Ja jotta liian rennoksi eivät ehtisi asiat mennä, tuli joululahjojen joukossa vielä aimo annos upeita, ilahduttavia ja kiinnostavia kirjoja niin proosan kuin runoudenkin kentiltä: niistä kenties tulevaisuudessa lisää.
sunnuntaina, joulukuuta 27, 2009
"Yuletide has come and gone again..."
Ja jotta liian rennoksi eivät ehtisi asiat mennä, tuli joululahjojen joukossa vielä aimo annos upeita, ilahduttavia ja kiinnostavia kirjoja niin proosan kuin runoudenkin kentiltä: niistä kenties tulevaisuudessa lisää.
lauantaina, joulukuuta 05, 2009
Pet Food, or, (assisted) bunny suicides
Kirjasta löytyy myös jänisragùn ohje, mutta itse laitoin tätä klassista italialaista lihakastiketta kesällä kanista - jänistä ei silloin ollut tarjolla, ja vaikka kani ei maultaan pystykään pitkäkoipea imitoimaan, tuli kauan hauduttamalla kastikkeesta silti varsin muhevaa. Perusidea on oikeastaan kaikille ragùille yhteinen: pohjana on soffritto, eli sipulin, porkkanan ja varsisellerin hakkelus, jota freesataan kauan ja hartaasti, loppuvaiheessa hienoksi hakatun porsaankyljen kanssa. Tähän lisätään sitten erikseen ruskistettu liha, laakerinlehdet, muskotti, pippuri, hieman tomaattia (vaikka 'valkeita' ragùjakin on), ja viini (tämäkin jakaa mielipiteitä tai oikeammin siis tarjoaa variaation mahdollisuuksia: sekä valkeaa että punaista tiedetään käytettävän). Haudutusajan täytyy olla todella pitkä - kunnes liha irtoaa luista ilman voimankäyttöä. Siinä vaiheessa poistetaan lihat pannusta, perataan ne, ja hienonnetaan ne repimällä ja silppuamalla riittävän pieneksi. Palautetaan pannuun, annetaan vielä hautua jonkin aikaa, tarkastetaan maku, ja tarjotaan oikeaoppisesti pappardellen ja parmigianon kera. Tukeva mutta herkullinen pasta.
Kun nyt italialaisista resepteistä on puhe, niin (ah!) muistot harhailevat viime kevääseen, jolloin kävin erään iloisen seurueen mukana Suomen Rooman-instituutista käsin Olevano Romanon pikkukaupungissa Lazion kukkuloilla, ja maistoin herkullista tryffelitäytteistä kanirullaa artisokkien kera. Olevano on perinteinen Villa Lanten väen herkuttelumatkojen kohde, eikä syynä ole ainoastaan paikallisten viinien mainious - ehkä vielä tärkeämpi houkutin on ravintola Sora Maria e Arcangelo, joka tunnetaan usein vain nimellä Villisikaravintola. Paikan spesialiteettina on nimittäin ollut jo iät ja ajat liekitetty villisika, mutta suoraan sanoen listan muut herkut ovat viime vuosina nousseet paljon kiinnostavammiksi vaihtoehdoiksi. Ravintolaa on näet vaihtunut johtamaan uusi sukupolvi, ja tässä tapauksessa tulokset ovat olleet mitä hienoimmat: Michelin on jo huomioinut paikan, ja menyyssä yhdistyy Italian vuoristokeittiön parhaat ainekset erinomaisiin ideoihin ja taitavaan toteutukseen. Voin sanoa syöneeni Sora Mariassa eräät elämäni parhaista aterioista, eikä nälkäkään ole ikinä jäänyt vaivaamaan. Jos liikutte seudulla tai edes päivämatkan päässä - käykää! Se on sen arvoista.
Villisikaravintola on kuulunut Rooman-instituutin väen kantapaikkoihin jo ainakin 1960-luvulta asti, sillä perinne on ikuistettu nostalgisin ja joka retkellä toistetuin sanakääntein Jaakko Suolahden kirjaan Viiniretkillä Italiassa (1970). No huoh... nyt tuli ikävä sinne taas.
torstaina, joulukuuta 03, 2009
"Now play! And look mysterious..."
