A Relatively Constructive Hall-of-Fame

Viime päivät Britannian puheenaiheena on tietenkin ollut paavin vierailu - mielipiteitä sekä puolesta että vastaan on lennellyt varsin viihdyttävässä määrin, vaikka valtaosalle väestöä itse tapahtuma lieneekin ollut herttaisen yhdentekevä. Itseäni häiritsi etupäässä se, missä määrin eräät korkea-arvoiset kardinaalit tipauttelivat etenkin alkuvierailusta lausuntoja, joiden voi tulkita olevan kaikkea muuta kuin brittiläistä monikulttuurista yhteiskuntaa ja arvomaailmaa puolustavia. Sanomattakin on selvää, että moinen reaktionääriys on pelokkuudessaan todella surkuteltavaa. [Mutta mainittakoon tarkennuksena, että samalla tavoin paljon paheksun myös erityisen aggressiivisen ateismin yksisilmäisyyttä - se on aivan yhtä ahdasmielistä kuin Benedictuksen puheet 'relativismin hirmuvallasta'...] Niinpä päätin siis omana kontribuutionani esitellä puhtaan subjektiivisen (mikä tietenkin on koko blogini tunnussana...) valikoiman henkilöitä, joiden opit tai mielipiteet ovat mielestäni olleet merkittäviä kontribuutioita inhimillisen sallivuuden ja universalismin saralla.



Sinänsä ei ole tietenkään mitenkään sanottua että käsitteet joihin otsikossa viittaan, siis relativismi ja konstruktivismi, olisivat erityisen tiiviissä riippuvuussuhteessa toisiinsa nähden, mutta toisaalta (jättääksemme filosofiset hiustenhalkomiset porstuan puolelle) on myös aika helposti demonstroitavissa, että konstruktivistinen epistemologia johtaa relativistiseen maailmankatsomukseen mitä tulee muiden kulttuurien tai uskomusrakenteiden hyväksymiseen. Toisin sanoen: filosofioissa, joissa 'tieto' ei ole jotain objektiiviseen, muuttumattomaan tai immanenttiin todellisuuteen kohdistuvaa, vaan sosiaalinen konstruktio siinä kuin vaikka tapakulttuuri ja uskomukset, eivät myöskään moraaliset tai kulttuurilliset "totuudet" voi viitata mihinkään oman aikansa ja paikkansa ulkopuoliseen, normatiiviseen absoluuttiin. Näin.

No mutta joka tapauksessa: seuraavassa muutamia perinjuurin fanittamiani hahmoja, joiden ajattelusta yritän tarjota myös muutamia otteita esim. sitaattien muodossa - ei kylläkään välttämättä alkukielellä, valitan. Ja kuten jo todettua - se, ovatko kyseiset ajattelijat varsinaisesti relativisteja, konstruktivisteja, molempia, tai eivät kumpaakaan, ei tässä yhteydessä ole se kaikkein tiukimmalla filosofisella kammalla (vai partaveitsellä?) määritelty asema. Kyse on ennemmin tällaiseen galleristiseen esitystapaan sopivasti yleisestä hengestä ja humaaniudesta.

Mahavira (600-luku eaa.?)



Mahavira, jainalaisuuden kahdeskymmenesneljäs ja viimeinen tirthankara eli 'kahlaamonlöytäjä' (merkityksessä 'kahlaamo inhimillisten murheiden virran ylitse'), henkilöi tässä ennen kaikkea jainalaisten oppeja yleisemminkin - joiden kyllä katsotaankin saaneensa nykyasunsa vasta Mahaviran opetuksessa. Kyseisen ikivanhan ja ehdotonta väkivallattomuutta vaativan intialaisen uskonnon eräs hienoimmista konsepteista on näet anekantavada (अनेकान्तवाद, "ei-yksiselitteisyys"), inhimillisten näkökulmien pluralismi, jonka mukaan yksikään inhimillinen mielipide ei voi edustaa absoluuttista totuutta.

Eräs tunnetuimpia ja useimmin kuvattuja anekantavadan demonstraatioita on tarina sokeista viisaista ja elefantista, jossa joukko sokeita oppineita joutuu määrittelemään elefantin pelkän tuntoaistinsa avulla - ja kun lopulta nämä yrittävät muodostaa neuvottelemalla kokonaiskuvaa tuosta olennosta, vertaa kärsää tunnustellut sitä käärmeeseen, jalkoja tunnustellut puunrunkoon, jne. Myöhemmin Buddha käytti samaista vertausta opetuksessaan, eikä se käsittääkseni ole tuntematon suufienkaan keskuudessa.



Protagoras (noin 490-420 eaa.)



Näin on asian laita - Protagoras Abderalaisesta (Πρωταγόρας) ei ole säilynyt yhtään edes etäisesti antiikkista figuratiivista kuvausta. Tämä on kuitenkin omalla tavallaan aika hyvä symboli Protagoraan ja muidenkin sofistien kohtalosta länsimaisessa traditiossa. Kävi näet niin että itsekin vähintään puolisofistisia tekniikoita käyttänyt Sokrates sai oppilaansa Platonin tuotannon välityksellä ehdottomasti viimeisen sanan mitä tuli useimpiin filosofisiin kysymyksiin, ja näinpä monien sofistien (valtaosin) relativistinen ja ihmislähtöinen filosofia on paitsi säilynyt Platonin tulkitsemassa muodossa (mm. dialogi Protagoras), myös tuomittu monin eri retoriikoin milloin milläkin tavalla puutteelliseksi halki länsimaisen filosofian historian. Kun tähän yhdistää vielä judeo-kristillisen perinteen voimakkaan dualistisen ja moraalis-absolutistisen vaikutuksen, ei liene ihme että Protagoraan tunnetuin lausahdus "ihminen on kaiken mitta" ei ole kaikkina aikoina saanut osakseen ansaitsemaansa arvostusta.

Ehjemmässä muodossaan Protagoraan johtoajatus näyttäisi olevan Sekstos Empeirikoksen (adversus mathematicos 7.60) säilyttämänä: πάντων χρημάτων μέτρον ἐστὶν ἄνθρωπος, τῶν μὲν ὄντων ὡς ἔστιν, τῶν δὲ οὐκ ὄντων ὡς οὐκ ἔστιν, eli "Ihminen on kaikkien asioiden mitta: sekä olemassaolevien, että ne ovat, että olemattomien, etteivät ne ole". Täytyy kyllä jälleen kerran todeta että kreikankielen huikea taloudellisuus tekee mistä tahansa käännöksestä pakostakin kömpelön.

Mikä ehkä vielä hienompaa (ja nyt puhun vakaumuksellisena mutta uskontoihin tykästyneenä agnostikkona), Eusebios (praeparatio euangelica 14.3.7) ja Diogenes Laertios (9.51) mainitsevat Protagoraan esittäneen teoksessaan Jumalista (Περὶ θεῶν) oikein mallikelpoisen ajatuksen: περὶ μὲν θεῶν οὐκ ἔχω εἰδέναι, οὔθ' ὡς εἰσὶν οὔθ' ὡς οὐκ εἰσὶν οὔθ' ὁποῖοί τινες ἰδέαν. πολλὰ γὰρ τὰ κωλύοντα εἰδέναι ἥ τ'ἀδηλότης καὶ βραχὺς ὢν ὁ βίος τοῦ ἀνθρώπου. Tämä on käännettävissä: "Mitä tulee jumaliin, en pysty sanomaan ovatko he olemassa vai eivätkö ole, enkä millaisia he ovat ilmiasultaan; monet tekijät näet estävät tietämästä näitä asioita: aiheen epäselvyys ja ihmiselämän lyhyys."

Zhuangzi (369-286 eaa.)



Mestari Zhuang eli kiinalaisen filosofian kukoistuskaudella, niin sanottujen Sadan Koulukunnan (zhūzǐ bǎijiā) aikana, joka sai surullisen päätöksensa Qin Shi Huangdin, ensimmäisen keisarin, kirjarovioissa, kun Qin-valtion kansleri Li Si pyrki varmistamaan oman legalistisen koulukuntansa hallitsevuuden. Zhuangzin filosofia oli epistemologialtaan skeptistä ('tiedon määrä on loppumaton, mutta ihmiselämä rajallinen: on turhaa yrittää käyttää rajallinen rajattoman tavoitteluun') ja hänen sosiaalinen ohjelmansa lienee eräs varhaisimpia filosofisen anarkismin esimerkkejä ('maailma ei tarvitse hallitsemista: järjestys syntyy luonnostaan kun asiat jätetään rauhaan'). Molemmat ajatukset varmistivat (lukuisten muiden samankaltaisuuksien kanssa) että Zhuangzi tuli olemaan erittäin vaikutusvaltainen filosofi taolaisten parissa.

