Great chieftain o' the puddin-race!

Hyvää Burns Daytä! Jos tämä toivotus ei nyt aivan välittömästi soita kelloja, niin selvennettäköön että kyseessä on (ainakin skoteille) sangen oleellinen vuotuisjuhla, jonka muistetaan Robert Burnsiä (1759-96), skotlannin maanis-depressiivistä kansallisrunoilijaa.

Burns, joka värssynikkarina nauttii suurinta mainetta ehkä proto-romantisminsa ja skottilaisen kansanperinteen ja puheenparren hyödyntämisensä johdosta, ei ehkä kuulu niihin tätä nykyä laajimmin luettuihin runoilijoihin, mutta ainakin tämän yhden päivän vuodessa hän on skottien ja sellaiseksi itsensä tuntevien mielissä. Ja vaikka itse en ole kumpaakaan, koin tämän hyväksi tilaisuudeksi (lue: tekosyyksi) maistaa haggista, joka on pääosassa Burns Supperin kattauksessa... Ja sitäpaitsi - ei ole sellaista kissanristiäistä, josta runouteen liittyvä teema ei tekisi viettämisen arvoista.

Joten: Feller, Son & Daughterilta hankkimani kilon painoinen esikypsennetty haggis uuniin foliossa ja vesihauteessa ja purjoja pellille samaan syssyyn. Lempeän lämpiämisen viemän puolentoista tunnin aikana ehtii hyvin laittamaan toisen pääosan esittäjän: runsaalla voilla maustetun lanttu-perunamuhennoksen (neeps and tatties), joka parhaassa tapauksessa tarjoiltaisiin kahtena eri muhennoksena, mutta jonka laiska allekirjoittanut yhdisti ei täysin epäortodoksisesti. Lisäksi olisi voinut kiehauttaa viskikastikkeen kokoon, mutta se ei onnistunut ihan odotetusti - ei siitä sitten enempää. Sanotaanko että koska viski kuitenkin tässä tapauksessa kuuluu ruokajuomaksi, ei sen läsnäolo kastikkeena ollut välttämättä ehdoton vaatimus muutenkaan.

Mitäpä muuta? Hyvää se oli, ihan oikeasti hemmetin hyvää. Paljon parempaa miltä lampaanpötsissä muhivan veren, ohranhyvien, yrttien, henkitorven, keuhkojen ja sydämen voisi kuvitella maistuvan. Voisi tätä syödä useamminkin. Pisteenä sananlaskunomaisen i:n päällä tradition suhteen oli luonnollisesti Burnsin runo An Address to a Haggis, joka kuuluu lukea pötsipalleron leikkaamisen aikana:

Fair fa' yer honest, sonsie face,

Great chieftain o' the puddin-race!

Aboon them a' ye tak yer place,

Painch, tripe, or thairn:

Weel are ye wordy of a grace

As lang's me arm.

The groanin' trencher there ye fill,

Yer hurdies like a distant hill,

Yer pin wad help to mend a mill

In time o' need,

While thro' yer pores the dews distil

Like amber bead.

His knife see rustic Labour dight,

An' cut ye up wi' ready slight,

Trenchin' yer gushing entrails bright,

Like onie ditch;

And then, O what a glorious sight,

Warm-reekin', rich!

Then, horn fer horn, they stretch an' strive:

Deil tak the hindmost, on they drive,

Till a' their weel-swall'd kytes belyve

Are bent like drums;

Then auld Guidman, maist like to rive

'Bethankit!' hums.

Is there that owre his French ragout,

Or olio that wad staw a sow,

Or fricassee wad mak her spew

Wi' perfect sconner,

Looks down wi' sneering, scornfu' view

On sic a dinner?

Poor devil! see him owre his trash,

As feckless as a wither'd rash,

His spindle shank a guid whip-lash,

His nieve a nit;

Thro' bluidy flood or field to dash

O how unfit!