W.C:n (hm, tuskinpa lyhentävät sitä itse noin...) kappeli valmistui 1791, mutta sen sangen näyttävä uusrenessanssiin vivahtava interiööri on William Burgesin käsialaa vuodelta 1864. Seinien alaosan kuvapaneelit ovat enemmän kuin hieman prerafaeliitteisat, mutta tämä ei lopultakaan haittaa kokonaisuuden ollessa aika hyvin balanssissa. Myös alttari ja kandelaaberit ovat kerrannais-quattrocentoa. Burges oli yleisesti joltinenkin gootikko (siis stilistisessä mielessä), mutta ainoina suoranaisina todisteina tästä ovat sinänsä pikanttina yksityiskohtana toimivat penkinpäiden eläin-grotteschi. Itse satuin istumaan muurahaiskävyn lähelle, ja vieressä joviaalina lojunut collegen vice principal selitti eläimen symboloivan (tai kenties ihan vain muistuttavan) työn valmistumisen aikaista rovastia.
Itse mysteerinäytelmä - tai kolmehan niitä oli itse asiassa, lyhyitä kun ovat - kuului osana kuuluisaan mysteerioiden sykliin, joka tunnetaan nimillä the Hegge Cycle, the Ludus Coventriae Cycle tai N-Town Plays, ja joka on säilynyt vain yhdessä manuskriptissa (BL MS Cotton Vespasian D.8) Norfolkista 1400-luvun puolimailta. Kaikkiaan näytelmiä on yli neljäkymmentä (kattaen koko historian luomisen ja viimeisen tuomion välillä), mutta tämänkertaisessa produktiossa niitä esitettiin yhteensä viisi, kaikki Maria-aiheisia. Keskiviikon osalle oli tullut 'The Play of the Marriage of Mary and Joseph', 'The Play of the Parliament of Heaven, Salutation & Conception', sekä "The Play of the Visit to Elizabeth". Yleisesti ottaen näytelmien sisältö on hyvin vaihtelevaa lähes liturgisista luennoista ja selityksistä hyvinkin lennokkaaseen dialogiin ja humoristisiin hahmoihin.
Harrastelijavoimin ja lyhyellä varoitusajalla toteutetuksi produktioksi kaikki sujui kerrassaan mallikkaasti, ja esimerkiksi Mariaa esittäneellä Rebecca Fieldillä oli ihan aidosti hyvä ääni. Joosefia esittänyt Simon Ogdon taas oli aidosti koominen - näytelmäteksti nimittäin on sangen kekseliäs 'sauvansa hukanneen' vanhan Joosefin karakterisoinnissa; tällainen maanläheisen huumorin ja katolilaisen Corpus Christi-perinteen yhdistelmä on kaiketi varsin oleellista keskiaikaisissa mysteerinäytelmissä, mutta toisaalta olen käsittänyt N-Town -näytelmien olevan poikkeuksellisen hieno esimerkki tästä. Musiikista vastasi collegen kuoro, ja kun manuskriptissä ei ole kummempia ohjeita musiikillisesta puolesta säilynyt joidenkin hyvin ylimalkaisten suositusten lisäksi, koostui ääniraita hyviksi havaituista liturgisista hymneistä ja moteteista - kaikki tietenkin oikealta aikakaudelta.
Jos kekseliäisyyttä vaadittiin näytelmän keskiaikaisilta esittäjiltä, on se taatusti ollut tarpeen myös nykytiimille näiden yrittäessä rekonstruoida alkuperäistä rekvisiittaa. Kuinka esimerkiksi kuvata itse Kolminaisuus? (Vastauksen näette ylläolevassa kuvassa.) Tai kuinka ne "thre bemys of lyghte" joiden avulla sikiäminen tapahtui? Tietenkin kolmen kultaisen nauhan muodossa, jotka rullattiin Isä Jumalan valtikasta Marian sylkkyyn. Mysteeri jos mikä.
tiistaina, joulukuuta 01, 2009
Desciptio Hiberniae, pars V: Mad old Ireland hurt you into (buying) poetry...
Galwayssä bibliofiili kohtasi lähinnä harmillisia uutisia, sillä jo etukäteen suositeltu Kenny's Bookshop oli muuttanut toimintansa Internetiin vain vähää aiemmin. Hemmetti, ei näin! Muutenkinhan sitä hankkii kirjoja netitse vain silloin jos niitä ei muualta, itse fyysisesti hakemalla, metsästämällä ja tutustumalla löydä. No mutta kyllä kaupungista silti löytyi Charlie Byrne's Bookshop, Middle Streetiltä. Kutsuva ulkonäkö, erinomainen valikoima yksinomaan käytettyjä kirjoja, ja kohtuulliset hinnat, joskin henkilökunnan palvelualttius ja ennen kaikkea asiantuntemus tuotti massiivisen pettymyksen. Lordi Dunsanyn ensipainoksia kysyessäni kommunikaatiorajoitteinen jolppi johdatti jenkkiläisten fantasiapokkareiden ääreen. I rest my case. Uskon kuitenkin että toisina päivinä kaupassa viihtyisi kauan ja löytäisikin jotain - valikoimassa ei ainakaan ole mitään vikaa. Mukaan tarttui paikallinen uuden kirjoittamisen antologia Crannóg, numero 22.
