"Now play! And look mysterious..."

Worcester College (perustettu 1283 Gloucester Collegena) järjesti viime- ja tällä viikolla keskiaikaisten mysteerinäytelmien sarjan; itse ehdin vääntäytyä esitystä seuraamaan eilisiltana. Vierailu oli myös ulkoperformatiivisten seikkojen johdosta tervetullut: olihan sitä päästävä urkkimaan sisältäkin päin college jonka ohitse kävelee aivan joka päivä (se on siis tuossa Beaumontin ja Walton Streetin kulmassa, ja oikeastaan lähin vanhoista collegeista täältä katsoen). Rakennus, kuten kuvasta näkyy, ei tietenkään ole 1200-lukulainen, vaan peräisin valtaosan 1700-lukua kestäneen rakennusprosessin ajalta. Tämän jälkeen ei collegeen lisättykään mitään ennen vuotta 1939, mikä tekee siitä harvinaisen Oxfordin collegejen joukossa.


W.C:n (hm, tuskinpa lyhentävät sitä itse noin...) kappeli valmistui 1791, mutta sen sangen näyttävä uusrenessanssiin vivahtava interiööri on William Burgesin käsialaa vuodelta 1864. Seinien alaosan kuvapaneelit ovat enemmän kuin hieman prerafaeliitteisat, mutta tämä ei lopultakaan haittaa kokonaisuuden ollessa aika hyvin balanssissa. Myös alttari ja kandelaaberit ovat kerrannais-quattrocentoa. Burges oli yleisesti joltinenkin gootikko (siis stilistisessä mielessä), mutta ainoina suoranaisina todisteina tästä ovat sinänsä pikanttina yksityiskohtana toimivat penkinpäiden eläin-grotteschi. Itse satuin istumaan muurahaiskävyn lähelle, ja vieressä joviaalina lojunut collegen vice principal selitti eläimen symboloivan (tai kenties ihan vain muistuttavan) työn valmistumisen aikaista rovastia.

Itse mysteerinäytelmä - tai kolmehan niitä oli itse asiassa, lyhyitä kun ovat - kuului osana kuuluisaan mysteerioiden sykliin, joka tunnetaan nimillä the Hegge Cycle, the Ludus Coventriae Cycle tai N-Town Plays, ja joka on säilynyt vain yhdessä manuskriptissa (BL MS Cotton Vespasian D.8) Norfolkista 1400-luvun puolimailta. Kaikkiaan näytelmiä on yli neljäkymmentä (kattaen koko historian luomisen ja viimeisen tuomion välillä), mutta tämänkertaisessa produktiossa niitä esitettiin yhteensä viisi, kaikki Maria-aiheisia. Keskiviikon osalle oli tullut 'The Play of the Marriage of Mary and Joseph', 'The Play of the Parliament of Heaven, Salutation & Conception', sekä "The Play of the Visit to Elizabeth". Yleisesti ottaen näytelmien sisältö on hyvin vaihtelevaa lähes liturgisista luennoista ja selityksistä hyvinkin lennokkaaseen dialogiin ja humoristisiin hahmoihin.

Harrastelijavoimin ja lyhyellä varoitusajalla toteutetuksi produktioksi kaikki sujui kerrassaan mallikkaasti, ja esimerkiksi Mariaa esittäneellä Rebecca Fieldillä oli ihan aidosti hyvä ääni. Joosefia esittänyt Simon Ogdon taas oli aidosti koominen - näytelmäteksti nimittäin on sangen kekseliäs 'sauvansa hukanneen' vanhan Joosefin karakterisoinnissa; tällainen maanläheisen huumorin ja katolilaisen Corpus Christi-perinteen yhdistelmä on kaiketi varsin oleellista keskiaikaisissa mysteerinäytelmissä, mutta toisaalta olen käsittänyt N-Town -näytelmien olevan poikkeuksellisen hieno esimerkki tästä. Musiikista vastasi collegen kuoro, ja kun manuskriptissä ei ole kummempia ohjeita musiikillisesta puolesta säilynyt joidenkin hyvin ylimalkaisten suositusten lisäksi, koostui ääniraita hyviksi havaituista liturgisista hymneistä ja moteteista - kaikki tietenkin oikealta aikakaudelta.

Jos kekseliäisyyttä vaadittiin näytelmän keskiaikaisilta esittäjiltä, on se taatusti ollut tarpeen myös nykytiimille näiden yrittäessä rekonstruoida alkuperäistä rekvisiittaa. Kuinka esimerkiksi kuvata itse Kolminaisuus? (Vastauksen näette ylläolevassa kuvassa.) Tai kuinka ne "thre bemys of lyghte" joiden avulla sikiäminen tapahtui? Tietenkin kolmen kultaisen nauhan muodossa, jotka rullattiin Isä Jumalan valtikasta Marian sylkkyyn. Mysteeri jos mikä.

How right you are, Erasmus!

Lopulta Oxfordiinkin on saapunut syksy oikein kunnolla. Puut ja pensaat saavat yhä enemmän väriä itseensä, ja jopa lukukausi on pyörähtämäisillään hitaasti käyntiin. Pitääkin muistaa käydä Kasvitieteellisessa Puutarhassa toteamassa syysloisto. Ja samaten täytynee yrittää muistaa tarkkailla milloin Classics Centerissä alkaa tapahtua.

