Season of Mists

Syksy kului töiden parissa ja joulu ahmimisen - kumpikaan ehkä ei se yksilöllisin tapa käyttää nuo sesongit, mutta ainakin sai kartutettua väikkärin sivumäärää (ja kiloja, eh)... Joka tapauksessa nyt on uudelleen työrutiineihin uppoamisen aika, sillä Leidenissa järjestettävä Imagining Europe -konferenssi lähestyy uhkaavasti tammikuun lopulla. Sitä ennen pitäisi saada valmiiksi esityskelpoinen paperi.



Mikäli joku on seurannut asiaa, on talvi Englannissa ollut poikkeuksellisen viileä kuten monessa muussakin kolkassa Eurooppaa. Kävi vain niin, että jo joulukuun alkupuolella alkaneen Suomen-visiittini takia missasin täysin täkäläisen lumentulon. Harmillista. Toisaalta voi kuitenkin lohduttautua viime talven lumikuvilla ja -tunnelmoinneilla, eikä ensi talvestakaan voi tietenkään vielä tietää. Niin tai näin, näin sydäntalven aikaan täällä on ollut aivan normaalin oloinen englantilainen talvi - ja ilahduttavan paljon sitä kuuluisaa Oxfordin sumua (joka siis on huomattavasti terveemmän oloista kuin se Lontoon viktoriaaninen smog, ja sitäpaitsi Robert Burtonin, tuon mainion 1500-1600 -lukujen taitteen oppineen, mukaan erittäin hyväksi aivoille).



Kirjastot avautuivat jo viime viikolla, ja suureksi ilokseni huomasin Bodleianin vaihtuvassa näyttelyvitriinissä kovin näyttävän etiopialaisen 1400-lukulaisen opuksen. Ilmeisesti kuvitus esittää harppua soittavaa kuningas Daavidia, joka tietenkin oli sangen tärkeä hahmo kuningas Salomonia esi-isänään pitävälle Etiopian keisaridynastialle. Kuvitusta ja kaunista ge'ez-kirjoitusta olisi unohtanut tuijottelemaan pidemmäksikin aikaa, ellei varattujen kirjojen pino olisi kovin vaatelias sekin mitä ajankäyttöön tulee. Mitä taas kotoisten kirjapinojen vaativuuteen tulee... no, se onkin sitten aivan oma lukunsa. Sanotaanko vaikka niin että kirjojen hankinnalle tähän asuntoon alkaa tulla luonnolliset rajansa vastaan. Toisaalta tässä on kyllä ehtinyt kasautua jo niin runsain mitoin kaikkea kiinnostavaa - kuva yhdestä pinosta puhukoon puolestaan - että jo hankittujen kanssa voisi viettää loppuvuoden. Viski puolestaan tuli hankittua pahimpien pakkasien lämmikkeeksi; Aberlourin single malt Speysiden alueelta on tunnettu vivahteikkaasta maustaan, jota tislaamon käyttämä lähdevesi mineraaleineen vielä rikastaa. Tosin tämä A'bunadh -versio on sen verran voimakasta (cask strength) että se ei ehkä päästä tyyppipiirteitä täysin oikeuksiinsa. Tästäkin huolimatta se keräsi useamman palkintoa kansainvälisissä testeissä tuossa muutama vuosi sitten, ja vahvistan sen ansiot omasta puolestani.



Juomasta puhuttua voisi ehkä vielä mainita jotain ruuasta... Kävin hieman ennen uuttavuotta Cowley Roadilla harvinaisen tarkoitushakuisella ruuanhankintamatkalla. Olin näet vihdoin tullut lukeneeksi yli vuosi sitten hankkimani James Attleen kirjan Isolarion (Transworld, 2009), joka mikrohistoriallisesti tai ehkä ennemmin mikro-matkakirjoituksellisesti keskittyy yksinomaan Cowley Roadin alueeseen - jossa tietenkin on aivan kylliksi aihetta kirjaan kaikessa värikylläisyydessään. Lisäksi Isolarion on tervetullut vastapaino Oxfordista kirjoitettujen oppaiden ja matkakirjojen massaan, joka lähes yksinomaan keskittyy collegeihin ja kaupungin keskiaikaiseen keskustaan.



No, tuli harhauduttua taasen. Siis, olin mainitsemassa Attleen kirjasta saamani vinkin, joka ohjasi minut vallan mukavaan marokkolaiseen puotiin Cowley Roadin alkupäässä, jonka merquez-makkarat saavat myös kirjailijan suosituksen. Ne osoittautuivatkin aivan verrattomaksi herkuksi - aromikkaita, tuoreita, mausteisia lammasmakkaroita suoraan unelmista! - joten kokkasin niitä eilen myös tyyliin jonka arvelen voineen joskus tulla myös jonkun marokkolaisen mieleen. Huomatkaa että kerrankin olen jättänyt keittokirjat hyllyyn (niiden selailemisen rajattomasta ilosta huolimatta) ja päättänyt improvisoida. Syntyi kahdenväristen kikherneiden ja merquez-makkaroiden pata, jonka nautin samaisesta puodista hankitulta lituskaleivältä zahtar-mausteseoksella ryyditetyn salaatin ja edelleen saman hovihankkijan välittämien korkeatasoisten oliivien sekä kiinnostavien labneh-pallosten kanssa. Mitä tuohon viimeksimainittuun tulee, onkin se jo luku sinänsä, mutta todettakoon että itse valmistettu valutettu jugurtti (jota labneh periaatteessa on) on huomattavasti miedompaa kuin tällainen pallosiksi pyöritelty lampaanjugurttijuusto. En haluaisi käyttää sanaa 'pistävä', joten valitsen ennemmin 'raikkaan'... Totuttelua vaativa mutta sen todella ansaitseva oheisruoka!

The Merry Morning of May

Nyt kun vapunpäivän, tai oikeastaan -aamun tapahtumista on kulunut riittävästi aikaa, voi kaikesta reflektiosta ehkä kuoriutua paikallista rituaalielämää esittelevä postaus. Kävi nimittäin niin, että edellisen postauksen myöhäisestä julkaisuajasta ja sensellaisesta johtuen (vai juuri sen ansioistako?) onnistuin heräämään puoli kuudelta! Riensin siis päivän jo valjetessa kipinkapin halki heräilevän kaupungin, ja mitä lähemmäs Magdalen Bridgeä tultiin, sitä tiiviimmäksi väkijoukkokin kävi. Lopulta silkka ihmismassan tiiviys pakotti asettumaan tarkkailupaikalle juuri ja juuri näköetäisyyden päähän Magdalen Towerista, jossa (kameran todistusaineiston mukaan) collegen kuoro jo odotteli madrigaalit valmiina.

Tasan kuudelta kajautti kuoro laulunsa ilmoille, ja kansa hurrasi. Käsittääkseni tämän May Dayn (toukokuun 1. päivän) madrigaalinlaulanta liittyy jotenkin keskiaikaisiin sielunmessuihin, joita collegeissa laulettiin vuosittain niiden perustajien ja sponsoreiden sielujen auttamiseksi. Magdalen Collegen tapauksessa tapa ei jäänyt Henrik VIII:n uskonnollisen uudistuksen jälkeenkään unholaan, mutta esitys siirrettiin nyt anglikaanisesta kappelista tornin huipulle.

