"All these things are good to me"

Ja sananen sponsoreiltamme... -- Ei nyt sentään, mutta ajattelin joka tapauksessa (lähinnä koska nyt on myöhä enkä jaksa mitään haastavampaa postata) että voisin tuoda esille eräitä arkielämän pieniä materiaalisia/hyödykkeellisiä iloja, jotka tekevät kyseisestä elosta juuri sen rippusen verran ilahduttavampaa... Ja koska voin väittää (- uskokoon ken tahtoo -) olevani yksinkertaisten ilojen ihminen, tällainen perustavanlaatuisten pikku asioiden kavalkadi saattaa olla soveliasta lykkäistä liikkeelle - ennen muuta koska monet tuotteet (niin kovin kurja sana käyttää! tämä kuulostaa nyt entistä enemmän mainostukselta...) ovat Suomesta uupuvia, tai muuten vain sellaisia joita saatan kuvitella muidenkin haluavan testata.

Aloitetaan perusasioista, eli kynistä. Yllättävääkö? Ei pitäisi olla, sillä mikä voisi olla humanistille tai muulle akateemiselle puuhastelijalle merkittävämpää kuin luotettava, laadukas ja miksei esteettinenkin väline asioiden pistämiseksi paperille? Oma instrument of choiceni on merkkiä Cross, ja hankittu High Streetin kynäliikkeestä. Kyllä - täällä todella on kynille omistettu, vieläpä varsin laaja liike, jossa vanhat, arvokkaat donit käyvät hankkimassa toisilleen eläkelahjoja, lapsenlapsilleen pikku tuliaisia ja tietenkin kahdeksankympin villityksen iskiessä monenmoisia viriteltyjä, siiveikkeillä ja erityisen laajoilla mustesäiliöillä varustettuja vempaimia. Niin tai näin, Cross on itseasiassa amerikkalainen, vuonna 1846 perustettu kynänvalmistaja, jonka monipuolisista ja kauttaaltaan laadukkaista tuotteista löytyy myös köyhemmällekin syntiselle sopivia vaihtoehtoja. Itse päädyin siniseen ja hopeaiseen yksilöön, joka on mahdollista täyttää sekä valmiilla mustepatruunalla että mustepullosta käsin. Jälki on miellyttävän ohut ja erinomaisen tasainen, niin että olenkin ottanut tavaksi kirjoittaa hankittujen kirjojen omistuskirjoitukset juuri sillä. (Lakattu puinen, intarsiakoristeltu kynäkotelo on muisto Damaskoksen Takiyya al-Suleimaniyyasta...)

Viivähtäkäämme vielä hetki puhtaan materiaalisten käyttöesineiden parissa. Taisin taannoin mainitakin hankkineeni Ashmolean Museumin puodista japanilaisen astiasetin, kun kyseisessä liikkeessä kerran oli 20%:n alennus kaikista tuotteista. No, setti on nyt testattu sekä ruuan että saken suhteen, ja olen siihen varsin tyytyväinen. Vihervänmustista kipposista tuli mausteastioita, joihin kerään eri vaiheissa keitoksiin menevät mausteet ennen niiden dumppaamista kattilaan/pannuun, mutta kaikki sinivalkoiset ovat tietenkin varattuja japanilaisten ruokakokeiluiden esillepanoon - tulette epäilemättä vielä törmäämään niihin kyseisessä kontekstissa.

No niin, nyt kyllä jätämme silkan materian, joka on lopultakin sangen triviaalia, ja siirrymme oikeasti merkittäviin asioihin, nimittäin hyvältä maistuviin sellaisiin... On muutamia asioita joita ilman arki olisi kovin paljon pensempää, tylsempää ja kertakaikkiaan vain mauttomampaa. Ehdottaisin etenemistä samassa järjestyksessä kuin kyseiset hyödykkeet voisivat tulla tavanomaisessa arkipäivässä vastaan (tosin, mind you, ne eivät suinkaan kaikki "kuulu päivään jokaiseen" tuota muinaista kahvimainosta lainataksemme). Yhtäkaikki, ensimmäisenä tulisi tässä järjestyksessä mainita Lapsang Souchong, tuo voimakkaasti savustettu kiinalainen musta tee. Vaikka kyseessä on varsin selvästi acquired taste, koen tämän teen tätä nykyä melko oleelliseksi osaksi aamua - etenkin englantilaisen aamiaisen muutenkin robusteja makuja tämä todella roteva, hallitseva tee tukee oivasti. Iltapäiväteelle se puolestaan on hivenen liian voimallinen - paitsi ehkä flunssan uhatessa.