Tässä eräänä päivänä (toisin sanoen eilen) Blackwellillä ollessani totesin että eräällä investoinnilla meikähumanistinkin ekologinen jalanjälki pienenee aika tavalla. Kuluneiden kuukausien aikana olen näet havainnut kerääväni huomaamattani melkoisen määrän kyseisen kirjakaupan muovikasseja. Harva se päivä löytyy näköjään jotain, vaikka vain yksikin kirja, mutta läppärilaukun ollessa ainoana kantovälineenä joutuu vähällekin kirjamäärälle ostamaan kassin. Ja kun vielä käytettyjen kirjojen osastolle ilmestyy nykyään melkein päivittäin osasia melkoisen laajasta klassillisesta erästä, oli ainoa järkevä vaihtoehto investoida Blackwellin kirjakassiin. Siinä komeilee arkkihumanisti Erasmus Rotterdamilaisen sitaatti, johon voin kyllä samaistua sataprosenttisesti... Mikä ilahduttavinta, kassi on erityisen jämerätekoinen ja armeliaasti mittasuhteiltaan sen verran kapoinen, ettei pahinkaan bibliomaaninen kohtaus voi täysin riistäytyä käsistä.



Kun nyt kerran tuli kohtauksista puhe, niin pikkuveljeni a:n ja tyttöystävänsä J:n ollessa täällä äskettäin käymässä havaitsin suurella ilolla Norrington Roomia esitellessäni, että Routledgen Classics-sarja oli ilmestynyt kolme-kahden-hinnalla -kampanjaan... Hohoo! Mikä tilaisuus. Yleisestihän tuo Routledgen erinomainen sarja on suhteellisen hinnakasta tavaraa (nidotuksi paperikantiseksi, siis...), joten kymmenen punnan kirjan saaminen kaupan päälle kuulosti oikein hyvältä diililtä. Hankittua tuli siis nuo yllä näkyvät kirjat, klassikkoja kaikki tyynni Malinowskista Yatesin kautta Lévi-Straussiin. Russellin (innokas ateisti) ja Midgleyn (tiedeuskoa kritisoiva eetikko) opukset tasapainottavat toisiaan ja ottavat ehkä subliminaalisesti osaa tähän Oxfordissa niin tyypilliseen jumaluusopilliseen keskusteluun. Siihen liittyen voisinkin vielä mainita nähneeni Richard Dawkinsin, tuon Britannian äkäisimmän sekulaarihumanistin ja Darwinin modernin esitaistelijan eräänä päivänä kadulla. Äkäiseltä näytti silloinkin.


Yötkin muuttuvat kiinnostavammiksi, ja kuu alkaa saada takaisin vuodenajoittain vaihtelevaa dramatiikantajuaan. Tuossa muutamia iltoja sitten yllätin sen hivuttautumassa pilven taa St. Gilesin kirkon kulmilla.

"As the slow punt swings around"...

... kuten Matthew Arnold sen aikanaan pisti. Sunnuntain ohjelmaan kuului siis tuota maineikasta Oxfordin jokiveneilyä, eli puntingia pitkin Cherwelliä! (Tosin kyllähän sitä Cambridgessäkin harrastetaan, mutta väärin... siellä nimittäin sauvotaan tuolla kuvassakin näkyvällä tasanteella seisten, kun se itseasiassa on tarkoitettu kokaksi.) Vaikka kyseinen harrastus on usein myös täkäläisten mielestä lähinnä turistien heiniä, vahvisti eräs paikallinen jatko-opiskelija jo viikkoja sitten, että kyllä natiivitkin sauvomassa käyvät - joskaan eivät välttämättä pidä siitä yhtä suurta meteliä. Ennenkaikkea kannattaa huomata, että mikäli lähtee Magdalen Bridgeltä pohjoiseen pitkin Cherwellin oikeanpuoleista uomaa, vähenee metelöitsevien teiniveneellisten määrä huomattavasti. Osasyynä on toki se, että joenpohja on kyseisessä suunnassa verrattain mutainen, mikä vaatii sauvojalta jos ei nyt taitoa niin ainakin tarkkaavaisuutta.




Punttaustekniikka ei ole lopultakaan kovin vaikea oppia - tämän sai jopa allekirjoittanut huomata; etenkin paluumatka kävi oikeinkin näppärästi, joskin osasyynsä saattoi olla myös nautittu prosecco (mansikoiden kera, punting-perinteen sanelemalla tavalla). Veneillessä voi näet aurinkoisena päivänä tulla perin lämmin, ja tällöin on viisainta rantautua hetkeksi ja istuksia ruohikkoisella törmällä: luonto pyrki myös yllättävän lähelle, kun utelias liejukana tuli tarkastamaan venosen. Kerrassaan ilahduttavan veneilyiltapäivän ainoaksi varjopuoleksi täytyy lukea kännykän itsemurhuisa sukellus Cherwellin aaltoihin... Turhahan sitä oli sieltä mutaisesta vedestä yrittää onkia. Eli mikäli joku tuttu on yrittänyt soitella vastausta saamatta, selitys on siinä.