Pian kuoron lopetettua laulantansa väkijoukko alkoi purkautua ahdetusta tilastaan - vanhemman väen ja täysipäisten käyttäessä katuja ja muita konventionaalisia kulkuväyliä, ja eräiden rämäpäisempien ja monessa tapauksessa yön juhlinnasta suoraan paikalle horjuneiden jatkaessa toista tärkeää Oxfordin vappuperinnettä, nimittäin Magdalen Bridgeltä Cherwelliin hyppimistä. Kyseistä tapaa vastaan annetaan joka vuosi voimakkaita 'suosituksia', ja tälläkin kertaa poliisit partioivat sillalla kykenemättä kuitenkaan estämään sieltä ja täältä tapahtuvia kamikaze-henkisiä loikkia. Käytännössähän ei nimittäin ole juuri muuta ongelmaa kuin se, että Magdalen Collegen kohdalla Cherwell on erittäin matala. Loukkaantumisia tapahtuu joka vuosi - luunmurtumat lienevät yleisimpiä mutta pahemmastakin puhutaan. Itse jaksoin todistaa muutamien uhkarohkeiden kokeiluja. Ei murtumia - ilmeisesti kyse on tekniikkalajista.

Sillä aikaa toisaalla... (no ei aivan, liikuin vain niin ripeästi kuin väkijoukon puristus antoi myöten). Jostain siis ilmestyi morristanssijoiden kulkue kaikkine May Dayn tyypillisine osallistujineen. Miekankantaja, May Bull sekä kaikkein hienoimpana (ja traditionaalisimpana) hahmona itse Jack-in-the Green, kevään valtias! Hetken aikaa teki mieli lukea James Frazerin Golden Bought'ta (1890), mutta hillitsin sentään impulssin. Eikä kyseistä kasvillisuudenjumaluuksiin ja niiden folkloristisiin jäänteisiin monen muun asian muassa perehtyvää ja auttamatta vanhentunutta teosta tietenkään ollut käsillä silloin kun sitä kerrankin olisi tarvinnut. Morrisseurueet levisivät sitten ympäri kaupunkia, ja etenkin Radcliffe Squarella ja Broad Streetilla sai nähdä (tai ennemmin: olisi saanut nähdä oikeasti vaivaa ollakseen näkemättä!) hyppeleviä pappoja hölmöissä asuissa. Mikään ei (täkäläisille) sano 'kevät' yhtä selkeällä kielellä kuin kyseinen tanhuilu... Oh well.

Kyllä. Sedällä on päässään juusto. Siitä ei valitettavasti pääse yli eikä ympäri, ei vaikka kuinka tahtoisi. En tiedä kuuluuko se olennaisena osana kenties teema-aiheiseen morrisesitykseen, ja suoraan sanoen en välitäkään tietää... Tässä vaiheessa rupesi kaikesta toimesta ja tohinasta väsynyttää tarkkailijaa unettamaan sen verran ankarasti, että lampsin kuorojen, soittokuntien, folk-ensemblejen ja morrispappojen miinoittaman keskustan halki päiväunille. Enkä usko olleeni ainoa näin tehnyt - siinä määrin raihnaiselta osa nuoremmasta juhlakansasta tuossa vaiheessa aamua näytti.

Within a Mile from Home

Vuokraemäntäni on viime aikoina leikitellyt huolestuttavan paljon ajatuksella talonsa myymisestä, mikä tietäisi allekirjoittaneelle luonnollisesti muuttoa - kenties jossain vaiheessa kesää. Vaikka itse fakta on tietenkin korkeammassa kädessä, on edes mahdollisuus joutua siirtymään Richmond Roadin kämpästäni muualle saanut tarkkailemaan kaupunginosaani - Jerichoa siis - aiempaa tarkemmin ja eräänlaista ennakoivaa nostalgiaa tuntien. Eräitä kohteita näiltä kulmilta olenkin jo kuluneen vuoden aikana ehtinyt esitellä, kuten kanavareitit ja St. Sepulchren hautausmaan, mutta kyllä tänne muutakin mahtuu. Mitään yksittäistä kohdetta viehättävämäksi nousee kuitenkin paikan yleinen tuntuma, joka on boheemi mutta ei silti erityisen rauhaton.

Kaupunginosan nimen synty on muuten - mainittakoon nyt vaikka tässä yhteydessä - joltinenkin mysteeri, mutta ilmeisesti aluetta nimitettiin Jerichoksi jo keskiajalla. Osaltaan nimi on aika itsestäänselvä raamatullinen alluusio muurinsa menettäneeseen Jerikoon, mikä tietenkin sopi sangen passelisti juuri Oxfordin kaupunginmuurien ulkopuolella sijainneelle taajamalle. Käsittääkseni tuossa varhaisessa vaiheessa alue oli varsin huonomaineinen, mm. syystä että sinne asutettiin opiskelijoiden (ja kaiketi yliopiston henkilökunnakin) rakastajattaret, joita collegeihin ei sopinut tuoda. Jerichon maine hämyisänä - tai korkeintaan punaisten lyhtyjen valaisemana - kaupunginosana jatkui kuulemma myöhään, jotakuinkin 1960 tai -70 -luvuille asti. Sitä ennen se oli ollut kanavanvarsiteollisuuden ja ennen kaikkea Oxford University Pressin työntekijöiden asuntojen tyyssija. Itsekinhän siis asutan rakennusta, joka pykättiin viktoriaanisena aikana halvalla majoittamaan kirjanpainajia. Viimeiset kolmekymmentä vuotta alueen säätykierto on kuitenkin ollut voimakkaan noususuhdanteista, aina siinä määrin että ei täällä enää opiskelijoita juuri majailekaan - paitsi me muutamat hölmöt, joiden arvostuksessa sijainti ajaa muiden tekijöiden edelle.

Jerichon St. Barnabas -kirkko (1869) on anglokatolilaisten 'High Church'in edustajien pyhäkkö, jonka on suunnitellut ilmeisesti sama arkkitehti kuin alunperin OUP:n kappelina toimineen ja nyttemmin kahvila FREVDiksi muutetun rakennuksen. Joka tapauksessa St. Barnabaan riitit ovat kuulemma katolilaisuuteen päin melko vahvasti nojaavan Oxfordinkin mittapuulla varsin juhlavat, ja koko pytingin hävyttömän italisoiva ulkoasu varmaankin komppaa moista spektaakkelia ihan hyvin. Sisällä en ole koskaan sattunut käymään, mutta olen kuullut että pseudo-toscanalaisuus on viety siellä vielä ulkokuortakin pidemmälle, aina siinä määrin että aitojen maiolica -laattojen puutteessa jouduttiin tyytymään keraamisten tiilten jäljittelyyn maalaamalla.

Kastamaton agnostikko kun olen, koen itse Old Bookbinders -pubin huomattavasti hartautta herättävämmäksi paikaksi. Vaikka Walton Streetillä sijaitseva FREVD on toki hip ja in ja muuta vastaavaa (=kalliihko), pidän itse vielä enemmän OB:n eksentrisen vinksahtaneesta sisustuksesta ja rauhallisesta tunnelmasta. Lämpimään vuodenaikaan voi huonolla tuurilla joutua todistamaan morristanssi-kerholaisten performanssia paikan edustalla, mutta muuten pubi on oikein inhimillinen ja tyystin harmiton. Ruokaa en tosin ole siellä vielä sattunut kokeilemaan.

Mutta kun nyt ruoka tuli puheeksi, en halua missään nimessä jättää mainitsematta kortteliravintolaamme Al-Shamia, johon omalta oveltani on matkaa ehkä kolmekymmentä metriä - tosin tämäkin voi tuntua työläältä jahka paikasta pitäisi lopulta vääntäytyä kotiin. Libanonilais-syyrialaista keittiötä edustava Shami on toiminut Walton Crescentin ja Richmond Roadin kulmauksessa kuulemma jo kymmeniä vuosia, eivätkä hinnat ole kertaakaan nousseet tänä aikana [näin väitetään!]. Mikä kai tarkoittaa että alunperin ne olivat korkeahkot... mutta niin tai näin, tätä nykyä ne ovat aivan äärettömän kohtuulliset! Kaikki klassiset ruokalajit löytyvät. Erittäin täyttävän ja autenttisten syyrialaisten tarjoomusten kanssa täysin tasaveroisesti kilpailevan aterian voi helposti nauttia alle kahdella kympillä - mikä sisältää lukuisia toinen toistaan herkullisempia meze-tyyppisiä alkupaloja ja yleensä tarpeettomaksi osoittautuvan pääruuan.