Oikeista ruoka-aineksista en nosta tässä yhteydessä esille yhtäkään, sillä niiden aika koittaa taatusti muissa postauksissa - esimerkiksi suositeltavien pastalaatujen ja vastaavan ollessa kyseessä. Sen sijaan voisin mainita erään todella harvoin nauttimani ruokatavaran, tai naposteltavan oikeastaan, joka yleensä on saanut osakseen vain ylenkatseeni. Tyrrell'sin perunalastujen suhteen joudun kuitenkin myöntymään kiistattoman laadun edessä - rajoittaen kuitenkin ostokertoja tiukimmalla kädellä. Toisaalta tulee huomata, että Britanniassa on (harvinaista kyllä) tiedostettu perunalastujen terveyshaitat ilmeisesti Suomea paremmin, sillä kaikista laaduista ja merkeistä on tarjolla pikkuruisia, puolensadan gramman pusseja - ja mikäli näitä ei vedä joka päivä lounaaksi vaan kerran, pari kuussa korkeintaan, eivät terveyshaitat voi olla kovin suunnattomat. Joka tapauksessa Tyrrell's mainostaa itseään lähituotantoa suosivana pienen volyymin valmistajana.

Viimeisenä voisin mainita (vai peräti ottaa mainostettavaksi...?) erittäin miellyttävän, haastavan viskin, nimittäin Bowmoren tislaamon 18-vuotiaan tuotoksen. Pullotus on tarkoitettu korvaamaan islaylaisen tislaamon aiempi 17-vuotias, joka pitkään oli suorastaan Bowmoren lippulaiva - rohkea veto siis, ja vieläpä sellainen joka ei ole saanut täysissä mitoin puolelleen viskiaficionadojen rintamaa. Kyseessä ei olekaan suinkaan mikään helppo tapaus - ei Laphroaigin yksiselitteisen turpeisan voiman eikä myöskään Speysiden yksiselitteisen mausteisten, ruohoisten viskien tapaan. Kompleksi luonne, jossa todella merelliset aromit yhdistyvät selvään savuun, kuten Islayn viskeissä on tapana - mutta tämän lisäksi (hetkinen, maistelen...) löytyy aavistus jodia, karamellisoitunutta sokeria ja kanervaa. Moniulotteinen ja lämmin - tykkään. Not everyone's cup of tea, as they say, mutta viskeistähän tässä puhutaankin.

Tällaista tällä kertaa. Luvassa on kyllä syvällisempiäkin asioita ja kirjallisuusmatskua taas vaihteeksi, ainakin mikäli ensi viikon reissusuunnitelmani toteutuvat, ja ruokajuttujakin lienee taas joskus käsiteltävä, mutta juuri nyt taidan vain lopetella viskin, lukea hieman Italo Calvinoa, ja painua pehkuihin.

"Summer is a moving creature"

No niin, onkin ehtinyt vierähtää kotvanen tuosta edellisestä postauksesta... En aio sen kummemmin asiaa pahoitella, koska huvin vuoksihan tätä tehdään ja omalla ajalla muun puuhan lisäksi. Kuluneella viikolla ei ole yksinkertaisesti ollut liiemmin aikaa kirjoitella - oli näet vieras käymässä, niin että päivät kuluivat lähinnä kaupunkia esitellessä sekä yleisesti vapaa-ajan merkeissä. Tosin valokuvia on tullut näpsittyä varastoon tulevaakin ajatellen. Ajattelinkin tässä lähinnä postata jonkinlaisen kuvareportaasin siitä, mitä kesäisessä Oxfordissa voi tehdä - ties vaikka siten houkuttelisin lisää tuttuja vieraisille. Voi siis esimerkiksi :