Dublin! Tässä vaiheessa bibliofiilin kannattaa innostua. Toisaalta tässä vaiheessa bibliofiilin olisi ehkä kannattanut varata vähän enemmän aikaa niiden muutaman tunnin sijaan. Tosin jos yleistä rahallista balanssia ajattelee, saattoi sittenkin olla varsin hyvä juttu ettei aikaa ollut käytettävissä enempää. Jos isoja kirjakauppoja haikailee, niin Dawson Street on hyvä paikka aloittaa - siellä näet sijaitsee Waterstonesin ketjumyymälän lisäksi myös Hodges Figgis, jota voisin jopa kutsua Dublinin Blackwelliksi tekemättä vääryyttä kummallekaan instituutiolle. Se on suurenmoinen, ja käsitin itse asiassa vasta sisään käveltyäni ja keltologiselle osastolle juututtuani, että myös edellisellä Dublinin-reissullani olin liikkeessä jo käynyt. Ilmankos jalat tuntuivat koko ajan vetävän Dawson Streetin suuntaan... Mukaan tarttui irlantilaisen mytologian klassikko, T. F. O'Rahillyn Early Irish History and Mythology, Dublin Institute for Advanced Studies 1946 [repr. 1999], joka on ikääntynyt mutta tietyiltä osin varsin relevantti tutkimus, sekä CSANAn (The Celtic Studies Association of Northern America) vuosikirja numero 2 (2002): Identifying the Celtic, Four Courts Press. Ilahduttavaa ja yltäkylläistä, mutta pian oli vain repäistävä itsensä liikkeelle, sillä...
... kun Hodges Figgis oli tunnistettu jo ennestään tutuksi, sattui mielen perukoilta nousemaan myös muistikuva aivan kulman takana olevasta vanhojen kirjojen kaupasta. Seurasi ripeä siirtyminen siis Duke Streetille, josta löytyi kuin löytyikin Cathach Books Ltd., eräs Dublinin laadukkaimpia antikvariaatteja. Ja vihdoin, vihdoin löytyi myös Dunsanyä, vieläpä oikein rivillinen omalla, nimilaputetulla hyllyllään ja myyjän 'certainly'-toteamuksen saattelemana. Voitto! ... Tai no, ehkä kyseessä oli kuitenkin ennen muuta kirjakaupan voitto, sillä mitkään polkuhinnat eivät kuitenkaan olleet kyseessä. Mutta koska Dunsanyn varhaispainokset ovat perin vaikeita löytää, korjasin sen kummemmin mukisematta mukaani niistä kaksi: Tales of Three Hemispheres (1920), T. Fisher Unwin, London, sekä Jorkens Has a Large Whiskey (1940), Unwin Brothers, London. Lisäksi kuormaan eksyi vielä v. 1971 otettu näköispainos (pienen erän sellainen) vuonna 1912 Cuala Pressiltä (Churchtown) ilmestyneestä teoksesta Selections From the Writings of Lord Dunsany, johon esipuheen on kirjoittanut itse William Butler Yeats. Cuala Presshän oli Elizabeth Yeatsin (runoilijan siskon) omistama pienkustantamo, jonka merkitys Celtic Revival -liikkeelle oli varsin merkittävä.
Päivän sitaatti olkoonkin siis lordi Dunsanyn kynästä, tarkemmin sanoen tarinasta 'Idle Days on the Yann', joka ilmestyi ensimmäistä kertaa kokoelmassa A Dreamer's Tales vuonna 1910, ja joka kuuluu ehdottomasti lordin tuotannon parhaimmistoon; haluaisin etenkin kiinnittää huomion harvinaisen kauniiseen proosarytmiin, lähes metatesktuaalisuutta ennakoivaan leikittelyyn imaginaarin kirjallisuuden olemuksella, sekä aika huomattavaan jälkivaikutukseen - niin Lovecraftin The Dream-Quest of Unknown Kadath (1926) kuin Gaimanin Stardustkin (1998) ovat aivan selvästi velkaa Dunsanylle:
"And so we came into the central stream, whereat the sailors lowered the greater sails. But I had gone to bow before the captain, and to inquire concerning the miracles, and appearances among men, of the most holy gods of whatever land he had come from. And the captain answered that he came from fair Belzoond, and worshipped gods that were the least and humblest, who seldom sent the famine or the thunder, and were easily appeased with little battles. And I told how I came from Ireland, which is in Europe, whereat the captain and all the sailors laughed, for they said, "There are no such places in all the land of dreams." When they had ceased to mock me, I explained that my fancy mostly dwelt in the desert of Cuppar-Nombo, about a beautiful blue city called Golthoth the Damned, which was sentinelled all round by wolves and their shadows, and had been utterly desolate for years and years, because of a curse which the gods once had spoken in anger and could never since recall. And sometimes my dreams took me as far as Pungar Vees, the red walled city where the fountains are, which trades with the Isles and Thul. When I said this they complimented me upon the abode of my fancy, saying that, though they had never seen these cities, such places might well be imagined. For the rest of that evening I bargained with the captain over the sum that I should pay him for any fare if God and the tide of Yann should bring us safely as far as the cliffs by the sea, which are named Bar-Wul-Yann, the Gate of Yann."