Ei muuta tällä erää. Ellen olisi jo syönyt, täytyisi varmaan lähteä hakemaan Al-Shamista jotain...

Freezing the Emperors

Hyvää alkanutta vuotta vain, itse kullekin säädylle! Oikein talvisen Suomi-lomailun jälkeen Britanniaan palaaminen tuntui ilmastollisessa mielessä masentavalta, vaikka muuten tutkimusrutiiniin palaamista odottikin sangen paljon. Kauan ei kuitenkaan tarvinnut pimeydessä kärvistellä, sillä viikon alkupuolella tuli lunta oikein olan takaa valtaosassa Englantia - Skotlannista ja Walesin vuorista nyt puhumattakaan - aina siinä määrin että lehdet ovat jo useamman päivän kirjoitelleet 'kriisistä' ja rummuttaneet mm. valtakunnan soravarantojen vähyyttä... Fennille ei tämä sää ole ehkä aivan yhtä suuri shokki, joskin tietty häiriötekijä etenkin työnteon suhteen. Keskiviikkona lumiseen valkeuteen herääminen aiheutti mielestäni varsin ymmärrettävän päähänpiston viitata kintaalla vain kymmenestä viiteen auki olevassa kirjastossa istumiselle ja kiertää sen sijaan kaupunkia ja sen puistoja talvista estetiikkaa ikuistaen.

Oli ilo huomata ettei koko kansakunta sentään suhtautunut lumentuloon paniikinsekaisesti ja marttyyrin elkein - puistot olivat täynnä perheitä, ja ainahan sekä lapset että koirat ovat onnistuneet ottamaan lumesta ilon irti. Useampaan kohtaan kaupunkia olivat opiskelijat onnistuneet pykäämään lumiukon tapaisia, ja Bodleianin kupeessa majaili tietenkin erikoisuudentavoittelijoiden kädenjälkeä oleva lumisfinksi... Ohikulkijat olivat myös muistaneet Sheldonian Theaterin aitaa koristavia (kyseenalaista, myönnän...) kivikeisareita lumipesulla. Se on huomaavaista jos mikä. Omalla tavallaan ilahdutti myös se seikka, että Suomessa niin itsestäänselvänä otettu ilmiö oli täällä jotain aivan muuta: kymmeniä kaupunkilaisia tuli vastaan kameroineen ja improvisoituine talvivarustuksineen - Antarktis-tutkijatkin ovat välillä liikkuneet keveämmin, huomatkaa.

Lumentulo Oxfordissa oli jotain mistä olin salaa haaveillut jo kesästä lähtien - en tosin uskaltanut edes toivoa että se tapahtuisi jo tänä talvena ja näin runsain määrin. Läheskään joka talvi ei lunta näet tule, kuulemma. Mutta aivan kuten ammoin Turkuun muuttaessa ensimmäinen talvi oli oikein juhlavan runsasluminen, samoin näyttäisi olevan tämän talven laita Thamesin laaksossa... Voin vain todeta, että kesällä vehreyden kanssa niin oivallisesti synkanneet vanhat rakennukset toimivat täydellisesti myös lumen kanssa. Paitsi - ja tämä on se yksi iso 'mutta'! - mitä tulee lämpimänä pysymiseen niiden sisällä... Näin ollen odotan jokseenkin intensiivisesti Suomesta postipakettina tulevaa joululahjaa, sähköhuopaa!

Toinenkin erityinen ilon aihe löytyy: Blackwellin harvinaisten kirjojen osastolla on näet klassillisten teosten erityistarjous - tai no, useimpien hintojen ollessa silti yli tuhannen punnan on vähän vaikea ajatella kampanjaa varsinaisesti 'tarjouksena'... Mutta kyllä bibliofiili silti saa kummasti kiksejä päästessään katsomaan ja jopa hypistelemään (jos pyytää kauniisti) Aldina-kirjapainon (Venetsia) editio princepsejä (esim. Statiuksen ensipainos vuodelta 1502) tai itsensä Sir Isaac Newtonin kirjastoon kuulunutta Pindaros-editiota (1620, Saumur: hinta £3,500 ). Moisiin ei humanistiraasulla tietenkään tule koskaan varaa olemaan, mutta puhtaan esteettisessä mielessä jo moisten näkeminen on korvaamatonta. Esimerkiksi itse himoitsemistani Aldus Manutius -painoksista edullisin, Plautuksen näytelmien editio princeps (ja ainoa Aldina-editio) vuodelta 1522 oli hinnaltaan £1,500. No, haaveitahan pitää aina olla.

Jotain kuitenkin tarttui myös mukaan - ja vieläpä aivan järkevällä hinnalla. Kun tullaan parisataa vuotta uudempaan aikaan, saattaa aikanaan suurehkoista painoseristä säilyneitä teoksia saada varsin hyväkuntoisinakin noin sadan punnan hintaan. Itse hankin (ikäänkuin myöhästyneenä joululahjana itselleni...) vuonna 1760 Leidenissa otetun 2. painoksen Gronoviuksen editoimasta Justinuksen historiateoksesta Historiae Philippicae, joka on ollut omaa sydäntäni lähellä jo vuosikaudet. Myös Benjamin Jowettin (kuuluisan ja monissa anekdooteissa elävän Balliol Collegen rehtorin sekä Swinburnen mesenaatin) omistama kappale kreikkalaisten traagikkojen indeksiä olisi lähtenyt vain kuudellakympillä. Sillä tosin olisi ollut vain kuriositeettiarvoa, ja sitäkin lähinnä exlibristen keräilijöille.

Pari päivää löytöäni tutkiskeltuani olen siihen edelleen oikein tyytyväinen. Painojälki on oikein kaunista, kuten Luchtmansien painamissa teoksissa yleisesti sopii olettaa - kyseinen painotalohan tunnetaan nykyään nimellä E. J. Brill (vuodesta 1848 alkaen), ja se on eräs tärkeimpiä eurooppalaisia tieteellisiä kustantamoja. Nimilehdeltä käy kiintoisasti esille seikka jota en ollut aiemmin tiennyt (vaikka olisihan tuon voinut arvata): siis että painotalon tunnus sekä motto Tuta Sub Aegide Pallas olivat käytössä jo Luchtmansien aikana. Mitä Abraham Gronoviuksen, Leidenin yliopiston kirjastonhoitajan, editioon tulee, oli se omana aikanaan merkittävä Justinuksen teoksen tulkinnan kannalta; kun runsaasti vieraita erisnimiä sisältävä historiateos on säilynyt niinkin runsaslukuisena kuin Historiae Philippicae, on lukutapojen ja kaikenmoisten korruptoituneiden kohtien selvittely muodostanut todella merkittävän kontribuution - ja Gronovius suoriutui tästä paljon paremmin kuin edeltäjänsä Jacques Bongars (1581) ja Johann Graevius (1669). Ilo saada hyllyynsä paitsi kaunis ja hyväkuntoinen, myös tekstihistoriallisesti merkittävä editio.

The National Treasure

Se! On! Auki! Vihdoin viimein näiden kaikkien kuukausien odottelun jälkeen tuo oma lähiömuseoni, The Ashmolean, on avattu! Eilen oli ensimmäinen avajaispäivä, mutta kaiken varalta kävin siellä tänäänkin, joskin vain tunnin kierroksella eilisten neljän sijaan. Hauskaa - joskin hieman yllättävää - on se että ihmismassa ei ole aivan käsittämättömän valtaisa, vaan ainoastaan poikkeuksellisen taaja museoon. Täytyy kuitenkin myöntää ettei mikään väenpaljous olisi saanut allekirjoittanutta pysymään poissa... täytyihän nimittäin sekä arkkitehtuuri että näyttelyesineet tarkastaa perin pohjin. Tuloksena oli kaikinpuolinen ihastuminen instituution kokoelmiin, ja ennen kaikkea valtaosaan niiden näytteilleasettelua.

