"This week I've been mostly eatin'..."

Liekö sitten jäänyt Suomen-keikalta jonkinlainen gourmand-vaihde päälle, mutta tällä viikolla olen jaksanut kirjastossa istumisen lisäksi myös tehdä ruokakokeiluja, ainakin muutamia. Saattaahan osasyynä olla myös ilmaston väliaikainen viilentyminen jotensakin järkeviin asteisiin, niin että ylipäänsä tekee mieli syödä mitään. Toisaalta olen myös siirtynyt lukemaan päivät Sackler Libraryssä, joka on huomattavasti Bodleiania viileämpi, lähes luolamainen tila. Jee.

No joka tapauksessa, sunnuntaina päätin maksimoida dietaarisen suojautumiseni kaikensorttisilta flunssapöpöiltä, ja valmistin taas kimchi jjigaeta - tällä kertaa en kuitenkaan siitä perinteisestä kiinankaalipohjaisesta kimchistä, vaan kokonaisista retikoista naatteineen kypsytellystä herkusta, jota kutsutaan nimellä ggakduki. Tällä kertaa käytin lampaanlihaa, ja ohessa nautin höyrytettyjä ja kevyesti etikoituja parsakaalinlatvoja sekä perinteikkäinä kimchi-lisukkeina riisiä ja huoneenlämpöistä tofua - joista viimeksimainittu kieltämättä miedontaa aika sopivasti ruuan yleistä potkua. Paitsi että ateria maittoi mainosti, se myös teki tehtävänsä, ja pieni orastanut kurkkukipu katosi sen siliän tien... Tosin niin pitkälle en menisi että väittäisin kimchin torjuvan sikainfluenssan - kyseessä oli varmaan vain pieni kylmettyminen.

Maanantaina huvitti siirtyä toiselle puolen Euraasiaa, ja koska merenelävien syömisestä oli kulunut jo jonkin aikaa, toteutin pienimuotoisen spaghetti ai frutti di maren. [Ja ei, ei hajuakaan miksi tuo kuva ei suostu tulemaan tuohon oikein päin - yrittänyt olen... feel free to lend a helping hand, anyone] Sen verran kuitenkin fuskasin etten ostanut kaikkia meriötöjä erikseen ja tuoreena kalaliikkeestä, vaan koska ruokakaupassa oli samana päivänä tulleita valmiita lajitelmia jokseenkin tuoreen oloisia simpukoita, katkarapuja ja mustekalanpaloja, tyydyin sellaiseen. Tiedän, ei mikään professionaalin valinta, mutta niin paljon helpompaa - ja liemestä tuli silti aikamoisen herkullista. Täytyy kuitenkin tunnustaa että peperoncinoa olisi voinut ehkä olla vähän urheammin... vaikka toisaalta edellisen päivän kimchi-chili lähestulkoon kielellä vielä maistuikin.

Toissapäivänä (siis onko tänään torstai? taas sekaantuu päivät - no sovitaan argumenti causa että torstaihan se) halusin vain jotain nopeaa ja maanläheistä, jota syödä hyvän leivän kanssa, joten valinta osui kolmanteen lempikeittiööni, nimittäin syyro-libanonilaiseen, ja sen tyyliin laitettuun linssisalaattiin. Hyvin helppoa: keitetään Le Puyn linssejä (koska ne pysyvät parhaiten koossa, ja ovat tietysti maultaan erinomaisia) porkkanan, kuminan ja sipulien kanssa kunnes ovat kypsiä; valutetaan ja jätetään maustumaan oliiviöljyn, saksanpähkinäöljyn, sokerin, pippurin ja sitruunamehun muodostaman kastikkeen kanssa, kunnes ovat huoneenlämpöisiä. Tällöin lisätään silputtu persilja, minttu, tomaatit, sipuli (raaka siis, ne keittojuurekset on poimittu pois ja dumpattu tässä vaiheessa) ja vesikrassi (tms. sinappikasvi, vähän pippurinen mieluiten maultaan). Itse heitin vielä mukaan fetanlopun. Helppoa ja hyvin juurevaa. Saksanpähkinäöljy antaa koko kimaralle aivan mainion maun.

Eilen ja tänään olen keitellyt kokoon kanikastiketta pappardelle al ragu di congilioa varten, mutta siitä raportoin myöhemmin, kun tiedän miten se onnistui. Jos raportoin, siis. Itsekriittistä on, myönnetään... Jaa, mainitsenpa vielä tässä ruoka-asioiden yhteydessä myös hauskasta löydöstä, suorastaan uudesta tuttavuudesta. Gentleman's Relish on tuotteen nimi, ja sitä valmistetaan ainoastaan Elsenhamin pikkukylässä salaisella reseptillä, kuten on ollut asian laita jo vuodesta 1828. Kyseessä on siis anjovistahna, jota perienglantilaiseen tapaan levitetään ennenmuuta paahtoleivän päälle, mutta jonka käyttötarkoitukset ovat itse asiassa hyvin monipuoliset. Itse olen kokeillut sitä jo lihapullataikinassa ja munakokkelin mausteena - toimii molemmissa.