1. Kävellä kesäistä vihreyttä fiilistellen.

2. Tutkia collegejen ja muiden pytinkien arkkitehtuuria.

3. Kiivetä University Churchin torniin, josta on ihan hienot näköalat.

4. Käydä kasvitieteellisessä puutarhassa ihmettelemässä outoja kasveja Imperiumin kaikista kolkista...

5. Nauttia perinteinen high tea - 'The Rose'-teehuone on erityisen hyvä.

6. Piipahtaa välillä vaikka Lontoossa (vain reilun tunnin matka).

7. Käydä Pitt Rivers -museossa hymyilemässä kalloille.

8. Syödä perinteistä pubiruokaa.

Ynnä tietenkin sellaiset perinteiset huvit kuin punting, josta jo raportoinkin, mutta jota tietenkin kannattaa harrastaa ihan vain navigointitaitojen pitämiseksi hengissä. Ja jos valtaosa kohteista on sellaisia joista olen jo tässä blogissa maininnut, todistaa se vain sen, etten suurin surminkaan veisi vieraita testaamattomiin paikkoihin. Voihan sillä olla myös jotain tekemistä sen kanssa, ettei näin pienehkössä kaupungissa kuitenkaan rajattomasti kohteita ole, etenkin jos jättää yksityiskohtaisen arkkitehtonisten hienouksien kahlaamisen vähemmälle. Sillä kuten Maxkin on sanonut: "Mainly architectural, the glories of Oxford."

Kulunut viikko on myös nähnyt kaupungin luonteen varsin selkeän muuttumisen - pitempään täällä asuneet kertovat sen olevan jokakeväinen ilmiö, jonka vastakohta tapahtuu syksyllä. Opiskelijat, eritoten perustutkinto-opiskelijat, näet häippäsivät Trinity Termin loputtua, ja muutaman päivän ajan koko kaupunki oli täynnä patjoja, kirjoja ja muuta autoihinsa tunkevia vanhempia ja näiden jälkikasvua. Nyt jäljellä ovat yliopistolaisista lähinnä fellow't, jatko-opiskelijat ja muu tutkijaväki, joka ei tietenkään lähde täältä enää kulumallakaan. Sen sijaan kadonneen opiskelijakunnan tilalle ilmestyivät lähes välittömästi alati kasvavat turistimassat. Näin ollen kaduilla on hieman toisenlainen tunnelma, kirjastoissa on huomattavasti väljempää, ja vellovia ryhmiä oppaidensa perässä saa väistellä ärtymykseen asti. Vaihtelevan ja mukavan vapaaviikon jälkeen on kuitenkin varsin hauskaa myös istua jälleen tutkimuksen ääreen ja jatkaa siitä mihin jäi.

"As the slow punt swings around"...

... kuten Matthew Arnold sen aikanaan pisti. Sunnuntain ohjelmaan kuului siis tuota maineikasta Oxfordin jokiveneilyä, eli puntingia pitkin Cherwelliä! (Tosin kyllähän sitä Cambridgessäkin harrastetaan, mutta väärin... siellä nimittäin sauvotaan tuolla kuvassakin näkyvällä tasanteella seisten, kun se itseasiassa on tarkoitettu kokaksi.) Vaikka kyseinen harrastus on usein myös täkäläisten mielestä lähinnä turistien heiniä, vahvisti eräs paikallinen jatko-opiskelija jo viikkoja sitten, että kyllä natiivitkin sauvomassa käyvät - joskaan eivät välttämättä pidä siitä yhtä suurta meteliä. Ennenkaikkea kannattaa huomata, että mikäli lähtee Magdalen Bridgeltä pohjoiseen pitkin Cherwellin oikeanpuoleista uomaa, vähenee metelöitsevien teiniveneellisten määrä huomattavasti. Osasyynä on toki se, että joenpohja on kyseisessä suunnassa verrattain mutainen, mikä vaatii sauvojalta jos ei nyt taitoa niin ainakin tarkkaavaisuutta.




Punttaustekniikka ei ole lopultakaan kovin vaikea oppia - tämän sai jopa allekirjoittanut huomata; etenkin paluumatka kävi oikeinkin näppärästi, joskin osasyynsä saattoi olla myös nautittu prosecco (mansikoiden kera, punting-perinteen sanelemalla tavalla). Veneillessä voi näet aurinkoisena päivänä tulla perin lämmin, ja tällöin on viisainta rantautua hetkeksi ja istuksia ruohikkoisella törmällä: luonto pyrki myös yllättävän lähelle, kun utelias liejukana tuli tarkastamaan venosen. Kerrassaan ilahduttavan veneilyiltapäivän ainoaksi varjopuoleksi täytyy lukea kännykän itsemurhuisa sukellus Cherwellin aaltoihin... Turhahan sitä oli sieltä mutaisesta vedestä yrittää onkia. Eli mikäli joku tuttu on yrittänyt soitella vastausta saamatta, selitys on siinä.