Lyhyt historiallinen kertaus lienee paikallaan: Ashmolean Museumin, Britannian vanhimman museon, pohjana toimi John Tradescant vanhemman ja nuoremman Lambethiin, Lontooseen kokoama Museum Tradescantianum tai lyhyemmin vain The Ark, joka koostui niin luonnonhistoriallisista kuin antropologisistakin kuriositeeteista. Tämän yleisölle auki olleen kokoelman keplotteli itselleen Tradescant nuoremman kuoleman jälkeen Sir Elias Ashmole, tuo lipevä ja vaikutusvaltainen rojalisti, alkemisti ja opportunisti. Liitettyään mukaan oman kokoelmansa manuskripteja ja antikviteetteja Ashmole korjasi kunnian itselleen ja dedikoi nimeään kantavan museon Oxfordiin vuonna 1683. Lontoo hävisi pahasti, sillä British Museum avautui vasta 76 vuotta myöhemmin.

Nykysijaintinsa museo sai vuonna 1845, kun se muutti ns. Old Ashmolean -rakennuksesta Broad Streetiltä Sir Charles Cockerellin suunnittelemaan jokseenkin pönöttäväiseen pytinkiin St. Giles'in ja Beaumont Streetin kulmaan. (Älkää haukkuko rakennusta täkäläisten kuullen - britit ovat niin sentimentaalisia kerrannaistyyliensä suhteen...) Kokoelman kasvaessa (esim. minolaisella materiaalilla) tilat kuitenkin jäivät auttamattomasti pieniksi, ja tähän puutteeseen tämä uusin restaurointi puuttui etevällä kädellä. Tarkemmin sanoen käsi kuului arkkitehti Rick Matherille, joka on museo- ja yliopistorakennusten veteraani.

Matherin aikaansaannosta ei voi kuin ihailla (sillä eiköhän valitusten ja reklamoinnin aikakin koita parinkymmenen vuoden sisällä...); valoa ja pystysuoraa tilaa hyödynnetään erinomaisesti, sillä niistä tontilla ei ole puutetta. Sen sijaan ulospäin uusi rakennus ei näy juuri lainkaan lukuunottamatta St. Giles'ille avautuvaa sivusisäänkäyntiä. Keskusportaikko on huikean kaunis, ja näyttelytilojen suunnittelussa on käytetty järkeä ja luovuutta yhtäläisesti. Runsas lasin hyödyntäminen ja vitriinien taitava asettelu avaavat tilaa, toimivat suunnistuksen apuna ja johdattelevat seuraaviin aiheisiin. On hyvä että kaupungissa, jossa wanhanajan museaalista perinnettä edustavat jo Pitt Rivers -museo ja Museum of Natural History, on uskallettu ottaa museologisesti ainakin parinsadan vuoden harppaus. Kumpikin museotyyppi on tietenkin itsessään arvokas ja kaivattu. Lisäksi uudessa Ashmoleanissa infotaan varsin kiitettävästi (ehkä melkein liian kanssa) museoalan haasteista, konservointiprosesseista ja vastaavasta. Erityisen hauska esimerkki on koskemaan kutsuva kokeilu siitä, kuinka kumuloituva ihmiskosketus voi kuluttaa niinkin vankkoja materiaaleja kuin hiekkakivi ja messinki. (Itse olin 7340:s koskettaja - eli alkupäähän pääsin). Kellariholveissa sijaitsee kahvila, ja katolla aika huikea terassiravintola.

Nyt seuraa luettelo erityisesti mieleenjääneistä kohteista. Toimikoon se jonkinlaisena esimerkkinä myös Ashmoleanin kokoelman kirjavasta luonteesta ja ilahduttavasta variaatiosta.

• Egyptin 'nollannen dynastian' kuninkaiden Narmerin ja 'Skorpionin' rituaalinuijat (E.3631-2), jotka olivat massiivisen suuria - tätä en ollut aiemmin tajunnut, ja ilahduin kovasti.
• Faarao Taharqan ka-pyhäkkö 800-luvulta eaa. (koko pyhäkkö siis - vau).
• Osa Marmor Pariumia! Siis sitä 260-luvun eaa. historiallista inskriptiota Parokselta.
• The Alfred Jewel. Soma hely, jos sellaisista nyt sattuu tykkäämään.
• Päällikkö Powhatanin viitta/seinävaate Jamestownin perustamisen ajoilta.
• T. E. "Arabian" Lawrencen asu vuosilta 1916-18 (emiiri Faisalin lahja tälle).
• Harvinaisen hieno phurba - rituaalitikari Tiibetistä (1200-1400 -luvut?).
• Suppea mutta todella ilahduttava kokoelma suurmoguliperiodin miniatyyritaidetta.
• Paolo Uccellon Caccia notturna (n. 1470), hemmetin hieno.
• Tintoretton Risurrezione (1570-luku), penseä aihe mutta oiva toteutus.
• Rubensin tulkinta Gemma Augusteasta (1626), lähinnä hämmentävä.

Siinä vain muutamia juttuja ikäänkuin esimakuna. Kaikki näyttelyt eivät olleet itse asiassa vielä valmiita, ja lisää materiaalia ilmestyy näytille vielä kauan. Eli siis tarjolla oli suunnattomasti kaikkea hyvää, mutta toki joitain risujakin täytyy jakaa - mitä pointtia missään muuten olisi?

• Hissien edustat, pesuhuoneet ja takaportaat ovat ahtaat ja epäkäytännölliset. Toisaalta tungos ei tule varmaan olemaan liian ahdistava kävijämäärien normalisoituessa.
• Egyptiläinen osio, jonka valtaosa rempattiin vähällä rahalla ja nopealla aikataululla joskus 1990-luvun alussa, näyttää nyt todella vaatimattomalta uuden osion rinnalla. Harmi.
• Muut epäkohdat ovatkin sitten makukysymyksiä: itse esimerkiksi en kestä katsoa kahtakaan kappaletta maiolica-keramiikkaa tai flaamilaisia hedelmäasetelmia, ja molemmille oli kyllä varattu ainakin yksi huone täällä. (Argh.)

Eli siis miinukset jäävät auttamattomasti plussien jalkoihin. Vaikka jo näin avajaisviikonloppuna tuli nähtyä paljon, luulen että Museosta tulee niin rutiininomainen käyskentelykohde, että lopulta valtaosan näyttelyistä tuntee kuin omat taskunsa. Siihen tähdäten.

The beauty of this land

Seuraa pienimuotoinen kuvareportaasi tämänpäiväisestä sunnuntaikävelystä, joka seuraili rantaa myöten tuota kuuluisaa Thamesillä v. 1863 tehtyä veneretkeä, jonka aikana Lewis Carroll (eli oikeasti Charles Lutwidge Dodson - kyllä minäkin ottaisin nome-de-plumen jos oikea nimi olisi tuollainen...) kertoi professori H. G. Liddellin tyttärille ensimmäisen version tarinastaan Alice's Adventures in Wonderland (1. painos 1865). Klassikolle tietenkin prof. Liddellin nimi on tuttu alamme perusteoksesta, Liddellin ja Scottin (ja Jonesin) Greek-English Lexiconista (1. painos 1843), jonka valmistumiseen liittyy myös varsin mainio Thomas Hardyn runo. Mutta ei, nyt ei ollut tarkoitus puhua työasioista, vaan päinvastoin tehdä rentouttava kävelyretki Port Meadow'n poikki kohti Godstow'ta ja The Trout Inniä.