Mitä elämään muutoin tulee, on se ollut jokseenkin työpainotteista - mutta mikäs siinä, kun on oikein ilahduttavaa istua väljissä, viileissä kirjastoissa päivät. Tänään kylläkin pidin vapaapäivän, ja kuljeskelin kaupungilla välillä lueskelemaan pysähtyen; nähdäkseni kaksi vapaapäivää viikossa ei ole kuitenkaan aivan kohtuutonta, kun ottaa huomioon että lauantai on kuitenkin täällä ihan normaali työpäivä. Jotain kummaa oli tekeillä myös Bodleian Libraryn ja Clarendon Buildingin välisellä sisäpihalla: juhlateltta, erittäin fiinit tuolit, baaritiski ja kaiken sortin livreepukuista palvelusväkeä oli jo paikalla... veikkaisin että joku obskyyri akateeminen rituaali on jälleen kerran kyseessä. Niistä ei tässä kaupungissa ole pulaa, varsinaisesti.

Finlande - Le grand reportage illustré

Käväisin tuossa pitkällä viikonloppulomalla Suomessa - syinä mm. syntymäpäivän vietto laajempien tuttavapiirien kesken sekä uuden kännykän hankinta sen Cherwelliin hukkuneen tilalle. Lento itämaille oli torstaiaamuna klo 8:n EasyJetillä... sääli vain että siihen kunnolla ehtiäkseen täytyy täällä päässä herätä klo 03. Jotenkin kieroutunutta että Oxfordista Gatwickille hankkiutumiseen menee pidempään kuin itse lentomatkaan... No jaa, en valita asiasta sen enempää - itsehän tuo kyseinen lento tuli valittua. Vastaisuudessa taidan kyllä kokeilla muitakin vaihtoehtoja.

Perillä jäljittelemättömässä itäsuomalaisessa idyllissä saikin sitten rentoutua useamman päivän ajan oikein olan takaa kaikenmoiset kirjastotyöskentelyt hetkeksi unohtaen; pääasiallisena puuhana oli syöminen ja lukeminen - tosin välillä ehti sentään (ikäänkuin minimiulkoiluna) käydä hieman jousiammuntaa harrastamassa. Lukemistona oli tällä erää kokoelma Jorge Luis Borgesin aina yhtä huikeita novelleja sekä myös muutama essee. Luin pitkästä aikaa uudelleen mm. 'Baabelin kirjaston', 'Tlön, Uqbar, Orbis Tertiuksen' ja 'Pierre Menard, Quixoten kirjoittajan', enkä voinut muuta kuin hämmästellä Borgesin käsittämätöntä etevyyttä... ei ole mestarin ylittänyttä, näinkään monen vuosikymmenen jälkeen. Huvia ja hämmästystä tarjosivat myös aina yhtä virkeät ja vikkelät mäyräköirat Esteri, Liina ja Lyyti, joita oli niin ikään erittäin hauska nähdä jälleen.

Mitä ruokapuoleen tulee, oli se mitä parhailla kantimilla; riistaa, sieniä, tuoretta leipää (jonka leivonnassa nuorempi veljeni on kehkeytynyt varsin eteväksi, mikä onkin hyvä sillä isoveljellä on jauhopeukalo täysin keskellä kämmentä...) ja tietenkin syntymäpäiväperinteistä oleellisin - metsämansikkakakku. Erityisinä huippukohtina mainittakoon isäpuolen Eestissä ampumasta villisiasta valmistettu oivallinen, juuresten kera haudutettu paisti, joka demonstroi vailla mitään epäilystä villisian rasvan olevan maultaan lähes hanhen veroista, ja aivan eri luokkaa kuin kesysialla. Koska kyseessä oli vanhan karjun liha, palveli rasva luonnollisesti myös oleellisena mehevöittävänä elementtinä. Maustelinja oli hyvin hillitty, mikä villisian hennon riistanmaun huomioon ottaen oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Toinen hyvin mieleenpainuva ruokauutuus oli oikeastaan vain makukokeilu: kylmäsavulohen, mozzarellan/vuohenjuuston sekä mansikoiden harmonia. Itselleni moinen yhdistelmä oli uusi tuttavuus, mutta ehdottomasti toimiva ja kokeilemisen arvoinen - voin suositella! Ellei saatavilla ole bufala-mozzarellaa, kannattaa oikeastaan suosiolla valita joku hyvä, kenties levittyvä vuohenjuusto, joka tuo mansikoiden ja lohen sinänsä yksinkertaisiin mutta särmikkäsiin makuihin ulottuvuutta ja syvyyttä.

Maanantaina jouduin lopulta jättämään lihapadat ja muunkinsorttiset tarjokkeet taakseni (tosin sellaisessa ähkyn tilassa että se tuntui hetkellisesti hyvältä ajatukselta) ja suuntaamaan Turun kautta Helsinkiin - tosin lopulta Turun päässä aikataulu kiireentyi varsin ratkaisevasti, eikä ystävien ja tuttavien näkemiseen juuri liiennyt aikaa. Helsingissä kuitenkin ehdin viettämään iltaa varsin pitkällisesti ja suurella mielihyvällä - kiitos vielä kaikille! Öinen Helsinki näyttäytyi lisäksi varsin esteettisenä - kiitos mm. Johanneksenkirkon - niin että jopa turkulaispropagandalle altistunut kulkija vallan herkistyi. Aamulla hain vielä Hagelstamilta matkalukemista, nimittäin Georges Perecin La vien englanninnoksen.