Tunnetuin Zhuangzi on kuitenkin niinkutsutusta perhosunestaan, jota myös useat länsimaiset kirjoittajat ovat mukaelleet ja lainanneet (joukossaan mm. Lovecraft ja Borges...). Lyhenneltynähän tuo vertaus menee näin: "Kun Zhuangzi uneksii olevansa perhonen ja herää, ei hän voi tietää onko hän ollut Zhuangzi joka on uneksinut olevansa perhonen, vai perhonen joka uneksii olevansa Zhuangzi."

Giambattista Vico (1668-1744)



Vico, johon James Joycekin viittaa Finnegans Wakessä ("by a commodius vicus of recirculation"), on syystä tunnettu vuonna 1725 ilmestyneestä pääteoksestaan Scienza Nuova (kokonaisuudessaan Principi di Scienza Nuova d'intorno alla Comune Natura delle Nazioni eli 'Uuden Tieteen Perusteet liittyen Kansojen Jaettuun Olemukseen') ja siinä esitetyistä ihmiskunnan retorisen kehityksen kolmesta vaiheesta. Vico on selkeästi anti-kartesiolainen ajattelija - toisinsanoen hän ei katso totuuden olevan havaittavissa yksinomaan mielen kautta (crt. Descartesin 'ajattelen, siis olen'), sillä vaikka mieli havaitsee itsensä, se ei luo itseään, eikä sen itseensä kohdistuva havainnointi voi näin ollen olla perusteena millekään 'totuudelle'. Vicon tärkein kontribuutio relativismille ja totuudelle sosiaalisena konstruktiona on hänen esittämänsä ajatus 'verum est ipsum factum' - todellista on se mikä on luotu (teoksessa De Antiquissima Italorum Sapientia, v. 1710). Todeksi katsotaan se, mikä on jaettuihin konventioihin (Vicolla retoriikkaan) perustuvaa, ja tämä sensus communis toimii tekojen ja historian motivaattorina.

Vicon tuotanto ei saanut millään muotoa lämmintä vastaanottoa omana aikanaan, mutta italialaisen jälkivaikutus on ollut sangen huomattava: hänen näkemyksensä ovat löytäneet kaikupohjaa muiden muassa Joycen, Bertrand Russellin, Isaiah Berlinin, Borgesin, Edward Saidin ja Erich Auerbachin tuotannossa - mainitakseni vain ne hahmot joita itse pidän erityisesti arvossa...

Ruth Benedict (1887-1948)



Vaikka listasta tässä muodossaan tuli kummallisen miesvaltainen, ei pidä kuvitella että Ruth Benedict olisi mukana jonkinlaisen kiintiönaisen roolissa - kaikkea muuta: mikä tahansa kulttuurilliseen relativismiin liittyvä keskustelu sivuaa välttämättä Benedictin ajatuksia. Hän oli 1900-luvun ehdottomasti tärkeimpiä amerikkalaisia antropologeja ja itsensä Franz Boasin oppilas - mikä seikka sinänsä ei ollut yksinomaan siunaus: Benedictiä verrattiin usein edeltäjäänsä ja opettajaansa tavoilla, jotka -20 ja -30 -lukujen henkisessä ilmastossa ovat useimmiten varmasti olleet vähätteleviä. On kuitenkin aivan kiistatonta että Benedictin tuottama etnosentrisen ajattelun kritiikki on hyvin arvokasta ihan minkä tahansa ajan luettavaksi, ja hänen pääteoksenaan pidetty Patterns of Culture (1934, huomatkaa!) oli selvästi edistyksellinen ilmestyessään.

Esimerkkeinä Benedictin ajattelusta voisi vaikka siteerata seuraavia lauseita:
- "No man ever looks at the world with pristine eyes. He sees it edited by a definite set of customs and institutions and ways of thinking."
- "Culture is not a biologically transmitted complex."
- "We do not see the lens through which we look."

Ludwig Wittgenstein (1889-1951)



Wittgensteinin, loogikon, läsnäolo tässä joukossa saattaa olla vähän yllättävää - kummaa kyllä yllätyn aina itsekin kun tajuan että sen kaiken yhtälöitä heittelevän ja epäilyttävän 'totuus'-hakuisen filosofoinnin takana (jota siis vaikka Tractatus Logico-Philosophicus on täynnään) löytyy itseasiassa valmius tunnustaa inhimillisen tiedon rajallisuus ja epävarmuus ja kaiken riippuvuus inhimillisestä kielellisestä viestinnästä itsestään.

Itseeni vetoaa ainakin se Wittgensteinin varhaiskauden (johon Tractatuskin siis kuluu) looginen johtopäätös, ettemme voi maailmassa (joka siis on kaikki joka on: 'Die Welt is alles, was der Fall ist', Tractatus 1) olevina saada tietoa mistään maailman ulkopuolisesta ('Das Subjekt gehört nicht zur Welt, sondern es ist eine Grenze der Welt', Tractatus 5.632). Tämä siirtää esimerkiksi uskonnon jonnekin inhimillisen tietouden ulkopuolelle. Tämä taas saa jylhän ilmaisunsa (kaikkien niiden hirvittävän matemaattisten ja numeropitoisia kaavoja viljelevien välivaiheiden jälkeen...) teoksen lopussa: 'Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen'(Tractatus 7) jota ei liene tarvis edes kääntää, siinä määrin tunnettu tuo lausahdus on.

Toisaalta Wittgenstein kyllä säilytti vanhempina vuosinaankin (siis tultuaan sangen skeptiseksi nuoruutensa suurteosta kohtaan) terveen relativismin mitä tulee 'totuuden' olemassaoloon ja vastaavaan. Esimerkki (vuodelta 1969, teoksesta Über Gewissheit, 105):
- "Kaikki hypoteesien testaaminen, varmentaminen ja kumoaminen tapahtuu lähtökohtaisesti järjestelmän sisällä. Eikä tämä järjestelmä ole vain enemmän tai vähemmän epävarma lähtökohta kaikille väitteillemme; ei, se on osa niin sanotun 'väitteen' olemusta. Järjestelmä ei niinkään ole lähtökohta, vaan se ympäristö jossa väitteemme ovat olemassa."
- 'Am Grunde des begründeten Glaubens liegt der unbegründete Glaube.'(Über Gewissheit, 253)


Isaiah Berlin (1909-1997)



Isaiah-setä kuuluu tietenkin joukkoon mukaan ihan vain saadaksemme tähänkin juttuun Oxford-kontakti! No ei sentään - Berlin on oikeasti ehkä keskeisimpiä 1900-luvun ajattelijoita, ja taatusti yksi humaaneimpia. Hänen filosofialleen on oleellista arvopluralismi - siis se että arvot ovat ihmisyhteisöjen luomuksia eivätkä 'luonnostaan' olemassa. Berlinin ajattelussa tämä ei kuitenkaan johda täyteen arvonihilismiin, sillä hänen 'objektiivinen pluralisminsa' esittää tiettyjen arvojen olevan jaettuja lähes tai täysin universaalisti (ja tässä hän otti vaikutteita Wittgensteinin myöhäisvuosien kieliteoriasta). Joka tapauksessa arvojen joutuessa törmäyskurssille (mikä Berlinin mielestä on väistämätöntä: moraaliset ristiriidat ovat väistämätön osa ihmiselämää), on täysin mahdollista että kumpikaan arvo ei ole itsessään toista arvokkaampi - päinvastoin: ne voivat olla molemmat yhtäläisen valideja.

- "All forms of tampering with human beings, getting at them, shaping them against their will to your own pattern, all thought control and conditioning is, therefore, a denial of that in men which makes them men and their values ultimate." (Two Concepts of Liberty, 1958)
- Kuuluisa on myös Berlinin essee 'The Hedgehog and the Fox' (1953), jossa Arkhilokhokselta ja sittemmin Erasmukselta periytyvä aforismi 'kettu tietää monta pientä asiaa, mutta siili yhden suuren asian' sovelletaan länsimaisiin kirjoittajiin ja filosofeihin: Platon, Dante, Hegel, Proust jne. ovat siilejä joiden katsantokanta on lukkiutunut yhden idean mukaiseksi, kun taas Herodotos (jee!), Shakespeare, Montaigne ja Joyce ovat kettuja joiden maailmankuva ei voi mahtua yhden ahtaan idean sisään.

