuoraan kääntyneitä, pistän tähän reseptisuositukseksi toisen italialaistyyppisen ohjeen, joka ukonsienireseptin tavoin ei todellakaan ole vaikeudella pilattu. Tatticarpaccio kohtaa rucolan ja parmesaanin. Otetaan pienimpiä, napakoimpia herkkutatteja mitä löytyy, siivutetaan ne ohuelti (esim. juustohöylällä) pituussuuntaan, ja marinoidaan ehkä 20 minuuttia oliiviöljyn, sitruunamehun, suolan ja pippurin kombinaatiossa. Yhdistetään huuhdotun rucolan ja runsaiden parmesaanilastujen kanssa, ja kaadetaan marinadi koko komeuden päälle. Juuston maku pelaa todella hyvin yhteen tattien pähkinäisen loistokkuuden kanssa, ja rucolan kirpeys antaa ulottuvuutta tälle dynamiikalle. Jamie Oliveria lainatakseni: Bloody exciting stuff and damn quick to make.

Lisää Suomen-muisteloita saattaa seurata, ainakin sen verran että metsien lisäksi myös järvien tuotteet tulee kuitattua...

St. Giles' Fair

Viikko on kulunut perin nopeasti, ja ensi yönä koittaa taas sen kaikkea muuta kuin ilahduttavan yöllisen bussimatkan aika Oxfordista Gatwickiin. Suomessa käynnille lienee sinänsä tässä välissä ihan sopiva hetki, sillä lukukausi ei ala vielä liki kuukauteen. Täytyy kuitenkin todeta että kesäkausi on selvästi loppumassa täälläkin, ja turistien määrä on vähentynyt huomattavasti ( - helpotus!). Toisaalta yliopistolaiset eivät ole vielä läheskään palanneet, joten oikeastaan the Town pitää Oxfordissa valtaa tässä parin viikon ajan.

St. Gilesin (Pyhän Aegidiuksen) juhla 1. 9. ja sen tietämillä jo 1200-luvulta vietetyt markkinat ovatkin aina olleet kaupunkilaisten juttu, ja esimerkiksi University Gardens pidetään mielenosoituksellisesti kiinni parin päivän ajan - ilmeisesti osoittamassa että sehän ei mikään julkinen puisto olekaan. Samaten havaitsin monien kirjastojen ottavan omaa lomaa juhlan tähden - kaikkein harmittavimpana esimerkkinä Institutio Tayloriana, joka pitää porttinsa kahlittuna julmasti aina August Bank Holidaystä huomiseen. Kiitos vaan. Muutenkin the Fair valtaa elintilansa kaupunkiympäristöstä varsin kyselemättä: St Giles', joka on yksi kaupungin valtaväyliä, on suljettu liikenteeltä muutaman päivän ajan, ja metelin voi kyllä arvata käyvän esimerkiksi Balliol Collegessa asuvien hermoille ihan riittävästi.


(Taas se teki tuon saman väärinpäinlaittamisen ruokakuvan suhteen... mikä tätä ohjelmaa vaivaa? En osaa.) No mutta joka tapauksessa. Vaikka markkinahumu ei sinänsä ole minun juttuni ollenkaan, eikä jonkinmoisen stressin alla oleminen suinkaan tee huutavien teinilaumojen kestämisestä yhtään helpompaa, oli markkinoilla kuitenkin yritettävä käydä edes lyhyesti. Sitäpaitsi Magdalen Streetillä olevan Caribbean Food -kojun ohitse ei olisi ollut kovin helppo kävellä mitään kokeilematta. Aitoon tyyliin halkaistuissa peltitynnyreissä grillailtua ruokaa ei voi mitenkään erityisen halvaksi kehua (Cowley Roadilta saa samaa tavaraa ympäri vuoden murto-osalla tästä hinnasta), mutta jerk chicken with rice and beans, todellinen jamaikalaisklassikko, oli kyllä maun puolesta hintansa väärti.



Omalla tavallaan karibialaisruoka tuntui myös ajankohtaiselta, sillä luen parhaillani Jean Rhysin (1890-1979) Wide Sargasso Sea-teosta suurella innolla. Perusideana Rhysillä, joka muissakin kirjoituksissaan tapasi käsitellä sorrettujen, väärinymmärrettyjen ja syrjäytyneiden psyykeä, on kirjoittaa Charlotte Brontën Jane Eyreä täydentävä paralleeliromaani, joka kertoo herra Rochesterin ullakolle sulkeman "hullun vaimon" tarinan tämän näkökannalta. Uskoisin että lähes kaikkia Jane Eyren lukijoita kyseisen (niin ilmiselvästi psykologisia tulkintoja vaativan) hämärän hahmon patriarkaalinen ja todella yliolkaisen viktoriaaninen käsittely on jäänyt häiritsemään. Viime vuosikymmeninä tällainen 'täydentävä' narratiivi on tietenkin muodostunut jo lähes omaksi genrekseen, mutta kannattaa muistaa kirjan ilmestyneen jo 1966. Kirjoittajan omat kreolijuuret johtavat postkolonialististen teemojen erittäin mieleenpainuvaan käsittelyyn, minkä lisäksi teoksen kieli on todella, todella korkeatasoista. Tajunnanvirran synnyttämien kuvien runsautta korostava kielen yksinkertaisuus ja karibialaisen puheenparren taitava käyttö tekevät lukukokemuksesta äärimmäisen nautinnollisen huolimatta aiheen synkistä aspekteista. Ainakin neljä (tai neljä ja puoli) tähteä viidestä.