Descriptio Hiberniae, pars IV: Caisleán Bhun Raithe
Standish Prendergast Vereker, Gortin 7. varakreivi, joka 1950-luvulla kunnostutti linnan.
Linnan esineistö on eklektinen mutta melko harmoninen yritys luoda kuva 1500-1600 -lukulaisen asuinlinnan sisustuksesta, ja kun tiedot huoneiden käyttötarkoituksista näyttäisivät säilyneen kohtuullisen hyvin, on yleinen efekti paitsi vaikuttava, myös informatiivinen. Kaikki löytyy: vankila, keittiöt, suuri sali, pieni sali, makuuhuoneita, linnanherran solarium (siis paikka missä ollaan yksin, solus, ei mitään ruskettumiseen liittyvää...) ja mitä sitä nyt saattoikaan tarvita jotta elämä olisi edes jokseenkin miellyttävää vihamielisten irlantilaisten (olipa linnan omistajana sitten normannit tai toiset irlantilaiset...) ympäröimänä.
Erityisen ilahduttava kohde Bunrattyn Castle and Environs on ympäröivän Folk Parkin takia - ilahduttavuutta lisää se että kyseisen kohteen toteutuksessa ei oltu ehkä kuljettu sitä kaikkein kliseisintä, neliapiloita ja shillelagheja viljevää irlantilaisuus-tulkinnan polkua. Päinvastoin ote oli oikeastaan kansatieteellinen, ja perinteiset rakennusmallit, elinkeinot ja esineet tuotiin esille vähäeleisesti ja kummemmin luennoimatta. Välillä - etenkin koska päivän myöhäinen hetki ja sään epäsuotuisuus olivat häivyttäneet kaikki muut vierailijat - tunnelma oli erittäin autenttinen, ja hetkittäin saattoi jopa kuvitella tarkkailevansa parin vuosisadan takaista kylää, joka vain sattui olemaan oudon autio.
torstaina, marraskuuta 26, 2009
Descriptio Hiberniae, pars III: Not just spuds...
Eipäs jätetäkään tätä peruna-asiaa aivan vielä... Koska tietenkin Fish and Chips kuuluu asiaan, etenkin kun merenrantakaupungeissa ollaan. Oikeaoppisesti se nautitaan joko sanomalehdestä tai korkeintaan paperipussista (vaikka täytyy kyllä sanoa että Galwayssä ihan lautaselta ja istualtaan syöty erä oli ehkä retken paras), runsaan suolan ja etikan kera. Tämä jos ei ole kansankeittiötä niin ei mikään. Saaren maineikkain tätä herkkua tarjoileva instituutio lienee Dublinin Leo Burdock's, joka tuli testattua joitain vuosia sitten. Muistelisin olleen oivaa.
Jos haluaa ruuan päälle jotain inhimillisempää imellystä, niin voin suositella irlantilaista fudgea. Eihän se sinänsä kai eroa meikäläisistä kermatoffeista muuta kuin kerman paljoudessa ja yleisessä täyteläisyydessä - mikä tietenkin tässä tapauksessa on iso ero. Jopa makeilu-rajoitteiselle allekirjoittaneelle nämä maittoivat oikein hyvin.
keskiviikkona, marraskuuta 25, 2009
Descriptio Hiberniae, pars II: Ailtireacht, etc.