Uskoisin että tulevaisuudessa tulen puhumaan/kirjoittamaan enemmänkin Berlinin filosofiasta, sillä lukemista tuossa odottaa myös viime vuonna ilmestynyt editio I.B.:n kirjeitä vuosilta 1946-1960, nimeltään Enlightening (Chatto & Windus). Sanovat myös että I.B. oli aikansa parhaiden puhujien ja mainioimpien tarinankertojien joukossa - jälleen kerran harmittaa ettei syntynyt kolmeakymmentä vuotta aiemmin. Tai ehkä ei harmita kuitenkaan. Niin ja tietenkin Isaiah oli myös perustamassa Wolfson Collegea, joka on paitsi näyttävä esimerkki brittiläisestä modernistisesta arkkitehtuurista, myös college-hallinnollisesti äärimmäisen demokraattinen ja tasa-arvoinen.

Richard Rorty (1931-2007)



Toinen piakkoin kenties vielä enemmän fanittamani ajattelija on Richard Rorty - hankin tuossa päivänä muutamana toisen pääteoksensa, Philosophy and the Mirror of Nature (1979). Kyseinen opus sai aikaan todella ison keskustelun ilmestyessään, ja se on ehdottomasti modernin filosofian keskeisimpiä klassikoita. Periaatteessa teoksen ideana on (hehe... onpas fiksua yrittää referoida sitä kun en vielä ole lukenut kirjaa läpi - no mutta teen sen silti) nostaa keskeiseksi epistemologiseksi ongelmaksi sen kartesiolaisen pohjaoletuksen, että 'tiedon' katsotaan muodostuvan mielessä, joka puolestaan heijastelee peilin tavoin jonkinlaista 'todellisuutta'. Koska filosofisen 'totuudenä on löydettävä jokin pohja, joutuu Rortyn kritisoima epistemologia olettamaan jotkut jaetuista uskomuksistamme (ks. yllä Wittgensteinin kohdalla) perustavanlaatuisiksi siinä kuin toiset ovat 'vain' uskomuksia - mikä ei ole loogista tai perusteltua. Näin ollen useimmat filosofian "suurista kysymyksistä" eivät ole toisaalta suuria eivätkä kysymyksiäkään - ainoastaan kielipelejä jotka pitävät "myllyn pyörimässä". Se, että hänen oma teoriansa tekee filosofiasta tarpeetonta, ei huoleta Rortya: hänen nähdäkseen filosofien pysyvin funktio onkin olla eräänlainen älyllinen katalyytti, joka kuohuttaa aiemmin hyväksyttyjä käsityksiä osoittamalla niiden perusteettomuus. Lopulta varsin sokraattista, eikö?

Toinen tärkeä Rortyn kontribuutio oli teos Contingency, Irony, and Solidarity (1989), joka on melkolailla viiden kärjessä omalla hankintalistallani. Sieltä on peräisin sitaatti johon voisin tällä erää lopettaa tämän puisevan sepustuksen - itse koen Rortyn muotoileman 'moraalisen ironismin' hyvin vetoavaksi filosofiaksi:

- " 'Ironist' is the sort of person who faces up to the contingency of his or her own most central beliefs and desires - someone sufficiently historicist and nominalist to have abandoned the idea that those central beliefs and desires refer back to something beyond the reach of time and chance. A 'moral ironist' applies this knowledge to our moral beliefs and desires in particular."

A honey-golden summer, apparently...

No niin, voisihan tästä kai taas aktivoitua bloginkin suhteen - lomat kun on lomailtu kaikin puolin. Kesään kuului hellettä, suomalaisvieraita Oxfordissa, mukavien asioiden näkemistä, oxfordilaisvierailua Suomessa, helvetillistä paluumatkaa yöbusseilla Oxoniaan, vilustumista, kirjalöytöjä, currynkokkausta ja mitä vielä. Eli kaikin puolin hyvänoloinen sesonki oli tämä. Ja onhan se nyt pidettävä myös mielessä ettei kesäisyys oikeasti ole näillä main vielä loppu lainkaan - se vain alkaa kallistua miellyttävästi kohti syksyä, tuota lempivuodenaikaani. Luulisin että nyt - sikäli kuin energiaa löytyy - voisin lähitulevaisuudessa päivitellä jotain sekä Uffingtonin Valkeasta Hevosesta, jossa kävimme J:n ja L:n kanssa, sekä ehkä (vihdoin!) myös lempicurryistani resepteineen. Lupauksia, lupauksia... Saas nähdä.



Erittäin hauska puoli vieraiden saamisessa tänne on tietenkin se, että kehtaa/viitsii tuppautua sisälle collegeihin, joihin ei arkimoodissa tulisi ehkä tunkeuduttua. Sitäpaitsi tuli havaittua sekin, että tuolla yliopistokortillani saan useimmiten ainakin yhden, Balliol Collegessa jopa kaksi muukalaista mukanani sisään ilmaiseksi. Not bad... Mutta nyt voisin postailla ensin joitain kuvia Magdalen Collegesta, jossa siis (vihdoin!) tuli käytyä. Niin ja mainittakoon että tuo kyseisen collegen nimi lausutaan epätavallisesti 'maud-lin', eikä sillä itsestäänselvimmällä tavalla - niinkuin asiaintila perin usein täällä on.



Verrattoman Sir Nicolaus Pevsnerin mukaan Magdalen on "visually the ideal college, with a firm centre and around it in all directions quads, or rather areas of all sizes and odd shapes". Ja peuratarha! Se se vasta on jotain - etenkin kun kyseisen tarhan peurat kuulemma luokiteltiin II maailmansodan ja siitä johtuvan säännöstelyn aikana kasveiksi, jotta niitä ei tarvitsisi luovuttaa muonitukseen... Voin kuvitella että käytännöllishenkiset armeijaihmiset mieluummin antoivat periksi kun antautuivat pikkutarkkaan argumentaatioon aina skolastiikasta asti ammentavan pilkunviilaajien klubin kanssa. Sääli sinänsä että tarhan kasvikseisat peurat eivät onnistuneet poseeraamaan niin tyylikkäästi että olisivat päässeet näinkin korkeita standardeja ylläpitävän blogin komistukseksi. Mahtaa nyt harmittaa.



Niin, nuo kaksi ylempää kuvaahan ovat siis Magdalenin cloisterin (sille ei oikeasti taida olla mitään kunnon käännöstä, vai onko?) luota, joka (edelleen Pevsneriä seuraten) rakennettiin 1475-90, ja kuten on helppo huomata, "has three-light openings". Jepjep. Nämä kaksi alempaa puolestaan ovat collegen kappelista, joka oli iltapäivän kullertavassa valossa aika miellyttävä kokemus - oikeastaan ilta-aurinko on ylipäänsäkin parasta mitä tälle paikalliselle hunajankellervälle hiekkakivelle voi tapahtua. Vähän niinkuin pakokaasu on kurjinta. Joka tapauksessa kappelin dateeraus osuu suunnilleen samalle ajalle kuin cloisterinkin (1474-80), ja se edustaa samaa T-mallista tyyppiä kuin New Collegen ja Mertonin kappelit. Lisäksi voisin tietenkin lukea vanhan kunnon arkkitehtuuri-fetisistin Sir Nikolauksen horinoita, mutta antaa olla tällä kertaa. Ne ovat sellaista materiaalia jota kannattaa annostella aika varovaisesti...



Sydän- ja loppukesän kirjahankinnat ovat olleet vähän aiempaa vähäisemmät kahdestakin syystä: tila alkaa yksinkertaisesti käydä vähiin löytöjen säilömiseksi, minkä lisäksi tietenkin apurahan ensimmäinen erä tälle vuodelle alkaa olla jo sangen vähiin käynyt. Nyt onkin siis sitäkin parempaa aikaa lukea niitä löytöjään - mitä olenkin innolla harrastanut tässä viime kuukausina. Kirjallisista asioista olisikin paljon kirjoittamista, mutta ehkä jätämme ne toiseen, omaan postaukseensa. Sen verran kuitenkin haluan tässäkin yhteydessä hehkuttaa, että jo aiemmin mainitun Thomas Braunin jäämistöstä löytyi myös kauan kaipaamani Stefanos Byzantionlaisen 500-luvulla kokoama etnografinen hakuteos (Ethnika, tunnetaan myös latinankielisellä nimellä De urbibus), luotettavana joskin jo iäkkäänä Augustus Meineken editiona. Hurrah! Toinen, hämmentävä löytö on Johannes Pontanuksen Origines Francicae, mutta se taitaa ansaita ihan oman postauksensa joskus, kenties, ehkä.