Ja kuinka ollakaan: päästessäni takaisin Jerichoon sain havaita että kirjanostamiseni oli ehkä toiminut jonkinlaisena positiivisena enteenä tai ainakin etiäisenä, sillä vuokraemännän lupaama uusi kirjahylly oli saapunut. Iloa! Hienointa on, että kun kaikki äskettäisetkin hankinnat - ja syntymäpäivälahjaksi saatu mainio italialainen kokkikirja - oli lastattu hyllyyn, jäi tilaa vielä tyhjäksikin. Ja mikäli tilanne pääsee taas kehittymään ongelmalliseksi, voi hätätapauksessa pakata kirjoja jopa kahteen riviin, vaikken kyseistä ratkaisua koskaan suosikaan.

Miscellanea Oxoniensia, pars I

Sunnuntai oli paitsi aurinkoisella tavalla kaunis päivä, myös (nähtävästi) kaikensorttisten markkinoiden ja torien järjestämiselle varattu ajankohta. Sattumaahan tuo varmastikin oli, mutta törmäsin myyntikojuihin ja markkinahumuun niin Gloucester Greenillä kuin Cowley Roadillakin. Mikäs sen mukavampaa - tuli oikein vapaapäiväisä olo kierrellessä ja katsellessa; ja siinä vaiheessa kun rupesi liikaa ahdistamaan, saattoi aina vetäytyä johonkin puistikkoon tai kahvilannurkkaan lueksimaan.

Itse asiassa lauantainakin oli varsin paljon kaikenlaista toimintaa ilmassa, sillä kaupungissa vietettiin jonkinlaista Alice in Wonderland -teemaista koko perheen teemajuhlaa, joka ainakin kasvitieteellisessä puutarhassa ilmeni kertakaikkisen rauhattomana lukuympäristönä - kiljavia lapsia ja yleistä hälinää aivan liikaa omaan makuuni, huoh. Lopulta ajauduin keskusteluun Hatuntekijän kanssa, joka itsekin myönsi että alkoihan tuo päivän toisena performanssivetona jo vähän työstä käydä. Yleisesti tietenkin tunnelma oli jotenkin ilahduttavalla tavalla surrealistinen, sitä en käy kieltämään. Tämän lisäksi olisi lauantaina ollut mahdollisuus tavata Philip Pullman, sillä tuo varsin oivallisen fiktion kirjoittaja oli tavattavissa St. Giles'in Oxfamissa. Missasin kuitenkin kyseisen tilaisuuden kiittää His Dark Materialsin kirjoittajaa henkilökohtaisesti, sillä eihän sitä sitten lopulta muista tuollaisia parin tunnin aikahaarukoita milloin pitäisi jonnekin ennättää - ja sitäpaitsi suhtaudun muutenkin kaikkinaiseen kasvokkain tapahtuvaan fanittamiseen kovin epäluuloisesti. Todennäköisesti olisin vain lopulta mulkaissut kirjailijaa nyrpeästi ja keskittynyt hyllyjen läpikäyntiin.

Mutta palatakseni eiliseen, siis sunnuntaihin... Gloucester Greenin markkinatapahtuma oli siellä säännöllisesti järjestettävä French Market, joka ainakin tänä vuonna oli kolmipäiväinen. Myyjiä ei ollut aivan massiivisesti, mutta kaikista tunnusomaisimmat ranskalaiset tuotteet olivat kyllä esillä: juustot, saippuat, crêpes, siiderit, maalaisleivät, makkarat jne. Pienenä pettymyksenä tosin havaitsin lihakauppiaan kanssa asioidessani herran ranskalaisuuden olevan vain etevää (joskin kostyymivetoista) filmausta... kaikista raitapaidoistaan ja olkihatuistaan huolimatta hän ei kyennytkään palvelemaan asiakasta loppuun asti ranskaksi. Tai ehkä allekirjoittaneen ranska oli niin korviaraastavaa että vaihtaminen englantiin oli ainoa mahdollinen ratkaisu. No niin tai näin, mukaan tarttui joka tapauksessa pari ilmakuivattua salamia: toinen ankanlihasta ja toinen erittäin runsaalla pippurilla ryyditetty.

Kun sitten pääsin Cowley Roadille asti, sain havaita että kimchin sijaan (joka siis oli loppu suosimastani aasialaisten ruokatavarain liikkeestä) tarjolla oli vaikka mitä muuta: jamaikalaisravintolat, puolalaiset ruokaliikkeet, italialaiset herkkupuodit ja kaikki loput olivat levittäytyneet kadulle, bändit soittivat, ilmapalloja karkaili ja yleinen markkinatunnelma oli vallan eloisaa - ja Cowley Roadin tyyliin yksikulttuurisen teeman sijasta kaikkea karakterisoi mitä ilahduttavin monenkirjavuus. Ympäriinsä kävelemällä ja katuruokaa maistelemalla sai kulutettua mainiosti aikaansa, eikä mukaan tarttunut kuin muutama cannolu, siis sellainen sisilialainen, ricottalla täytetty rapeakuorinen leivos - tuoreisiin sellaisiin törmää Italian ulkopuolella niin harvoin että pakkohan noita oli muutama hankkia vaikkei mikään suuri konditoriatuotteiden ystävä olekaan.