Rantauduttuamme alkoikin olla korkea aika siirtyä siinä seitsemän jälkeen Brasenose Collegelle, jossa sain paitsi ensimmäistä kertaa kokea Oxfordin kollegiaalisten illallisten tunnelmaa, myös erinomaisen johdatuksen collegen kolmelle quadille (sisäpihalle) ja kappeliin. Ruokarukous luettiin latinaksi, totta kai, ja salin tummalla puulla paneloituja seiniä koristivat kuolleiden alumnien potretit. Ah, mikäpä herättäisikään ruokahalun paremmin! Kannattaa myös panna merkille vaakunaa kannattelevan yksisarvisen varsin prominentti, hm, uloke, joka on kuulemma menneinä aikoina ollut häveliäästi peitettynä... Tarjoilut ja viinit olivat oikein mainiot, ja kun myös Common Roomissa kahvittelu oli takana, valtasi Jerichoon palatessa mielen oikein kokonaisvaltainen tyytyväisyys aktiivisen ja Oxford-tietoutta täynnä olleen päivän johdosta. Siinä ei paljoa yksi hukkunut kännykkä paina.

Where 'new' colleges date from the 14th century...

Päivästä tuli kuin tulikin sen verran aurinkoinen (tosin luonnollisesti sadekuurojen rytmittämänä, ettei vain liian yksitoikkoiseksi käy...), että laitoin uuden pellavatakin ylle ja suuntasin kohti New Collegea. Kyseisen collegen nimihän viittaisi useissa muissa konteksteissa varmasti johonkin -- no, 1800-luvun jälkeen perustettuun kenties, mutta täällä 'uudet' collegetkin on voitu perustaa jo 1379; nimenomaisena tarkoituksena oli kouluttaa New College of St. Mary the Virginissä kirkonmiehiä Mustan Surman niitettyä niin kirkkokansaa kuin sen kaitsijoitakin yhtäläisen liberaalisti. New Collegella on myös ollut vanhastaan ystävälliset suhteet Etoniin, Winchester Collegeen (jonka vaakuna on käsittääkseni lähes samanlainen) ja Cambridgen King's Collegeen.

No mutta kuten eilen mainitsinkin, New Collegen kirjastossa on Oxfordin ilmeisesti ainoa tavoitettavissa oleva kappale roomalaisen historioitsija Tacituksen teosten Opera omnia -editiota vuodelta 1533. Kyseisen laitoksen on painanut Frobeniusten laadustaan kuulu painotalo (ns. officina Frobeniana) Baselissa, jonka perusti Johannes Frobenius, Hans Holbein nuoremman ja Erasmuksen ystävä, siinä 1400-luvun lopulla, ja jota Tacitus-edition painamisen aikoina johtivat Johanneksen poika Hieronymus Frobenius ja lankonsa Nicolaus Episcopius. Frobenit kuuluivat renessanssi-Euroopan painajien ehdottomaan kärkeen Leidenin Elzevirien ja Venetsian Manutiusten officina Aldinan ohella - asiaa auttoi varmasti myös se, että Holbein kuvitti osan baselilaisten painamista teoksista. Officina Frobenianan tunnuksena on Asklepioksen sauva, jonka huipulla istuu kyyhky: selvä viittaus Matteukseen, jossa lääkäreitä kehoitetaan olemaan "viisaita kuin käärmeet ja vaarattomia kuin kyyhkyt." Se, miksi Johann Froben valitsi näin lääketieteellisen symbolin (vaikka painoi lähinnä kirkkoisien teoksia), ei ole itselleni ainakaan selvää... Tosin etenkin myöhempien tapausten jälkiviisaassa valossa kehoitus olla harmiton saa kiintoisan sävyn, sillä Luther käytti raamatunkäännökseensä nimenomaan Frobenin painamaa Erasmuksen kreikankielistä uutta testamenttia - ja tiedämmehän kaikki kuinka paljon harmia kyseisestä käännöksestä syntyi - ainakin mikäli katoliselta kirkolta olisi kysytty.

Yhtä kaikki, itse kirja oli erittäin hyvässä kunnossa ja kaunis, punaruskeaan vasikannahkaan sidottu, hyvin vahattu ja huollettu. Mitä itse tekstiin tulee, on editio siitä merkittävä, että se sisältää sekä Andrea Alciatin että Beatus Rhenanuksen kommentaarit Tacituksen teoksiin. Rhenanuksen Castigationes eli kommentaarit Tacituksen Germaniaan oli sisällöltään varsin kiinnostava, joskaan ei mitenkään ratkaiseva oman tutkimukseni kannalta - ainoa oikeasti merkittävä havainto oli strasbourgilaisen filologin (oletettavasti kansallismielisesti värittynyt) tulkinta siitä, kuinka 'me germaanit' ovat edelleen säilyttäneet osan vanhaa barbaarista hurjuuttaan siinä kun 'frankit' (=ranskalaiset) ovat pehmentyneet ja sivistyneet sitten Tolbiacin taistelun (496 AD). Kyseistä tematiikkaa näytetään hivenen motivoitavan myös ilmastollisilla seikoilla (ks. aiempi postaus asiasta) mutta pääpaino näkyisi olevan jokseenkin muualla. Vaan eipä mitään, tuon ikäisiä kirjoja on aina ilo katsella ja käsitellä - bibliofiilille ne näet tuo kovin eläväisen tuulahduksen länsimaisen kirjapainotaidon herooiselta ajalta.