Ja sitten puhtaan fantasioinnin maailmaan (jonne ei tietenkään koskaan ole kovin pitkälti noista bibliografisen hehkuttelun kentiltä...). Niille joille termi 'steampunk' sanoo jotain, tai siis niille tarkemmin ottaen joille se tuo positiivisia mielikuvia, saataa alla olevan kuvan tuunailtu pöytätietokone olla jokseenkin yhtä voimakkaan 'haluan!'-reaktion kohde kuin allekirjoittaneelle... Kuinka huikea! Sääli sinänsä että pöytäkone on semi-nomadia elämää viettävälle humanistille lähes tai täysin turhake. Huoh. No mutta siinä se kuitenkin on, iloa tuottamassa jo silkalla olemassaolollaan - on mukava tietää että jollakulla on noin kaunis kone, vaikka se ei itsellä olisikaan. Steampunkissakin olisi muuten aihetta postaukseen, joskin muistelisin ehkä ammoin sivunneeni jo aihetta. Tai ehkä kiertäneeni sitä. No olkoon.

Mirabilia Mundi

Eilen oli hyvä päivä. Voisin jopa sanoa että erittäin hyvä päivä. Istuksin nimittäin perjantai-iltapäivällä Blackwellin kahvilassa ennen prof. Mary Beardin vierailuluentoa (joka oli muuten vallan mainio, eikä ainoastaan aiheensa puolesta - scurra eli narrit/vitsiniekat Roomassa), ja ajattelin piipahtaa pikaisesti tarkastamassa myös kyseisen kirjakaupan käytettyjen opusten osaston. Sinne on kuluneiden kahden viikon aikana näet putkahdellut kaikenlaista erinomaista materiaalia ja suoranaisia jalokiviä tuhansien kirjojen kokoelmasta, jonka jätti äskettäin jälkeensä traagisesti menehtynyt Merton Collegen emeritus-fellow Thomas Braun. Ja niinhän siinä sitten kävi että löysin todellisen aarteen, ja vieläpä pilkkahintaan! Käytettyjen kirjojen osion tuttu myyjä kertoi että mikäli Blackwellin Rare Books -osasto olisi saanut kirjan käsiinsä, olisi sen hinta ollut yli kolminkertainen...

Kyseessä on siis, kuten itsekin voitte lukea, Geographiae Veteris Scriptores Graeci Minores, neliosainen kokoelma vähän tunnettuja, fragmentaarisesti säilyneitä tai muuten perifeerisiä, (etupäässä) kreikkalaisia maantieteellisiä kirjoittajia, joka on merkittävä (ellei jopa ainoa) edeltäjä Karl Müllerin arvostetulle Geographici Graeci Minores -kokoelmalle (Didot, 1861). Opuksen ediittorina toimi John Hudson (1662-1719), josta valitettavasti tiedän osapuilleen sen mitä edesmennyt tri. Braun oli ensimmäisen osan sisäkanteen huomaavaisesti kirjoittanut: kyseinen filologi oli Oxfordin omia kasvatteja (Queen's Coll. & Univ. Coll.) sekä vuodesta 1701 peräti Bodleianin kirjastonhoitaja! Teoksen neljä volyymiä ilmestyivät vuosien 1698 ja 1712 välillä, ja ne painettiin vieläpä itsessään Sheldonian Theaterin kirjapainossa. Oli omalla tavallaan perin mieltäylentävää löytää teos suunnilleen kolmenkymmenen metrin päässä Sheldonianista, ja alle sadan metrin etäisyydellä Hudsonin työpaikasta Bodleianista. Kirjaset olivat päässeet kotikonnuilleen taas.

Silkan edition lisäksi - joka tässä yhteydessä sisältää kommenttien ja eräiden lukutapoihin liittyvien huomioiden lisäksi myös latinankieliset käännökset kreikan- ja arabiankielisistä teksteistä - teosta kasvattavat myös irlantilaissyntyisen kirkonmiehen ja Camden Professor of Historyn, Henry Dodwellin (1641-1711) lukuisat dissertaatiot aiheesta ja aikalailla myös aiheen vierestä. Olen ymmärtänyt että Dodwell oli omana aikanaan varsin ristiriitainen ja opillisesti omapäinen ajattelija, joten hänen esseemäisten pohdintojensa tarkastelu saattaa osoittautua hupaisaksi. Niinikään aivan erityinen ilonaihe on teoksen painojälki, ja etenkin siinä käytetyn kreikan huomattavan esteettinen typografia. Sanoisin että se on ligatuuriensa mutkikkuudessa ja jäsentelyssä todella lähellä pariisilaisen kustantajan Claude Garamondin vuonna 1541 kaivertamia Grecs du roi -kirjasimia, joita ensimmäisenä käytti painaja Robert Estienne (klassisisteille ns. Stephanus-numeroista tunnettu hahmo). Englannissa nämä fontit väistyivät lopulta skotti Alexander Wilsonin kaivertaman kirjasinleikkauksen tieltä vuoden 1756 jälkeen.

Kenties vielä kiinnostavampia ovat teoksen arabiankieliset osat, joiden kirjasin yllättäen EI näytä olevan aivan identtinen Robert Granjonin 1500-luvun loppupuolella kaivertaman kirjasinleikkauksen kanssa - mielestäni viivan tasapaksuus on uniformisuudessaan poikkeava. Lisäksi teoksen kolmannessa volyymissä on aukitaittuvia karttoja yksi per vanhan maailman manner, ja tietenkin vielä ylimääräinen tarkemmin Välimeren seutua kartoittamaan. Kaikki volyymit ovat huippukunnossa ja alkuperäiseen vellumiin sidottuja. Kaunista jälkeä kaikin puolin - joskin edelliset omistajat ovat pitäneet teoksia selvästi ennemmin näyttely- kuin käyttökirjallisuutena: olisin ollut oikein ilahtunut vaikkapa 1700-lukulaisista marginaalihuomioista, mutta sellaisia ei ole ainakaan vielä silmään osunut. Siellä täällä näyttäisi kyllä olevan tri. Braunin kädellä tehtyjä huomioita lähinnä lukutavoista, jotka Müllerin editio on korjannut.

Mitä opus sitten pitää sisällään? Täydellinen luettelo olisi varmaan silkkaa lukijoiden hermojen koettelua, mutta muutamia kiintoisimpia tekstejä mainitakseni voisin listata ainakin Hanno Karthagolaisen ja pseudo-Skylaks Karyandalaisen Periplus-teokset, teoksen ilmestymisaikana vielä Arrianoksen nimellä kulkeneen Periplus Maris Erythraein ('Punaisenmeren ympäripurjehdus' - aivan huippukiinnostava teksti jonka avulla on äskettäin paikallistettu ehkä Rhaptan kauppapaikka Rufiji-joen suistossa Tansaniassa, mutta joka tässä kokoelmassa perustuu harmillisesti Frobeniuksen ongelmalliseen editioon v:lta 1533), Skymnos Khioslaiselle pseudoattribuoidun Periegesis-tekstin (mitallisen, vaikka tiedämme oikean Skymnoksen tekstin olleen proosaa), Dionysios Periegeteen mittavan Oikoumenes periegesis ('Maanpiirin kuvaus') -runoelman Eustathioksen selityksin, Rufus Festus Avienuksen Ora Maritiman (kyllä, kirjoittaja on roomalainen, mutta teos sisältää paljon ainesta varhaisilta, kadonneilta kreikkalaisilta lähteiltä kuten Pytheas Massilialaiselta) sekä todellisena hienoutena Abu'l-Fida Ismaïl Hamawin, ayyubidisukuisen damaskoslaisen oppineen ja ruhtinaan (1273-1331), kuvauksen Khorasmiasta ja Mawarannahrista (eli Transoxianasta) sekä siihen liitetyn taulukkomuotoisen listauksen maailman kaupungeista. Hauskinta listassa on se, että mukana on myös tieto siitä klimêstä eli maailman ilmastollisesta vyöhykkeestä, jossa kaupunki sijaitsee. Tämä on aivan selvästi kreikkalaista vaikutusta, ja saattaa hyvin olla suoraan Ptolemaiokselta peräisin, tai sitten al-Idrisin monipuolisesta tuotannosta.

Mitähän sitä vielä raportoisi? Niin! Kiinnostava elementti, suorastaan oma lukunsa, ovat kirjojen etu- ja takakansissa olevat kaksi ex libristä... Melkoisella vaivalla olen nyt saanut tunnistettua niistä myöhemmän (1800-lukulaisen) Wardien, Dudleyn varakreivien ja jaarlien vaakunaksi. Vaakunatekstinä on 'Comme Je Fus', ja muuten aika pointitonta vaakunaa koristaa heraldinen kruunu. Nyt ainoana pähkinänä olisi ottaa selville onko kyseessä varakreivillinen vai jaarlillinen kruunu (mikäli niillä Englannissa eroa on... luulen kyllä että on), jolloin voisi saada selville onko ex libris kuulunut William Wardille (k. 1823), Dudleyn ja Wardin 3. varakreiville, vaiko tämän pojalle John Wardille, Dudleyn 1. jaarlille (k. 1833), joka toimi ulkoministerinä 1820-luvun puolenvälin jälkeen ja jonka mukana suku sammui.

