Lupasin kirjoitella blogiin myös kirja-arvosteluja sille päälle sattuessani, ja ajattelin tässä perjantai-illan ratoksi lunastaa kyseisen lupauksen. Jatkoakin seuraa, kunhan ehdin kaunokirjallisuutta lukemaan tutkimusmateriaalin ohessa - ja mikäli kyseinen kaunokirjallisuus sattuu itseäni miellyttämään, sillä en ajatellut tuhrata aikaa ja tilaa milloin minkäkin teoksen haukkumiseen. Olkaamme positiivisia, tai jotain sensuuntaista.
Tällä kertaa liikumme niin sanotun 'New Weirdin' kirjoittajien keskuudessa. Itseasiassa satuin taannoin kuulemaan että tämän linjan tekstejä on Suomessakin ilmestynyt jonkinlaisena antologiana, jossa myös suuntauksen nimi oli käännetty 'uuskummaksi'... No jaa, ehkä emme puutu moisen nimen oikeutukseen. Joka tapauksessa itse englantilainen termikin on hivenen kiistanalainen, niinkuin aina on laita mikäli jonkinlaista 'liikettä' tai 'suuntausta' tai jopa 'koulukuntaa' yritetään iskostaa sinne missä kyseisen tendenssin edustajat eivät moista termiä tunnusta. China Miévillen (s. 1972 Norwich) suhteen voidaan kuitenkin puhua oikeutetusta nimilapusta, sillä kirjoittaja itsekin kuvaa työtään kyseisellä nimikkeellä. New Weird on joka tapauksessa fantasiakirjoittamisen suuntaus, joka syntyi kaiketi 1990-luvulla, ja pyrkii viemään genreä tietoisesti uuteen suuntaan traditionaalisen, tolkienisoivan fantasian urilta. Se, miten tämä tapahtuu, on mitä suurimmassa määrin kiinni kirjoittajista itsestään. Useimmat tuovat mukaan synkkiä, apokalyptisiä, yhteiskunnallisia tai psykologisoivia elementtejä; kaksi erinomaista esimerkkiä mainitakseni voisin suositella Jeff VanderMeerin teosta City of Saints and Madmen (2001, uusin laajennettu painos 2004), sekä M. John Harrisonin Course of the heart (1992, suom. 'Eilisen mystinen sydän') joka suorastaan dekonstruoi koko fantasiakirjallisuuden konseptin ja tavoitteet.
Iron Council on Miévillen viides romaani, ja kuuluu temaattisesti yhteen aiempien teosten Perdido Street Station ja The Scar kanssa - kaikki kolme sijoittuvat New Crobuzonin kuvitteelliseen kaupunkivaltioon. Ominaista kaikille (tosin täytyy myöntää että Scar on vielä itselläni lukematta...) on synkkäsävyinen, groteskiutta kaihtamaton ja aatteellisesti virittynyt kerronta. Tämä näyttäisikin olevan eräs Miévillen tavaramerkkejä: painajaismaiset, yliluonnolliset ja julmat tapahtumat vaikuttavat usein korostavan yhteiskunnallista painajaista, inhimillistä julmuutta ja koneiston yliluonnollista otetta yli yksilön. Itselleni ei tullut suinkaan yllätyksenä Perdido Street Stationin luettuani, että Miéville on poliittisesti aktiivinen marxisti; yhteiskunnallinen kritiikki on jatkuvasti läsnä. Moinenhan ei tätä nykyä ole erityisen harvinaista ns. fantasiakirjallisuudessakaan, Ursula Le Guinin aikoinaan kenties peräti aloitettua kyseisen tendenssin, mutta New Weirdin kirjoittajien keskuudessa tätä tapahtuu useinkin. Kriittisyys ja individualismi on homman nimi, vaikka loppu ei useimmiten onnellinen olekaan. Teollistumisen, omistamisen, anarkian ja yhteiskunnallisen kuohunnan teemat ovat erittäin keskeisiä Iron Councilissakin, mutta myös kapinoinnin ideaalia lopputulosta tarkastellaan - ratkaiseeko kansannousu ja tuotantovälineiden yhteisomistus lopultakaan mitään? Aika-ajoin, etenkin tarkastellessaan erilaisten yhteisöllisten mallien toimivuutta (ja tarjotessaan omaa ihannemalliaan) Miéville muistuttaa Iron Councilissa aika ajoin kovastikin Ursula Le Guinia tämän teoksessa The Dispossessed. Toisen tärkeän teeman halki teoksen muodostaa Aika. Ajassa eläminen, sen kulun ymmärtäminen ja sen voiman hallitseminen - ja jopa: miten dekonstruoida aika?