But mark the Rustic, haggis-fed,

The trembling earth resounds his tread,

Clap in his walie nieve a blade,

He'll make it whissle;

An' legs, an' arms, an' heads will sned

Like taps o' thrissle.

Ye Pow'rs, wha mak mankind your care,

And dish them out their bill o' fare,

Auld Scotland wants nae skinking ware,

That jaups in luggies;

But, if ye wish her gratefu' prayer,

Gie her a Haggis!

Niille jotka jaksoivat selvittää tämän murrerunoilun loppuun asti tarjoiltakoon palkaksi huvittava tilastollinen tiedonjyvä: kolmannes Skotlannissa vierailevista amerikkalaisturisteista kuvittelee haggisin olevan eläinlaji, ja parikymmentä prosenttia jopa kuvittelee pääsevänsä metsästämään tuota jaloa Ylämaan riistaa...

Freezing the Emperors

Hyvää alkanutta vuotta vain, itse kullekin säädylle! Oikein talvisen Suomi-lomailun jälkeen Britanniaan palaaminen tuntui ilmastollisessa mielessä masentavalta, vaikka muuten tutkimusrutiiniin palaamista odottikin sangen paljon. Kauan ei kuitenkaan tarvinnut pimeydessä kärvistellä, sillä viikon alkupuolella tuli lunta oikein olan takaa valtaosassa Englantia - Skotlannista ja Walesin vuorista nyt puhumattakaan - aina siinä määrin että lehdet ovat jo useamman päivän kirjoitelleet 'kriisistä' ja rummuttaneet mm. valtakunnan soravarantojen vähyyttä... Fennille ei tämä sää ole ehkä aivan yhtä suuri shokki, joskin tietty häiriötekijä etenkin työnteon suhteen. Keskiviikkona lumiseen valkeuteen herääminen aiheutti mielestäni varsin ymmärrettävän päähänpiston viitata kintaalla vain kymmenestä viiteen auki olevassa kirjastossa istumiselle ja kiertää sen sijaan kaupunkia ja sen puistoja talvista estetiikkaa ikuistaen.

Oli ilo huomata ettei koko kansakunta sentään suhtautunut lumentuloon paniikinsekaisesti ja marttyyrin elkein - puistot olivat täynnä perheitä, ja ainahan sekä lapset että koirat ovat onnistuneet ottamaan lumesta ilon irti. Useampaan kohtaan kaupunkia olivat opiskelijat onnistuneet pykäämään lumiukon tapaisia, ja Bodleianin kupeessa majaili tietenkin erikoisuudentavoittelijoiden kädenjälkeä oleva lumisfinksi... Ohikulkijat olivat myös muistaneet Sheldonian Theaterin aitaa koristavia (kyseenalaista, myönnän...) kivikeisareita lumipesulla. Se on huomaavaista jos mikä. Omalla tavallaan ilahdutti myös se seikka, että Suomessa niin itsestäänselvänä otettu ilmiö oli täällä jotain aivan muuta: kymmeniä kaupunkilaisia tuli vastaan kameroineen ja improvisoituine talvivarustuksineen - Antarktis-tutkijatkin ovat välillä liikkuneet keveämmin, huomatkaa.

Lumentulo Oxfordissa oli jotain mistä olin salaa haaveillut jo kesästä lähtien - en tosin uskaltanut edes toivoa että se tapahtuisi jo tänä talvena ja näin runsain määrin. Läheskään joka talvi ei lunta näet tule, kuulemma. Mutta aivan kuten ammoin Turkuun muuttaessa ensimmäinen talvi oli oikein juhlavan runsasluminen, samoin näyttäisi olevan tämän talven laita Thamesin laaksossa... Voin vain todeta, että kesällä vehreyden kanssa niin oivallisesti synkanneet vanhat rakennukset toimivat täydellisesti myös lumen kanssa. Paitsi - ja tämä on se yksi iso 'mutta'! - mitä tulee lämpimänä pysymiseen niiden sisällä... Näin ollen odotan jokseenkin intensiivisesti Suomesta postipakettina tulevaa joululahjaa, sähköhuopaa!