Varhaisempi ex libris on kuitenkin paljon ongelmallisempi... Se on, veikkaisin, 1700-luvulta (etäisen rokokootyylinen), niinikään kruunun (mutta erilaisen) koristama, ja kantaa tekstiä 'Ex libris Marchionis Salsae'. Salsan markiisi? Kas kun ei King of Bongo tai Sultan of Swing... Tämän selvittelyyn meni melko lailla aikaa, ja paljon täytyy vielä tutkailla, mutta emblemin kahdesta vaakunakilvestä toinen näyttäisi kuuluvan italialaiselle Malaspina-suvulle. Näin ollen kyseessä voisi olla ainakin toiselta puoleltaan italialaisperäinen hahmo. Kummallista on se, että Toscanan herttuoiden palkkalistoilla työskennelleen englantilaisen insinöörin ja kartografin Robert Dudleyn (k. 1649) aviottomien lasten joukosta löytyy 'Maria Maddalena Marchesa Malaspina'! Hämmentävää, ei vähiten koska tämä tapahtuu kronologisesti ennen kuin nämä problemaattiset kirjat painettiin. Mutta kenties mainittujen kahden ex libriksen välillä on muutakin kuin vain sattumanvarainen hankintasuhde - ehkä jopa verisukulaisuus. Tätä tuntuisi tukevan se, että molemmilla ex libris-teksteillä tehty nettihaku tuottaa melkoisen määrän kirjoja joista molemmat löytyvät. Kirjaperintöä esi-isän italialaisilta lehtolapsilta, kenties?

No mutta tämä kaikki oli vain pieni esimerkki siitä mitä kaikkea hupia, iloa ja hämmenystä voi vanhojen kirjojen parissa kerta toisensa jälkeen löytää.

The Merry Morning of May

Nyt kun vapunpäivän, tai oikeastaan -aamun tapahtumista on kulunut riittävästi aikaa, voi kaikesta reflektiosta ehkä kuoriutua paikallista rituaalielämää esittelevä postaus. Kävi nimittäin niin, että edellisen postauksen myöhäisestä julkaisuajasta ja sensellaisesta johtuen (vai juuri sen ansioistako?) onnistuin heräämään puoli kuudelta! Riensin siis päivän jo valjetessa kipinkapin halki heräilevän kaupungin, ja mitä lähemmäs Magdalen Bridgeä tultiin, sitä tiiviimmäksi väkijoukkokin kävi. Lopulta silkka ihmismassan tiiviys pakotti asettumaan tarkkailupaikalle juuri ja juuri näköetäisyyden päähän Magdalen Towerista, jossa (kameran todistusaineiston mukaan) collegen kuoro jo odotteli madrigaalit valmiina.

Tasan kuudelta kajautti kuoro laulunsa ilmoille, ja kansa hurrasi. Käsittääkseni tämän May Dayn (toukokuun 1. päivän) madrigaalinlaulanta liittyy jotenkin keskiaikaisiin sielunmessuihin, joita collegeissa laulettiin vuosittain niiden perustajien ja sponsoreiden sielujen auttamiseksi. Magdalen Collegen tapauksessa tapa ei jäänyt Henrik VIII:n uskonnollisen uudistuksen jälkeenkään unholaan, mutta esitys siirrettiin nyt anglikaanisesta kappelista tornin huipulle.

Pian kuoron lopetettua laulantansa väkijoukko alkoi purkautua ahdetusta tilastaan - vanhemman väen ja täysipäisten käyttäessä katuja ja muita konventionaalisia kulkuväyliä, ja eräiden rämäpäisempien ja monessa tapauksessa yön juhlinnasta suoraan paikalle horjuneiden jatkaessa toista tärkeää Oxfordin vappuperinnettä, nimittäin Magdalen Bridgeltä Cherwelliin hyppimistä. Kyseistä tapaa vastaan annetaan joka vuosi voimakkaita 'suosituksia', ja tälläkin kertaa poliisit partioivat sillalla kykenemättä kuitenkaan estämään sieltä ja täältä tapahtuvia kamikaze-henkisiä loikkia. Käytännössähän ei nimittäin ole juuri muuta ongelmaa kuin se, että Magdalen Collegen kohdalla Cherwell on erittäin matala. Loukkaantumisia tapahtuu joka vuosi - luunmurtumat lienevät yleisimpiä mutta pahemmastakin puhutaan. Itse jaksoin todistaa muutamien uhkarohkeiden kokeiluja. Ei murtumia - ilmeisesti kyse on tekniikkalajista.

Sillä aikaa toisaalla... (no ei aivan, liikuin vain niin ripeästi kuin väkijoukon puristus antoi myöten). Jostain siis ilmestyi morristanssijoiden kulkue kaikkine May Dayn tyypillisine osallistujineen. Miekankantaja, May Bull sekä kaikkein hienoimpana (ja traditionaalisimpana) hahmona itse Jack-in-the Green, kevään valtias! Hetken aikaa teki mieli lukea James Frazerin Golden Bought'ta (1890), mutta hillitsin sentään impulssin. Eikä kyseistä kasvillisuudenjumaluuksiin ja niiden folkloristisiin jäänteisiin monen muun asian muassa perehtyvää ja auttamatta vanhentunutta teosta tietenkään ollut käsillä silloin kun sitä kerrankin olisi tarvinnut. Morrisseurueet levisivät sitten ympäri kaupunkia, ja etenkin Radcliffe Squarella ja Broad Streetilla sai nähdä (tai ennemmin: olisi saanut nähdä oikeasti vaivaa ollakseen näkemättä!) hyppeleviä pappoja hölmöissä asuissa. Mikään ei (täkäläisille) sano 'kevät' yhtä selkeällä kielellä kuin kyseinen tanhuilu... Oh well.

Kyllä. Sedällä on päässään juusto. Siitä ei valitettavasti pääse yli eikä ympäri, ei vaikka kuinka tahtoisi. En tiedä kuuluuko se olennaisena osana kenties teema-aiheiseen morrisesitykseen, ja suoraan sanoen en välitäkään tietää... Tässä vaiheessa rupesi kaikesta toimesta ja tohinasta väsynyttää tarkkailijaa unettamaan sen verran ankarasti, että lampsin kuorojen, soittokuntien, folk-ensemblejen ja morrispappojen miinoittaman keskustan halki päiväunille. Enkä usko olleeni ainoa näin tehnyt - siinä määrin raihnaiselta osa nuoremmasta juhlakansasta tuossa vaiheessa aamua näytti.

Not such a cruel month at all

Lienee aika jonkinlaisen retrospektiivipostauksen, jonka pohjalinjana voisi kai olla tietty skeptisyys T. S. Eliotin markkinoimaa huhtikuun julmuutta kohtaan. Ihan mainio kuukausi kaiken kaikkiaan - mikä ei tietenkään vähennä The Waste Landin (1922) säkeen mainioutta. Alkupuoli oli priimaluokan työskentelyaikaa - Sacklerin ja Bodleianin lisäksi myös Rhodes Housen komeassa Commonwealth Libraryssä, ja loppukuu oli omistettu myöhästyneelle pääsiäislomalle Suomessa. Oxfordissa oli kevät edennyt jo kuun alkupuolella ilahduttavan pitkälle... Narsissit ja koristeomenapuut (vai onko tuo nyt sitten kirsikka?) olivat kukassa St. Gilesin kirkon hautausmaalla. Totean vain jälleen kerran, että hautakivet ja versova kasvillisuus on aika oivallinen yhdistelmä. Toisaalta niin on myös hautakivet ja lumi, tai hautakivet ja syksyn lehdet. Itse asiassa hautakivet ovat aina tosi jees. Morbidia? Eihän toki.

Suomen-visiitin huippukohdat liittyivät tietenkin yleisesti ystävien, kaverien ja perheen näkemiseen, mutta tämän lisäksi muutama (ylläri ylläri...) ruokaan liittyvä seikka aiheutti aivan erityistä iloa. Kaikkein huikein asia oli aivan epäilemättä isäpuolen Virossa metsästämän metsäkauriin nauttiminen Sunday roastina - en ole ehkä koskaan maistanut mitään niin mureaa lihaa. Täydellistä, sanalla sanoen. Hyvin lähelle tätä ilahduttavuutta kuitenkin kipusi pikkuveljeni a:n kanssa koordinoitu pizzanpaistosessio aidossa leivinuunissa. Jauhopeukaloaan viime aikoina erittäin vakuuttavassa määrin kehittänyt a hoiti taikinapuolen, kun taas itse pääsin paremmin omilleni täytevastaavana.