Rantauduttuamme alkoikin olla korkea aika siirtyä siinä seitsemän jälkeen Brasenose Collegelle, jossa sain paitsi ensimmäistä kertaa kokea Oxfordin kollegiaalisten illallisten tunnelmaa, myös erinomaisen johdatuksen collegen kolmelle quadille (sisäpihalle) ja kappeliin. Ruokarukous luettiin latinaksi, totta kai, ja salin tummalla puulla paneloituja seiniä koristivat kuolleiden alumnien potretit. Ah, mikäpä herättäisikään ruokahalun paremmin! Kannattaa myös panna merkille vaakunaa kannattelevan yksisarvisen varsin prominentti, hm, uloke, joka on kuulemma menneinä aikoina ollut häveliäästi peitettynä... Tarjoilut ja viinit olivat oikein mainiot, ja kun myös Common Roomissa kahvittelu oli takana, valtasi Jerichoon palatessa mielen oikein kokonaisvaltainen tyytyväisyys aktiivisen ja Oxford-tietoutta täynnä olleen päivän johdosta. Siinä ei paljoa yksi hukkunut kännykkä paina.

Where 'new' colleges date from the 14th century...

Päivästä tuli kuin tulikin sen verran aurinkoinen (tosin luonnollisesti sadekuurojen rytmittämänä, ettei vain liian yksitoikkoiseksi käy...), että laitoin uuden pellavatakin ylle ja suuntasin kohti New Collegea. Kyseisen collegen nimihän viittaisi useissa muissa konteksteissa varmasti johonkin -- no, 1800-luvun jälkeen perustettuun kenties, mutta täällä 'uudet' collegetkin on voitu perustaa jo 1379; nimenomaisena tarkoituksena oli kouluttaa New College of St. Mary the Virginissä kirkonmiehiä Mustan Surman niitettyä niin kirkkokansaa kuin sen kaitsijoitakin yhtäläisen liberaalisti. New Collegella on myös ollut vanhastaan ystävälliset suhteet Etoniin, Winchester Collegeen (jonka vaakuna on käsittääkseni lähes samanlainen) ja Cambridgen King's Collegeen.

No mutta kuten eilen mainitsinkin, New Collegen kirjastossa on Oxfordin ilmeisesti ainoa tavoitettavissa oleva kappale roomalaisen historioitsija Tacituksen teosten Opera omnia -editiota vuodelta 1533. Kyseisen laitoksen on painanut Frobeniusten laadustaan kuulu painotalo (ns. officina Frobeniana) Baselissa, jonka perusti Johannes Frobenius, Hans Holbein nuoremman ja Erasmuksen ystävä, siinä 1400-luvun lopulla, ja jota Tacitus-edition painamisen aikoina johtivat Johanneksen poika Hieronymus Frobenius ja lankonsa Nicolaus Episcopius. Frobenit kuuluivat renessanssi-Euroopan painajien ehdottomaan kärkeen Leidenin Elzevirien ja Venetsian Manutiusten officina Aldinan ohella - asiaa auttoi varmasti myös se, että Holbein kuvitti osan baselilaisten painamista teoksista. Officina Frobenianan tunnuksena on Asklepioksen sauva, jonka huipulla istuu kyyhky: selvä viittaus Matteukseen, jossa lääkäreitä kehoitetaan olemaan "viisaita kuin käärmeet ja vaarattomia kuin kyyhkyt." Se, miksi Johann Froben valitsi näin lääketieteellisen symbolin (vaikka painoi lähinnä kirkkoisien teoksia), ei ole itselleni ainakaan selvää... Tosin etenkin myöhempien tapausten jälkiviisaassa valossa kehoitus olla harmiton saa kiintoisan sävyn, sillä Luther käytti raamatunkäännökseensä nimenomaan Frobenin painamaa Erasmuksen kreikankielistä uutta testamenttia - ja tiedämmehän kaikki kuinka paljon harmia kyseisestä käännöksestä syntyi - ainakin mikäli katoliselta kirkolta olisi kysytty.