Limerick (Luimneach) ensin. Isoin ja ehkä kaupungin puolelta eniten panostusta osakseen saanut kohde on ilmiselvästi King John's Castle Shannon-joen yli johtavan Thomond Bridgen luona. Vuoden 1200-paikkeilla valmistunut linna oli tietenkin tarkoitettu vakiinnuttamaan joitain vuosikymmeniä nousua tehnyt anglonormannien valta Munsterissä. Linnaa piirittivät sitten monessa yhteydessä niin irlantilaiset lordit kuin Cromwell ja Wilhelm Oranialainenkin. Kaikesta tästä tarjotaan linnan kolmessa näyttelyssä yllin kyllin tietoa - kaiken sen puuhatoiminnan, re-enactmentin ja 'elämyksellisyyden' ohella johon nykyään aika monet historialliset kohteet ovat turvautuneet. Eli jos haluatte nähdä vahanuken kuningas Juhanasta (joka ei siis koskaan käynytkään Limerickissä) niin kolutkaa kaikki tarkkaan. Tästä huolimatta linnan perustuksissa tehdyt arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet kaikenmoista jännittävää, jopa viikinaikaise Hlymrekrin talonpohjia, ja siksi kyseinen osio saakin suositukseni.
Toinen ihan kiinnostava kohde on The Hunt Museum, joka on toiminut 1700-lukulaisessa entisessä tullikamarissa vasta vuodesta 1997. John ja Gertrude Huntin yksityiskokoelma museoitiin 1970-luvulla, ja on ilahduttavan eklektinen sekoitus kaikenlaista kiinnostavaa, kuten tämänlaatuisilta kokoelmilta voi odottaakin. Irlannin ja Manner-Euroopan pronssikausi on mainiosti esillä, samoin monensorttiset keramiikat (joista nyt en erityisemmin välitä edelleenkään mutta väliäkö tuolla...), mutta kaikkein merkillisin esine on huomattavan kookas puinen kouros-tyyppinen veistos, joka on radiohiiliajoitettu (British Museumissa) 2000-luvulle eaa. Ilmeisesti kyseessä on egyptiläinen originaali, joka on 600-luvulla eaa. uudelleenmuokattu Kreikassa. Kasvot ovat turmeltuneet ja myöhemmin korvatut, mutta asento on täysin egyptiläinen hiustyylin taas muistuttaessa kreikkalaisten efebien sellaista. Hämmentävä esine.
Kolmas näkemisen arvoinen pytinki itse Limerickin kaupungissa on St. Mary's Cathedral vuodelta 1168. Torni lisättiin 1300-luvulla, ja nykypäivänä kirkossa on kaikenlaista kiinnostavaa nähtävää, mm. erinäisiä inskriptioita ja Wilhelm Oranialaisen piiritysarmeijan ampumia tykinkuulia. Kaikki edellä mainitut kolme kohdetta sijaitsevat aivan lähellä toisiaan ns. englantilaisen kaupungin alueella King's Islandilla. Näin ollen niiden katsomiseen ei valtavan kauaa mene, ja aikaa jää todennäköisesti myös Bunrattyssä käyntiin. Mutta siitä lisää toiste.
Vaan on niitä kirkkoja Galwayssäkin (Gaillimh). Kaupungin katedraali on perin uusi (1960-luvulta) mutta ainakin kokoa löytyy (samoin kuin aika harmillisen graafisia abortinvastaisia lehtisiä peräpenkeille siroteltuna...). Kuvan pistin lähinnä havainnollistamaan tuota Corrib-joen tulvivaa tilaa. Sateet aiheuttivat monellakin kolkalla Brittein saarilla tulvia tuossa menneellä viikolla, ja Irlannissa luoteis- ja keskiosat olivat niitä kovimmin koeteltuja.
Paljon vanhempi ja huomattavasti keskeisemmin kaupungin vanhan osan mukavien katujen tuntumassa sijaitseva kirkko on The Collegiate Church of St. Nicholas vuodelta 1320, Irlannin suurin keskiaikainen jatkuvassa käytössä ollut kirkko. Mutta jos nyt aivan rehellinen olen niin itse kirkkoa kiinnostavampi oli tuossa sen viereisellä kadulla lauantaina pidetty Farmers' Market, jollaisia on tietenkin vähän joka kaupungissa näillä saarilla. Mainioita mahdollisuuksia tutustua paikallisiin tuotteisiin ja esimerkiksi juustoerikoisuuksiin. Irlannissa ne huomionarvoisimmat juustot ovat tietenkin erinomaisia pitkään kypsytettyjä cheddareita.