Tuore mozzarella di bufala Campana (DOC), kirsikkatomaatit, parmankinkku, ryhdikkään kitkerä rucola, artisokka sekä muut klassiset täytteet tekivät omalta osaltaan pizzakokeilusta joltisenkin menestyksen, vaikka itse sanonkin. Useimmille syöjille uutena aluevaltauksena oli myös tomaattia vaille jätetty pizza bianca, jota nykyäänkään ei kovin paljoa tapaa Italian ulkopuolella, mikä on sääli sinänsä. Esimerkiksi mitä simppeleimmällä prosciutto-herkkusieni -yhdistelmällä varustettu valkea pizza on lähestulkoon ylittämätön, kunhan vain muistaa sivellä pohjalle kunnolla hyvää oliiviöljyä ja käyttää mieluiten aitoa mozzarellaa.


Muuten Suomen-visiitti sujui erittäin rauhallisissa merkeissä yksiä häitä lukuunottamatta. Täytyy kuitenkin todeta että pohjoinen ulottuvuus kärsi alitajuisesta vertailusta saarivaltakunnan kukkeaan huhtikuuhun: Savon sydanmailla ensimmäiset krookukset olivat hädin tuskin puskeneet ulos mullasta. Ja tämä kieltämättä sai T. S. Eliotinkin säkeen tuntumaan ajankohtaiselta...

Huomenissa olisi sitten kai May Day - vaan mitä silloin tapahtuikaan, kuulette ehkä joskus myöhemmin. Viimeistään kuukauden kuluttua... Ennalta tiedän jo monen jutun näkemisen riippuvan juurikin siitä, kuinka aikaisin kykenen itseni sängystä ylös kiskomaan - ja näin ollen tämänkin kirjoittaminen tähän vuorokaudenaikaan ei välttämättä ennakoi mitään poikkeuksellisen hyvää menestystä. Laitetaan nyt vielä kirjallisuusaspektin kannalta tuo Eliotin asiaankuuluva The Waste Landin osuus tähän loppuun:

1. The Burial of the Dead

April is the cruellest month, breeding

lilacs out of the dead land, mixing

memory and desire, stirring

dull roots with spring rain.

Winter kept us warm, covering

earth in forgetful snow, feeding

a little life with dried tubers.

Happy Nowruz!

Siltä varalta ettette jo sattuneet tietämään, on YK julistanut maaliskuun 21. päivän maailmanlaajuisesti juhlittavaksi Nowruzin eli iranilaisen uudenvuoden päiväksi. Kuluva vuosi on ensimmäinen, jolloin tämä hieman eri aikoina eri paikoissa juhlittu mutta sekä zarathustralaiselle että iranilaiselle kalenterille äärimmäisen tärkeä juhla on saanut kansainvälisesti tunnustetun aseman. Juhla on niin ikään UNESCOn maailman ei-materiaalisen kulttuuriperinnön (Intangible cultural heritage) ICH -listalla. Vaikken zarathustralainen olekaan, pidän itseäni siinä määrin Persian historian ja iranilaisen kulttuurin fanina, että käytin tätä historiallista päivää erinomaisena tekosyynä kokata asiaankuuluvaa juhlaruokaa ja mainostaa muuatta äskettäistä kirjauutuutta.

Mainitsenpa tässä muuten ohimennen myös Oxford Literary Festivalin olevan parhaillaan käynnissä! Olenkin siis jo parin päivän ajan harjoittanut itsehillintääni rajoittuen hankkimaan vain ne kirjat joita haluan oikeasti tositositosi paljon... Jostainhan se on aloitettava, itsehillintä nimittäin - eikö? Eihän nyt ole mitään järkeä asettaa epärealistisia tavoitteita itselleen. Mutta joka tapauksessa festivaaleilla on onneksi paljon muutakin koettavaa kuin asioiden ostelu - eilen esimerkiksi kuuntelin aivan erinomaisen luennan kahden varsin lupaavan afrikkalaisen kirjailijan, Chioma Okereken (Bitter Leaf) ja Brian Chikwavan (Harare North), tuoreista teoksista. Pistäkää nimet korvan taa - veikkaisin että saamme kuulla heistä vielä lisää. Ja nyt kun teimme jo pikaisen esiharhailun kirjallisuuden pariin, voisin Iraniin liittyen muistuttaa niitä, jotka eivät vielä ole tutustuneet Marjane Satrapin uusimpaan sarjakuvakirjaan, Chicken with Plums, tekemään sen viipymättä:

Palataanpas harharetkiltä vielä keskeisemmin asiaan, nimittäin uudenvuodentunnelmiin! Olen tänään pohdiskellut ajatusta siitä, että ainakin omaan mentaliteettiini tämä aika vuodesta sopisi uudeksivuodeksi paljon sydäntalvea paremmin. Molemmilla tavoilla pätkäistä vuosi on tietenkin erinomaisen pitkät perinteet ja arvovaltaiset puolestapuhujansa. Talven synkkyyttä uuden vuoden syntyaikana suosivat mm. keltit, ja toisaalta kevään uutta heräämistä niin arkaaiset roomalaiset kuin babylonialaisetkin - joilta viimeksi mainituilta persialaisetkin todennäköisesti Nowruzinsa saivat. Niin tai näin, omassa mielessäni vuosi todellakin saa oikean alkunsa tässä vaiheessa, joten ehkä tästä päivästä voisi pitää täst'edes kiinni muutenkin kuin mukavasti onnistuneen ruokakokeilun vuosipäivänä...

Ruokalistalla oli tänään siis khoresh ghaimeh sekä hyvin klassinen - olen ymmärtänyt - uudenvuodenresepti kuku sabzi. Khoresh on vain farsinkielen yleisnimi mille tahansa pataruualle - intiassa näitä kutsuttaisiin varmastikin curryiksi. Ghaimeh-khoresh on muheva lampaasta ja halkaistuista keltaisista herneistä tehty, kuivatulla limetillä ja kanelilla maustettu ruoka, joka pääsee oikeuksiinsa ihan simppelin riisin kera - mutta toisaalta jos haluaa laittaa riisinsäkin aidon persialaisesti, voi kypsän kattilan pohjalle laittaa muutaman nokareen voita, jolloin hitaasti hauduttamalla saa riisiinsä herkullisen rapean pohjan (tahdig).

Kuku sabzi puolestaan voi kuulostaa hieman yllättävältä yhdistelmältä, mutta on itse asiassa aivan mainiota. Kyse on eräänlaisesta uunissa paistetusta omeletista, jossa on roppakaupalla yrttejä (korianteria, lehtipersiljaa ja ruohosipulia) sekä kevätsipulia, purjoa ja pinaattia hakkeluksena. Useimmat ohjeet sisältävät myös hakattuja saksanpähkinöitä sekä zereshk-marjoja, jotka tuovat mukavaa eloisuutta ruokaan. Tarjotaan leivän ja hyvän jugurtin kera.

Persia-teemaan liittyen tarkoituksenani oli saattaa tietoonne muuan kirjauutuus, joka on spesialisteille lähes korvaamaton apuväline ja laveasti kiinnostuneille harrastajillekin (kuten itselleni) mitä mielenkiintoisin tutkailun kohde. Kyseessä on Amélie Kuhrtin editoima The Persian Empire: A Corpus of Sources from the Achaemenid Period (Routledge, 2007 - paperback 2010). Nimensä mukaisesti teos keskittyy vain ensimmäisen persialaisvaltakunnan/-sivilisaation lähteisiin, mutta tämä on käytännöllisesti tietenkin ainoa mahdollisuus: parthialaisperiodin saatikka sassanidien ottaminen mukaan kuvioihin olisi paisuttanut jo nytkin yli tuhatsivuisen teoksen aivan suunnattomaksi.