Yhtä kaikki, itse kirja oli erittäin hyvässä kunnossa ja kaunis, punaruskeaan vasikannahkaan sidottu, hyvin vahattu ja huollettu. Mitä itse tekstiin tulee, on editio siitä merkittävä, että se sisältää sekä Andrea Alciatin että Beatus Rhenanuksen kommentaarit Tacituksen teoksiin. Rhenanuksen Castigationes eli kommentaarit Tacituksen Germaniaan oli sisällöltään varsin kiinnostava, joskaan ei mitenkään ratkaiseva oman tutkimukseni kannalta - ainoa oikeasti merkittävä havainto oli strasbourgilaisen filologin (oletettavasti kansallismielisesti värittynyt) tulkinta siitä, kuinka 'me germaanit' ovat edelleen säilyttäneet osan vanhaa barbaarista hurjuuttaan siinä kun 'frankit' (=ranskalaiset) ovat pehmentyneet ja sivistyneet sitten Tolbiacin taistelun (496 AD). Kyseistä tematiikkaa näytetään hivenen motivoitavan myös ilmastollisilla seikoilla (ks. aiempi postaus asiasta) mutta pääpaino näkyisi olevan jokseenkin muualla. Vaan eipä mitään, tuon ikäisiä kirjoja on aina ilo katsella ja käsitellä - bibliofiilille ne näet tuo kovin eläväisen tuulahduksen länsimaisen kirjapainotaidon herooiselta ajalta.

Näinkin ilahduttavasti alkanut päivä jatkui hyvissä merkeissä, sillä työt sujuivat Bodleianissa, ja viiden luento Ioannou Centerissä oli maineikkaan prof. Suzanne Saïdin pitämä - otsikkonaan 'On Myth in Historiography: Diodorus, Strabo, and Dionysius of Halicarnassus'. Lisäksi löysin aiemmin päivällä Ashmolean Museumin museokaupasta (joka on auki remontista huolimatta, varmaankin varainhankinnallisista syistä) aika hauskan setin japanilaisia sake-kuppeja (20%:n alennuksella). Mutta niistä(kin) lisää tuonnempana.

"Oh! Suits you, sir!"

Monille tulee Oxfordista mieleen tietenkin myös klassinen herrainpukeutuminen, eikä kyseinen mielleyhtymä väärä olekaan. Collegejen illalliset saatikka muu sosiaalinen elämä yliopistojen ympärillä ovat vanhastaan pitäneet muodollisen pukeutumisen perinnettä yllä, ja ainakin Oxfordin akateemisten piirien pukeutumista karakterisoi edelleen tietty konservatiivisuus - joskin peribrittiläisesti samalla suoden tilaa yksilöllisille eksentrisyyksille. Täten on myös ymmärrettävää, että Oxfordin herrainvaatehtimotarjonta on mitä kirjavinta, ja että allekirjoittaneenkin verrattain 1800-lukulaiseen habitukseen löytyy täydennystä varsin vähällä vaivalla.

Tunnelmallinen ja sisustuksessaan vanhat puurakenteet ilahduttavasti säilyttänyt Walters of Oxford Turl Streetillä yhdistää klassista ja kontemporaaria valikoimissaan, ja on Oxfordin tärkein akateemisen vaatetuksen toimittaja - kattaen siis sekä gownit että boating blazerit ynnä muut. Liike pitää esillä myös erittäin laajaa hattuvalikoimaa. Mutta erityisesti etsimääni, kuviokuosilla varustettua keltaista taskuliinaa, ei Walters pystynyt tarjoamaan. (Haluaisin nimittäin tummansiniseen pukuun keltaista kravattiani komppaamaan jonkun hauskan taskuliinan, mutta tänä vuonna kesäliinat näyttäisivät olevan vallan kuvioimattomia.)

Kun Turl Street on kuljettu loppuun, löytää kulkija itsensä High Streetiltä aivan legendaarisen The Mitre -ravintolan luota, ja ylitettyään kadun voi hän astahtaa pikapuoliin sisälle Ede & Ravenscroftiin, joka prameasta ikkunastaan ja julkisivussaan komeilevasta vuosiluvusta 1689 huolimatta ei ole kuin Lontoo-pohjaisen liikkeen täkäläinen konttori. Sinänsä E&R on profiililtansa todella kunnioitettava: liike vaatettaa kuninkaallisia, hovin henkilöstöä, päärejä ja korkeita oikeusviranomaisia näiden seremoniallisia tehtäviä varten, ja luonnollisesti myös Oxfordin donien juhlavarustus on valtaosin täältä peräisin. Tavalliselle opiskelijalle hinnat ovat luonnollisesti täysin väärät, mutta voihan sisällä toki pyörähtää keskustelemassa kohteliaasti ja aistimassa juhlavaa atmosfääriä - siis mikäli on jo valmiiksi pukeutunut kyllin hyvin, farkuissa on turha sisälle yrittää...