Thames kulkee Folly Bridgen ja Godstow'n välillä lukuisia maileja niin monessa keinotekoisessa uomassa - siis teknisesti ottaen kai kanavassa - ettei itselleni ainakaan ole aivan selvää aina, mikä kulloinkin se aito ja alkuperäinen Isis oikein on. Eipä sillä että tuolla mitään järisyttävää merkitystä olisi. Tärkeintä tänään olikin lähinnä nauttia täysin siemauksin kauniista syyspäivästä ja englantilaisen maaseudun viehätyksestä. Maaseutu tuleekin Port Meadow'lla varsin lähelle, sillä kansanperinteen mukaan jo kuningas Alfredin päivistä (ja todistetusti Domesday Bookista) alkaen ovat kaupunkilaiset saaneet pitää elukoitaan tuolla laajalla yhteismaalla jota ei ole siis aurattu ainakaan tuhanteen vuoteen. Tämä ikivanha nautintaoikeus tarkoittaa että hevoset, lehmät (myös härät, hivenen häiritsevästi!) ja hanhet käyskentelevät molemmilla rannoilla jokea juurikaan häiriintymättä keskellään kävelevistä ihmisistä.

Patikointia oli itse asiassa yllättävän pitkälti, mutta kaikeksi onneksi kipeimmin nestetankkausta tarvitsevat voivat pysähtyä puoliväliin sijoitetulla The Perch Innillä. Itse kuitenkin jatkoin tarmolla eteenpäin, ja pian Godstow'n sulun jälkeen olikin enää ylitettävä Isis todella pittoreskia 1300-luvun kivisiltaa, jonka vieressä The Trout kyyhöttää. Väkeä oli onneksi sangen vähän, vaikka yleensä sunnuntaisin paikka on kuulemma todella täynnä - ilmeisesti aamupäivän sadekuurot olivat saaneet jopa paikalliset epäilemään terassillaistumisen viisautta. Lasillinen Aspallin siideriä sekä ihan kohtuullinen vasikanmaksa olivat materiaalisena palkintona kävelyretkestä, joskin syksyinen joenvarsimaisema, sorsat, kivisilta ja kaikki sensellainen taisivat kuitenkin olla se suurin ilon tuoja - etenkin kun jo mainittu maksa oli (jälleen kerran!) liian läpikypsää. Niin tai näin, itse majatalo on todella pittoreski, ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. Vaikka englantilainen talvi onkin vielä näkemättä, uskaltaisin jo väittää että täälläkin syksy on lempivuodenaikani.

The Trout Innissä kävijän ei kuitenkaan tarvitse tyytyä vain luonto- ja kulinaristisiin elämyksiin, vaan myös osio 'historia & kulttuuri' tulee varsin helposti ruksattua. Joen toisella puolella aivan kivenheiton päässä (itse asiassa sen ohitse kävellään mikäli tullaan etelästä Isiksen vartta - pahoittelen aivan valtavasti tätä tavatonta poikkeamaa Asioiden Oikeasta Järjestyksestä...) nimittäin sijaitsee Godstow Abbeyn rauniot. Vuonna 1139 vihitty benediktiinien nunnaluostari aloitti kehityksensä näyttäväksi paikallistason raunioksi Henrik VIII:n lakkautettua Englannin luostarit 1539 - mikä tietenkin antaa tuollaisen miellyttävän pyöreän neljänsadan vuoden aikahaarukan. Joka tapauksessa luostarin tärkein maineen lähde on paikan henkisyyden sijaan sinne haudattu Rosamund Clifford, kuningas Henrik II:n hehkeä rakastajatar, joka esiintyy kiitettävän usein englantilaisessa kansanperinteessä. Eräänkin tarinan mukaan Henrik rakennutti Rosamundalle tuohon lähelle Woodstockiin jonkinlaisen labyrinttipuutarhan ympäröimän kartanon, ja useampikin tarina kertoo Rosen joutuneen lopulta Henrikin kuningattaren, Eleanoora Akvitanialaisen nitistämäksi - myrkky ja elävältä paistaminen ovat suosituimpien metodologisten ehdotusten joukossa. Hyvää ruokahalua vain Trout Innissä!

Päivän sitaattina olkoon kauniin Rosamundan epitafi (joka on oikeastaan vähän julma, mutta kenties mainitsemisen arvoinen, ja ainakin todistaa tässä kaupungissa aina versoneesta ironisen värssynnikkaroinnin perinteestä):

Hic iacet in tumba Rosa mundi, non Rosa munda

non redolet, sed olet, quae redolere solet.

How right you are, Erasmus!

Lopulta Oxfordiinkin on saapunut syksy oikein kunnolla. Puut ja pensaat saavat yhä enemmän väriä itseensä, ja jopa lukukausi on pyörähtämäisillään hitaasti käyntiin. Pitääkin muistaa käydä Kasvitieteellisessa Puutarhassa toteamassa syysloisto. Ja samaten täytynee yrittää muistaa tarkkailla milloin Classics Centerissä alkaa tapahtua.

Tässä eräänä päivänä (toisin sanoen eilen) Blackwellillä ollessani totesin että eräällä investoinnilla meikähumanistinkin ekologinen jalanjälki pienenee aika tavalla. Kuluneiden kuukausien aikana olen näet havainnut kerääväni huomaamattani melkoisen määrän kyseisen kirjakaupan muovikasseja. Harva se päivä löytyy näköjään jotain, vaikka vain yksikin kirja, mutta läppärilaukun ollessa ainoana kantovälineenä joutuu vähällekin kirjamäärälle ostamaan kassin. Ja kun vielä käytettyjen kirjojen osastolle ilmestyy nykyään melkein päivittäin osasia melkoisen laajasta klassillisesta erästä, oli ainoa järkevä vaihtoehto investoida Blackwellin kirjakassiin. Siinä komeilee arkkihumanisti Erasmus Rotterdamilaisen sitaatti, johon voin kyllä samaistua sataprosenttisesti... Mikä ilahduttavinta, kassi on erityisen jämerätekoinen ja armeliaasti mittasuhteiltaan sen verran kapoinen, ettei pahinkaan bibliomaaninen kohtaus voi täysin riistäytyä käsistä.



Kun nyt kerran tuli kohtauksista puhe, niin pikkuveljeni a:n ja tyttöystävänsä J:n ollessa täällä äskettäin käymässä havaitsin suurella ilolla Norrington Roomia esitellessäni, että Routledgen Classics-sarja oli ilmestynyt kolme-kahden-hinnalla -kampanjaan... Hohoo! Mikä tilaisuus. Yleisestihän tuo Routledgen erinomainen sarja on suhteellisen hinnakasta tavaraa (nidotuksi paperikantiseksi, siis...), joten kymmenen punnan kirjan saaminen kaupan päälle kuulosti oikein hyvältä diililtä. Hankittua tuli siis nuo yllä näkyvät kirjat, klassikkoja kaikki tyynni Malinowskista Yatesin kautta Lévi-Straussiin. Russellin (innokas ateisti) ja Midgleyn (tiedeuskoa kritisoiva eetikko) opukset tasapainottavat toisiaan ja ottavat ehkä subliminaalisesti osaa tähän Oxfordissa niin tyypilliseen jumaluusopilliseen keskusteluun. Siihen liittyen voisinkin vielä mainita nähneeni Richard Dawkinsin, tuon Britannian äkäisimmän sekulaarihumanistin ja Darwinin modernin esitaistelijan eräänä päivänä kadulla. Äkäiseltä näytti silloinkin.


Yötkin muuttuvat kiinnostavammiksi, ja kuu alkaa saada takaisin vuodenajoittain vaihtelevaa dramatiikantajuaan. Tuossa muutamia iltoja sitten yllätin sen hivuttautumassa pilven taa St. Gilesin kirkon kulmilla.

St. Giles' Fair

Viikko on kulunut perin nopeasti, ja ensi yönä koittaa taas sen kaikkea muuta kuin ilahduttavan yöllisen bussimatkan aika Oxfordista Gatwickiin. Suomessa käynnille lienee sinänsä tässä välissä ihan sopiva hetki, sillä lukukausi ei ala vielä liki kuukauteen. Täytyy kuitenkin todeta että kesäkausi on selvästi loppumassa täälläkin, ja turistien määrä on vähentynyt huomattavasti ( - helpotus!). Toisaalta yliopistolaiset eivät ole vielä läheskään palanneet, joten oikeastaan the Town pitää Oxfordissa valtaa tässä parin viikon ajan.

St. Gilesin (Pyhän Aegidiuksen) juhla 1. 9. ja sen tietämillä jo 1200-luvulta vietetyt markkinat ovatkin aina olleet kaupunkilaisten juttu, ja esimerkiksi University Gardens pidetään mielenosoituksellisesti kiinni parin päivän ajan - ilmeisesti osoittamassa että sehän ei mikään julkinen puisto olekaan. Samaten havaitsin monien kirjastojen ottavan omaa lomaa juhlan tähden - kaikkein harmittavimpana esimerkkinä Institutio Tayloriana, joka pitää porttinsa kahlittuna julmasti aina August Bank Holidaystä huomiseen. Kiitos vaan. Muutenkin the Fair valtaa elintilansa kaupunkiympäristöstä varsin kyselemättä: St Giles', joka on yksi kaupungin valtaväyliä, on suljettu liikenteeltä muutaman päivän ajan, ja metelin voi kyllä arvata käyvän esimerkiksi Balliol Collegessa asuvien hermoille ihan riittävästi.


(Taas se teki tuon saman väärinpäinlaittamisen ruokakuvan suhteen... mikä tätä ohjelmaa vaivaa? En osaa.) No mutta joka tapauksessa. Vaikka markkinahumu ei sinänsä ole minun juttuni ollenkaan, eikä jonkinmoisen stressin alla oleminen suinkaan tee huutavien teinilaumojen kestämisestä yhtään helpompaa, oli markkinoilla kuitenkin yritettävä käydä edes lyhyesti. Sitäpaitsi Magdalen Streetillä olevan Caribbean Food -kojun ohitse ei olisi ollut kovin helppo kävellä mitään kokeilematta. Aitoon tyyliin halkaistuissa peltitynnyreissä grillailtua ruokaa ei voi mitenkään erityisen halvaksi kehua (Cowley Roadilta saa samaa tavaraa ympäri vuoden murto-osalla tästä hinnasta), mutta jerk chicken with rice and beans, todellinen jamaikalaisklassikko, oli kyllä maun puolesta hintansa väärti.



Omalla tavallaan karibialaisruoka tuntui myös ajankohtaiselta, sillä luen parhaillani Jean Rhysin (1890-1979) Wide Sargasso Sea-teosta suurella innolla. Perusideana Rhysillä, joka muissakin kirjoituksissaan tapasi käsitellä sorrettujen, väärinymmärrettyjen ja syrjäytyneiden psyykeä, on kirjoittaa Charlotte Brontën Jane Eyreä täydentävä paralleeliromaani, joka kertoo herra Rochesterin ullakolle sulkeman "hullun vaimon" tarinan tämän näkökannalta. Uskoisin että lähes kaikkia Jane Eyren lukijoita kyseisen (niin ilmiselvästi psykologisia tulkintoja vaativan) hämärän hahmon patriarkaalinen ja todella yliolkaisen viktoriaaninen käsittely on jäänyt häiritsemään. Viime vuosikymmeninä tällainen 'täydentävä' narratiivi on tietenkin muodostunut jo lähes omaksi genrekseen, mutta kannattaa muistaa kirjan ilmestyneen jo 1966. Kirjoittajan omat kreolijuuret johtavat postkolonialististen teemojen erittäin mieleenpainuvaan käsittelyyn, minkä lisäksi teoksen kieli on todella, todella korkeatasoista. Tajunnanvirran synnyttämien kuvien runsautta korostava kielen yksinkertaisuus ja karibialaisen puheenparren taitava käyttö tekevät lukukokemuksesta äärimmäisen nautinnollisen huolimatta aiheen synkistä aspekteista. Ainakin neljä (tai neljä ja puoli) tähteä viidestä.

L'Arabesque

Edellisestä postauksesta onkin jo ehtinyt vierähtää liki kuukausi... Vaan mitäpä tuosta - täällä on nimittäin ollut etupäässä työntäyteistä aikaa. Kuten jo aiemmin sanoinkin, täytyy käyttää hyväksi tämä kirjastojen väljyys, vaikka viime päivinä onkin jo ollut merkkejä ilmassa yliopistoväen lomaltapaluun suhteen. Artikkeli valmistuu ihan kohtuullista tahtia, ja saatan jopa pystyä lähettämään raakaversion pyydettynä päivänä, yeah. Lisäksi syntyi nopeammalla aikataululla ja jokseenkin tajunnanvirtaisasti artikkeli Villa Lanten Ystävät ry:n vuosikirjaan. Tuollaiset pienet ja stressittömät kirjoitusurakat ovat erittäin tervetulleita isompien projektien väliin - etenkin jos ne eivät varsinaisesti kriisiytä suurempien projektien aikatauluja.

Olisikohan vuorossa taas kirja- vai ruokapostaus? (Olen näet itsekin havainnut tämän temaattisen polarisoitumisen, mikä kai kertoo vain rutinoitumisesta... Täällä oleminen ei enää tunnu turisteilulta, mitä se ensimmäiset pari kuukautta jossain määrin olikin, vaan perinjuurin arkiselta aherrukselta. Mutta lupaan että jahka seuraava erä apurahaa tulee ja pääsen taas ekskursioita tekemään tuossa vähän syksymmällä, saatte luettavaksenne myös muunsorttista materiaalia.) Itse asiassa päätös on varsin helppo tällä kertaa: pidin näet eilen pienen kutsuvierasillallisen, jonka kulinaarisena teemana oli Lähi-Itä. Alunperin tarkoituksenani oli vetää koko menyy lävitse libanonilaisittain, mutta syystä tai toisesta mukaan tuli lopulta enemmän persialaisen keittiön tuotoksia.

Valmistautuminen alkoi oikeastaan jo tiistai-iltana, jolloin löin lukkoon ruokalistan (ei sillä etteikö siihen olisi vielä tullut muutoksia, mutta ainakin pystyin luonnostelemaan jonkinlaisen ostoslistan...) Keskiviikosta käytin ison osan Cowley Roadilla etsiskellen kuiva-aineita ja mausteita, löytäen ilokseni ja yllätyksekseni kaiken tarvittavan (mitä ei koskaan voisi käydä Suomessa...), ja tarkastelin vaihtoehtoja tuoretavaroiden suhteen. Torstaina pidin työpäivän, mutta perjantaina kävin sitten hakemassa tuoreet yrtit & lihat valmiiksi katsotuilta myyjiltä.

Suuruudenhuulluuksissani olin jälleen kerran tehnyt ruokalistasta sangen mittavan, mistä johtuen perjantai-ilta kului jo eräitä osioita valmistellessa. Ja olihan syynä toki sekin että tietyt ruokalajit nyt vaan kertakaikkiaan paranevat saadessaan muhia yön yli jääkaapissa. Iltapuhteena toteutin siis imam bayildin, tuon klassisen munakoisohöystön, paahdoin osan lampaasta leipäsien täytteeksi, sekä haudutin mukavaksi lammas-mustasilmäpapu-kurpitsa-padan. Niin ja oliivit olin laittanut marinoitumaan itse imrpovisoituun liemeen jo edellisellä viikolla.

Lauantaina aloitin sitten puoli kahdentoista aikoihin varsinaisen kokkauksen, joka onneksi tapahtui valtaosin vuokraemännän keittiössä tuolla kolme kerrosta alempana - Jenny oli sopivasti viikonlopun poissa, ja sanoi lainaavansa sekä keittiötä että ruokailuryhmää käyttööni vallan mieluusti. Loistavaa.