Teos on siis erittäin edustava, käännetty ja kommentoitu valikoima Persian valtakuntaan ja sen kulttuuriin liittyviä lähteitä, joka kaikkiaan laventaa erinomaisella tavalla usein kreikkalaisiin lähteisiin jumittunutta näkökulmaamme tuohon ensimmäiseen oikeaan maailmankulttuuriin. Lähteiden kääntäminen ja esittäminen ilman originaaleja on ainoa vaihtoehto, kun otetaan huomioon niiden kirjavuus: edustettuina ovat kielistä niin kreikka, aramea, heprea, akkadi kuin hyvin puutteellisesti tunnettu elamin kielikin; genreissä taas liikutaan historiankirjoituksesta babylonialaisiin kuninkaallisiin kronikoihin, elamilaisiin kirjeisiin, raamatunkatkelmiin ja akhaimenidivaltakunnan sisäiseen postiin ynnä kirjanpitoon. Korvaamaton ja loputonta valistusta suova teos!

Katsotaanpas - seuraava sitaatti on poimittu siis hyväksi havaitulla ja äärettömän sofistikoituneella pläräys-ja-pysäytys -taktiikalla:

Trilingual text inscribed in a rock-cut niche above Lake Van:

"[...] I am Xerxes, the great king, King of Kings, king of all kinds of people, king of this earth far and wide, the son of Darius the king, the Achaemenid.

Xerxes the Great King proclaims: King Darius, my father, by the favour of Auramazda, made much that is good, and this niche he ordered to be cut; as he did not have an inscription written, then I ordered that this inscription be written.

May Auramazda protect me together with the gods, and my kingdom and what I have done."

- 7.E.86 (s. 301)

Ooo-kei... tilan täyttämisestä puheenollen...

Within a Mile from Home

Vuokraemäntäni on viime aikoina leikitellyt huolestuttavan paljon ajatuksella talonsa myymisestä, mikä tietäisi allekirjoittaneelle luonnollisesti muuttoa - kenties jossain vaiheessa kesää. Vaikka itse fakta on tietenkin korkeammassa kädessä, on edes mahdollisuus joutua siirtymään Richmond Roadin kämpästäni muualle saanut tarkkailemaan kaupunginosaani - Jerichoa siis - aiempaa tarkemmin ja eräänlaista ennakoivaa nostalgiaa tuntien. Eräitä kohteita näiltä kulmilta olenkin jo kuluneen vuoden aikana ehtinyt esitellä, kuten kanavareitit ja St. Sepulchren hautausmaan, mutta kyllä tänne muutakin mahtuu. Mitään yksittäistä kohdetta viehättävämäksi nousee kuitenkin paikan yleinen tuntuma, joka on boheemi mutta ei silti erityisen rauhaton.

Kaupunginosan nimen synty on muuten - mainittakoon nyt vaikka tässä yhteydessä - joltinenkin mysteeri, mutta ilmeisesti aluetta nimitettiin Jerichoksi jo keskiajalla. Osaltaan nimi on aika itsestäänselvä raamatullinen alluusio muurinsa menettäneeseen Jerikoon, mikä tietenkin sopi sangen passelisti juuri Oxfordin kaupunginmuurien ulkopuolella sijainneelle taajamalle. Käsittääkseni tuossa varhaisessa vaiheessa alue oli varsin huonomaineinen, mm. syystä että sinne asutettiin opiskelijoiden (ja kaiketi yliopiston henkilökunnakin) rakastajattaret, joita collegeihin ei sopinut tuoda. Jerichon maine hämyisänä - tai korkeintaan punaisten lyhtyjen valaisemana - kaupunginosana jatkui kuulemma myöhään, jotakuinkin 1960 tai -70 -luvuille asti. Sitä ennen se oli ollut kanavanvarsiteollisuuden ja ennen kaikkea Oxford University Pressin työntekijöiden asuntojen tyyssija. Itsekinhän siis asutan rakennusta, joka pykättiin viktoriaanisena aikana halvalla majoittamaan kirjanpainajia. Viimeiset kolmekymmentä vuotta alueen säätykierto on kuitenkin ollut voimakkaan noususuhdanteista, aina siinä määrin että ei täällä enää opiskelijoita juuri majailekaan - paitsi me muutamat hölmöt, joiden arvostuksessa sijainti ajaa muiden tekijöiden edelle.

Jerichon St. Barnabas -kirkko (1869) on anglokatolilaisten 'High Church'in edustajien pyhäkkö, jonka on suunnitellut ilmeisesti sama arkkitehti kuin alunperin OUP:n kappelina toimineen ja nyttemmin kahvila FREVDiksi muutetun rakennuksen. Joka tapauksessa St. Barnabaan riitit ovat kuulemma katolilaisuuteen päin melko vahvasti nojaavan Oxfordinkin mittapuulla varsin juhlavat, ja koko pytingin hävyttömän italisoiva ulkoasu varmaankin komppaa moista spektaakkelia ihan hyvin. Sisällä en ole koskaan sattunut käymään, mutta olen kuullut että pseudo-toscanalaisuus on viety siellä vielä ulkokuortakin pidemmälle, aina siinä määrin että aitojen maiolica -laattojen puutteessa jouduttiin tyytymään keraamisten tiilten jäljittelyyn maalaamalla.

Kastamaton agnostikko kun olen, koen itse Old Bookbinders -pubin huomattavasti hartautta herättävämmäksi paikaksi. Vaikka Walton Streetillä sijaitseva FREVD on toki hip ja in ja muuta vastaavaa (=kalliihko), pidän itse vielä enemmän OB:n eksentrisen vinksahtaneesta sisustuksesta ja rauhallisesta tunnelmasta. Lämpimään vuodenaikaan voi huonolla tuurilla joutua todistamaan morristanssi-kerholaisten performanssia paikan edustalla, mutta muuten pubi on oikein inhimillinen ja tyystin harmiton. Ruokaa en tosin ole siellä vielä sattunut kokeilemaan.

Mutta kun nyt ruoka tuli puheeksi, en halua missään nimessä jättää mainitsematta kortteliravintolaamme Al-Shamia, johon omalta oveltani on matkaa ehkä kolmekymmentä metriä - tosin tämäkin voi tuntua työläältä jahka paikasta pitäisi lopulta vääntäytyä kotiin. Libanonilais-syyrialaista keittiötä edustava Shami on toiminut Walton Crescentin ja Richmond Roadin kulmauksessa kuulemma jo kymmeniä vuosia, eivätkä hinnat ole kertaakaan nousseet tänä aikana [näin väitetään!]. Mikä kai tarkoittaa että alunperin ne olivat korkeahkot... mutta niin tai näin, tätä nykyä ne ovat aivan äärettömän kohtuulliset! Kaikki klassiset ruokalajit löytyvät. Erittäin täyttävän ja autenttisten syyrialaisten tarjoomusten kanssa täysin tasaveroisesti kilpailevan aterian voi helposti nauttia alle kahdella kympillä - mikä sisältää lukuisia toinen toistaan herkullisempia meze-tyyppisiä alkupaloja ja yleensä tarpeettomaksi osoittautuvan pääruuan.

Ei muuta tällä erää. Ellen olisi jo syönyt, täytyisi varmaan lähteä hakemaan Al-Shamista jotain...

Concerning Vril, or Beyond the Fluid Beef

Huh, kuukausi vierähtänyt edellisestä postauksesta! Pahoittelut, mikäli joku sellaisia kaipaa... Fakta vain on että kun päivän naputtelee kirjastossa menemään, ei oikeastaan kaipaa illan tullen enää samaa kamaa. Nyt täytyy aktivoitua ja postata jälleen kirjallisuutta ja ruokaa (tosin vain käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä) kombineeraava kyhäelmä. Tämä liittyy - täysin yllättäen! - viimeaikaisiin lukemisiin. Tosin juttu saattaa sisältää vastauksia myös niille, jotka ovat ihmetelleet mitä ne englantilaiset jalkapallo-aficionadot termoksistaan oikein juovat.

Mistä aloittaa? Katsotaanpas... Omana aikanaan suurta suosiota nauttineet ja tätä nykyä lähes unohdetut englantilaiset herrasmiesauktorithan ovat aina mainio lähtöpiste! Tämän täysin keinotekoisen eksordiumin saattelemana haluaisin kiinnittää huomionne Sir Edward Bulwer-Lyttoniin (1803-1873) - jonka teos The Coming Race (julkaistu anonyymisti 1871) on jälkivaikutukseltaan yllättävän monipuolinen varhaisen tieteiskirjallisuuden edustaja. Tietenkin varhaisempaa proto-scifiä löytyy paljon, joukossaan suosikkini Lukianos, mutta nuo todelliset edelläkävijät voimme varmaan jättää toiseen postaukseen.