Niin ikään High Streetiltä, joskin hieman Magdalen Bridgelle päin, löytyy Shepherd & Woodward, joka laajan valikoimansa, asiantuntevan palvelunsa ja järkevän hinnoittelunsa puolesta on tässä esitellystä kolmikosta ehkä hyödyllisin. Tosin kyseistä taskuliinaa en löytänyt heiltäkään, mutta paljon kipeämmin tarvittuja uusia housuja kaksinkin kappalein, sekä varsin järkevän hintaisen italialaisen pellavatakin. Näin kesäaikaan en oikein viitsi aina tuota villaista, niin ikään italialaista takkiani käyttää, ja ruskeasta vaatekerrastani on puuttunut sopivan kevyt vaatekappale. Vaan ei enää. Hauskana lisäpointtina mainittakoon, että small talk ikivanhalta vaikuttavan myyjävaarin kanssa kassalla poikii helposti huomattavan määrän antikvarisoivaa lisätietoa Oxfordin pukeutumishistoriaan vuodesta 1932 eteenpäin... eipä sillä ettäkö merkittäviä muutoksia olisi muka ilmassa ollut koko aikana.

Huomenna onkin kiinnostava päivä: menen New Collegen kirjastoon tarkastelemaan vuonna 1533 Baselissa Frobeniuksen kirjapainossa painettua Tacituksen Opera Omniaa, jossa on Alciatin ja Beatus Rhenanuksen kommentaarit... Tällä kertaa kiinnostuksen kohteena ovat nimenomaan Rhenanuksen, merkittävän saksalaishumanistin, Castigationes Tacituksen Germaniaan. Teos on ainoa kappale Oxfordissa, ja onkin oikein hauskaa nähdä mimmoinen opus on kyseessä, ja etenkin mitä se Rhenanus on oikein kommentaarissaan kirjoitellut. Ehkäpä pistän sään salliessa päälle uuden pellavatakin tilaisuutta juhlistamaan...

Making Monday matter...

Mikäli olette niitä ihmisiä joille maanantai merkitsee ärtymystä, väsymystä, ahdistusta tai muuta vastaavaa, saatatte kuulua myös siihen ryhmään, jonka alkuviikon angstiin auttaa hyvä ruoka. Itsehän olen molempien ryhmien jäsen, joten kovin tukkoisen kirjastotyöskentelyn jälkeen ajattelin jatkaa eilen alkamaani reseptienkokeilukimaraa - raaka-aineena tällä kertaa itsetehdyt marokkolaiset lihapyörykät eli keftat. Lihapullataikinahan kuuluu niinikään siihen ruokajoukkioon, joka yleensä paranee saadessaan maustua yli yön ennen kypsentämistä. Näin ollen olin eilen tehnyt taikinan, josta väänsin myös ensimmäisen erän ruuaksi, ja tänään käytin materiaalista lopun. 'Marokkolaisenhan' kyseisestä massasta tekee lampaanliha, mausteiden monilukuinen joukko (tärkeimpänä ras el-hanout) sekä runsas lehtipersiljan määrä.

RUOKALAJI I: Ruokaisa keftapannu

Itseasiassa tämä olisi voinut sopia maanantaille - koko ruokalajin olemus on jotenkin lohturuokaisa... Mutta niin tai näin: keftat siis ruskistetaan oliiviöljyssä (jos haluaa, voi lisätä loppuvaiheessa rinnalle valkosipulia, muttei suinkaan ole pakko), lisätään tomaattimurska, silputtu tuore korianteri, ras el-hanout sekä ripaus sokeria (vaikka hunajan käyttö olisi toki autenttisempaa). Annetaan hautua kunnolla ainakin puolisen tuntia, kunnes soosi on mukavan tanakkaa, ja käännellään pulleroideja siinä. Suolataan ja pippuroidaan, ja sitten tehdään sopivat kolot pullien väliin, ja rikotaan nelisen kananmunaa paistumaan niiden sekaan. Kun häränsilmät ovat soveliaan kypsiä (personal preferences), tarjotaan suoraan pannusta hyvän rapean leivän kera, persiljasilpulla ryyditettynä.