Mutta kuten lopulta useimmiten käy, väenpaljous ja meteli ja muu sellainen käy pitemmän päälle rasittavaksi, ja vetäytyminen väistämättömäksi. Cowley Roadilta löytyy tietenkin lukematon määrä kahviloita, baareja ja ravintoloita juuri tuota tarkoitusta silmälläpitäen, mutta eilen valintani osui ilahduttavaan marokkolaishenkiseen paikkaan nimeltä Kazbar, joka tarjoaa myös tapaksia. Paikan jäähdytetty minttutee ja varjoisa, ilmava holvaus olivat juuri sitä mitä väsynyt torivieras kaipaakin, ja lueskelinkin paikassa pitemmän aikaa.

Tällä hetkellä vapaa-ajanlukemistona on meneillään 30-luvulla otettu painos Everymanin kokoelmasta Sir Thomas Brownen (Pembroke College) kirjoituksia. Kyseinen Stuartien aikainen lääkäri (1605-1682) oli jo omana aikanaan tunnettu laajasta sivistyksestään, vielä laajemmista kiinnostuksen kohteistaan ja varsin valaistuneista näkemyksistään esimerkiksi uskonnon suhteen - vuosisata myöhemmin Brownea olisi taatusti luonnehdittu vapaa-ajattelijaksi. Uskonnollisen kuohunnan ja vainon 1600-luvulla hänen relativistinen näkemyksensä uskonnollisissa ja esoteerisissa asioissa on perin harvinainen ja erittäin virkistävä. Yhtäläisen harvinaislaatuista on Brownen taidokas proosa: rytmin, merkityksen ja sävyjen valitsijana Sir Thomas saattaa hyvin olla vertaansa vailla aikalaistensa joukossa.

Niin ilahduttava kuin Brownen Religio Medici onkin kaikessa uskonnollisessa laajakatseisuudessaan, pidän itse vielä kiinnostavampina kahta tutkielmaa, jotka alun pitäen oli tarkoitettukin suuren yleisön luettavaksi - Religiohan tuli ensisijaisesti kiertoon piraattiversiona Sir Thomaksen nolostukseksi ja harmiksi. Mainitsemistani tutkielmista ensimmäinen on Hydriotaphia: the Urne Buriall; or, a Discourse of the Sepulchrall Urnes lately found in Norfolk (1658). Otsikko kertoneekin paljon oleellista; Brownelle lähetettiin joitakin Norfolkissa esiin tulleita pronssikautisia tuhkauurnia (jotka ajoitettiin tuolloin tietenkin roomalaisiksi), ja näistä lähtökohdista monitieteellinen filosofi-lääkäri etenee erittäin vaikuttavaan, barokkiseen mutta punnittuun monologiin inhimillisistä hautauskäytännöistä, näiden implikaatioista sekä ihmissuvun kuolevaisuudesta itsestään. Nykylukijaa ilahduttaa vähän väliä Brownen todella terävä kyky yhdistellä asioita yllättävin, perin 'modernein' tavoin ja tarkastella oman aikansa dogmaattisia ideoita (kuten kristinoppia) hyvinkin kriittisessä sävyssä. Klassikkoa puolestaan ilahduttaa luonnollisesti Brownen perinpohjainen oppineisuus antiikin tekstien suhteen. Kieli on mitä kauneinta, ja tietty morbidi sävy - tietty tuhkan ja mullan maku, voisi jopa sanoa - lyö hurmaavasti läpi koko esseen koko sillä yhteenkietoutuvien merkitysten, symbolismin ja luonnontieteellisen spekulaation voimalla joka tekee 1600-luvusta niin äärimmäisen kiehtovan periodin. Lisähuomiona mainittakoon seikka jonka muistin vasta tänään, ja jonka tarkastin suurella mielihyvällä; Urne Buriall mainitaan myös Jorge Luis Borgesin suurenmoisen novellin Tlön, Uqbar, Orbis Tertius viimeisessä virkkeessä. Ei vähäinen komplimentti, se.

The Urne Buriallin kumppaniessee, samana vuonna ilmestynyt The Garden of Cyrus; or, the Quincunciall, Lozenge, or Net-work Plantations of the Ancients, artificially, naturally, mystically Considered, on ehkä vähemmän filosofinen mutta taatusti esoteerisempi tour-de-force, ja kuvastaa kaikkiaan vielä paremmin 1600-luvun länsimaisen oppineen synteesiä antiikin kirjallisuuden ja taiteen sekä koko myöhemmän mystisen ja tieteellisen tradition ristikkäisistä virtauksista. Tyylillisesti The Garden on lähes hengästyttävä, ajoittain hyvin luonnosmainen ja jopa tajunnanvirtaa lähenevä - mikä toisaalta sopii todella hienosti yhteen aiheen moniulotteisuuden kanssa. Tämä hermeettinen kuvaelma ei välttämättä avaudu ilman jonkinlaista aatehistoriallista taustatietoa, mutta kaikille Aby Warburgin jalanjäljissä kulkeville tai muuten vain antiikin jälkivaikutuksen ja länsimaisen filosofian/tieteen suhteesta kiinnostuneille se on todella suositeltavaa luettavaa.

