The Real Capital of Ireland

Kävin toissa viikonloppuna tyttöystäväni I!:n luona Corkissa, joten Leidenia seurasi heti toinen mukava kaupunkiloma. Sää ei varsinaisesti suosinut kaupungin tutkimista, mutta toisaalta mitä sitä nyt Irlannilta voi odottaa... Viime vuoden kaltaisiin tulviin ei sentään tarvinnut varautua. Kaupunkia tuli nähtyä ehkä juuri sopivasti: oleellisimmat nähtävyydet, hieman iltarientoja ja yksi teatteriesitys. Tukikohtanamme toimi Shandonin (iir. Sean Dun - 'vanha linnake') alue Lee-joen pohjoispuolella, jossa talokanta ja yleinen tunnelma muistutti itseasiassa todella paljon kotoista Jerichoani, ja tuntui siksi valtavan mukavalta. Lisämukavuutta alueeseen (Oxfordiin verrattuna) toivat suuret korkeuserot, mikä Thamesin laakson ja Alankomaiden litteyden jälkeen oli oikein tervetullutta...



Ensimmäisessä kuvassa komeilee Shandonin maamerkeistä näkyvin, St. Annen kirkon torni, jonka sointuvat kellonlyönnit olivat onneksi jokseenkin diskreettejä - toisin sanoen eivät herättäneet aivan kesken unien. Ehkä hieman epätyypillisesti Irlannin-matkalle ainoa tarkemmin tutkituksi tullut kirkko oli St. Annen tavoin niinikään anglikaaninen (tai siis Church of Ireland, kuten saarella mieluummin sanotaan), nimittäin kaupungin protestanttinen St. Finbarre's Cathedral (Ardeaglais Naomh Fionnbarra). Vuosina 1862-79 pykätty kirkko oli sangen näyttävä, ja gargoilien ja muiden kiviveistosten bongaaminen tietenkin viihdyttävää. Hädin tuskin tuossa yllä olevassa kuvassa näkyy apsiksen katolla tuomiopäivän torviin puhalteleva kullattu enkeli, jonka sanotaan (missäpä omanarvontuntoisessa kaupungissa ei jotain vastaavaa traditiota olisi?) putoavan katolta juurikin sen viimeisen pasuunan törähtäessä.



Samasta mukavan vaaleasta paikallisesta kivestä (Corkin rakennuskannan - samoin kuin vaakunan - värit ovat paikallisista kivilaaduista johtuen tuhkanharmaa ja ruosteenpunainen) on myös University College Corkin päärakennus, josta tietenkin tuli mieleen täkäläisten collegejen arkkitehtuuri. Itseasiassahan tuo tudorienaikainen perpendikulaarityyli ja sen myöhemmät inkarnaatiot voisi aivan vakuuttavasti uudelleennimetä brittiläiseksi collegetyyliksi, sen verran monet opinahjot (tietenkin Ox-bridge -akselin vaikutuksen alaisena) on sillä toteutettu... Cork on vilkkaan oloinen opiskelijakaupunki, ja kampus oli paitsi viihtyisä, myös mukavan kompakti. Kaikkein kiinnostavin yliopiston aspekti itselleni oli kuitenkin sen maineikas ogam-inskriptioiden kokoelma, joka 28:n kiven lukumäärällään on Irlannin suurin.



Ogam on siis varhainen (500-700 -luvuilla aktiivisimmin käytetty), latinalaiseen aakkostoon perustuva merkkijärjestelmä, jonka kahdellakymmenellä merkillä kirjoitettiin etupäässä varhaisiiriä ('Old Irish'). Kivissä käytettynä aakkoset rakentuvat kiven kantista joko oikealle, vasemmalle, tai molempiin suuntiin hakatuille viivojen joukoille, joita luettiin alaoikealta ylös, vasemmalle ja alas. Omalla tavallaan niiden käyttö, kaivertamisen helppous ja viestit (jotka koostuvat etupäässä henkilöiden nimistä, patronyymeistä ja heimojen tai klaanien nimistä) ovat sangen samanlaiset verrattuna skandinaavisiin riimukiviin. UCC:n kokoelma oli erinomaisen hyvin dokumentoitu, järkevästi esille asetettu ja hyvin konservoitu - sikäli kuin nyt kivet ei-kovin-saastuneessa ilmastossa kummempaa konservointia kaipaavat. Mukaan tarttui pienestä museopuodista tietenkin kaikkea ogam-teemaista.