Galway on tunnelmaltaan Limerickiä boheemimpi, opiskelijaisempi, rennompi ja vähemmän kyräilevä - sanalla sanoen siis mukavampi. Tunnelma on myös merellisempi, sillä Shannonin laaja ja pitkä suistoalue oikeastaan tekee Limerickistä ennemminn joenvarsikaupungin. Galwayssä sensijaan on molemmat, ja Spanish Archin (An Póirse Spáinneach) luo kävellessä saa hyvin todennäköisesti sieraimiinsa meren tuoksahduksen. Eli mitä se nyt sitten onkaan - merilevää ja kuollutta kalaa. Jee. Niillä kulmilla on myös Galway City Museum, viime vuoden uutuus (johon itse asiassa liittyy tuo kuvassakin muurin takaa kurkkaava valkea osio). Joka tapauksessa meren läheisyyden aistii myös kalaravintoloissa, jotka Galwayssä ovat oikein hyviä - kuten tulemme huomaamaan seuraavassa tai sitä seuraavassa postauksessa.
Sitten on kai sanottava vielä sana tai pari Dublinista (Baile Átha Cliath), mutta sen arkkitehtonisten tai muidenkaan nähtävyyksien luettelointiin en kyllä rupea. Sitä paitsi itsellänikin oli siellä käytettävissä vain yksi ilta, niin että voin vain kehoittaa käymään itse paikan päällä. Tämä lyhyempi visiitti vahvisti sitä edellisellä kerralla saatua vaikutelmaa että kelpo kaupunki on kyseessä. Kaikkia pääkaupunkeja lähes symptomaattisena vaivaava ynseyskään (joka oikeasti on tietenkin kulttuurinen meemi) ei saa irlantilaisia sortumaan samalle tasolle ... hm, sanotaanko vaikka omien helsinkiläistemme kanssa. No offence.
maanantaina, marraskuuta 23, 2009
Descriptio Hiberniae, pars I: The Green Fields of Ireland
Syy blogihiljaisuuteen on ollut paras mahdollinen, nimittäin ekskuilu. Tämä Britannian-kauteni ensimmäinen varsinainen (so. monipäiväinen) ekskursio suuntautui Limerickiin pikkuveljeäni a:ta tervehtimään, ja pitihän sinne päästyä nyt yrittää edes hieman kierrellä ympäriinsä. Kuvamateriaalia tuli napsittua valtaisat määrät, joten tässä muutamien päivien aikana ajattelin postailla temaattisesti jaotellun kavalkadin ikivihreän saaren antia. Olkoon ensimmäisenä vuorossa yleisluontoinen, johdatteleva tunnelmointipläjäys, pääpainona silkat maisemat.
Itineraari vei ensin lentäen Gatwickiltä Shannonin kentälle ja Limerickiin, josta perjantaina siirryimme Galwayhin. Lauantaina jatkoin sitten bussilla yli saaren Dubliniin, jossa aikaa olikin varsin vähänlaisesti. Sunnuntai olikin paluupäivä: ensin lautalla Holyheadiin, Walesiin, ja sitten uuvuttava junailu takaisin Oxoniaan. Jaa, itineraarista ja Walesistä tulikin mieleen... otsikon latinalainen osa on mukaelma Giraldus Cambrensiksen eli Gerald Walesiläisen tuotannosta: hänhän kirjoitti sekä Topographia Hibernican, Expugnatio Hibernican että Descriptio Cambriaen 1100-luvun lopussa. Gerald olisikin varsin opettavaista matkalukemista Irlannissa, vaikkei hän aina kovin ymmärtäväinen tai sympaattinen saaren kuvaaja olekaan. Harmi vain että jätin sen taannoin Hay-on-Wyesta ostamani Gerald-edition kotiin (sen sijaan matkalukemisena oli Chinua Acheben Things Fall Apart, mutta siitä lisää ehkä joskus toiste jossain postkolonialismi-postauksessa...).
Uskomattoman onnenkantamoisen kautta matka Limerickistä Galwayhin - ja täten siis Munsterista Connachtiin vanhoina kuningaskuntina ajateltaessa - taittui mitä mahtavimmassa säässä. Tämä johti perin turisteisaan joskin kaikessa hektisyydessään väistämättömään valokuvailuun bussin ikkunasta, ja välillä tulokset olivat perinjuurin palkitsevia. Täytyy myöntää että en tiedä montaa yhtä kaunista asiaa kuin irlantilainen maaseutu. Oivaa matkamusiikkia olivat mm. Planxtyn tulkinnat vanhoista irkkuklassikoista ja uudempaa soundia edustava, erinomainen Flogging Molly.