Näinkin ilahduttavasti alkanut päivä jatkui hyvissä merkeissä, sillä työt sujuivat Bodleianissa, ja viiden luento Ioannou Centerissä oli maineikkaan prof. Suzanne Saïdin pitämä - otsikkonaan 'On Myth in Historiography: Diodorus, Strabo, and Dionysius of Halicarnassus'. Lisäksi löysin aiemmin päivällä Ashmolean Museumin museokaupasta (joka on auki remontista huolimatta, varmaankin varainhankinnallisista syistä) aika hauskan setin japanilaisia sake-kuppeja (20%:n alennuksella). Mutta niistä(kin) lisää tuonnempana.

On airs, waters, places

Let's talk about the weather. Mikäänhän ei tietenkään ole kliseisempää kuin englantilaisen keskustelun perikuvana pidetty, savolaista "ohan tuota ilimoja pielly vuan pysyyhä hyö pitelemättäe"-pyörittelyäkin tyhjänpäiväisempi sään kommentointi pitkään ja perusteellisesti... Jotain perua asiassa kyllä saattaa olla, ja selitys piillee täkäläisessä small talk -kulttuurissa. Tässä eräänä päivänä jopa Big Issuen myynyt työtön miekkonenkin aloitti säätilan analyysin allekirjoittaneen kaivaessa kuvettaan. Eipä ilmiössä sinänsä mitään vikaa ole - säähän on kai aina ajankohtainen asia, tosin itse koen useimmat säätilat ongelmallisiksi. Joko on liian kylmä tai kuuma tai sitten on inhottavan kuivaa.

Täällä ei moista ongelmaa ole. Sää on mitä miellyttävin! Sopivan korkea ilmankosteus, yleensä puolipilvistä, aamuisin sadekuuroja joihin on mukava herätä - yleisestikään ei ole liian kuuma tai kylmä. Niinpä tämäkään säästä puhuminen ei ole suinkaan pelkkää blogin pakollista päivittämistä, vaan se liittyy laajempaan tematiikkaan, joka on ollut etenkin tänään erityisen pinnalla. Luettuani ensin koko viikon kirjallisuutta liittyen klimatologiseen determinismiin, osallistuin tänään vieläpä seminaariin aiheesta Maison Française d'Oxfordissa. Kyseessähän siis on (niille jotka eivät ilmiötä jo entuudestaan tunne) antiikissa, keskiajalla ja pitkälti uudella ajallakin vaikuttanut ajattelutapa ja luonnontieteellisesti perusteltu teoria siitä, kuinka erilaiset ilmastolliset olosuhteet vaikuttavat niissä eläviin kansoihin, yleensä korostamalla (liikaa) jotakin kyseisen ihmisryhmän jäsenten ruumiinnestettä (tiedättehän, ne klassiset veri, lima, musta ja keltainen sappi...), mikä puolestaan vaikutti näiden luonteeseen. Antiikissa tämä tietenkin liittyy relevantisti niihin tapoihin, joilla kreikkalaiset ja roomalaiset luonnehtivat muita kansoja, joiden katsottiin asuvan muissa, vähemmän erinomaisissa ilmastoissa.


Juttu alkoi tietenkin alunperin kreikkalaisten parissa - niinkuin jutuilla annetaan ymmärtää olevan tapana alkaa... hyvässä ja pahassa. Sivilisaation ja sen puutteen tai vaillinaisuuden tarkastelun dynamiikkahan oli tuttua jo Kaksoisvirtainmaasta - jossa kaupunkikulttuurit olivat jo kauan luonnehtineet ympäröiviä nomadikansoja vähättelevin termein - mutta kreikkalaiset loivat tematiikalle suorastaan teoreettisen pohjan. Ensin Aristoteles ja myöhemmin lukuisat lääketieteelliset, maantieteelliset ja etnografiset kirjoittajat (tunnetuimpana kenties Hippokrates teoksessaan Peri aërōn hydatōn topōn) täydensivät ajatussysteemiä, joka lopulta siirtyi roomalaisille - ja kaikkiaan tietenkin antiikin kirjallisuudesta koko myöhempään länsimaiseen traditioon. Perusideana oli, että maailma jakautui leveyssuunnassa 3-7:ään vyöhykkeeseen, jotka olivat joko asumiskelvottomia kylmyyden tai kuumuuden takia, tai asuttavissa, muttei niin hyvin edellytyksin kuin vyöhykkeistä (klimata) keskimmäinen, Välimeren vyöhyke. Idän ja etelän kansat nähtiin yleensä älykkäinä, mutta tarmottomina, kun taas pohjoisen ja lännen kansoille tyypillisenä pidettiin sotaisuutta ja äkkipikaisuutta, jota vastasi älyllinen lahjattomuus. Kaiken keskellä elävinä vain kreikkalaiset (ja myöhemmin roomalaisetkin) olivat todella tasapainoisia...