New Weirdin muina esikuvina voidaan pitää tietenkin jo varhaisemman weird stories -tradition edustajia, ja Miévillekin kumartaa tavan takaa H. P. Lovecraftin kauhukertomusten suuntaan, mutta yhtälailla tärkeitä, joskin uudempia vaikuttajia ovat Mervyn Peake (upea, kielellisesti jäljittelemätön Gormenghast-sarja), Michael Moorcock, Gene Wolfe (esim. Book of the New Sun), sekä omista suosikeistani jo mainitut Le Guin ja M. John Harrison (ks. edellä, ynnä tietenkin Harrisonin Viriconium-novellien sarja).
Tällä kertaa liikumme niin sanotun 'New Weirdin' kirjoittajien keskuudessa. Itseasiassa satuin taannoin kuulemaan että tämän linjan tekstejä on Suomessakin ilmestynyt jonkinlaisena antologiana, jossa myös suuntauksen nimi oli käännetty 'uuskummaksi'... No jaa, ehkä emme puutu moisen nimen oikeutukseen. Joka tapauksessa itse englantilainen termikin on hivenen kiistanalainen, niinkuin aina on laita mikäli jonkinlaista 'liikettä' tai 'suuntausta' tai jopa 'koulukuntaa' yritetään iskostaa sinne missä kyseisen tendenssin edustajat eivät moista termiä tunnusta. China Miévillen (s. 1972 Norwich) suhteen voidaan kuitenkin puhua oikeutetusta nimilapusta, sillä kirjoittaja itsekin kuvaa työtään kyseisellä nimikkeellä. New Weird on joka tapauksessa fantasiakirjoittamisen suuntaus, joka syntyi kaiketi 1990-luvulla, ja pyrkii viemään genreä tietoisesti uuteen suuntaan traditionaalisen, tolkienisoivan fantasian urilta. Se, miten tämä tapahtuu, on mitä suurimmassa määrin kiinni kirjoittajista itsestään. Useimmat tuovat mukaan synkkiä, apokalyptisiä, yhteiskunnallisia tai psykologisoivia elementtejä; kaksi erinomaista esimerkkiä mainitakseni voisin suositella Jeff VanderMeerin teosta City of Saints and Madmen (2001, uusin laajennettu painos 2004), sekä M. John Harrisonin Course of the heart (1992, suom. 'Eilisen mystinen sydän') joka suorastaan dekonstruoi koko fantasiakirjallisuuden konseptin ja tavoitteet.
Iron Council on Miévillen viides romaani, ja kuuluu temaattisesti yhteen aiempien teosten Perdido Street Station ja The Scar kanssa - kaikki kolme sijoittuvat New Crobuzonin kuvitteelliseen kaupunkivaltioon. Ominaista kaikille (tosin täytyy myöntää että Scar on vielä itselläni lukematta...) on synkkäsävyinen, groteskiutta kaihtamaton ja aatteellisesti virittynyt kerronta. Tämä näyttäisikin olevan eräs Miévillen tavaramerkkejä: painajaismaiset, yliluonnolliset ja julmat tapahtumat vaikuttavat usein korostavan yhteiskunnallista painajaista, inhimillistä julmuutta ja koneiston yliluonnollista otetta yli yksilön. Itselleni ei tullut suinkaan yllätyksenä Perdido Street Stationin luettuani, että Miéville on poliittisesti aktiivinen marxisti; yhteiskunnallinen kritiikki on jatkuvasti läsnä. Moinenhan ei tätä nykyä ole erityisen harvinaista ns. fantasiakirjallisuudessakaan, Ursula Le Guinin aikoinaan kenties peräti aloitettua kyseisen tendenssin, mutta New Weirdin kirjoittajien keskuudessa tätä tapahtuu useinkin. Kriittisyys ja individualismi on homman nimi, vaikka loppu ei useimmiten onnellinen olekaan. Teollistumisen, omistamisen, anarkian ja yhteiskunnallisen kuohunnan teemat ovat erittäin keskeisiä Iron Councilissakin, mutta myös kapinoinnin ideaalia lopputulosta tarkastellaan - ratkaiseeko kansannousu ja tuotantovälineiden yhteisomistus lopultakaan mitään? Aika-ajoin, etenkin tarkastellessaan erilaisten yhteisöllisten mallien toimivuutta (ja tarjotessaan omaa ihannemalliaan) Miéville muistuttaa Iron Councilissa aika ajoin kovastikin Ursula Le Guinia tämän teoksessa The Dispossessed. Toisen tärkeän teeman halki teoksen muodostaa Aika. Ajassa eläminen, sen kulun ymmärtäminen ja sen voiman hallitseminen - ja jopa: miten dekonstruoida aika?