Laivamatka Irlanninmeren ylitse Stena Linen aluksella (ajatelkaa Tallinan-laivaa, mutta ilman viinarallia...) oli jokseenkin kuoppainen. Tai understatement sikseen: se oli ehkä myrskyisin merimatka jonka olen kokenut. Dublinin satamasta poistuttaessa kaikki näytti vielä näin seesteiseltä... little did I know. Olisi kannattanut muistella Giralduksen Topographian lukua 2.1, joka mainitsee Irlanninmeren olevan aina liikkeessä. Siinä vaiheessa kun Holyheadin niemenkärki tuli näkyviin, olisi paatuneempikin merikarhu tuntenut kiitollisuutta. Toisaalta keikutus ja pärskeet olivat varsin hauska kokemus, ja aion kyllä taittaa matkan toistekin tuolla tavalla - tosin jättäen tämän kerran tavoin aamiaisen välistä.
Seuraavaksi... jotain muuta. Haha, katsotaan mitä tuleman pitää!
sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009
The National Treasure
Lyhyt historiallinen kertaus lienee paikallaan: Ashmolean Museumin, Britannian vanhimman museon, pohjana toimi John Tradescant vanhemman ja nuoremman Lambethiin, Lontooseen kokoama Museum Tradescantianum tai lyhyemmin vain The Ark, joka koostui niin luonnonhistoriallisista kuin antropologisistakin kuriositeeteista. Tämän yleisölle auki olleen kokoelman keplotteli itselleen Tradescant nuoremman kuoleman jälkeen Sir Elias Ashmole, tuo lipevä ja vaikutusvaltainen rojalisti, alkemisti ja opportunisti. Liitettyään mukaan oman kokoelmansa manuskripteja ja antikviteetteja Ashmole korjasi kunnian itselleen ja dedikoi nimeään kantavan museon Oxfordiin vuonna 1683. Lontoo hävisi pahasti, sillä British Museum avautui vasta 76 vuotta myöhemmin.
Nyt seuraa luettelo erityisesti mieleenjääneistä kohteista. Toimikoon se jonkinlaisena esimerkkinä myös Ashmoleanin kokoelman kirjavasta luonteesta ja ilahduttavasta variaatiosta.
- Egyptin 'nollannen dynastian' kuninkaiden Narmerin ja 'Skorpionin' rituaalinuijat (E.3631-2), jotka olivat massiivisen suuria - tätä en ollut aiemmin tajunnut, ja ilahduin kovasti.
- Faarao Taharqan ka-pyhäkkö 800-luvulta eaa. (koko pyhäkkö siis - vau).
- Osa Marmor Pariumia! Siis sitä 260-luvun eaa. historiallista inskriptiota Parokselta.
- The Alfred Jewel. Soma hely, jos sellaisista nyt sattuu tykkäämään.
- Päällikkö Powhatanin viitta/seinävaate Jamestownin perustamisen ajoilta.
- T. E. "Arabian" Lawrencen asu vuosilta 1916-18 (emiiri Faisalin lahja tälle).
- Harvinaisen hieno phurba - rituaalitikari Tiibetistä (1200-1400 -luvut?).
- Suppea mutta todella ilahduttava kokoelma suurmoguliperiodin miniatyyritaidetta.
- Paolo Uccellon Caccia notturna (n. 1470), hemmetin hieno.
- Tintoretton Risurrezione (1570-luku), penseä aihe mutta oiva toteutus.
- Rubensin tulkinta Gemma Augusteasta (1626), lähinnä hämmentävä.
- Hissien edustat, pesuhuoneet ja takaportaat ovat ahtaat ja epäkäytännölliset. Toisaalta tungos ei tule varmaan olemaan liian ahdistava kävijämäärien normalisoituessa.
- Egyptiläinen osio, jonka valtaosa rempattiin vähällä rahalla ja nopealla aikataululla joskus 1990-luvun alussa, näyttää nyt todella vaatimattomalta uuden osion rinnalla. Harmi.
- Muut epäkohdat ovatkin sitten makukysymyksiä: itse esimerkiksi en kestä katsoa kahtakaan kappaletta maiolica-keramiikkaa tai flaamilaisia hedelmäasetelmia, ja molemmille oli kyllä varattu ainakin yksi huone täällä. (Argh.)