Lopuksi - kun nyt liikutaan 1600-luvun kiehtovassa maailmassa ja monenkirjavien symboliikkojen äärellä - haluaisin suositella erästä jokseenkin uudempaa teosta, joka saattaa kuitenkin osoittautua varsin kiinnostavaksi. Klassikon asemaa en menisi sille sentään povaamaan (tehtäköön tämä myönnytys kun juuri on puhuttu Brownen tuotoksista...), mutta ainakin itseni The Palace of Oblivion -runokokoelma sai kiinnittämään huomiota Peter Davidsonin tuotantoon, ja tarkkaamaan sitä tulevaisuudessakin vastaavan varalta. Viime vuonna ilmestynyt, Carcanetin kustantama teos on sinänsä varsin ennakoitavaa postmodernia vetäytymistä kuriositeettikabinettien, katafalkkia peittävän tomuisen brokadin, naamioiden, arvoituksellisten liturgioiden ja alkemistisen kuvaston maailmaan - siis itse asiassa maailmaan joka on lähes yhtä sirpaloitunut ja merkityksiä ad hoc konstruoiva kuin omamme (ja luonnollisesti omammehan se onkin, ainoastaan heijastettuna taaksepäin) - mutta itseäni ainakin tälläinen lähestymistapa (tai pitäisi kai sanoa 'loitontumistapa') jaksaa aina välillä huvittaa. Teoksen loppupuolella runoilija siirtyy lähemmäs omaa aikaamme ja skotlantilaiseen kontekstiin; kaikkein räikein toiseuttaminen katoaa, mutta tietty enigmaattisuus, tietty symbolien ja piilomerkitysten etsintä arkipäiväisistäkin asioista säilyy ennallaan, ja tekee myös loppuosasta (nimeltään The Aberdeenshire Elegies) varsin inspiroivaa sadepäivän luettavaa.

Päivän sitaatit (yksi per käsitelty teos, kuten sopivaa on):

- "But man is a Noble Animal, splendid in ashes, and pompous in the grave, solemnizing Nativities and Deaths with equal lustre, not omitting Ceremonies of bravery in the infamy of his nature." (Sir Thomas Browne, The Urne Buriall, ch. 5)

- "Darknesse and light hold interchangeable dominions, and alternately rule the seminal state of things. Light unto Pluto is darkness unto Jupiter. Legions of seminall Ideas lye in their second Chaos and Orcus of Hipocrates; till putting on the habits of their forms, they shew themselves upon the stage of the world, and open dominion of Jove. They that held the Stars of heaven were but rayes and flashing glimpses of the Empyreall light, through holes and perforations of the upper heaven, took of the natural shadows of the stars, while according to better discovery the poor Inhabitants of the Moone have but a polary life, and must passe half their dayes in the shadow of that Luminary." (Sir Thomas Browne, The Garden of Cyrus, ch. 4)

- "In the house the glasses are shrouded, but, quickening to our voices, reveal

Our silvery voids, infinities of cloud, perpectives of obelisks and shadows.

Glimmering butterflies waver like fallen leaves in vacant passageways,

Mingling with the filaments of scented herbs, frost flowers, feathers of birds of New Spain.

Our lights, our quenchless lamps, shine unwavering as in Tullia's tomb,

But the wonderful pictures they honoured are lost to the blades and the flames.

Our books of secret histories, read by half-light in the octagonal mirror,

Retail once more the victories of Turnus, the abject death of Aeneas,

And Spain triumphant in the green waters off England."

(Peter Davidson, 'Returning at Evening', Palace of Oblivion VII)

...to Hay-on-Wye! (or, "I'm the only bibliophile in the village!")

"Meanwhile, in the small Welsh village of Y Gelli Gandryll..."

Määränpääni Hay-on-Wye (siis kymriksi Y Gelli Gandryll) on sellainen parintuhannen asukkaan kyläpahanen Powysin kreivikunnassa juuri Walesin puolella rajaa - itseasiassa nimenomaan Wye-joki on ollut vanhastaan Englannin ja Walesin raja. Tuon kokoiset syrjäiset kyläthän ovat autioituneet myös Britanniassa pitkin 1900-luvun loppupuolta, kuten jossain määrin Suomessakin, mutta Hayllä kävi keskimääräistä parempi tuuri. 1961 eksentrinen bibliofiili (but are there any other kinds...?) Richard Booth avasi käytettyjen kirjojen liikkeen kylässä, ja monet seurasivat hänen esimerkkiään seuraavan parinkymmenen vuoden aikana. 70-luvulle tultaessa kaupunki oli jo laajalti tunnettu "Town of Books" kymmenine kirjakauppoineen, mutta Boothille tämäkään ei vielä aivan riittänyt. Seuraava (luonnollinen?) askel oli julistaa Hay-on-Wye itsenäiseksi kuningaskunnaksi, (Kingdom of Hay) ja Booth itse kyseisen mikrovaltion kuninkaaksi hallitsijanimenään Richard Coeur de Livre, historioitsijoille ehkä tunnetumpaa Leijonamieltä heijastellen...