UCC:n kampuksella olisi sijainnut myös 2004 avattu Lewis Glucksman Gallery, joka on arkkitehtonisesti todella inspiroiva. Sääli vain että päivä oli maanantai, ja ihailu täytyi rajoittaa ulkokohtaiseksi... Rakennuksen on suunnitellut irlantilainen arkkitehtifirma O'Donnell + Tuomey, ja se on etupäässä tarkoitettu vaihtuville näyttelyille ja temaattisille kokoonpanoille. Ja arvasitte oikein - koska en voinut raportoida mitään tarkempaa, päädyin laittamaan nämä ruhtinaalliset kaksi linkkiä jonkinlaiseksi harhautukseksi.



Mutta jos jokin kaupallinen taho Corkissa todella ansaitsee oman linkkinsä, on se Cafe Paradiso! Paikkaa on sanottu Irlannin parhaaksi kasvisravintolaksi, ja se todella vaikuttaisi erinomaiselta kandidaatilta. Lähituotetuista luomuaineksista on luotu sesonkiin sovitettuja menüitä, joiden annokset ovat paitsi herkullisia, myös hyvällä maulla esillepantuja ja tasapainotettuja. Ravintolaan kannatti todella suunnata jopa sateen ja rajun tuulen halki: kokemus oli erittäin suositeltava, ja hintakin erittäin järkevä. Oma suosikkini oli feta-pistaasi-couscous -timbaali makeantulisella paprikahillokkeella, pannulla käytetyillä kurttukaalin lehdillä, mausteisilla kikherneillä ja korianterijugurtilla höystettynä. Menü lainasi aineksia, metodeita ja ruokalajeja luontevan oloisesti useammasta keittiöstä, joten lähes minkälaiseen tuuleen tahansa löytyy taatusti sopiva annos.



Ai niin, sen verran pitää ehkä vielä tuota postauksen otsikkoa selittää, että Cork näyttäisi jossain mielessä olevan Irlannin Turku - minkä itse tietenkin koin oikein kotoisaksi. Vilkas opiskelijaelämä, kompakti kampus, kelpo ravintolat, keskellä virtaava joki, suuret luulot omasta merkittävyydestään, väitetty 'oikea pääkaupunkius'... Yhteisiä piirteitä riittää nähdäkseni aivan kylliksi argumentin kantamiseen.

Life in a flat ... area.

Tammikuun 26.-29. päivä kävin Alankomaiden Leidenissa, jonka LUICD (Leiden University Institute for Cultural Disciplines) järjesti tohtorikoulutettavien konferenssin nimellä Imagining Europe. Koska oma paperini (nimeltään "Omnes istae feritate liberae gentes – Literary Commonplaces and the Haziness of Northern Barbarian Iconosphere in Roman Ethnographical Imagination" sikäli kun asia tähän liittyy...) oli jo ensimmäisen konferenssipäivän ensimmäisessä sessiossa, jäi hermoilu, stressaus ja muu konferenssioirehdinta mukavan vähäiseksi, ja pystyin keskittymään sosialiseeraukseen ja kauniista vanhasta yliopistokaupungista nauttimiseen.



Leidenin väitetty historia ulottuu roomalaisaikaan asti, vaikkakin kaupungin latinannettu nimi Lugdunum Batavorum ('bataavien Lugdunum' erotuksena siitä kuuluisammasta kaimastaan joka nykyään on Lyon) ei viitannut antiikissa kyseisellä paikalla sijainneeseen kaupunkiin. Varsinaisesti alue alkaa näkyä lähteissä karolingiselta ajalta (800-luvulta) alkaen, ja kaupunginoikeudet Leiden sai 1260-luvulla. Ja tietenkin kaupungin kulta-aika alkoi 1500-luvulla muiden Alankomaiden ohella, vaikka asukkaat saivat osansa myös kamppailusta espanjalaisvaltaa vastaan. Ylipäänsä tällä ensimmäisellä matkallani Hollantiin tajusin miten helppoa historiasta tuttu kaupunkien puolustaminen padot murtamalla on alankomaalaisille lopulta ollut. Leidenkin on kanavien halkoma, ja kuulemma 1574 se kesti Alban herttuan piirityksen kun ympäröivän seudun annettiin tulvia ja kaupunkia muonitettiin vesireittejä pitkin.