RUOKALAJI II: Sitruunainen keftatagine

Tähän ei tietenkään tarvitse nimestä huolimatta olla aitoa tagine-pataa, vaan normaali paksupohjainen kannellinen kasari tai pannu riittää. Käytä puolet voita ja toinen puoli oliiviöljyä. Kuullottele sipulisilppua, chilisilppua ja inkiväärisilppua (varokaa inkiväärin liiallisuutta, ettei tule turhan kitkerää kaiken sitruunankin takia...) sekä hyppysellistä sahraminluotteja, kunnes sipuli alkaa just saada väriä. Tässä vaiheessa lisätään korianterisilppu ja yhden sitruunan mehu. Ehkä vähän hunajaa. Lisätään pari-kolme desiä vettä, ja kun kiehuu, asetellaan keftat joukkoon varoen. Kansi päälle, ja annetaan kiehua aika pienellä lämmöllä puolisen tuntia, käännellen keftoja välillä. Tämän jälkeen nostetaan kansi pois, käännetään lämpöä vähän kovemmalle ja asetellaan sitruunanneljännekset pullien väliin, ja kiehutellaan ripeästi niin että liemi sakenee juuri sopivaksi. Persiljasilppua päälle ja tarjolle kuten edeltäjäkin - runsaan rustiikkisen leivän kanssa.

Näillä piristyy synkempikin maanantai.

Slightly (New) Weird - "Iron Council" by China Miéville

Lupasin kirjoitella blogiin myös kirja-arvosteluja sille päälle sattuessani, ja ajattelin tässä perjantai-illan ratoksi lunastaa kyseisen lupauksen. Jatkoakin seuraa, kunhan ehdin kaunokirjallisuutta lukemaan tutkimusmateriaalin ohessa - ja mikäli kyseinen kaunokirjallisuus sattuu itseäni miellyttämään, sillä en ajatellut tuhrata aikaa ja tilaa milloin minkäkin teoksen haukkumiseen. Olkaamme positiivisia, tai jotain sensuuntaista.

Tällä kertaa liikumme niin sanotun 'New Weirdin' kirjoittajien keskuudessa. Itseasiassa satuin taannoin kuulemaan että tämän linjan tekstejä on Suomessakin ilmestynyt jonkinlaisena antologiana, jossa myös suuntauksen nimi oli käännetty 'uuskummaksi'... No jaa, ehkä emme puutu moisen nimen oikeutukseen. Joka tapauksessa itse englantilainen termikin on hivenen kiistanalainen, niinkuin aina on laita mikäli jonkinlaista 'liikettä' tai 'suuntausta' tai jopa 'koulukuntaa' yritetään iskostaa sinne missä kyseisen tendenssin edustajat eivät moista termiä tunnusta. China Miévillen (s. 1972 Norwich) suhteen voidaan kuitenkin puhua oikeutetusta nimilapusta, sillä kirjoittaja itsekin kuvaa työtään kyseisellä nimikkeellä. New Weird on joka tapauksessa fantasiakirjoittamisen suuntaus, joka syntyi kaiketi 1990-luvulla, ja pyrkii viemään genreä tietoisesti uuteen suuntaan traditionaalisen, tolkienisoivan fantasian urilta. Se, miten tämä tapahtuu, on mitä suurimmassa määrin kiinni kirjoittajista itsestään. Useimmat tuovat mukaan synkkiä, apokalyptisiä, yhteiskunnallisia tai psykologisoivia elementtejä; kaksi erinomaista esimerkkiä mainitakseni voisin suositella Jeff VanderMeerin teosta City of Saints and Madmen (2001, uusin laajennettu painos 2004), sekä M. John Harrisonin Course of the heart (1992, suom. 'Eilisen mystinen sydän') joka suorastaan dekonstruoi koko fantasiakirjallisuuden konseptin ja tavoitteet.