No, kuten useimmista mikrovaltioista, Hayn kuningaskunnastakaan ei tullut Sitä Suurta Menestystarinaa valtiollisessa mielessä - ei vähiten koska Hänen Majesteettinsa Kuningattaren hovi kieltäytyy visusti tunnustamasta moisia yritteliäitä luomuksia - mutta kirjojen suhteen kaupunki voi edelleen paksusti. Ja voinen lisätä että myös Hänen Kirjava Majesteettinsa kuningas Richard voi aika paksusti, sillä minulla oli kunnia nähdä hänet omassa korkeassa persoonassaan - tosin tajuten vasta jälkeenpäin koko asian, samalla kauhistuen hirveää faux pas'ta: olin kääntänyt noin vaan selkäni kuninkaalliselle. Saas nähdä onko enää asiaa Hayhin... Toivoisin kuitenkin että karkoitusmääräystä ei ole vielä julistettu; kylä on näet aivan suurenmoinen! Ne jotka tuntevat allekirjoittaneen ovat kaiketi myös perillä siitä jokseenkin voimakkaasta intohimosta jota tunnen kirjoja kohtaan...? Tälläisen patologisen tapauksen suhteen ei siis liene ihme että Hayn lumovoima ja sen syyt ovat varsin ilmeiset. Nykyään Timbuktun (itsessään hyvin kirjarikkaan) kaupungin kanssa ystävyyskaupunki-suhteen solmineessa kyläsessä on kolmisenkymmentä rekisteröityä käytettyjen kirjojen kauppaa! Voi. Hyvänen. Aika.

No kuten arvata saattaa, neljä tuntia oli lopulta aivan liian lyhykäinen aika käytettäväksi noin monen kirjakaupan tutkiskelemiseen, niin että ainoa järkevä vaihtoehto oli yksinkertaisesti valita joitakin, jotka vaikuttivat hyviltä ja joita toiset kirjakauppiaat suosittelivat. Tämä johti muutamiin erittäin ilahduttaviin löytöihin, useisiin todella miellyttäviin keskusteluihin kirjojen tiimoilta, sekä mitä hienoimman ja kirjavimman (no pun intended...) kirjakauppavalikoiman läpikäymiseen. Muutamia kaikkein mieleenpainuvimpia voin mainita nimeltäkin - vaikka useimmat liikkeistä itse asiassa ansaitsisivat oman käsittelynsä (siinä täydellisessä maailmassa missä blogien kirjoittamista ei jätetä aamuyön tunneille).

Addyman Bookshopilla on kaksikin liikettä Hayssä (kartan nrot 10 & 17), ja molemmat ovat todella erinomaisia. Ensimmäisestä löysin useampiakin teoksia, mm. lordi Dunsanyn varhaisia painoksia, ja toisessa oli ajan käydessä vähiin hauska lähinnä tunnelmoida. Molemmat liikkeet ovat erittäin laajoja ja monialaisia - lisähienoutena sivuliikkeen myyjä kertoi olleensa tekemässä antropologista kenttätyötä Etelä-Sudanissa nuer- ja zande-heimojen parissa, tismalleen samalla alueella missä E. E. Evans-Pritchard teki hyvin vaikutusvaltaista tutkimustaan zandejen hyvin vaikutusvaltaisista myrkkyoraakkeleista. Kiehtovaa! Makaaberiudenhaluisille mutta antropologiasta vähemmän piittaaville voi kaikkein lupaavin tyyssija löytyä Lion Streetiltä, jossa Murder and Mayhem -niminen liike (nro 11) palvelee kauhun, gotiikan ja muun lämminhenkisen ajanvietteen ystäviä. Itse tiedustelemiani James Branch Cabellin kirjoja sieltä ei juuri sattunut löytymään, mutta ajan salliessa olisivat muut löydöt varmasti kyseisen puutteen korvanneet... Sisustus on suuressa osassa tunnelman luomisessa.

Kolmas ehdottomasti mainitsemisen arvoinen liike on nimeltään petollisen huomaamattomasti vain Hay-on-Wye Booksellers, ja se sijaitsee hyvin keskeisesti Castle Streetillä (kartan nro. 14)vastapäätä kauniisti raunioitunutta Hayn linnaa (on toinenkin Hayn linna, mutta siitä on jäljellä vain ruohottunut motte jolla hevoseläimet laiduntavat). Itseasiassa linnakin myy kirjoja, ja on niin ikään varmin paikka tavata Hänen Majesteettinsa Richard - vauraimmat voivat kuulemma myös ostaa aateliskirjansa sieltä. No mutta takaisin mainitsemaani liikkeeseen: kerroksia on (vain) kaksi, mutta ne ovat erittäin täynnä kaikkea jännittävää moninaisilta aloilta: taidekirjoja oikein hieno valikoima, samoin 1900-luvun runoutta. 1800-luvun ensipainokset ovat keräilyhenkisille erittäin kiinnostava kohde, ja yläkerran klassikko-osiosta löytyi yhtä sun toista. Suosittelen lämpimästi, haluten kuitenkin toistaa että myös monet monet muut liikkeet vaikuttivat erittäin hyviltä - sitä vain toivoo että aikaa olisi ollut niiden kaikkien perusteelliseen tutkailuun.