Tunnetuin Leiden lienee kuitenkin arvostetusta ja maineikkaasta yliopistostaan (Universiteit Leiden), joka perustettiin vuonna 1575 Vilhelm I "Vaiteliaan" käskystä ilmeisesti hyvityksenä yllä mainitun espanjalaispiirityksen kestämisestä - täten se on Alankomaiden vanhin yliopisto. Konferenssimme aamukahvit ja plenaarisessiot pidettiin yliopiston komeassa päärakennuksessa (Akademiegebouw) Rapenburg-kadun/-kanavan varrella (en itse saanut koskaan selville kumpaan kulkuväylään nimi viittasi). Kirkkoa muistuttava habitus johtuu siitä, että päärakennus todellakin kuului aiemmin dominikaaninunnille, jotka tietenkin protestanttien noustua menettivät luostarinsa. Akatemiarakennuksessa on useampi antaumuksella museoitu luentosali sekä modernisoitu, katettu sisäpiha jossa on pienimuotoinen rintakuvagalleria ylipiston maineikkaimmista jäsenistä.



Ja niitä jäseniä löytyykin sangen mukavasti: Justus Lipsius, Hugo Grotius, Jacob Gronovius, ja vaikka ketä... uudemmista humanisteista tietenkin pitää mainita Johan Huizinga. Kuvaan olen ottanut vain oman henkilökohtaisen suosikkini, Joseph Justus Scaligerin (1540-1609), joka isänsä Julius Caesar Scaligerin tavoin oli intohimoisen parrankasvattajan lisäksi merkittävä filologi, ediittori, ja kirjanoppinut. Scaliger nuorempi, kiivas protestantti, uskoi muun muassa sangen tyypillisesti kaikkien uskonriitojen johtuvan pelkästään huonosta grammatiikan tajusta - mistä syystä hän pyrkikin äärimmäiseen tarkkuuteen tekstintulkinnassaan. Mutta luennoinnista ei J. J. pitänyt: hän nimenomaan suostui Leidenin-professuuriin (jossa häntä oli edeltänyt maineikas juristi Justus Lipsius) sillä ehdolla ettei hänen tarvitsisi opettaa laisinkaan. Ilokseni sain myös keskustella konferenssin cocktail-tilaisuudessa Scaliger-instituutin puheenjohtajan kanssa - vaikka 1500-luvun klassillisen oppineisuuden tuntemukseni alkoikin vaikuttaa nolostuttavan vähäiseltä noin viiden minuutin jälkeen...



Leiden on kuitenkin lähes Oxfordin veroinen paikka mitä tulee itsensä valistamiseen aiheesta kuin aiheesta, etenkin jos kyseinen aihe kuuluu humanioraan. Jo ensimmäisen konferenssipäivän lounastauolla, kunhan olin ensin hetimiten tukevoittanut esityksen jälkeisen polvientutinan, otin suunnan kohti Pieterskerkiä (vanhankaupungin tärkeintä maamerkkiä), ja sen kyljessä sijaitsevaa, kovasti suositeltua (ja itsekin hyväksi havaitsemaani) kirjakauppaa Burgersdijk & Niermans, joka tunnetaan myös paremmin nimellä Templum Salomonis, ja joka on myös kytköksissä Brillin akateemiseen kirjapainoon. Niin, tosiaan... leidenilaisista kirjapainajistahan voisi puhua pitkäänkin... Mutta riittäköön nyt jos toteaa että maineikas kustantaja- ja painajasuku Elzevir oli leidenilainen (samoin kuin nimeään kantava moderni painotalo Elsevier), ja renessanssihumanisti ja kirjanpainaja Christophe Plantin toimi niinikään kaupungissa. Jordaan Luchtmans puolestaan aloitti kirjakauppa- ja painamisbisneksensä kaupungissa 1680-luvulla, ja hänen painotaloonsa pohjautuu myös Koninklijke Brill.



Kun tämä nyt kerran taas meni tähän kirjoista puhumiseen, niin annanpa sitten pakkomielteelleni kaiken vallan ja avaudun myös koko Leidenin-reissun hienoimmasta kokemuksesta, nimittäin Bibliotheca Thysianasta (se on yllä olevassa kuvassa tuo matala kulmatalo). Kyseinen kirjasto perustettiin 1655 vain muutamaa vuotta aiemmin nuorena kuolleen kirjahullun juristin Johannes Thysiuksen kokoelmaa varten. Kirjastorakennus, niin ikään Rapenburgin varrella, on Alankomaiden ensimmäinen julkiseksi kirjastoksi suunniteltu tila, ja se toimii nykyään vain harvoille ja valituille avattavana museona. Thysiuksen jättämälle perinnölle, jolla oli tarkoitus jatkaa kirjaston kokoamista, kävi näet 1700-luvun puoliväliin mennessä hassusti, ja näin ollen kokoelman keskeytynyt karttuminen teki uuteen ja tilavampaan kirjastoon muuttamisesta tarpeetonta - onni bibliografisessa onnettomuudessa.