Cambridgessä koulunsa käynyt Lytton oli omana aikanaan hyvinkin suosittu kirjailija pitkällisen poliitikonuransa lisäksi - hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat mm. Pelham (1828) ja Godolphin (1833). Lisäksi Sir Edwardin aikaansaannoksiin täytyy lukea monien sangen osuvien mutta tätä nykyä traagisen kliseisiksi muodostuneiden sanontojen ja troopien muotoilu. Ja ne ovat todellakin sarjassamme 'almighty dollar', 'it was a dark and stormy night' ja sitä rataa. Olisi hauska voida eläytyä sellaisen lukijan mielentilaan, joka aidosti ensimmäistä kertaa huomasi tuollaisen ilmaisun kirjallisuudessa ja oli että 'no jopas, onpas vallankin mainiosti laitettu, etten sanoisi!'...

No mutta sivuseikka, tuo. Perhe-elämän auvoisuudella ei Bulwer-Lyttonia kuitenkaan ollut siunattu: hänen vaimonsa Rosina Doyle Wheeler (1802-1882) oli ilmeisesti siipan mielestä aivan liian älykäs ja voimakastahtoinen puoliso, joka kaiken lisäksi rohkeni vastustaa miehensä syrjähyppyjä - aivan kuin ne eivät muka kuuluisi brittipoliitikon määritelmään! Joka tapauksessa pariskunnan asumusero vuonna 1835 oli sotkuisa ja katkera, johon myllyyn Rosinan v. 1839 julkaisema Cheveley, or the Man of Honour moninaisine herjoineen lisäsi vettä aivan kiitettävästi. Lopulta v. 1858 Bulwer-Lytton toimitti Rosinan houruinhoitolaitokseen, josta tämä melkoisen cause celébren ja julkisen polemiikin myötä vapautui muutaman viikon jälkeen.

Miksi Bulwer-Lyttonin perhe-elämän selostaminen on tässä yhteydessä oleellista? Koska The Coming Race on itse asiassa häiritsevän misogynistinen kirja. Kirja on häiritsevä monella muullakin tavalla (mistä kohta lisää) mutta melko harva sen ominaisuuksista kumpuaa näin selkeästi Bulwer-Lyttonin omasta kokemuksesta. Tietenkin viktoriaaninen maailmankuva itsessään on monilta osin (lohdullisen) kaukana modernista, mutta Sir Edwardin luonteen varsin selkeänä ilmenevä tekopyhyys sai hänet reagoimaan erityisen huonosti vaimonsa palautteeseen.

Haluamatta pilata lukukokemusta niiltä jotka haluavat teosta vilkaista en aio antaa yhteenvetoa juonesta tai edes referoida Vril-yan, Bulwer-Lyttonin maanalaisen 'tulevan rodun' ylivertaista kulttuuria ja fysiikkaa. Sen sijaan muutamia hajahuomioita asioista jotka itse panin merkille. Ensiksikin on omalla tavallaan opettavaista ja hivenen huvittavaa löytää kyseisestä kirjasta lukuisia viittauksia teorioihin ja tieteenaloihin jotka nykyään on tuomittu (usein täysin hyvällä syyllä) sinne sananlaskunomaiseen tieteen romukoppaan - tai kenties jonkinlaiseen teosofiseen lelulaatikkoon. Tähän sarjaan kuuluvat mm. mesmerismi, Friedrich Max Müllerin teoriat kielten kolmiasteisesta evoluutiosta, oma suosikkini frenologia (johon viitataan täysin kuranttina psyyken salat paljastavana tieteenä) sekä tuo liki unohdettu odic fluid, joka osaltaan sai väistyä The Coming Racen myötä vril-energiaan perustuvien teorioiden tieltä. Hurmaavaa. Ja ei.

Pittoreskeilta vaikuttavilla viittauksilla kummallisiin teoretisointeihin on tietenkin pimeämpi puolensa - nimittäin se että olemme tekemisissä aikakauden ja ajatusrakenteiden kanssa, joita ei lainkaan vaivannut mm. puhua 'roduista', tehdä tyrmistyttävä (muttei vieläkään täysin kadonnut) ekvaatio 'rotu'=kulttuuri, ja vieläpä arvioida näitä kulttuureja - tai ajan terminologiaa käyttääksemme 'sivilisaatioita' - äärettömän ennakkoluuloisesti. Asialla ei edes ole erityisen paljon tekemistä kirjan aiheen ja puhtaan fiktiivisyyden kanssa. Päinvastoin, yhteiskunta jonka mielestä oli täysin validia mitata toisen yhteiskunnan 'sivilisaation tasoa' näiden nenän mittasuhteiden perusteella ei varmasti nähnyt Bulwer-Lyttonin teoksen tietyissä osissa mitään epärealistista tai imaginääriä, eikä tämän takia olekaan mikään suuri ihme, että mystinen vril-energia ja sen kehittäminen esimerkiksi hengitystekniikoiden ja hillityn käytöksen kautta nousi teoksen ilmestymisen jälkeen melkoiseen suosioon. Teoksen lähtöoletuksena toimiva 'onton Maan' malli puolestaan vetosi teosofeihin, ja onpa eräs nykyäänkin elävä salaliittoteoria saanut teoksesta potkua.

1870-luvulla kirjoitetun teoksen arviointi ei tietenkään saa rakentua moiselle toiseuttamiselle ja moralisoinnille, mutta koin yllä olevat seikat yhtäkaikki huomauttamisen arvoisiksi. Onneksi teosta ei tarvitse ottaa aivan suunnattoman vakavasti - päinvastoin, sen voi lukea aivan mainiosti toisaalta opettavaisena esimerkkinä siitä, mitä pidettiin 'tieteisenä' 1800-luvun loppupuolen Englannissa, tai toisaalta sosiaalisena satiirina, jota se varmasti omana aikanaan oli ainakin osittain. Teoksen sosiaalisen viestin aukilukeminen ja analyysi olisi sinänsä erittäin kiehtova aihe, mutta siihen ei valitettavasti tällä kertaa ole tilaa eikä aikaa. The Coming Race on omalla tavallaan myös sangen viaton indikaattori siitä, miten vain vähää aiemmin päivänvalon nähnyt darwinistinen evoluutioteoria (On the Origin of Species by Means of Natural Selection, 1859) ja sen sovellukset ymmärrettiin ja väärinymmärrettiin aikalaiskeskustelussa.

Lyhyesti siis: mikäli jotakuta kiinnostaa lukea sangen viehkolla englannilla kirjoitettu ja jonkinlaista epämääräistä (petollista) nostalgiaa huokuva teos joka on sekä länsimaisen tieteiskirjallisuuden alkutekijöitä, häiritsevän ennakkoluuloinen ja sovinistinen kulttuurillisen determinismin esitys, että lukuisien myöhempien myyttien ja salaliittoteorioiden alkutekijä, etsikää toki käsiinne Edward Bulwer-Lyttonin The Coming Race. Ainakin Hesperus pitää sitä painossa länsimaisten klassikoiden sarjassaan, ja kyseisen edition esipuhe on niukkuudestaan huolimatta varsin mainio.

Mutta miten edellä sanottuun voidaan siis yhdistää tuo ensimmäisenä kuvana ollut, sinänsä aika hymyilyttävä ja kenties myös paavillisen erehtymättömyyden oppia (dogmaksi v. 1870) ironisoiva mainos? Bulwer-Lyttoniin ja tulevan ylivertaisen rodun monikäyttöiseen psyykkiseen voimaan todellakin liittyy brittien kovasti rakastama, mutta muun maailman tietoisuuteen hädin tuskin päässyt Bovril, joka syntyi aivan pian The Coming Racen ilmestymisen jälkeen. 1870-luvulla skottilaisen John Johnstonin kehittämä 'Johnston's Fluid Beef' sai pian vähemmän ruokahalua karkoittavan nimen, jossa latinalainen bov- kanta liittyi uusinta uutta, todellista edityksellistä ruumiinkulttuuria ja edistysuskoa henkivään Vriliin. En saanut mistään tietooni oliko Sir Edwardillä mielipidettä luomuksensa Nachlebenistä - jos edes fataalilta korvasairaudeltaan sitä kuuli käytettävän - mutta viimeistään Bovrilin käyttö buurisotien muonituksessa olisi varmasti kääntänyt hänen päänsä. Näemme siis että moraaliselta kannalta vril-johdannaistenkin nuhteettomuus on kyseenalainen...

No mutta niin tai näin, pitihän tuota tököttiä itselleenkin purkillinen hankkia, ja vaikka mönjä näyttää - ja valtaosin myös maistuu - toiselta brittierikoisuudelta, hiivatahna Marmitelta, on siitä tehty kuuma juoma kenties edesauttanut allekirjoittaneenkin selviytymistä talvesta vailla flunssaa. Ei siihen hengitysharjoituksia tai muita tieteisrotujen kommervenkkejä tarvita.