Hay-on-Wyen tunnelma on aivan omanlaisensa. Siis selväähän on että turistit - tosin lähinnä Brittein saarten sisältä - ovat arkipäiväinen osa kylää; hyvänen aika, valtaosa asiakkaistahan tulee pakosti kylän ulkopuolelta. Mutta tästä huolimatta kaupunkia leimaa sellainen yhtäaikaisesti hieman hajamielinen, keskittynyt ja omistava kirjojen rakastamisen henki, jonka voi arvata valtaavan alaa siellä missä keräilijät asioivat toisten keräilijöiden pitämissä liikkeissä. Olen myös varma, että mikäli aikaa olisi enemmän, voisi kylästä tehdä todellisia löytöjä - ei niinkään jokavuotisen, kesäkuun alussa järjestettävän kirjafestivaalin vaan nimenomaan sen muun vuoden kuluessa. Arvelen käyväni Hayssä vielä monet kerrat, joten tilaisuuksia erilaisten selailu- ja harhailustrategioiden kokeilemiseen tulee varmasti yllin kyllin. Ja tietenkin oma viehätyksensä tulee kaksikielisistä viitoista - on aina sykähdyttävää nähdä kelttiläisiä kieliä arkipäiväisessä käytössä.

Hauskana loppukaneettina satuin tapaamaan takaisinpäin vievää bussia (menopaluu Hereford - Hay-on-Wye 6£) odotellessa The Timesin kirjeenvaihtajan, joka kertoi tulleensa lähetetyksi Hayhin katsomaan, mitä kymmenellä punnalla voisi oikein löytää. Kollegoita oli lähetetty esim. Oxfordiin ja Lontoon antikvariaatteihin, ja tarkoituksena on ilmeisesti tehdä Timesin kirjallisuusliitteeseen jonkinlainen vertaileva kavalkadi löydöistä. Kiinnostavaa. Ja mikä ehkä vielä kiinnostavampaa, kyseinen journalisti kertoi olevansa tulossa parin viikon sisällä Suomeen, raportoimaan Heinolassa järjestettävistä saunomisen maailmanmestaruuskisoista (tai jostain muusta näistä vastaavista järjettömistä kesäkilpailuista joita rakas kotimaamme näyttää olevan tätä nykyä pullollaan...). Niin että jos satutte tuolloin Heinolaan ja törmäätte hyvin hämmentyneeseen englantilaiseen Times-korrespondenttiin, voitte kertoa terveisiä siltä Hayn bussipysäkin oudolta suomalaiselta bibliomaanilta.

APPENDIX 1: bibliografinen saldo

- Edward Plunkett, lord Dunsany: Plays of Gods and Men, Talbot Press 1918.

- The Odes of Horace (transl. by lord Dunsany), Heinemann 1947.

- The Historical Works of Giraldus Cambrensis, (ed. T. Wright), H. G. Bohn 1863.

- Thomas Kinsella: Collected Poems 1956-1994, Oxford University Press 1996.

- Scott Lynch: The Lies of Locke Lamora, Orion 2006.

- E. E. Evans-Pritchard: The Nuer, Oxford University Press 1979.

- Zande Themes: Essays presented to Sir Edward Evans-Pritchard (ed. A. Singer & B. Street), Blackwell 1972.

- E. R. Curtius: European Literature and the Latin Middle Ages, Princeton University Press 1990.

- Arthur Koestler: The Thirteenth Tribe. The Khazar Empire and its Heritage. Hutchinson 1977.

- The Age of the Parthians (ed. V. Sarkhosh Curtis & S. Stewart), I. B. Tauris 2007.

- Anthony Birley: The People of Roman Britain, B. T. Batsford 1979.

APPENDIX 2: gastronominen saldo

Kun sekä kirjoista että hyvästä ruuasta kiinnostunut humanisti matkailee, ei mukaan suinkaan tartu ainoastaan paperimateriaalia. Haystä hankin eräitä tyypillisiksi katsottuja walesiläisiä tuotteita, jotka aavistuksenomaisesta turisteisuudestaan huolimatta kuuluvat kyllä todistetusti myös paikallisten kulutustottumuksiin. Ensinnä törmäsin englantilaisten klassisimman paahtoleivänpäällyksen lemon curdin kymriläiseen vastineeseen, joka kulki nimellä lemon cheese. Tämä sai kyllä hymyn väkisinkin suupieleen, sillä jo Giraldus Cambrensiksen ajoista asti Englannissa on vallinnut stereotypia juustoa rakastavista walesiläisistä. No mene ja tiedä, joka tapauksessa kyseessä on vain luovasti (vai markkinointitaitoisesti?) nimetty lemon curd, ehkä hieman runsasvoisempana varianttina - joka tapauksessa se sopii mainiosti levitettäväksi toisen löytöni, nimittäin walesinkakkusten (Welsh cakes) päälle. Kakkuset ovat oikeastaan kuin helposti murenevia, kohottamattomia englantilaisia teeleipiä (scones), vähän makeampia vain, ja varsin mukavia aamiaisen päättäjiä rusinoineen päivineen.