Bibliotheca Thysiana on paitsi rakennuksena kaunis, myös sisältää uskomattomia aarteita sekä kirjojen että varhaismodernin eurooppalaisen kirjastoirtaimiston muodossa. Oli muun muassa kiinnostavaa havaita, että Englannin puolella Samuel Pepysin yksityiskirjastossaan promotoima kirjojen järjestäminen koon mukaan oli käytössä myös Thysiuksen kirjastossa. Niin ikään erityisen hulppea kirjaston lisävaruste oli aito 1700-lukulainen kirjakaruselli, jonka toimintaperiaatetta yllä oleva puuleikkaus valaisee. Sääli vain että kirjaston sisätilojen kuvaaminen sai tapahtua vain omaan käyttöön, niin että hienosta karusellihäkkyrästä että nyt kuvaa näe. Kaikkein hienointa antia kirjastovisiitillämme olivat kuitenkin - yllättäen - ne kirjat itse. Kirjaston kuraattori oli ystävällisesti ottanut esille konferenssimme teemaan, Eurooppaan, tavalla tai toisella liittyviä opuksia, ja melkoisen onnenpotkun seurauksena nämä sisälsivät peräti kolme sellaista teosta jotka olen aina halunnut nähdä omin silmin.



Varhaisin oli suurenmoisin puuleikkauksin kuvitettu ja jyhkeällä fraktuuralla painettu Nürnbergin Kronikka (1493), jota syystä pidetään eräänä kauneimmista inkunaabeleista (1400-luvun puolella painetuista kirjoista). Toinen äärettömän esteettinen ja monella muullakin tavalla kiehtova inkunaabeli oli samaten esillä ollut Hypnerotomachia Poliphili (1499), jonka painoi kovasti fanittamani Aldus Manutius Venetsiassa. Kysyttyäni asiaa sain nähdä että Aldina-painon maineikas emblemi, ankkurin ympärille Festina lente -lausahdusta kuvaten kietoutunut delfiini, ei tuossa vaiheessa vielä toiminut painotalon symbolina, mutta sen sijaan se löytyi kirjan lukuisten arvoituksellisten ja vahvan symbolisten kuvitusten joukosta. Ihan kiva oli myös muuan kirja joka oli kuulunut (kuten sen komeasti kullattu kansi kertoi) George Villiersin, Buckinghamin 1. herttuan ja Stuart-kuninkaiden suosikin, kirjastoon. Se ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla että sain todistaa sitä kirjapainotaidollista ja emblemaattista suurenmoisuutta joka on Astronomicum Caesareum (1540). Saksalaisen renessanssimatemaatikon ja astrologi-kartografi Petrus Apianuksen kuuluisin teos on aivan eittämättä kauneimpia varhaisia painettuja kirjoja, ja sen lukuisat pyörivät ja toisiinsa limittyvät kehät ja diagrammit tekivät siitä varmasti erittäin haastavan painettavan.

No niin, nyt on tämäkin hehkutus hehkutettu. Ehkä menen vähän viilentymään hetkeksi parvekkeelle!

Season of Mists

Syksy kului töiden parissa ja joulu ahmimisen - kumpikaan ehkä ei se yksilöllisin tapa käyttää nuo sesongit, mutta ainakin sai kartutettua väikkärin sivumäärää (ja kiloja, eh)... Joka tapauksessa nyt on uudelleen työrutiineihin uppoamisen aika, sillä Leidenissa järjestettävä Imagining Europe -konferenssi lähestyy uhkaavasti tammikuun lopulla. Sitä ennen pitäisi saada valmiiksi esityskelpoinen paperi.



Mikäli joku on seurannut asiaa, on talvi Englannissa ollut poikkeuksellisen viileä kuten monessa muussakin kolkassa Eurooppaa. Kävi vain niin, että jo joulukuun alkupuolella alkaneen Suomen-visiittini takia missasin täysin täkäläisen lumentulon. Harmillista. Toisaalta voi kuitenkin lohduttautua viime talven lumikuvilla ja -tunnelmoinneilla, eikä ensi talvestakaan voi tietenkään vielä tietää. Niin tai näin, näin sydäntalven aikaan täällä on ollut aivan normaalin oloinen englantilainen talvi - ja ilahduttavan paljon sitä kuuluisaa Oxfordin sumua (joka siis on huomattavasti terveemmän oloista kuin se Lontoon viktoriaaninen smog, ja sitäpaitsi Robert Burtonin, tuon mainion 1500-1600 -lukujen taitteen oppineen, mukaan erittäin hyväksi aivoille).