Toinenkin erityinen ilon aihe löytyy: Blackwellin harvinaisten kirjojen osastolla on näet klassillisten teosten erityistarjous - tai no, useimpien hintojen ollessa silti yli tuhannen punnan on vähän vaikea ajatella kampanjaa varsinaisesti 'tarjouksena'... Mutta kyllä bibliofiili silti saa kummasti kiksejä päästessään katsomaan ja jopa hypistelemään (jos pyytää kauniisti) Aldina-kirjapainon (Venetsia) editio princepsejä (esim. Statiuksen ensipainos vuodelta 1502) tai itsensä Sir Isaac Newtonin kirjastoon kuulunutta Pindaros-editiota (1620, Saumur: hinta £3,500 ). Moisiin ei humanistiraasulla tietenkään tule koskaan varaa olemaan, mutta puhtaan esteettisessä mielessä jo moisten näkeminen on korvaamatonta. Esimerkiksi itse himoitsemistani Aldus Manutius -painoksista edullisin, Plautuksen näytelmien editio princeps (ja ainoa Aldina-editio) vuodelta 1522 oli hinnaltaan £1,500. No, haaveitahan pitää aina olla.

Jotain kuitenkin tarttui myös mukaan - ja vieläpä aivan järkevällä hinnalla. Kun tullaan parisataa vuotta uudempaan aikaan, saattaa aikanaan suurehkoista painoseristä säilyneitä teoksia saada varsin hyväkuntoisinakin noin sadan punnan hintaan. Itse hankin (ikäänkuin myöhästyneenä joululahjana itselleni...) vuonna 1760 Leidenissa otetun 2. painoksen Gronoviuksen editoimasta Justinuksen historiateoksesta Historiae Philippicae, joka on ollut omaa sydäntäni lähellä jo vuosikaudet. Myös Benjamin Jowettin (kuuluisan ja monissa anekdooteissa elävän Balliol Collegen rehtorin sekä Swinburnen mesenaatin) omistama kappale kreikkalaisten traagikkojen indeksiä olisi lähtenyt vain kuudellakympillä. Sillä tosin olisi ollut vain kuriositeettiarvoa, ja sitäkin lähinnä exlibristen keräilijöille.

Pari päivää löytöäni tutkiskeltuani olen siihen edelleen oikein tyytyväinen. Painojälki on oikein kaunista, kuten Luchtmansien painamissa teoksissa yleisesti sopii olettaa - kyseinen painotalohan tunnetaan nykyään nimellä E. J. Brill (vuodesta 1848 alkaen), ja se on eräs tärkeimpiä eurooppalaisia tieteellisiä kustantamoja. Nimilehdeltä käy kiintoisasti esille seikka jota en ollut aiemmin tiennyt (vaikka olisihan tuon voinut arvata): siis että painotalon tunnus sekä motto Tuta Sub Aegide Pallas olivat käytössä jo Luchtmansien aikana. Mitä Abraham Gronoviuksen, Leidenin yliopiston kirjastonhoitajan, editioon tulee, oli se omana aikanaan merkittävä Justinuksen teoksen tulkinnan kannalta; kun runsaasti vieraita erisnimiä sisältävä historiateos on säilynyt niinkin runsaslukuisena kuin Historiae Philippicae, on lukutapojen ja kaikenmoisten korruptoituneiden kohtien selvittely muodostanut todella merkittävän kontribuution - ja Gronovius suoriutui tästä paljon paremmin kuin edeltäjänsä Jacques Bongars (1581) ja Johann Graevius (1669). Ilo saada hyllyynsä paitsi kaunis ja hyväkuntoinen, myös tekstihistoriallisesti merkittävä editio.