Through Hereford (Caerffawydd)...

Päätin muutama päivä sitten - varsin epätyypillisen spontaanisti vieläpä - lähteä tiistaina päiväretkelle jonnekin Oxfordin ulkopuolelle, eikä kohteen löytäminen tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Olin näet kuullut aivan Walesin ja Englannin rajalla sijaitsevasta pikkukylästä, Hay-on-Wye nimeltään, joka kuulosti erinäisistä syistä oivalliselta määränpäältä... mutta siitä lisää myöhemmin. Onnekaan sattuman kautta matka Hay-on-Wyehin kulkee järkevimmin Herefordin kautta, joten sain samalla reissulla kaksi kiinnostavaa kohdetta. Siispä, "up from the platform and onto the train" ja matkaan. Valitettavasti suoria vuoroja Oxfordin ja Herefordin välillä menee vain muutaman kerran päivässä, niin että junan vaihtaminen on enemmän kuin todennäköistä - varsinkin koska Walesiin ehtiäkseen on lähdettävä liikkeelle luonnottoman aikaisin. Oman vaihtoni suoritin Great Malvernissa, joka on herttaisen tylsä kylpyläkaupunki - kuulemma viktoriaaniset seurapiirit kiinnostuivat siellä vierailusta, kun havaittiin että sen lähdevesi "contains nothing at all"... Joten eipä siitä sen enempää.

Herefordissa ei itse asiassa ollut aikaa hukattavaksi, sillä jatkoyhteyden lähtöön oli vain reilu tunti, mutta kyllähän moisessa ajassa yhden katedraalin käy hyväksymässä. Kyseinen pytinki on rakennettu aivan normannivalloituksen jälkeen, siinä 1070-luvulla, ja sisältää muutamia todella näkemisen arvoisia kohteita. Eniten mainostettu on ehdottomasti Mappa Mundi, vellumille (vasikannahalle) toteutettu suuri maailmankartta 1200-luvulta. Koska pidän kartoista tavattomasti, oli se tietenkin erittäin hauska nähdä...

Vielä paljon ilahduttavampi kohde - etenkin liittyessään alkusoittona niin perin kirjojentäyteiseen päivään - oli kuitenkin katedraalin kahlehdittu kirjasto - yksi laajimmista koko Euroopassa. Kyseessähän on siis sellainen metallikettingein hyllyihin kammitsoiduista koodekseista koostuva kirjakokoelma, joita useimmat keskiaikaiset kirjastot olivat. Herefordin katedraalikirjastossa on yllättävää lähinnä hyvän kunnon lisäksi se, että näin perin laaja kokoelma kuului ei-luostarikirkolle. Ilmeisesti kuitenkin tietyt Herefordin piispat (ainakin St. Thomas de Cantilupe) pitivät hyvää huolta kokoelman kartuttamisesta mittoihin, joihin monet luostarikirjastotkin olisivat olleet tyytyväisiä...

Klassikolle erittäin kiinnostavia olivat myös kokoelman nimiöluettelot: koska kahlehditussa kirjastossa opukset olivat hyllyllä selkä sisäänpäin, täytyi niiden sisällön käydä ilmi muualta, useimmiten joko erillisistä nimilipukkeista tai hyllyn päähän kiinnitetystä listasta. Näissä listoissa riittikin tutkittavaa - piti hyvin vähältä etten jäänyt bussista niiden takia. Etenkin jäin pohdituttamaan, kun näin eräässä manuskriptissa Augustinuksen olevan liitettynä Didymoksen töihin... tämä tietenkin selittyi (lopulta, haastateltuani kirjastonhoitajaa asiasta) sillä että kyseessä ei olekaan Didymos "Bibliolathes" Augustuksen ajalta, vaan (itselleni aiemmin tuntematon) Didymos Aleksandrialainen 300-luvulta jaa, kristitty kirjoittaja. Se siitä mysteeristä - itse olin jo keksinyt koko liudan paljon hauskempia teorioita...

Muutenkin Herefordin katedraali on oikein mainio kohde, jos sattuu olemaan muutama tunti aikaa käytettäväksi. Jonkinlaisena myönteisenä enteenä päivän saldolle olisi ehkä voinnut tulkita myös tuon näytillä olleen keskiaikaisen kirja-arkun: ihan kätevä kuljetusmetodi, mikäli yhtään enempää olisi tullut hankittua kantamuksia. Sillä seuraavaksihan olemmekin jo Walesin puolella, ja kohteena on... [rumpuja, symbaaleita ja muuta asiaankuuluvaa...]