Lauantain kontolle oli kaikesta ennakkovalmistelusta huolimatta jäänyt kaikenlaista: persialainen naudanlihapata sarviapilalla, ruohosipulilla ja persiljalla höystettynä, okrat kanelisessa tomaattikastikkeessa, linssisalaatti (sillä samalla reseptillä johon olen jo tässä mediassa aiemminkin viitannut...), zereskh polo eli sahramiriisiä voissa paahdettujen rusinoiden ja zereshk-marjojen kera, hummusta (tietty...) tabbouleh-salaattia, sekä egyptiläiseen reseptiin pohjautuvia mutta Jamie Oliverin kautta välittyneitä leipäsiä, joiden täytteeseen se perjantaina paahtamani lammas silputtiin. Leipäset paahdettiin sitten uunissa mukavan rapeiksi, ja päälle ripoteltiin runsaalla kädellä za'atar -mausteseosta. Täytyy muuten sanoa (kiitolliseen sävyyn, etenkin tässä suomenkielisessä kontekstissa josta kiitokset eivät asianosaiselle välity...) että vuokraemännän kaasuliedellä oli erittäin nopeaa, ammattimaista ja hauskaa laittaa ruokaa. Harvemmin on tullut yhtä chefeisä olo... Vieraitakin ateria taisi miellyttää, ja itse oli erityisen ilahtunut vieraiden mukana saapuneesta karhunvatukkapiiraasta (tehty itse poimituista marjoista!) joka oivallisesti korvasi allekirjoittaneen puutteet sokerileipuriuden (tai sen puoleen kaiken muunkin leipuriuden) jaloilla kentillä. Kiitos kaikille!

Sunnuntai kuluikin sitten kaiken ruuanlaittourheilun jälkeisessä lepäilyssä. Lähdin käveleksimään Summertowniin, jota edellisenä iltana oli kehuttu, ja se osoittautuikin varsin viihtyisäksi kaupunginosaksi. Tosin tapani mukaan olin taas pihalla juhlapäivistä, joten en ollut osannut varautua kaikkien paikkojen olevan kiinni. Nyt on joku pyhä täällä taas, samoin huomenna. No niin tai näin, taattu sunnuntain huvitus on The Sunday Timesin lueskelu. Itse asiassa siinä on tekemistä tunneiksi, ja mikäpä olisikaan sateisena sunnuntai-iltapäivänä rattoisampaa. Kera pistaasikulhon.

Miscellanea Oxoniensia, pars I

Sunnuntai oli paitsi aurinkoisella tavalla kaunis päivä, myös (nähtävästi) kaikensorttisten markkinoiden ja torien järjestämiselle varattu ajankohta. Sattumaahan tuo varmastikin oli, mutta törmäsin myyntikojuihin ja markkinahumuun niin Gloucester Greenillä kuin Cowley Roadillakin. Mikäs sen mukavampaa - tuli oikein vapaapäiväisä olo kierrellessä ja katsellessa; ja siinä vaiheessa kun rupesi liikaa ahdistamaan, saattoi aina vetäytyä johonkin puistikkoon tai kahvilannurkkaan lueksimaan.

Itse asiassa lauantainakin oli varsin paljon kaikenlaista toimintaa ilmassa, sillä kaupungissa vietettiin jonkinlaista Alice in Wonderland -teemaista koko perheen teemajuhlaa, joka ainakin kasvitieteellisessä puutarhassa ilmeni kertakaikkisen rauhattomana lukuympäristönä - kiljavia lapsia ja yleistä hälinää aivan liikaa omaan makuuni, huoh. Lopulta ajauduin keskusteluun Hatuntekijän kanssa, joka itsekin myönsi että alkoihan tuo päivän toisena performanssivetona jo vähän työstä käydä. Yleisesti tietenkin tunnelma oli jotenkin ilahduttavalla tavalla surrealistinen, sitä en käy kieltämään. Tämän lisäksi olisi lauantaina ollut mahdollisuus tavata Philip Pullman, sillä tuo varsin oivallisen fiktion kirjoittaja oli tavattavissa St. Giles'in Oxfamissa. Missasin kuitenkin kyseisen tilaisuuden kiittää His Dark Materialsin kirjoittajaa henkilökohtaisesti, sillä eihän sitä sitten lopulta muista tuollaisia parin tunnin aikahaarukoita milloin pitäisi jonnekin ennättää - ja sitäpaitsi suhtaudun muutenkin kaikkinaiseen kasvokkain tapahtuvaan fanittamiseen kovin epäluuloisesti. Todennäköisesti olisin vain lopulta mulkaissut kirjailijaa nyrpeästi ja keskittynyt hyllyjen läpikäyntiin.

Mutta palatakseni eiliseen, siis sunnuntaihin... Gloucester Greenin markkinatapahtuma oli siellä säännöllisesti järjestettävä French Market, joka ainakin tänä vuonna oli kolmipäiväinen. Myyjiä ei ollut aivan massiivisesti, mutta kaikista tunnusomaisimmat ranskalaiset tuotteet olivat kyllä esillä: juustot, saippuat, crêpes, siiderit, maalaisleivät, makkarat jne. Pienenä pettymyksenä tosin havaitsin lihakauppiaan kanssa asioidessani herran ranskalaisuuden olevan vain etevää (joskin kostyymivetoista) filmausta... kaikista raitapaidoistaan ja olkihatuistaan huolimatta hän ei kyennytkään palvelemaan asiakasta loppuun asti ranskaksi. Tai ehkä allekirjoittaneen ranska oli niin korviaraastavaa että vaihtaminen englantiin oli ainoa mahdollinen ratkaisu. No niin tai näin, mukaan tarttui joka tapauksessa pari ilmakuivattua salamia: toinen ankanlihasta ja toinen erittäin runsaalla pippurilla ryyditetty.

Kun sitten pääsin Cowley Roadille asti, sain havaita että kimchin sijaan (joka siis oli loppu suosimastani aasialaisten ruokatavarain liikkeestä) tarjolla oli vaikka mitä muuta: jamaikalaisravintolat, puolalaiset ruokaliikkeet, italialaiset herkkupuodit ja kaikki loput olivat levittäytyneet kadulle, bändit soittivat, ilmapalloja karkaili ja yleinen markkinatunnelma oli vallan eloisaa - ja Cowley Roadin tyyliin yksikulttuurisen teeman sijasta kaikkea karakterisoi mitä ilahduttavin monenkirjavuus. Ympäriinsä kävelemällä ja katuruokaa maistelemalla sai kulutettua mainiosti aikaansa, eikä mukaan tarttunut kuin muutama cannolu, siis sellainen sisilialainen, ricottalla täytetty rapeakuorinen leivos - tuoreisiin sellaisiin törmää Italian ulkopuolella niin harvoin että pakkohan noita oli muutama hankkia vaikkei mikään suuri konditoriatuotteiden ystävä olekaan.

Mutta kuten lopulta useimmiten käy, väenpaljous ja meteli ja muu sellainen käy pitemmän päälle rasittavaksi, ja vetäytyminen väistämättömäksi. Cowley Roadilta löytyy tietenkin lukematon määrä kahviloita, baareja ja ravintoloita juuri tuota tarkoitusta silmälläpitäen, mutta eilen valintani osui ilahduttavaan marokkolaishenkiseen paikkaan nimeltä Kazbar, joka tarjoaa myös tapaksia. Paikan jäähdytetty minttutee ja varjoisa, ilmava holvaus olivat juuri sitä mitä väsynyt torivieras kaipaakin, ja lueskelinkin paikassa pitemmän aikaa.