Esimerkiksi pohjoisten barbaarien kuten kelttien ja germaanien aggressiivisuus selitettiin näin, että koska heidän asuttamansa pohjoisen vyöhykkeen ilmasto oli kostea ja kylmä, kerääntyi heidän jäseniinsä runsaasti veden elementtiä edustavaa limaa, mikä puolestaan teki heistä suurikokoisia ja vaaleita; koska ilmaston kylmyys ei kuitenkaan mahdollistanut tämän kosteuden haihtumista, täytyi moisen ikävän ilmaston asujainten olla poikkeuksellisen kuumaverisiä, jotta he jotenkin edes pääsisivät eroon tuosta nesteestä. Kyseinen kuumaverisyys teki heistä muutenkin äkäisiä, ja tämä vielä yhdistyi heidän luontaiseen järjettömyyteensä.

Nämä teoriat olivatkin sitten todella pitkäikäisiä ja vaikutusvaltaisia, aina siinä määrin että nykyäänkin vielä pohdimme seminaareissa niiden vaikutusta toisten kansojen luonnehtimiseen kautta historian. Asia on kiinnostava eikä vailla kuranttiuttakaan. Eräs puhuja veti kiintoisasti, tosin vain puolivakavaissaan ja avauksenomaisesti, kuvaan mukaan amerikkalaisen, semipopulistisen tutkijan Jared Diamondin taannoisen, Pulitzer-palkitunkin (for what it's worth...) teoksen Guns, Germs and Steel (1992), ja katsoi tämän edustavan tietynlaista paluuta jonkinasteiseen klimatologiseen determinismiin - teoksessahan korostetaan nimenomaan maantieteen ja ilmaston vaikutusta ihmiskunnan historiaan; tyhjentävästi kumotut ja - oikeutetusti - pahamaineiset teoriat eri ihmisryhmien tai kulttuurien paremmuudesta ovatkin ehkä korvautuneet (ainakin Diamondin teorioissa) näkemyksillä eri maantieteellisten elementtien paremmuudesta. Itse olen joskus havainnoinut, että etenkin Andien kulttuuripiirin lukuisten sivilisaatioiden kytkeminen El Niño -ilmiöön edustaa tällaista "ilmastohistoriallista sivilisaatioiden selittämistä".

Mutta nyt huomaan luennoivani... pahoittelut siitä. Aihe vain on varsin kiinnostava, kuten jo totesinkin, ja liittyypä se omaan tutkimukseenikin ihan kohtuullisen relevantisti. Loppuun - ja kytkeäksi kyseisen lopun sieväksi elliptiseksi rakenteeksi tuon alun kanssa - haluaisin vielä liittää pienen sanoman ystävältämme, verrattomalta Maxilta (älkää huoliko, keksin kyllä kohta jonkun muunkin siteerattavan; tämä nimenomainen pätkä on vain niin hieno, ja Maxin lukemisesta on vielä niin vähän aikaa että muistuu mieleen nostaa näitä esille), joka oikein kauniin sanakääntein ja mukavasti ilmasto- ja humoraaliteorioita peilaten kirjoittaa Oxfordin ilmastosta ja sen vaikutuksista ihmisiin seuraavasti:


“I floated out into the untenanted meadows. Over them was the usual coverlet of white vapour, trailed from the Isis right up to Merton Wall. The scent of these meadows’ moisture is the scent of Oxford. Even in hottest noon, one feels that the sun has not dried them. Always there is moisture drifting across them, drifting into the Colleges. It, one suspects, must have had much to do with the evocation of what is called Oxford spirit – that gentlest spirit, so lingering and searching, so dear to them who as youths were brought into ken of it, so exasperating to them who were not. Yes, certainly, it is this mild, miasmal air, not less than the grey beauty and gravity of the buildings, that has helped Oxford to produce, and foster eternally, her peculiar race of artist-scholars, scholar-artists. The undergraduate, in his brief periods of residence, is too buoyant to be mastered by the spirit of the place. He does but salute it, and catch the manner. It is on him who stays to spend his maturity here that the spirit will in its fullest gradually descend. The buildings and their traditions keep astir in his mind whatsoever is gracious; the climate, enfolding and enfeebling him, lulling him, keeps him careless of the sharp, harsh, exigent realities of the outer world. Careless? Not utterly. These realities may be seen by him. He may study them, be amused or touched by them. But they cannot fire him. Oxford is too damp for that. [...] Oxford, that lotus-land, saps the will-power, the power of action. But, in doing so, it clarifies the mind, makes larger the vision, gives, above all, that playful and caressing suavity of manner which comes of a conviction that nothing matters, except ideas, and that not even ideas are worth dying for, inasmuch as the ghosts of them slain seem worthy of yet more piously elaborate homage than can be given to them in their hey-day. If the Colleges could be transferred to the dry and bracing top of some hill, doubtless they would be more evidently useful to the nation. But let us be glad there is no engineer or enchanter to compass that task. Egomet, I would liefer have the rest of England subside into the sea than have Oxford set on a salubrious level. For there is nothing in England to be matched with what lurks in the vapours of these meadows, and in the shadows of these spires – that mysterious, inenubilable spirit, spirit of Oxford. Oxford! The very sight of the word printed, or sound of it spoken, is fraught for me with most actual magic.”

- Max Beerbohm, 1911 (Zuleika Dobson, chapter 12)

Quid sit studiosus sine studio?

"Sus." Hahaa, skolastikkohuumoria jolle ei ole varmaan kukaan nauranut aidosti sitten 1200-luvun. Ei silti välttämättä mikään ihme että tässä alkaa vanhakin huumori naurattamaan, sen verran vangitsevan immersion menneisyyteen joutumisesta tämä kaupunki tuo. Ja kyllähän sekin auttaa ettei ole televisiota asunnossa... Pitäisi kai alkaa ostaa sanomalehtiä jotta pysyisi kärryillä asioista - vaikka tuleehan tuota ehkä joka toinen päivä käytyä edes The Timesin nettisivut tarkastamassa.

Tänään todistin kiinnostavaa menneen ja nykypäivän limittymistä Sheldonian Theaterin kulmilla, jossa toisaalta oli kaapuihin ja viittoihin sonnustautuneita yliopistoihmisiä (tänään oli näet joku valmistumispäivä ainakin jossain collegessa) ja toisaalta kylttien ja mökäfonien kanssa elämöiviä mielenosoittajia. Ilmeisesti jollakin eläinsuojeluryhmällä on ollut jo pitemmän aikaa vääntöä yliopiston tekemistä eläinkokeista, ja siihen kiistakapulaan tämänpäiväinenkin meteli liittyi. Yrittää siinä sitten lukea Bodleianin rauhassa. Mutta muutenkin oli kaupungilla liikkeellä aivan erityisen runsaasti akateemiseen juhla-asuun sonnustautuneita ihmisiä, enkä keksinyt tälle muutakaan syytä kuin Brasenose Collegen 500-vuotissynttärien kunniaksi järjestetty iltajuhla. Harmi etten onnistunut saamaan kutsua niihin kokkareihin... No, ehkä sitten seuraaviin, siinä sadan vuoden päästä.

Syy miksi lähdin Bodleianista Sheldonian Theaterin (eli siis Broad Streetin) puolelta oli tietenkin se, että Blackwellin kirjakaupassa oli eilen alkanut alennusmyynnit... Tämä tietenkin herätti kirjanmetsästäjän minussa (sikäli kun se nyt uinuu muulloinkaan...) ja onnistuinkin hamstraamaan pilkkahintaan oikein mukavan pinon kirjoja, osaksi vieläpä alaan liittyviä. Erityisen ilahduttava löytö oli vesivahingon vuoksi erittäin halvalla lähtenyt Classics in Progress, T. P. Wisemanin editoima kokoelma alan tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiin liittyviä artikkeleita, jonka olen halunnut sen ilmestymisestä (2002) lähtien. Jes! Erinäisiä muitakin löytöjä tuli tehtyä, mm. keisari Maurikioksen Strategikon, jonka etnografinen osuus saattaa olla hyödyllinen myös väikkärin suhteen.

Kirjojen suhteen onnistunut ja muutenkin ihan mukiinmenevä päivä huipentui kello 23.00 ilotulitukseen, joka mitä ilmeisimmin liittyi niihin mainitsemiini Brasenosen synttäri-illatsuihin.

"And read for that yeare in the Schoole-streets Naturall Philosophy..."

Kaksi todella riemukasta kirjastopäivää takana. Eilen ei oikeastaan ollut mitään erityistä syytä tehdä myöskään blogipostausta, sillä kenties nuo tutkimustyön ilot ovat vähän hankalia avata sellaisille jotka eivät itse moisesta nauti (eikä niitä kuvillakaan ole kovin helppo selventää). Ja ne jotka itsekin siitä nauttivat, tietävät kyllä mistä puhun. Joka tapauksessa istuin eilispäivän valtaosin Sackler Libraryssä kasaten bibliografiaa väitöstutkimukseen - ja yllätyin kerta toisensa jälkeen siitä että täältä todellakin näyttää löytyvän KAIKKI. Siis aivan kaikki. Se on jopa lähes naurettavaa, mutta kun asiaa menee sieltä hyllystä tarkastamaan niin kyllä ne sieltäkin löytyvät. Ei niitä ole vain rehvastellakseen lisäilty tietokantoihin.

Tänään sitten istuin suunnilleen kolmeen saakka Sacklerissä, mutta lopulta keräsin rohkeuteni ja suuntasin kohti Bodleiania, mutten kuitenkaan ravitsematta itseäni matkalla. Olin näet nähnyt kauppahallissa ruokalan nimeltä Pie Minister ja päätin testata sen. Valinta osui minttuiseen lammaspiirakkaan (luomulampaasta), joka muusin ja kastikkeen kanssa oli todellakin jotain hyvin englantilaista - tukevaa, maanläheistä ja luonnollista. Nam. Tässä yhteydessä voisinkin yrittää tyrkyttää julki sellaista itsestäni ihan perustellulta vaikuttavaa väitettä, että loppujen lopuksi italialaisen ja englantilaisen keittiön välillä - vaikka ne välillä esitetään vastakkaisina esimerkkeinä 'hyvästä' ja 'huonosta' keittotaidosta - ei ole mitään kummempaa eroa muuta kuin ymmärrettävästi raaka-aineiden tasolla. Molemmissa preferoidaan maalaiskeittiötä, lähituotettua ruokaa ja selkeitä makuja - mikäs sen mainiompaa. Suosittelenkin Pie Ministeriä kaikille - myös kasvisvaihtoehtoja löytyy.

Kylläisenä ja tyytyväisenä olikin miellyttävä siirtyä todelliseen kirjapyhäkköön, Sir Thomas Bodleyn kirjastoon. Ja mitäpä siitä nyt voi sanoa? Kaltaiselleni ihmiselle se on todella inspiroiva työympäristö - ei suorastaan ihanteellinen, itse asiassa Sackler voi olla jopa parempi siinä mielessä, mutta joka tapauksessa erittäin kaunis ja tunnelmallinenkin. Sinänsä se ei tutkimuskirjastona ole niitä kätevimpiä, sillä melkein kaikki pitäisi tilata varastoista; hyllyissä on vain 14% koko kirjaston kokoelmasta, ja osa on jopa varastoituna entiseen suolakaivokseen jossain päin Cheshireä. Kattavuus kuitenkin korvaa tämän pienen hankaluuden. Ja kuten Sacklerkin, myös Bodleian on arkisin auki iltakymmeneen - toisin sanoen täällä ei ole mikään pakko hankkia tutkimuksen ulkopuolista elämää ellei huvita. Saa nähdä mihin ratkaisuun itse päätyy.

Oma lisänsä päivän tunnelmointiin tuli tietenkin siitä, että joitakin päiviä sitten löysin (vieläpä alennuksesta!) Sir Thomaksen omaelämäkerran, josta myös otsikon sitaatti on peräisin. Kannen kuva on Nicholas Hilliardin, Bodleyn perhetutun, käsialaa. Täytyy lukaista kirjanen kunnolla lävitse ja tutustua perustajan itsensä visioon.

Ma'am, where's my card?

Hienoa hienoa - korttiasia hoitui oikein mallikkaasti. Ainoa hetkellinen epätoivon pilkahdus oli, kun uusikaan kortti ei meinannut toimia Bodleianin sisäänkäynnillä, mutta asia korjautui onneksi nopeasti. No niin! Nyt on siis kaksi vertaansa vailla olevaa kirjastoa käden ulottuvilla. Bodleianissa en käynyt pientä fiilistelykierrosta enempää, mutta Sacklerissä tein jo muutamia tietokantahakuja ja yritin totutella luokittelujärjestelmään. Kuulostaako tylsältä...? Ei se tutkijalle ole, voin vakuuttaa.

Tänään Bodista palatessani tsekkasin myös vihdoin sen Covered Marketin elikkäs kauppahallin. Ilahduttavaa, sanalla sanoen: lihat, kalat, gourmet-tuotteet ja vihannekset löytyvät siis ainakin sieltä, ja englantilaisia erikoisuuksia löytyy oikein hyvin. Mutta lisää niistä joskus myöhemmin. Havaitsinpa lisäksi myös tuossa aivan lähellä torin, joka ainakin näin arkisin näyttäisi olevan käytössä varsin myöhään, ja josta niinikään voi ostaa ainakin vihanneksensa - samalla tietysti antikvaarisella kirjakojulla viivähtäen.
Päivän viimeinen hauska löytö oli kaikkein lähimpänä majapaikkaani sijaitseva antikvariaatti, nimeltään mainiosti the Albion Beatnik! Tarjonta on oikein, oikein kiinnostavaa - painotuksena matka-, musiikki-, pop-kulttuuri- ja kaunokirjallisuus. Myös monipuolinen käytettyjen kirjojen osio löytyy, ja paikkaa pitää itsekin beatnikiltä (tosin ei ensimmäisen polven) vaikuttava herra - mikäli lukijoissa on The Black Books -sarjan faneja, ymmärrätte jos vertaan häntä eksentriseen sekoitukseen Bernardia ja Mannya. Taustalla soivat tietenkin jazz-klassikot, ja kattavan näköinen CD-hyllykin kaupasta löytyy. Luulenpa että kyseisessä liikkeessä tulee piipahdettua kerran jos toisenkin.

I say, Sir, do you speak Luwian...?

Kirjastokorttiasia on vielä jokseenkin vaiheessa. Sain kylläkin kortin, ja se oli myös helppo aktivoida avaamaan Ioannou Centerin ja Sackler Libraryn ovet, mutta Bodleianissa tuli tenkkapoo. Kävi ilmi että Classics Faculty oli myöntänyt allekirjoittaneelle liian 'suppean' kortin, ja että Bodleianiin päästäkseni tarvitsisin sellaisen missä on komea Bodin logo. No, eipä sinänsä hätää - ystävälliset kirjastotädit pistivät rattaat pyörimään, ja näillä näkymin täydet oikeudet takaavan kortin pitäisi olla hyppysissäni jo huomenissa. Huomisen agendaan kuuluu myös IT-asioiden hoitaminen Ioannou Centerissä, ja voipa olla että pääsen tekemään jo lyhykäisen kirjastopäivänkin.

Merkittävin observaatio tapauksen tiimoilta koskee itseasiassa sitä tapaa millä britit pystyvät tällaiset väärinkäsitykset hoitamaan - kaukana stressi ja suomalaisilta luonnostaan onnistuva tarve etsiä syyllisiä! Asiat hoidetaan kohteliaasti, lupsakkuudella ja silti varsin tehokkaasti, ja esimerkiksi italialaiseen kirjastoproseduuriin verrattuna kaikki käy lähes ylimaallisen sujuvasti. Tänään oli myös se päivä kun sain vannoa tuon kuuluisan Bodleianin valan, siis että sitoudun olemaan tekemättä tulta kirjastossa tai muuten turmelemaan kirjoja, sekä olemaan siirtämättä niitä pois kirjastosta. Kirjaston täti suorastaan patisti valitsemaan valan kieleksi suomen - tällä oli selvästi jonkinlaista kuriositeettiarvoa, ja vaikka itse olisin ehkä mieluiten vannonut sen latinaksi (kielivaihtoehtoja on siis tarjolla määrättömästi), tein mieliksi virkailijoille joiden käsissä kuitenkin on - ei pidä unohtaa - korttiasian viipymätön käsittely.

Suomi tai latina - samapa tuo... olisi pitänyt kysyä voisinko vannoa valan vaikkapa heetin kielellä. Kun näet kerran Broad Streetillä jo valmiiksi olin, poikkesin Blackwellille tarkoituksenani lähinnä juoda kuppi kahvia Caffé Nerossa - mutta ainahan jotain tarttuu mukaan. Tällä kertaa havaitsin Roger Woodardin editoiman Cambridge Encyclopedia of the World's Ancient Languages -teoksen olevan tarjolla myös erillisinä, pehmeäkantisina niteinä maantieteellisesti jaoteltuna. Ilahduttavaa! Luonnollisesti korjasin talteen Vähää-Aasiaa käsittelevän osuuden The Ancient Languages of Asia Minor (Cambridge University Press, 2008), täynnä ajantasaista tietoa heetistä, luuvista, kaariasta ja muusta hauskuudesta. Raportoin teoksen laadusta jahka olen käynyt sen lävitse (niin, tarkoituksenahan olisi täyttää tätä blogia myös arvioilla ja referaateilla kirjoista - niin kaunokirjallisuudesta kuin tutkimuksellisesta materiaalistakin).

Fright at the Museum

Sunnuntaita seurasi vielä toinenkin pyhäpäivä - tai ainakin 'bank holiday' - niin etten vieläkään päässyt itse asiaan kirjastokorttien ja muiden käytännön asioiden parissa. Niinpä päätin katsastaa kuun alussa uudelleen avatun antropologisen Pitt Rivers Museumin, joka kaiken lisäksi on ilmainen. Samassa yhteydessä on myös luonnonhistoriallinen museo niille kaikille joita kiinnostavat vaikkapa dinosaurukset, formaldehydiin säilötyt öttiäiset ja muu sellainen (ja myönnetään, onhan allekirjoittaneellakin sellainen kausi ollut). Joka tapauksessa molemmille museoille tyypillistä on ihastuttavan viktoriaaninen ilme - koko maailma, tai siis se paras osa sitä eli Brittiläinen Imperiumi, on tuotu kuriositeetinnälkäisten tarkasteltavaksi, laputettu ja lasikaappeihin pakattu. Imperialistista ja patriarkaalista tänä postkolonialistisena aikanamme, kyllä - mutta äärettömän virkistävää kaiken interaktiivisen, äänimaisemoidun ja digitoidun nyky-museomateriaalin keskellä. Sitäpaitsi museokaupasta saa ostaa papyrusta joko valmiina tai tee-se-itse -versiona.

Eräitä näyttelyn kohokohtia mainitaksemme: suomalaisuutta edusti kantele, joka luokiteltiin termin 'zither' alle, sekä yli sata vuotta vanha poronmaitojuusto Lapista - jokseenkin kuiva känttyrä. Melanesian ja Uuden-Guinean hautaustapoja ja kannibalismia esiteltiin useampaankin otteeseen, ja samoin maagisten talismaanien osuus oli varsin kattava. Brittein saarten kulttuuriartefakteista oudoin oli kenties St. Kildan saarelta, aivan Skotlannin läntisimmiltä aluevesiltä, näytille pistetty lintukynttilä! Siis kyseessä on jonkinsorttinen merilintu (ehkä myrskyliitäjä?) joka on sen verran öljyinen/rasvainen että siitä on vedetty kynttilänsydän lävitse, ja tuolla karuista karummalla ulkosaarella moinen viritys sai toimittaa kynttilän virkaa, milloin ei poltettu öljylampussa myrskylinnuista puristettua öljyä. Vau.

Ei liene kuitenkaan suurensuuri ihme että tällaisten näyttelyesineiden keskellä perheen pienemmiltä saattoi mennä sisu kaulaan, kun etenkin kaikenmoisia, jopa täysikasvuiselle hivenen häiritseviä naamioita ja kalloja tiiraili lähes joka kaapista. Tästä johtuen museon ainoa jatkuva taustaääni olikin jostain salin puolelta kantautuva itkunsekainen kirkuna ja vanhempien vaimea hyssyttely. Jokin sentään saa vielä televisioviihteen turruttamat pikku mielet kauhistumaan...

Kotiin tultuani kokeilin myös ensimmäistä kertaa keittiön käyttöä, joskin suhteellisen ajanpuutteen takia jouduin tyytymään vain yksinkertaiseen spaghetti con alici e cipollaan, joka kuitenkin onnistui varsin mukavasti, jopa ilman valkoviiniä. Viideksi suuntasin Ioannou Centre of Classical and Byzantine Studiesiin, jossa Giovannangelo Camporeale luennoi etruskien teatterista. Huomenna onkin sitten asiaa samaiseen keskukseen ihan työasian merkeissä. Toivon mukaan kirjastokortit ovat plakkarissa päivän päättyessä...