Eli siis miinukset jäävät auttamattomasti plussien jalkoihin. Vaikka jo näin avajaisviikonloppuna tuli nähtyä paljon, luulen että Museosta tulee niin rutiininomainen käyskentelykohde, että lopulta valtaosan näyttelyistä tuntee kuin omat taskunsa. Siihen tähdäten.
sunnuntaina, marraskuuta 01, 2009
Books of the Fall
Joscelyn Godwin: Athanasius Kircher's Theatre of the World (Thames & Hudson, 2009). Suurten kuvakirjojen hankkiminen tuntuu useimmiten isolta investoinnilta, mutta onneksi tällä kertaa Blackwellin kanta-asiakaskortille kertyneet pisteet helpottivat päätöstä. Godwinistahan on tässä viimeisen kymmenen vuoden kuluessa kehkeytynyt jonkinlainen uuden ajan alun tieteellisten ja allegoristen tekstien auktoriteetti (vrt. käännöksensä Hypnerotomachia Poliphilista, Thames & Hudson 1999), vaikka herran juuret ovatkin varsin musikologiset. Mitä Kircheriin tulee, on musiikilla tietysti vankka osansa tuon jesuiitta-monitieteilijän - ehkä viimeisen todellisen polymaatin - maailmankatsomuksessa. Onkin kiinnostavaa, että Kircherin (ja laajemmin koko 1600-luvun) tieteellis-esoteerinen maailmankuva on noussut viime vuosina suuren kiinnostuksen ja aktiivisen tutkimuksen kohteiksi varsin yllättävällä intensiteetillä.
Itse taisin kääntyä Kircher-faniksi jotain viitisen vuotta sitten, mutta todellinen innostus syntyi vuonna 2007, kun löysin Roomasta, Piazza Borghesen kirjatorilta, joitakin Mundus Subterraneuksen irtosivuja. Kyseisen teoksen idea on todella viehättävä ja hyvin tyypillinen Kircherin - proto-egyptologin, orientalistin, geologin, lääketieteilijän, mekaanisten laitteiden suunnittelijan etc. - laaja-alaiselle näkemykselle: kuvata kootusti kaikki maanalaisuuteen liittyvät ilmiöt vulkanismista ja metallien synnystä katakombeihin ja jättiläisten luurankoihin. Kircherin eklektisyyden lumo on varmasti jotain joka erityisesti vetoaa postmodernin sirpaloituneen maailmankuvan kanssa kamppaileviin nykyihmisiin; 1600-luku kohtasi tietyssä mielessä varsin samanlaisia ongelmia yhä nopeammin akkumuloituvan tiedon jäsentämisessä, ja löydetyt ratkaisut olivat parhaimmillaan luovia ja avarakatseisia, joskaan eivät teknisesti ottaen aina ihan 'oikeita'. Mutta sitten tuli muotiin Descartes ankean rationalisminsa kanssa, ja sulki monia kiinnostavia ovia. Pöh.
Uuden ajan alun tieteellisessä rekisterissä vielä hetken pysyäksemme mainitsen seuraavana Edward Lhwydin Archaeologia Britannican, josta on juuri ilmestynyt uusi kommentoitu editio kera käännöksen (ed. D. W. Evans & B. F. Roberts, Celtic Studies Publications 2009). Tämän hankkimnen tuli jokseenkin ajankohtaiseksi nyt kun olen alkanut visiteeraamaan Jesus Collegessa järjestettävässä keltologisessa seminaarissa - vaikka todennäköisesti olisin kyllä korjannut teoksen mukaani muussakin tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Lhwydin - Jesus Collegen jäsenen ja Ashmolean Museumin kuraattorin - merkitys keltologialle on etupäässä se, että hän oli ensimmäisten joukossa soveltamassa etymologian kehittyvää metodiikkaa nykyään 'kelttiläisinä' tunnettujen kielten tutkimukseen. Niin ikään hän käytti näistä kielistä ensimmäisenä termiä 'Celtic', ja yhdisti ne antiikin aikana Galliassa puhuttuun kieleen. Monet Lhwydin ideoista - erityisesti suuri osa hänen etymologioistaan - ovat nyttemmin täysin aikansa eläneitä, mutta keltologian varhaishistoriassa kyseisellä walesiläisellä on tärkeä sija.
Uudempaa tutkimusta samalla saralla edustaa ehkä kaikkein innostavin hankintani: yli 1200-sivuinen A New History of Ireland, osa I (ed. Dáibhí Ó Cróinín), OUP 2005 (paperback). Kyseinen tiiliskivi oli pakko hankkia pehmeäkantisena, hivenen vaikeasti käytettävänä niteenä sillä kovakantisen hinta oli järkyttävät 220 £! Siihen nähden paperikantisen 30 £ oli äärimmäisen kohtuullinen hinta. Toistaiseksi olen lukenut vasta teoksen esipuhetta (joka sattumoisin on täkäläisistä keltologeista tärkeimmän, Jesus Professor of Celtic Thomas Charles-Edwardsin, käsialaa) mutta kunhan teos on tykkänään kahlattu lävitse, ovat tiedot Irlannin historiasta 700-luvulle asti varmasti enemmän kuin kohtuulliset...