Iron Council on Miévillen viides romaani, ja kuuluu temaattisesti yhteen aiempien teosten Perdido Street Station ja The Scar kanssa - kaikki kolme sijoittuvat New Crobuzonin kuvitteelliseen kaupunkivaltioon. Ominaista kaikille (tosin täytyy myöntää että Scar on vielä itselläni lukematta...) on synkkäsävyinen, groteskiutta kaihtamaton ja aatteellisesti virittynyt kerronta. Tämä näyttäisikin olevan eräs Miévillen tavaramerkkejä: painajaismaiset, yliluonnolliset ja julmat tapahtumat vaikuttavat usein korostavan yhteiskunnallista painajaista, inhimillistä julmuutta ja koneiston yliluonnollista otetta yli yksilön. Itselleni ei tullut suinkaan yllätyksenä Perdido Street Stationin luettuani, että Miéville on poliittisesti aktiivinen marxisti; yhteiskunnallinen kritiikki on jatkuvasti läsnä. Moinenhan ei tätä nykyä ole erityisen harvinaista ns. fantasiakirjallisuudessakaan, Ursula Le Guinin aikoinaan kenties peräti aloitettua kyseisen tendenssin, mutta New Weirdin kirjoittajien keskuudessa tätä tapahtuu useinkin. Kriittisyys ja individualismi on homman nimi, vaikka loppu ei useimmiten onnellinen olekaan. Teollistumisen, omistamisen, anarkian ja yhteiskunnallisen kuohunnan teemat ovat erittäin keskeisiä Iron Councilissakin, mutta myös kapinoinnin ideaalia lopputulosta tarkastellaan - ratkaiseeko kansannousu ja tuotantovälineiden yhteisomistus lopultakaan mitään? Aika-ajoin, etenkin tarkastellessaan erilaisten yhteisöllisten mallien toimivuutta (ja tarjotessaan omaa ihannemalliaan) Miéville muistuttaa Iron Councilissa aika ajoin kovastikin Ursula Le Guinia tämän teoksessa The Dispossessed. Toisen tärkeän teeman halki teoksen muodostaa Aika. Ajassa eläminen, sen kulun ymmärtäminen ja sen voiman hallitseminen - ja jopa: miten dekonstruoida aika?

New Weirdin muina esikuvina voidaan pitää tietenkin jo varhaisemman weird stories -tradition edustajia, ja Miévillekin kumartaa tavan takaa H. P. Lovecraftin kauhukertomusten suuntaan, mutta yhtälailla tärkeitä, joskin uudempia vaikuttajia ovat Mervyn Peake (upea, kielellisesti jäljittelemätön Gormenghast-sarja), Michael Moorcock, Gene Wolfe (esim. Book of the New Sun), sekä omista suosikeistani jo mainitut Le Guin ja M. John Harrison (ks. edellä, ynnä tietenkin Harrisonin Viriconium-novellien sarja).

Tolkieniin, C.S. Lewisiin ja näiden jäljittelijöihin useimmat New Weirdiä lähellä olevat kirjoittajat ovat aina suhtautuneet kriittisesti, pitäen näiden edustamaa fantasiakirjoittamisen tapaa eskapistisena, ihmisyyden ja yhteiskunnan oikeisiin ongelmiin kantaaottamattomana ja täten hedelmättömänä, sekä normistoltaan reaktionäärisenä. Kaikkein vaikuttavimman muotoilunsa kyseinen linjaus perinteistä 'high fantasy'a vastaan lienee saanut Michael Moorcockin esseessä The Epic Pooh, (ilmestynyt ensi kertaa 1978, revisoitu versio luettavissa http://www.revolutionsf.com/article.php?id=953) joka katsoo tolkienisoivan fantasian olevan itseasiassa motiiveiltaan samanlaista kuin A. A. Milnen Nalle Puh -kertomusten: tavoitteena on porvarillinen lohdutus, ei kannustaminen kriittiseen ajatteluun ja asioiden analyysiin.

Huomaan että olen jälleen kerran lipsahtanut partikulaarisesta yleiselle tasolle... No, todettakoon Iron Counciliin liittyen vielä, että huolimatta ajoittaisista kirjoittajan valinnoista (niin kerronnallisista kuin muistakin), jotka vaikuttavat melko itsestäänselvästi shokeeraustarkoituksessa tehdyiltä, kirja on ansiokas seuraaja erinomaiselle Perdido Street Stationille. Psykologista kauhua ja vaihtoehtotodellisuuden X-Filesien tuntua on vähemmän, mutta kyseinen puute korvautuu steampunk-hengellä ja kiintoisalla tematiikkojen kudonnalla.

Suosittelen.

★★★☆☆

Päivän sitaatti tulee Michael Moorcockin (yllä mainitusta) esseestä The Epic Pooh:

Corrupted romanticism is as unwholesome as the corrupted realism of, say, Ayn Rand. Cabell's somewhat obvious irony is easier to take than Tolkien's less obvious sentimentality, largely because Cabell's writing is wittier, more inventive and better disciplined. I find William Morris naïve and silly but essentially good-hearted (and a better utopianist than a fantasist); Dunsany I find slight but inoffensive. Lewis speaks for the middle-class status quo, as, more subtly, does Charles Williams. Lewis uses the stuff of fantasy to preach sermons quite as nasty as any to be found in Victorian sentimental fiction, and he writes badly. A group of self-congratulatory friends can often ensure that any writing emerging from it remains hasty and unpolished.