Kirjastot avautuivat jo viime viikolla, ja suureksi ilokseni huomasin Bodleianin vaihtuvassa näyttelyvitriinissä kovin näyttävän etiopialaisen 1400-lukulaisen opuksen. Ilmeisesti kuvitus esittää harppua soittavaa kuningas Daavidia, joka tietenkin oli sangen tärkeä hahmo kuningas Salomonia esi-isänään pitävälle Etiopian keisaridynastialle. Kuvitusta ja kaunista ge'ez-kirjoitusta olisi unohtanut tuijottelemaan pidemmäksikin aikaa, ellei varattujen kirjojen pino olisi kovin vaatelias sekin mitä ajankäyttöön tulee. Mitä taas kotoisten kirjapinojen vaativuuteen tulee... no, se onkin sitten aivan oma lukunsa. Sanotaanko vaikka niin että kirjojen hankinnalle tähän asuntoon alkaa tulla luonnolliset rajansa vastaan. Toisaalta tässä on kyllä ehtinyt kasautua jo niin runsain mitoin kaikkea kiinnostavaa - kuva yhdestä pinosta puhukoon puolestaan - että jo hankittujen kanssa voisi viettää loppuvuoden. Viski puolestaan tuli hankittua pahimpien pakkasien lämmikkeeksi; Aberlourin single malt Speysiden alueelta on tunnettu vivahteikkaasta maustaan, jota tislaamon käyttämä lähdevesi mineraaleineen vielä rikastaa. Tosin tämä A'bunadh -versio on sen verran voimakasta (cask strength) että se ei ehkä päästä tyyppipiirteitä täysin oikeuksiinsa. Tästäkin huolimatta se keräsi useamman palkintoa kansainvälisissä testeissä tuossa muutama vuosi sitten, ja vahvistan sen ansiot omasta puolestani.



Juomasta puhuttua voisi ehkä vielä mainita jotain ruuasta... Kävin hieman ennen uuttavuotta Cowley Roadilla harvinaisen tarkoitushakuisella ruuanhankintamatkalla. Olin näet vihdoin tullut lukeneeksi yli vuosi sitten hankkimani James Attleen kirjan Isolarion (Transworld, 2009), joka mikrohistoriallisesti tai ehkä ennemmin mikro-matkakirjoituksellisesti keskittyy yksinomaan Cowley Roadin alueeseen - jossa tietenkin on aivan kylliksi aihetta kirjaan kaikessa värikylläisyydessään. Lisäksi Isolarion on tervetullut vastapaino Oxfordista kirjoitettujen oppaiden ja matkakirjojen massaan, joka lähes yksinomaan keskittyy collegeihin ja kaupungin keskiaikaiseen keskustaan.



No, tuli harhauduttua taasen. Siis, olin mainitsemassa Attleen kirjasta saamani vinkin, joka ohjasi minut vallan mukavaan marokkolaiseen puotiin Cowley Roadin alkupäässä, jonka merquez-makkarat saavat myös kirjailijan suosituksen. Ne osoittautuivatkin aivan verrattomaksi herkuksi - aromikkaita, tuoreita, mausteisia lammasmakkaroita suoraan unelmista! - joten kokkasin niitä eilen myös tyyliin jonka arvelen voineen joskus tulla myös jonkun marokkolaisen mieleen. Huomatkaa että kerrankin olen jättänyt keittokirjat hyllyyn (niiden selailemisen rajattomasta ilosta huolimatta) ja päättänyt improvisoida. Syntyi kahdenväristen kikherneiden ja merquez-makkaroiden pata, jonka nautin samaisesta puodista hankitulta lituskaleivältä zahtar-mausteseoksella ryyditetyn salaatin ja edelleen saman hovihankkijan välittämien korkeatasoisten oliivien sekä kiinnostavien labneh-pallosten kanssa. Mitä tuohon viimeksimainittuun tulee, onkin se jo luku sinänsä, mutta todettakoon että itse valmistettu valutettu jugurtti (jota labneh periaatteessa on) on huomattavasti miedompaa kuin tällainen pallosiksi pyöritelty lampaanjugurttijuusto. En haluaisi käyttää sanaa 'pistävä', joten valitsen ennemmin 'raikkaan'... Totuttelua vaativa mutta sen todella ansaitseva oheisruoka!