Tällä hetkellä vapaa-ajanlukemistona on meneillään 30-luvulla otettu painos Everymanin kokoelmasta Sir Thomas Brownen (Pembroke College) kirjoituksia. Kyseinen Stuartien aikainen lääkäri (1605-1682) oli jo omana aikanaan tunnettu laajasta sivistyksestään, vielä laajemmista kiinnostuksen kohteistaan ja varsin valaistuneista näkemyksistään esimerkiksi uskonnon suhteen - vuosisata myöhemmin Brownea olisi taatusti luonnehdittu vapaa-ajattelijaksi. Uskonnollisen kuohunnan ja vainon 1600-luvulla hänen relativistinen näkemyksensä uskonnollisissa ja esoteerisissa asioissa on perin harvinainen ja erittäin virkistävä. Yhtäläisen harvinaislaatuista on Brownen taidokas proosa: rytmin, merkityksen ja sävyjen valitsijana Sir Thomas saattaa hyvin olla vertaansa vailla aikalaistensa joukossa.

Niin ilahduttava kuin Brownen Religio Medici onkin kaikessa uskonnollisessa laajakatseisuudessaan, pidän itse vielä kiinnostavampina kahta tutkielmaa, jotka alun pitäen oli tarkoitettukin suuren yleisön luettavaksi - Religiohan tuli ensisijaisesti kiertoon piraattiversiona Sir Thomaksen nolostukseksi ja harmiksi. Mainitsemistani tutkielmista ensimmäinen on Hydriotaphia: the Urne Buriall; or, a Discourse of the Sepulchrall Urnes lately found in Norfolk (1658). Otsikko kertoneekin paljon oleellista; Brownelle lähetettiin joitakin Norfolkissa esiin tulleita pronssikautisia tuhkauurnia (jotka ajoitettiin tuolloin tietenkin roomalaisiksi), ja näistä lähtökohdista monitieteellinen filosofi-lääkäri etenee erittäin vaikuttavaan, barokkiseen mutta punnittuun monologiin inhimillisistä hautauskäytännöistä, näiden implikaatioista sekä ihmissuvun kuolevaisuudesta itsestään. Nykylukijaa ilahduttaa vähän väliä Brownen todella terävä kyky yhdistellä asioita yllättävin, perin 'modernein' tavoin ja tarkastella oman aikansa dogmaattisia ideoita (kuten kristinoppia) hyvinkin kriittisessä sävyssä. Klassikkoa puolestaan ilahduttaa luonnollisesti Brownen perinpohjainen oppineisuus antiikin tekstien suhteen. Kieli on mitä kauneinta, ja tietty morbidi sävy - tietty tuhkan ja mullan maku, voisi jopa sanoa - lyö hurmaavasti läpi koko esseen koko sillä yhteenkietoutuvien merkitysten, symbolismin ja luonnontieteellisen spekulaation voimalla joka tekee 1600-luvusta niin äärimmäisen kiehtovan periodin. Lisähuomiona mainittakoon seikka jonka muistin vasta tänään, ja jonka tarkastin suurella mielihyvällä; Urne Buriall mainitaan myös Jorge Luis Borgesin suurenmoisen novellin Tlön, Uqbar, Orbis Tertius viimeisessä virkkeessä. Ei vähäinen komplimentti, se.

The Urne Buriallin kumppaniessee, samana vuonna ilmestynyt The Garden of Cyrus; or, the Quincunciall, Lozenge, or Net-work Plantations of the Ancients, artificially, naturally, mystically Considered, on ehkä vähemmän filosofinen mutta taatusti esoteerisempi tour-de-force, ja kuvastaa kaikkiaan vielä paremmin 1600-luvun länsimaisen oppineen synteesiä antiikin kirjallisuuden ja taiteen sekä koko myöhemmän mystisen ja tieteellisen tradition ristikkäisistä virtauksista. Tyylillisesti The Garden on lähes hengästyttävä, ajoittain hyvin luonnosmainen ja jopa tajunnanvirtaa lähenevä - mikä toisaalta sopii todella hienosti yhteen aiheen moniulotteisuuden kanssa. Tämä hermeettinen kuvaelma ei välttämättä avaudu ilman jonkinlaista aatehistoriallista taustatietoa, mutta kaikille Aby Warburgin jalanjäljissä kulkeville tai muuten vain antiikin jälkivaikutuksen ja länsimaisen filosofian/tieteen suhteesta kiinnostuneille se on todella suositeltavaa luettavaa.

Lopuksi - kun nyt liikutaan 1600-luvun kiehtovassa maailmassa ja monenkirjavien symboliikkojen äärellä - haluaisin suositella erästä jokseenkin uudempaa teosta, joka saattaa kuitenkin osoittautua varsin kiinnostavaksi. Klassikon asemaa en menisi sille sentään povaamaan (tehtäköön tämä myönnytys kun juuri on puhuttu Brownen tuotoksista...), mutta ainakin itseni The Palace of Oblivion -runokokoelma sai kiinnittämään huomiota Peter Davidsonin tuotantoon, ja tarkkaamaan sitä tulevaisuudessakin vastaavan varalta. Viime vuonna ilmestynyt, Carcanetin kustantama teos on sinänsä varsin ennakoitavaa postmodernia vetäytymistä kuriositeettikabinettien, katafalkkia peittävän tomuisen brokadin, naamioiden, arvoituksellisten liturgioiden ja alkemistisen kuvaston maailmaan - siis itse asiassa maailmaan joka on lähes yhtä sirpaloitunut ja merkityksiä ad hoc konstruoiva kuin omamme (ja luonnollisesti omammehan se onkin, ainoastaan heijastettuna taaksepäin) - mutta itseäni ainakin tälläinen lähestymistapa (tai pitäisi kai sanoa 'loitontumistapa') jaksaa aina välillä huvittaa. Teoksen loppupuolella runoilija siirtyy lähemmäs omaa aikaamme ja skotlantilaiseen kontekstiin; kaikkein räikein toiseuttaminen katoaa, mutta tietty enigmaattisuus, tietty symbolien ja piilomerkitysten etsintä arkipäiväisistäkin asioista säilyy ennallaan, ja tekee myös loppuosasta (nimeltään The Aberdeenshire Elegies) varsin inspiroivaa sadepäivän luettavaa.

Päivän sitaatit (yksi per käsitelty teos, kuten sopivaa on):

- "But man is a Noble Animal, splendid in ashes, and pompous in the grave, solemnizing Nativities and Deaths with equal lustre, not omitting Ceremonies of bravery in the infamy of his nature." (Sir Thomas Browne, The Urne Buriall, ch. 5)

- "Darknesse and light hold interchangeable dominions, and alternately rule the seminal state of things. Light unto Pluto is darkness unto Jupiter. Legions of seminall Ideas lye in their second Chaos and Orcus of Hipocrates; till putting on the habits of their forms, they shew themselves upon the stage of the world, and open dominion of Jove. They that held the Stars of heaven were but rayes and flashing glimpses of the Empyreall light, through holes and perforations of the upper heaven, took of the natural shadows of the stars, while according to better discovery the poor Inhabitants of the Moone have but a polary life, and must passe half their dayes in the shadow of that Luminary." (Sir Thomas Browne, The Garden of Cyrus, ch. 4)

- "In the house the glasses are shrouded, but, quickening to our voices, reveal

Our silvery voids, infinities of cloud, perpectives of obelisks and shadows.

Glimmering butterflies waver like fallen leaves in vacant passageways,

Mingling with the filaments of scented herbs, frost flowers, feathers of birds of New Spain.

Our lights, our quenchless lamps, shine unwavering as in Tullia's tomb,

But the wonderful pictures they honoured are lost to the blades and the flames.

Our books of secret histories, read by half-light in the octagonal mirror,

Retail once more the victories of Turnus, the abject death of Aeneas,

And Spain triumphant in the green waters off England."

(Peter Davidson, 'Returning at Evening', Palace of Oblivion VII)