New Weirdin muina esikuvina voidaan pitää tietenkin jo varhaisemman weird stories -tradition edustajia, ja Miévillekin kumartaa tavan takaa H. P. Lovecraftin kauhukertomusten suuntaan, mutta yhtälailla tärkeitä, joskin uudempia vaikuttajia ovat Mervyn Peake (upea, kielellisesti jäljittelemätön Gormenghast-sarja), Michael Moorcock, Gene Wolfe (esim. Book of the New Sun), sekä omista suosikeistani jo mainitut Le Guin ja M. John Harrison (ks. edellä, ynnä tietenkin Harrisonin Viriconium-novellien sarja).
Tolkieniin, C.S. Lewisiin ja näiden jäljittelijöihin useimmat New Weirdiä lähellä olevat kirjoittajat ovat aina suhtautuneet kriittisesti, pitäen näiden edustamaa fantasiakirjoittamisen tapaa eskapistisena, ihmisyyden ja yhteiskunnan oikeisiin ongelmiin kantaaottamattomana ja täten hedelmättömänä, sekä normistoltaan reaktionäärisenä. Kaikkein vaikuttavimman muotoilunsa kyseinen linjaus perinteistä 'high fantasy'a vastaan lienee saanut Michael Moorcockin esseessä The Epic Pooh, (ilmestynyt ensi kertaa 1978, revisoitu versio luettavissa http://www.revolutionsf.com/article.php?id=953) joka katsoo tolkienisoivan fantasian olevan itseasiassa motiiveiltaan samanlaista kuin A. A. Milnen Nalle Puh -kertomusten: tavoitteena on porvarillinen lohdutus, ei kannustaminen kriittiseen ajatteluun ja asioiden analyysiin.
Huomaan että olen jälleen kerran lipsahtanut partikulaarisesta yleiselle tasolle... No, todettakoon Iron Counciliin liittyen vielä, että huolimatta ajoittaisista kirjoittajan valinnoista (niin kerronnallisista kuin muistakin), jotka vaikuttavat melko itsestäänselvästi shokeeraustarkoituksessa tehdyiltä, kirja on ansiokas seuraaja erinomaiselle Perdido Street Stationille. Psykologista kauhua ja vaihtoehtotodellisuuden X-Filesien tuntua on vähemmän, mutta kyseinen puute korvautuu steampunk-hengellä ja kiintoisalla tematiikkojen kudonnalla.
Suosittelen.
★★★☆☆
Päivän sitaatti tulee Michael Moorcockin (yllä mainitusta) esseestä The Epic Pooh:
Corrupted romanticism is as unwholesome as the corrupted realism of, say, Ayn Rand. Cabell's somewhat obvious irony is easier to take than Tolkien's less obvious sentimentality, largely because Cabell's writing is wittier, more inventive and better disciplined. I find William Morris naïve and silly but essentially good-hearted (and a better utopianist than a fantasist); Dunsany I find slight but inoffensive. Lewis speaks for the middle-class status quo, as, more subtly, does Charles Williams. Lewis uses the stuff of fantasy to preach sermons quite as nasty as any to be found in Victorian sentimental fiction, and he writes badly. A group of self-congratulatory friends can often ensure that any writing emerging from it remains hasty and unpolished.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti