The Real Capital of Ireland

Kävin toissa viikonloppuna tyttöystäväni I!:n luona Corkissa, joten Leidenia seurasi heti toinen mukava kaupunkiloma. Sää ei varsinaisesti suosinut kaupungin tutkimista, mutta toisaalta mitä sitä nyt Irlannilta voi odottaa... Viime vuoden kaltaisiin tulviin ei sentään tarvinnut varautua. Kaupunkia tuli nähtyä ehkä juuri sopivasti: oleellisimmat nähtävyydet, hieman iltarientoja ja yksi teatteriesitys. Tukikohtanamme toimi Shandonin (iir. Sean Dun - 'vanha linnake') alue Lee-joen pohjoispuolella, jossa talokanta ja yleinen tunnelma muistutti itseasiassa todella paljon kotoista Jerichoani, ja tuntui siksi valtavan mukavalta. Lisämukavuutta alueeseen (Oxfordiin verrattuna) toivat suuret korkeuserot, mikä Thamesin laakson ja Alankomaiden litteyden jälkeen oli oikein tervetullutta...



Ensimmäisessä kuvassa komeilee Shandonin maamerkeistä näkyvin, St. Annen kirkon torni, jonka sointuvat kellonlyönnit olivat onneksi jokseenkin diskreettejä - toisin sanoen eivät herättäneet aivan kesken unien. Ehkä hieman epätyypillisesti Irlannin-matkalle ainoa tarkemmin tutkituksi tullut kirkko oli St. Annen tavoin niinikään anglikaaninen (tai siis Church of Ireland, kuten saarella mieluummin sanotaan), nimittäin kaupungin protestanttinen St. Finbarre's Cathedral (Ardeaglais Naomh Fionnbarra). Vuosina 1862-79 pykätty kirkko oli sangen näyttävä, ja gargoilien ja muiden kiviveistosten bongaaminen tietenkin viihdyttävää. Hädin tuskin tuossa yllä olevassa kuvassa näkyy apsiksen katolla tuomiopäivän torviin puhalteleva kullattu enkeli, jonka sanotaan (missäpä omanarvontuntoisessa kaupungissa ei jotain vastaavaa traditiota olisi?) putoavan katolta juurikin sen viimeisen pasuunan törähtäessä.



Samasta mukavan vaaleasta paikallisesta kivestä (Corkin rakennuskannan - samoin kuin vaakunan - värit ovat paikallisista kivilaaduista johtuen tuhkanharmaa ja ruosteenpunainen) on myös University College Corkin päärakennus, josta tietenkin tuli mieleen täkäläisten collegejen arkkitehtuuri. Itseasiassahan tuo tudorienaikainen perpendikulaarityyli ja sen myöhemmät inkarnaatiot voisi aivan vakuuttavasti uudelleennimetä brittiläiseksi collegetyyliksi, sen verran monet opinahjot (tietenkin Ox-bridge -akselin vaikutuksen alaisena) on sillä toteutettu... Cork on vilkkaan oloinen opiskelijakaupunki, ja kampus oli paitsi viihtyisä, myös mukavan kompakti. Kaikkein kiinnostavin yliopiston aspekti itselleni oli kuitenkin sen maineikas ogam-inskriptioiden kokoelma, joka 28:n kiven lukumäärällään on Irlannin suurin.



Ogam on siis varhainen (500-700 -luvuilla aktiivisimmin käytetty), latinalaiseen aakkostoon perustuva merkkijärjestelmä, jonka kahdellakymmenellä merkillä kirjoitettiin etupäässä varhaisiiriä ('Old Irish'). Kivissä käytettynä aakkoset rakentuvat kiven kantista joko oikealle, vasemmalle, tai molempiin suuntiin hakatuille viivojen joukoille, joita luettiin alaoikealta ylös, vasemmalle ja alas. Omalla tavallaan niiden käyttö, kaivertamisen helppous ja viestit (jotka koostuvat etupäässä henkilöiden nimistä, patronyymeistä ja heimojen tai klaanien nimistä) ovat sangen samanlaiset verrattuna skandinaavisiin riimukiviin. UCC:n kokoelma oli erinomaisen hyvin dokumentoitu, järkevästi esille asetettu ja hyvin konservoitu - sikäli kuin nyt kivet ei-kovin-saastuneessa ilmastossa kummempaa konservointia kaipaavat. Mukaan tarttui pienestä museopuodista tietenkin kaikkea ogam-teemaista.



UCC:n kampuksella olisi sijainnut myös 2004 avattu Lewis Glucksman Gallery, joka on arkkitehtonisesti todella inspiroiva. Sääli vain että päivä oli maanantai, ja ihailu täytyi rajoittaa ulkokohtaiseksi... Rakennuksen on suunnitellut irlantilainen arkkitehtifirma O'Donnell + Tuomey, ja se on etupäässä tarkoitettu vaihtuville näyttelyille ja temaattisille kokoonpanoille. Ja arvasitte oikein - koska en voinut raportoida mitään tarkempaa, päädyin laittamaan nämä ruhtinaalliset kaksi linkkiä jonkinlaiseksi harhautukseksi.



Mutta jos jokin kaupallinen taho Corkissa todella ansaitsee oman linkkinsä, on se Cafe Paradiso! Paikkaa on sanottu Irlannin parhaaksi kasvisravintolaksi, ja se todella vaikuttaisi erinomaiselta kandidaatilta. Lähituotetuista luomuaineksista on luotu sesonkiin sovitettuja menüitä, joiden annokset ovat paitsi herkullisia, myös hyvällä maulla esillepantuja ja tasapainotettuja. Ravintolaan kannatti todella suunnata jopa sateen ja rajun tuulen halki: kokemus oli erittäin suositeltava, ja hintakin erittäin järkevä. Oma suosikkini oli feta-pistaasi-couscous -timbaali makeantulisella paprikahillokkeella, pannulla käytetyillä kurttukaalin lehdillä, mausteisilla kikherneillä ja korianterijugurtilla höystettynä. Menü lainasi aineksia, metodeita ja ruokalajeja luontevan oloisesti useammasta keittiöstä, joten lähes minkälaiseen tuuleen tahansa löytyy taatusti sopiva annos.



Ai niin, sen verran pitää ehkä vielä tuota postauksen otsikkoa selittää, että Cork näyttäisi jossain mielessä olevan Irlannin Turku - minkä itse tietenkin koin oikein kotoisaksi. Vilkas opiskelijaelämä, kompakti kampus, kelpo ravintolat, keskellä virtaava joki, suuret luulot omasta merkittävyydestään, väitetty 'oikea pääkaupunkius'... Yhteisiä piirteitä riittää nähdäkseni aivan kylliksi argumentin kantamiseen.

Season of Mists

Syksy kului töiden parissa ja joulu ahmimisen - kumpikaan ehkä ei se yksilöllisin tapa käyttää nuo sesongit, mutta ainakin sai kartutettua väikkärin sivumäärää (ja kiloja, eh)... Joka tapauksessa nyt on uudelleen työrutiineihin uppoamisen aika, sillä Leidenissa järjestettävä Imagining Europe -konferenssi lähestyy uhkaavasti tammikuun lopulla. Sitä ennen pitäisi saada valmiiksi esityskelpoinen paperi.



Mikäli joku on seurannut asiaa, on talvi Englannissa ollut poikkeuksellisen viileä kuten monessa muussakin kolkassa Eurooppaa. Kävi vain niin, että jo joulukuun alkupuolella alkaneen Suomen-visiittini takia missasin täysin täkäläisen lumentulon. Harmillista. Toisaalta voi kuitenkin lohduttautua viime talven lumikuvilla ja -tunnelmoinneilla, eikä ensi talvestakaan voi tietenkään vielä tietää. Niin tai näin, näin sydäntalven aikaan täällä on ollut aivan normaalin oloinen englantilainen talvi - ja ilahduttavan paljon sitä kuuluisaa Oxfordin sumua (joka siis on huomattavasti terveemmän oloista kuin se Lontoon viktoriaaninen smog, ja sitäpaitsi Robert Burtonin, tuon mainion 1500-1600 -lukujen taitteen oppineen, mukaan erittäin hyväksi aivoille).



Kirjastot avautuivat jo viime viikolla, ja suureksi ilokseni huomasin Bodleianin vaihtuvassa näyttelyvitriinissä kovin näyttävän etiopialaisen 1400-lukulaisen opuksen. Ilmeisesti kuvitus esittää harppua soittavaa kuningas Daavidia, joka tietenkin oli sangen tärkeä hahmo kuningas Salomonia esi-isänään pitävälle Etiopian keisaridynastialle. Kuvitusta ja kaunista ge'ez-kirjoitusta olisi unohtanut tuijottelemaan pidemmäksikin aikaa, ellei varattujen kirjojen pino olisi kovin vaatelias sekin mitä ajankäyttöön tulee. Mitä taas kotoisten kirjapinojen vaativuuteen tulee... no, se onkin sitten aivan oma lukunsa. Sanotaanko vaikka niin että kirjojen hankinnalle tähän asuntoon alkaa tulla luonnolliset rajansa vastaan. Toisaalta tässä on kyllä ehtinyt kasautua jo niin runsain mitoin kaikkea kiinnostavaa - kuva yhdestä pinosta puhukoon puolestaan - että jo hankittujen kanssa voisi viettää loppuvuoden. Viski puolestaan tuli hankittua pahimpien pakkasien lämmikkeeksi; Aberlourin single malt Speysiden alueelta on tunnettu vivahteikkaasta maustaan, jota tislaamon käyttämä lähdevesi mineraaleineen vielä rikastaa. Tosin tämä A'bunadh -versio on sen verran voimakasta (cask strength) että se ei ehkä päästä tyyppipiirteitä täysin oikeuksiinsa. Tästäkin huolimatta se keräsi useamman palkintoa kansainvälisissä testeissä tuossa muutama vuosi sitten, ja vahvistan sen ansiot omasta puolestani.



Juomasta puhuttua voisi ehkä vielä mainita jotain ruuasta... Kävin hieman ennen uuttavuotta Cowley Roadilla harvinaisen tarkoitushakuisella ruuanhankintamatkalla. Olin näet vihdoin tullut lukeneeksi yli vuosi sitten hankkimani James Attleen kirjan Isolarion (Transworld, 2009), joka mikrohistoriallisesti tai ehkä ennemmin mikro-matkakirjoituksellisesti keskittyy yksinomaan Cowley Roadin alueeseen - jossa tietenkin on aivan kylliksi aihetta kirjaan kaikessa värikylläisyydessään. Lisäksi Isolarion on tervetullut vastapaino Oxfordista kirjoitettujen oppaiden ja matkakirjojen massaan, joka lähes yksinomaan keskittyy collegeihin ja kaupungin keskiaikaiseen keskustaan.



No, tuli harhauduttua taasen. Siis, olin mainitsemassa Attleen kirjasta saamani vinkin, joka ohjasi minut vallan mukavaan marokkolaiseen puotiin Cowley Roadin alkupäässä, jonka merquez-makkarat saavat myös kirjailijan suosituksen. Ne osoittautuivatkin aivan verrattomaksi herkuksi - aromikkaita, tuoreita, mausteisia lammasmakkaroita suoraan unelmista! - joten kokkasin niitä eilen myös tyyliin jonka arvelen voineen joskus tulla myös jonkun marokkolaisen mieleen. Huomatkaa että kerrankin olen jättänyt keittokirjat hyllyyn (niiden selailemisen rajattomasta ilosta huolimatta) ja päättänyt improvisoida. Syntyi kahdenväristen kikherneiden ja merquez-makkaroiden pata, jonka nautin samaisesta puodista hankitulta lituskaleivältä zahtar-mausteseoksella ryyditetyn salaatin ja edelleen saman hovihankkijan välittämien korkeatasoisten oliivien sekä kiinnostavien labneh-pallosten kanssa. Mitä tuohon viimeksimainittuun tulee, onkin se jo luku sinänsä, mutta todettakoon että itse valmistettu valutettu jugurtti (jota labneh periaatteessa on) on huomattavasti miedompaa kuin tällainen pallosiksi pyöritelty lampaanjugurttijuusto. En haluaisi käyttää sanaa 'pistävä', joten valitsen ennemmin 'raikkaan'... Totuttelua vaativa mutta sen todella ansaitseva oheisruoka!

A Relatively Constructive Hall-of-Fame

Viime päivät Britannian puheenaiheena on tietenkin ollut paavin vierailu - mielipiteitä sekä puolesta että vastaan on lennellyt varsin viihdyttävässä määrin, vaikka valtaosalle väestöä itse tapahtuma lieneekin ollut herttaisen yhdentekevä. Itseäni häiritsi etupäässä se, missä määrin eräät korkea-arvoiset kardinaalit tipauttelivat etenkin alkuvierailusta lausuntoja, joiden voi tulkita olevan kaikkea muuta kuin brittiläistä monikulttuurista yhteiskuntaa ja arvomaailmaa puolustavia. Sanomattakin on selvää, että moinen reaktionääriys on pelokkuudessaan todella surkuteltavaa. [Mutta mainittakoon tarkennuksena, että samalla tavoin paljon paheksun myös erityisen aggressiivisen ateismin yksisilmäisyyttä - se on aivan yhtä ahdasmielistä kuin Benedictuksen puheet 'relativismin hirmuvallasta'...] Niinpä päätin siis omana kontribuutionani esitellä puhtaan subjektiivisen (mikä tietenkin on koko blogini tunnussana...) valikoiman henkilöitä, joiden opit tai mielipiteet ovat mielestäni olleet merkittäviä kontribuutioita inhimillisen sallivuuden ja universalismin saralla.



Sinänsä ei ole tietenkään mitenkään sanottua että käsitteet joihin otsikossa viittaan, siis relativismi ja konstruktivismi, olisivat erityisen tiiviissä riippuvuussuhteessa toisiinsa nähden, mutta toisaalta (jättääksemme filosofiset hiustenhalkomiset porstuan puolelle) on myös aika helposti demonstroitavissa, että konstruktivistinen epistemologia johtaa relativistiseen maailmankatsomukseen mitä tulee muiden kulttuurien tai uskomusrakenteiden hyväksymiseen. Toisin sanoen: filosofioissa, joissa 'tieto' ei ole jotain objektiiviseen, muuttumattomaan tai immanenttiin todellisuuteen kohdistuvaa, vaan sosiaalinen konstruktio siinä kuin vaikka tapakulttuuri ja uskomukset, eivät myöskään moraaliset tai kulttuurilliset "totuudet" voi viitata mihinkään oman aikansa ja paikkansa ulkopuoliseen, normatiiviseen absoluuttiin. Näin.

No mutta joka tapauksessa: seuraavassa muutamia perinjuurin fanittamiani hahmoja, joiden ajattelusta yritän tarjota myös muutamia otteita esim. sitaattien muodossa - ei kylläkään välttämättä alkukielellä, valitan. Ja kuten jo todettua - se, ovatko kyseiset ajattelijat varsinaisesti relativisteja, konstruktivisteja, molempia, tai eivät kumpaakaan, ei tässä yhteydessä ole se kaikkein tiukimmalla filosofisella kammalla (vai partaveitsellä?) määritelty asema. Kyse on ennemmin tällaiseen galleristiseen esitystapaan sopivasti yleisestä hengestä ja humaaniudesta.

Mahavira (600-luku eaa.?)



Mahavira, jainalaisuuden kahdeskymmenesneljäs ja viimeinen tirthankara eli 'kahlaamonlöytäjä' (merkityksessä 'kahlaamo inhimillisten murheiden virran ylitse'), henkilöi tässä ennen kaikkea jainalaisten oppeja yleisemminkin - joiden kyllä katsotaankin saaneensa nykyasunsa vasta Mahaviran opetuksessa. Kyseisen ikivanhan ja ehdotonta väkivallattomuutta vaativan intialaisen uskonnon eräs hienoimmista konsepteista on näet anekantavada (अनेकान्तवाद, "ei-yksiselitteisyys"), inhimillisten näkökulmien pluralismi, jonka mukaan yksikään inhimillinen mielipide ei voi edustaa absoluuttista totuutta.

Eräs tunnetuimpia ja useimmin kuvattuja anekantavadan demonstraatioita on tarina sokeista viisaista ja elefantista, jossa joukko sokeita oppineita joutuu määrittelemään elefantin pelkän tuntoaistinsa avulla - ja kun lopulta nämä yrittävät muodostaa neuvottelemalla kokonaiskuvaa tuosta olennosta, vertaa kärsää tunnustellut sitä käärmeeseen, jalkoja tunnustellut puunrunkoon, jne. Myöhemmin Buddha käytti samaista vertausta opetuksessaan, eikä se käsittääkseni ole tuntematon suufienkaan keskuudessa.



Protagoras (noin 490-420 eaa.)



Näin on asian laita - Protagoras Abderalaisesta (Πρωταγόρας) ei ole säilynyt yhtään edes etäisesti antiikkista figuratiivista kuvausta. Tämä on kuitenkin omalla tavallaan aika hyvä symboli Protagoraan ja muidenkin sofistien kohtalosta länsimaisessa traditiossa. Kävi näet niin että itsekin vähintään puolisofistisia tekniikoita käyttänyt Sokrates sai oppilaansa Platonin tuotannon välityksellä ehdottomasti viimeisen sanan mitä tuli useimpiin filosofisiin kysymyksiin, ja näinpä monien sofistien (valtaosin) relativistinen ja ihmislähtöinen filosofia on paitsi säilynyt Platonin tulkitsemassa muodossa (mm. dialogi Protagoras), myös tuomittu monin eri retoriikoin milloin milläkin tavalla puutteelliseksi halki länsimaisen filosofian historian. Kun tähän yhdistää vielä judeo-kristillisen perinteen voimakkaan dualistisen ja moraalis-absolutistisen vaikutuksen, ei liene ihme että Protagoraan tunnetuin lausahdus "ihminen on kaiken mitta" ei ole kaikkina aikoina saanut osakseen ansaitsemaansa arvostusta.

Ehjemmässä muodossaan Protagoraan johtoajatus näyttäisi olevan Sekstos Empeirikoksen (adversus mathematicos 7.60) säilyttämänä: πάντων χρημάτων μέτρον ἐστὶν ἄνθρωπος, τῶν μὲν ὄντων ὡς ἔστιν, τῶν δὲ οὐκ ὄντων ὡς οὐκ ἔστιν, eli "Ihminen on kaikkien asioiden mitta: sekä olemassaolevien, että ne ovat, että olemattomien, etteivät ne ole". Täytyy kyllä jälleen kerran todeta että kreikankielen huikea taloudellisuus tekee mistä tahansa käännöksestä pakostakin kömpelön.

Mikä ehkä vielä hienompaa (ja nyt puhun vakaumuksellisena mutta uskontoihin tykästyneenä agnostikkona), Eusebios (praeparatio euangelica 14.3.7) ja Diogenes Laertios (9.51) mainitsevat Protagoraan esittäneen teoksessaan Jumalista (Περὶ θεῶν) oikein mallikelpoisen ajatuksen: περὶ μὲν θεῶν οὐκ ἔχω εἰδέναι, οὔθ' ὡς εἰσὶν οὔθ' ὡς οὐκ εἰσὶν οὔθ' ὁποῖοί τινες ἰδέαν. πολλὰ γὰρ τὰ κωλύοντα εἰδέναι ἥ τ'ἀδηλότης καὶ βραχὺς ὢν ὁ βίος τοῦ ἀνθρώπου. Tämä on käännettävissä: "Mitä tulee jumaliin, en pysty sanomaan ovatko he olemassa vai eivätkö ole, enkä millaisia he ovat ilmiasultaan; monet tekijät näet estävät tietämästä näitä asioita: aiheen epäselvyys ja ihmiselämän lyhyys."

Zhuangzi (369-286 eaa.)



Mestari Zhuang eli kiinalaisen filosofian kukoistuskaudella, niin sanottujen Sadan Koulukunnan (zhūzǐ bǎijiā) aikana, joka sai surullisen päätöksensa Qin Shi Huangdin, ensimmäisen keisarin, kirjarovioissa, kun Qin-valtion kansleri Li Si pyrki varmistamaan oman legalistisen koulukuntansa hallitsevuuden. Zhuangzin filosofia oli epistemologialtaan skeptistä ('tiedon määrä on loppumaton, mutta ihmiselämä rajallinen: on turhaa yrittää käyttää rajallinen rajattoman tavoitteluun') ja hänen sosiaalinen ohjelmansa lienee eräs varhaisimpia filosofisen anarkismin esimerkkejä ('maailma ei tarvitse hallitsemista: järjestys syntyy luonnostaan kun asiat jätetään rauhaan'). Molemmat ajatukset varmistivat (lukuisten muiden samankaltaisuuksien kanssa) että Zhuangzi tuli olemaan erittäin vaikutusvaltainen filosofi taolaisten parissa.

Tunnetuin Zhuangzi on kuitenkin niinkutsutusta perhosunestaan, jota myös useat länsimaiset kirjoittajat ovat mukaelleet ja lainanneet (joukossaan mm. Lovecraft ja Borges...). Lyhenneltynähän tuo vertaus menee näin: "Kun Zhuangzi uneksii olevansa perhonen ja herää, ei hän voi tietää onko hän ollut Zhuangzi joka on uneksinut olevansa perhonen, vai perhonen joka uneksii olevansa Zhuangzi."

Giambattista Vico (1668-1744)



Vico, johon James Joycekin viittaa Finnegans Wakessä ("by a commodius vicus of recirculation"), on syystä tunnettu vuonna 1725 ilmestyneestä pääteoksestaan Scienza Nuova (kokonaisuudessaan Principi di Scienza Nuova d'intorno alla Comune Natura delle Nazioni eli 'Uuden Tieteen Perusteet liittyen Kansojen Jaettuun Olemukseen') ja siinä esitetyistä ihmiskunnan retorisen kehityksen kolmesta vaiheesta. Vico on selkeästi anti-kartesiolainen ajattelija - toisinsanoen hän ei katso totuuden olevan havaittavissa yksinomaan mielen kautta (crt. Descartesin 'ajattelen, siis olen'), sillä vaikka mieli havaitsee itsensä, se ei luo itseään, eikä sen itseensä kohdistuva havainnointi voi näin ollen olla perusteena millekään 'totuudelle'. Vicon tärkein kontribuutio relativismille ja totuudelle sosiaalisena konstruktiona on hänen esittämänsä ajatus 'verum est ipsum factum' - todellista on se mikä on luotu (teoksessa De Antiquissima Italorum Sapientia, v. 1710). Todeksi katsotaan se, mikä on jaettuihin konventioihin (Vicolla retoriikkaan) perustuvaa, ja tämä sensus communis toimii tekojen ja historian motivaattorina.

Vicon tuotanto ei saanut millään muotoa lämmintä vastaanottoa omana aikanaan, mutta italialaisen jälkivaikutus on ollut sangen huomattava: hänen näkemyksensä ovat löytäneet kaikupohjaa muiden muassa Joycen, Bertrand Russellin, Isaiah Berlinin, Borgesin, Edward Saidin ja Erich Auerbachin tuotannossa - mainitakseni vain ne hahmot joita itse pidän erityisesti arvossa...

Ruth Benedict (1887-1948)



Vaikka listasta tässä muodossaan tuli kummallisen miesvaltainen, ei pidä kuvitella että Ruth Benedict olisi mukana jonkinlaisen kiintiönaisen roolissa - kaikkea muuta: mikä tahansa kulttuurilliseen relativismiin liittyvä keskustelu sivuaa välttämättä Benedictin ajatuksia. Hän oli 1900-luvun ehdottomasti tärkeimpiä amerikkalaisia antropologeja ja itsensä Franz Boasin oppilas - mikä seikka sinänsä ei ollut yksinomaan siunaus: Benedictiä verrattiin usein edeltäjäänsä ja opettajaansa tavoilla, jotka -20 ja -30 -lukujen henkisessä ilmastossa ovat useimmiten varmasti olleet vähätteleviä. On kuitenkin aivan kiistatonta että Benedictin tuottama etnosentrisen ajattelun kritiikki on hyvin arvokasta ihan minkä tahansa ajan luettavaksi, ja hänen pääteoksenaan pidetty Patterns of Culture (1934, huomatkaa!) oli selvästi edistyksellinen ilmestyessään.

Esimerkkeinä Benedictin ajattelusta voisi vaikka siteerata seuraavia lauseita:
- "No man ever looks at the world with pristine eyes. He sees it edited by a definite set of customs and institutions and ways of thinking."
- "Culture is not a biologically transmitted complex."
- "We do not see the lens through which we look."

Ludwig Wittgenstein (1889-1951)



Wittgensteinin, loogikon, läsnäolo tässä joukossa saattaa olla vähän yllättävää - kummaa kyllä yllätyn aina itsekin kun tajuan että sen kaiken yhtälöitä heittelevän ja epäilyttävän 'totuus'-hakuisen filosofoinnin takana (jota siis vaikka Tractatus Logico-Philosophicus on täynnään) löytyy itseasiassa valmius tunnustaa inhimillisen tiedon rajallisuus ja epävarmuus ja kaiken riippuvuus inhimillisestä kielellisestä viestinnästä itsestään.

Itseeni vetoaa ainakin se Wittgensteinin varhaiskauden (johon Tractatuskin siis kuluu) looginen johtopäätös, ettemme voi maailmassa (joka siis on kaikki joka on: 'Die Welt is alles, was der Fall ist', Tractatus 1) olevina saada tietoa mistään maailman ulkopuolisesta ('Das Subjekt gehört nicht zur Welt, sondern es ist eine Grenze der Welt', Tractatus 5.632). Tämä siirtää esimerkiksi uskonnon jonnekin inhimillisen tietouden ulkopuolelle. Tämä taas saa jylhän ilmaisunsa (kaikkien niiden hirvittävän matemaattisten ja numeropitoisia kaavoja viljelevien välivaiheiden jälkeen...) teoksen lopussa: 'Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen'(Tractatus 7) jota ei liene tarvis edes kääntää, siinä määrin tunnettu tuo lausahdus on.

Toisaalta Wittgenstein kyllä säilytti vanhempina vuosinaankin (siis tultuaan sangen skeptiseksi nuoruutensa suurteosta kohtaan) terveen relativismin mitä tulee 'totuuden' olemassaoloon ja vastaavaan. Esimerkki (vuodelta 1969, teoksesta Über Gewissheit, 105):
- "Kaikki hypoteesien testaaminen, varmentaminen ja kumoaminen tapahtuu lähtökohtaisesti järjestelmän sisällä. Eikä tämä järjestelmä ole vain enemmän tai vähemmän epävarma lähtökohta kaikille väitteillemme; ei, se on osa niin sanotun 'väitteen' olemusta. Järjestelmä ei niinkään ole lähtökohta, vaan se ympäristö jossa väitteemme ovat olemassa."
- 'Am Grunde des begründeten Glaubens liegt der unbegründete Glaube.'(Über Gewissheit, 253)


Isaiah Berlin (1909-1997)



Isaiah-setä kuuluu tietenkin joukkoon mukaan ihan vain saadaksemme tähänkin juttuun Oxford-kontakti! No ei sentään - Berlin on oikeasti ehkä keskeisimpiä 1900-luvun ajattelijoita, ja taatusti yksi humaaneimpia. Hänen filosofialleen on oleellista arvopluralismi - siis se että arvot ovat ihmisyhteisöjen luomuksia eivätkä 'luonnostaan' olemassa. Berlinin ajattelussa tämä ei kuitenkaan johda täyteen arvonihilismiin, sillä hänen 'objektiivinen pluralisminsa' esittää tiettyjen arvojen olevan jaettuja lähes tai täysin universaalisti (ja tässä hän otti vaikutteita Wittgensteinin myöhäisvuosien kieliteoriasta). Joka tapauksessa arvojen joutuessa törmäyskurssille (mikä Berlinin mielestä on väistämätöntä: moraaliset ristiriidat ovat väistämätön osa ihmiselämää), on täysin mahdollista että kumpikaan arvo ei ole itsessään toista arvokkaampi - päinvastoin: ne voivat olla molemmat yhtäläisen valideja.

- "All forms of tampering with human beings, getting at them, shaping them against their will to your own pattern, all thought control and conditioning is, therefore, a denial of that in men which makes them men and their values ultimate." (Two Concepts of Liberty, 1958)
- Kuuluisa on myös Berlinin essee 'The Hedgehog and the Fox' (1953), jossa Arkhilokhokselta ja sittemmin Erasmukselta periytyvä aforismi 'kettu tietää monta pientä asiaa, mutta siili yhden suuren asian' sovelletaan länsimaisiin kirjoittajiin ja filosofeihin: Platon, Dante, Hegel, Proust jne. ovat siilejä joiden katsantokanta on lukkiutunut yhden idean mukaiseksi, kun taas Herodotos (jee!), Shakespeare, Montaigne ja Joyce ovat kettuja joiden maailmankuva ei voi mahtua yhden ahtaan idean sisään.

Uskoisin että tulevaisuudessa tulen puhumaan/kirjoittamaan enemmänkin Berlinin filosofiasta, sillä lukemista tuossa odottaa myös viime vuonna ilmestynyt editio I.B.:n kirjeitä vuosilta 1946-1960, nimeltään Enlightening (Chatto & Windus). Sanovat myös että I.B. oli aikansa parhaiden puhujien ja mainioimpien tarinankertojien joukossa - jälleen kerran harmittaa ettei syntynyt kolmeakymmentä vuotta aiemmin. Tai ehkä ei harmita kuitenkaan. Niin ja tietenkin Isaiah oli myös perustamassa Wolfson Collegea, joka on paitsi näyttävä esimerkki brittiläisestä modernistisesta arkkitehtuurista, myös college-hallinnollisesti äärimmäisen demokraattinen ja tasa-arvoinen.

Richard Rorty (1931-2007)



Toinen piakkoin kenties vielä enemmän fanittamani ajattelija on Richard Rorty - hankin tuossa päivänä muutamana toisen pääteoksensa, Philosophy and the Mirror of Nature (1979). Kyseinen opus sai aikaan todella ison keskustelun ilmestyessään, ja se on ehdottomasti modernin filosofian keskeisimpiä klassikoita. Periaatteessa teoksen ideana on (hehe... onpas fiksua yrittää referoida sitä kun en vielä ole lukenut kirjaa läpi - no mutta teen sen silti) nostaa keskeiseksi epistemologiseksi ongelmaksi sen kartesiolaisen pohjaoletuksen, että 'tiedon' katsotaan muodostuvan mielessä, joka puolestaan heijastelee peilin tavoin jonkinlaista 'todellisuutta'. Koska filosofisen 'totuudenä on löydettävä jokin pohja, joutuu Rortyn kritisoima epistemologia olettamaan jotkut jaetuista uskomuksistamme (ks. yllä Wittgensteinin kohdalla) perustavanlaatuisiksi siinä kuin toiset ovat 'vain' uskomuksia - mikä ei ole loogista tai perusteltua. Näin ollen useimmat filosofian "suurista kysymyksistä" eivät ole toisaalta suuria eivätkä kysymyksiäkään - ainoastaan kielipelejä jotka pitävät "myllyn pyörimässä". Se, että hänen oma teoriansa tekee filosofiasta tarpeetonta, ei huoleta Rortya: hänen nähdäkseen filosofien pysyvin funktio onkin olla eräänlainen älyllinen katalyytti, joka kuohuttaa aiemmin hyväksyttyjä käsityksiä osoittamalla niiden perusteettomuus. Lopulta varsin sokraattista, eikö?

Toinen tärkeä Rortyn kontribuutio oli teos Contingency, Irony, and Solidarity (1989), joka on melkolailla viiden kärjessä omalla hankintalistallani. Sieltä on peräisin sitaatti johon voisin tällä erää lopettaa tämän puisevan sepustuksen - itse koen Rortyn muotoileman 'moraalisen ironismin' hyvin vetoavaksi filosofiaksi:

- " 'Ironist' is the sort of person who faces up to the contingency of his or her own most central beliefs and desires - someone sufficiently historicist and nominalist to have abandoned the idea that those central beliefs and desires refer back to something beyond the reach of time and chance. A 'moral ironist' applies this knowledge to our moral beliefs and desires in particular."

A honey-golden summer, apparently...

No niin, voisihan tästä kai taas aktivoitua bloginkin suhteen - lomat kun on lomailtu kaikin puolin. Kesään kuului hellettä, suomalaisvieraita Oxfordissa, mukavien asioiden näkemistä, oxfordilaisvierailua Suomessa, helvetillistä paluumatkaa yöbusseilla Oxoniaan, vilustumista, kirjalöytöjä, currynkokkausta ja mitä vielä. Eli kaikin puolin hyvänoloinen sesonki oli tämä. Ja onhan se nyt pidettävä myös mielessä ettei kesäisyys oikeasti ole näillä main vielä loppu lainkaan - se vain alkaa kallistua miellyttävästi kohti syksyä, tuota lempivuodenaikaani. Luulisin että nyt - sikäli kuin energiaa löytyy - voisin lähitulevaisuudessa päivitellä jotain sekä Uffingtonin Valkeasta Hevosesta, jossa kävimme J:n ja L:n kanssa, sekä ehkä (vihdoin!) myös lempicurryistani resepteineen. Lupauksia, lupauksia... Saas nähdä.



Erittäin hauska puoli vieraiden saamisessa tänne on tietenkin se, että kehtaa/viitsii tuppautua sisälle collegeihin, joihin ei arkimoodissa tulisi ehkä tunkeuduttua. Sitäpaitsi tuli havaittua sekin, että tuolla yliopistokortillani saan useimmiten ainakin yhden, Balliol Collegessa jopa kaksi muukalaista mukanani sisään ilmaiseksi. Not bad... Mutta nyt voisin postailla ensin joitain kuvia Magdalen Collegesta, jossa siis (vihdoin!) tuli käytyä. Niin ja mainittakoon että tuo kyseisen collegen nimi lausutaan epätavallisesti 'maud-lin', eikä sillä itsestäänselvimmällä tavalla - niinkuin asiaintila perin usein täällä on.



Verrattoman Sir Nicolaus Pevsnerin mukaan Magdalen on "visually the ideal college, with a firm centre and around it in all directions quads, or rather areas of all sizes and odd shapes". Ja peuratarha! Se se vasta on jotain - etenkin kun kyseisen tarhan peurat kuulemma luokiteltiin II maailmansodan ja siitä johtuvan säännöstelyn aikana kasveiksi, jotta niitä ei tarvitsisi luovuttaa muonitukseen... Voin kuvitella että käytännöllishenkiset armeijaihmiset mieluummin antoivat periksi kun antautuivat pikkutarkkaan argumentaatioon aina skolastiikasta asti ammentavan pilkunviilaajien klubin kanssa. Sääli sinänsä että tarhan kasvikseisat peurat eivät onnistuneet poseeraamaan niin tyylikkäästi että olisivat päässeet näinkin korkeita standardeja ylläpitävän blogin komistukseksi. Mahtaa nyt harmittaa.



Niin, nuo kaksi ylempää kuvaahan ovat siis Magdalenin cloisterin (sille ei oikeasti taida olla mitään kunnon käännöstä, vai onko?) luota, joka (edelleen Pevsneriä seuraten) rakennettiin 1475-90, ja kuten on helppo huomata, "has three-light openings". Jepjep. Nämä kaksi alempaa puolestaan ovat collegen kappelista, joka oli iltapäivän kullertavassa valossa aika miellyttävä kokemus - oikeastaan ilta-aurinko on ylipäänsäkin parasta mitä tälle paikalliselle hunajankellervälle hiekkakivelle voi tapahtua. Vähän niinkuin pakokaasu on kurjinta. Joka tapauksessa kappelin dateeraus osuu suunnilleen samalle ajalle kuin cloisterinkin (1474-80), ja se edustaa samaa T-mallista tyyppiä kuin New Collegen ja Mertonin kappelit. Lisäksi voisin tietenkin lukea vanhan kunnon arkkitehtuuri-fetisistin Sir Nikolauksen horinoita, mutta antaa olla tällä kertaa. Ne ovat sellaista materiaalia jota kannattaa annostella aika varovaisesti...



Sydän- ja loppukesän kirjahankinnat ovat olleet vähän aiempaa vähäisemmät kahdestakin syystä: tila alkaa yksinkertaisesti käydä vähiin löytöjen säilömiseksi, minkä lisäksi tietenkin apurahan ensimmäinen erä tälle vuodelle alkaa olla jo sangen vähiin käynyt. Nyt onkin siis sitäkin parempaa aikaa lukea niitä löytöjään - mitä olenkin innolla harrastanut tässä viime kuukausina. Kirjallisista asioista olisikin paljon kirjoittamista, mutta ehkä jätämme ne toiseen, omaan postaukseensa. Sen verran kuitenkin haluan tässäkin yhteydessä hehkuttaa, että jo aiemmin mainitun Thomas Braunin jäämistöstä löytyi myös kauan kaipaamani Stefanos Byzantionlaisen 500-luvulla kokoama etnografinen hakuteos (Ethnika, tunnetaan myös latinankielisellä nimellä De urbibus), luotettavana joskin jo iäkkäänä Augustus Meineken editiona. Hurrah! Toinen, hämmentävä löytö on Johannes Pontanuksen Origines Francicae, mutta se taitaa ansaita ihan oman postauksensa joskus, kenties, ehkä.



Ja sitten puhtaan fantasioinnin maailmaan (jonne ei tietenkään koskaan ole kovin pitkälti noista bibliografisen hehkuttelun kentiltä...). Niille joille termi 'steampunk' sanoo jotain, tai siis niille tarkemmin ottaen joille se tuo positiivisia mielikuvia, saataa alla olevan kuvan tuunailtu pöytätietokone olla jokseenkin yhtä voimakkaan 'haluan!'-reaktion kohde kuin allekirjoittaneelle... Kuinka huikea! Sääli sinänsä että pöytäkone on semi-nomadia elämää viettävälle humanistille lähes tai täysin turhake. Huoh. No mutta siinä se kuitenkin on, iloa tuottamassa jo silkalla olemassaolollaan - on mukava tietää että jollakulla on noin kaunis kone, vaikka se ei itsellä olisikaan. Steampunkissakin olisi muuten aihetta postaukseen, joskin muistelisin ehkä ammoin sivunneeni jo aihetta. Tai ehkä kiertäneeni sitä. No olkoon.

The Merry Morning of May

Nyt kun vapunpäivän, tai oikeastaan -aamun tapahtumista on kulunut riittävästi aikaa, voi kaikesta reflektiosta ehkä kuoriutua paikallista rituaalielämää esittelevä postaus. Kävi nimittäin niin, että edellisen postauksen myöhäisestä julkaisuajasta ja sensellaisesta johtuen (vai juuri sen ansioistako?) onnistuin heräämään puoli kuudelta! Riensin siis päivän jo valjetessa kipinkapin halki heräilevän kaupungin, ja mitä lähemmäs Magdalen Bridgeä tultiin, sitä tiiviimmäksi väkijoukkokin kävi. Lopulta silkka ihmismassan tiiviys pakotti asettumaan tarkkailupaikalle juuri ja juuri näköetäisyyden päähän Magdalen Towerista, jossa (kameran todistusaineiston mukaan) collegen kuoro jo odotteli madrigaalit valmiina.

Tasan kuudelta kajautti kuoro laulunsa ilmoille, ja kansa hurrasi. Käsittääkseni tämän May Dayn (toukokuun 1. päivän) madrigaalinlaulanta liittyy jotenkin keskiaikaisiin sielunmessuihin, joita collegeissa laulettiin vuosittain niiden perustajien ja sponsoreiden sielujen auttamiseksi. Magdalen Collegen tapauksessa tapa ei jäänyt Henrik VIII:n uskonnollisen uudistuksen jälkeenkään unholaan, mutta esitys siirrettiin nyt anglikaanisesta kappelista tornin huipulle.

Pian kuoron lopetettua laulantansa väkijoukko alkoi purkautua ahdetusta tilastaan - vanhemman väen ja täysipäisten käyttäessä katuja ja muita konventionaalisia kulkuväyliä, ja eräiden rämäpäisempien ja monessa tapauksessa yön juhlinnasta suoraan paikalle horjuneiden jatkaessa toista tärkeää Oxfordin vappuperinnettä, nimittäin Magdalen Bridgeltä Cherwelliin hyppimistä. Kyseistä tapaa vastaan annetaan joka vuosi voimakkaita 'suosituksia', ja tälläkin kertaa poliisit partioivat sillalla kykenemättä kuitenkaan estämään sieltä ja täältä tapahtuvia kamikaze-henkisiä loikkia. Käytännössähän ei nimittäin ole juuri muuta ongelmaa kuin se, että Magdalen Collegen kohdalla Cherwell on erittäin matala. Loukkaantumisia tapahtuu joka vuosi - luunmurtumat lienevät yleisimpiä mutta pahemmastakin puhutaan. Itse jaksoin todistaa muutamien uhkarohkeiden kokeiluja. Ei murtumia - ilmeisesti kyse on tekniikkalajista.

Sillä aikaa toisaalla... (no ei aivan, liikuin vain niin ripeästi kuin väkijoukon puristus antoi myöten). Jostain siis ilmestyi morristanssijoiden kulkue kaikkine May Dayn tyypillisine osallistujineen. Miekankantaja, May Bull sekä kaikkein hienoimpana (ja traditionaalisimpana) hahmona itse Jack-in-the Green, kevään valtias! Hetken aikaa teki mieli lukea James Frazerin Golden Bought'ta (1890), mutta hillitsin sentään impulssin. Eikä kyseistä kasvillisuudenjumaluuksiin ja niiden folkloristisiin jäänteisiin monen muun asian muassa perehtyvää ja auttamatta vanhentunutta teosta tietenkään ollut käsillä silloin kun sitä kerrankin olisi tarvinnut. Morrisseurueet levisivät sitten ympäri kaupunkia, ja etenkin Radcliffe Squarella ja Broad Streetilla sai nähdä (tai ennemmin: olisi saanut nähdä oikeasti vaivaa ollakseen näkemättä!) hyppeleviä pappoja hölmöissä asuissa. Mikään ei (täkäläisille) sano 'kevät' yhtä selkeällä kielellä kuin kyseinen tanhuilu... Oh well.

Kyllä. Sedällä on päässään juusto. Siitä ei valitettavasti pääse yli eikä ympäri, ei vaikka kuinka tahtoisi. En tiedä kuuluuko se olennaisena osana kenties teema-aiheiseen morrisesitykseen, ja suoraan sanoen en välitäkään tietää... Tässä vaiheessa rupesi kaikesta toimesta ja tohinasta väsynyttää tarkkailijaa unettamaan sen verran ankarasti, että lampsin kuorojen, soittokuntien, folk-ensemblejen ja morrispappojen miinoittaman keskustan halki päiväunille. Enkä usko olleeni ainoa näin tehnyt - siinä määrin raihnaiselta osa nuoremmasta juhlakansasta tuossa vaiheessa aamua näytti.

Not such a cruel month at all

Lienee aika jonkinlaisen retrospektiivipostauksen, jonka pohjalinjana voisi kai olla tietty skeptisyys T. S. Eliotin markkinoimaa huhtikuun julmuutta kohtaan. Ihan mainio kuukausi kaiken kaikkiaan - mikä ei tietenkään vähennä The Waste Landin (1922) säkeen mainioutta. Alkupuoli oli priimaluokan työskentelyaikaa - Sacklerin ja Bodleianin lisäksi myös Rhodes Housen komeassa Commonwealth Libraryssä, ja loppukuu oli omistettu myöhästyneelle pääsiäislomalle Suomessa. Oxfordissa oli kevät edennyt jo kuun alkupuolella ilahduttavan pitkälle... Narsissit ja koristeomenapuut (vai onko tuo nyt sitten kirsikka?) olivat kukassa St. Gilesin kirkon hautausmaalla. Totean vain jälleen kerran, että hautakivet ja versova kasvillisuus on aika oivallinen yhdistelmä. Toisaalta niin on myös hautakivet ja lumi, tai hautakivet ja syksyn lehdet. Itse asiassa hautakivet ovat aina tosi jees. Morbidia? Eihän toki.

Suomen-visiitin huippukohdat liittyivät tietenkin yleisesti ystävien, kaverien ja perheen näkemiseen, mutta tämän lisäksi muutama (ylläri ylläri...) ruokaan liittyvä seikka aiheutti aivan erityistä iloa. Kaikkein huikein asia oli aivan epäilemättä isäpuolen Virossa metsästämän metsäkauriin nauttiminen Sunday roastina - en ole ehkä koskaan maistanut mitään niin mureaa lihaa. Täydellistä, sanalla sanoen. Hyvin lähelle tätä ilahduttavuutta kuitenkin kipusi pikkuveljeni a:n kanssa koordinoitu pizzanpaistosessio aidossa leivinuunissa. Jauhopeukaloaan viime aikoina erittäin vakuuttavassa määrin kehittänyt a hoiti taikinapuolen, kun taas itse pääsin paremmin omilleni täytevastaavana.


Tuore mozzarella di bufala Campana (DOC), kirsikkatomaatit, parmankinkku, ryhdikkään kitkerä rucola, artisokka sekä muut klassiset täytteet tekivät omalta osaltaan pizzakokeilusta joltisenkin menestyksen, vaikka itse sanonkin. Useimmille syöjille uutena aluevaltauksena oli myös tomaattia vaille jätetty pizza bianca, jota nykyäänkään ei kovin paljoa tapaa Italian ulkopuolella, mikä on sääli sinänsä. Esimerkiksi mitä simppeleimmällä prosciutto-herkkusieni -yhdistelmällä varustettu valkea pizza on lähestulkoon ylittämätön, kunhan vain muistaa sivellä pohjalle kunnolla hyvää oliiviöljyä ja käyttää mieluiten aitoa mozzarellaa.


Muuten Suomen-visiitti sujui erittäin rauhallisissa merkeissä yksiä häitä lukuunottamatta. Täytyy kuitenkin todeta että pohjoinen ulottuvuus kärsi alitajuisesta vertailusta saarivaltakunnan kukkeaan huhtikuuhun: Savon sydanmailla ensimmäiset krookukset olivat hädin tuskin puskeneet ulos mullasta. Ja tämä kieltämättä sai T. S. Eliotinkin säkeen tuntumaan ajankohtaiselta...

Huomenissa olisi sitten kai May Day - vaan mitä silloin tapahtuikaan, kuulette ehkä joskus myöhemmin. Viimeistään kuukauden kuluttua... Ennalta tiedän jo monen jutun näkemisen riippuvan juurikin siitä, kuinka aikaisin kykenen itseni sängystä ylös kiskomaan - ja näin ollen tämänkin kirjoittaminen tähän vuorokaudenaikaan ei välttämättä ennakoi mitään poikkeuksellisen hyvää menestystä. Laitetaan nyt vielä kirjallisuusaspektin kannalta tuo Eliotin asiaankuuluva The Waste Landin osuus tähän loppuun:

1. The Burial of the Dead

April is the cruellest month, breeding

lilacs out of the dead land, mixing

memory and desire, stirring

dull roots with spring rain.

Winter kept us warm, covering

earth in forgetful snow, feeding

a little life with dried tubers.

Happy Nowruz!

Siltä varalta ettette jo sattuneet tietämään, on YK julistanut maaliskuun 21. päivän maailmanlaajuisesti juhlittavaksi Nowruzin eli iranilaisen uudenvuoden päiväksi. Kuluva vuosi on ensimmäinen, jolloin tämä hieman eri aikoina eri paikoissa juhlittu mutta sekä zarathustralaiselle että iranilaiselle kalenterille äärimmäisen tärkeä juhla on saanut kansainvälisesti tunnustetun aseman. Juhla on niin ikään UNESCOn maailman ei-materiaalisen kulttuuriperinnön (Intangible cultural heritage) ICH -listalla. Vaikken zarathustralainen olekaan, pidän itseäni siinä määrin Persian historian ja iranilaisen kulttuurin fanina, että käytin tätä historiallista päivää erinomaisena tekosyynä kokata asiaankuuluvaa juhlaruokaa ja mainostaa muuatta äskettäistä kirjauutuutta.

Mainitsenpa tässä muuten ohimennen myös Oxford Literary Festivalin olevan parhaillaan käynnissä! Olenkin siis jo parin päivän ajan harjoittanut itsehillintääni rajoittuen hankkimaan vain ne kirjat joita haluan oikeasti tositositosi paljon... Jostainhan se on aloitettava, itsehillintä nimittäin - eikö? Eihän nyt ole mitään järkeä asettaa epärealistisia tavoitteita itselleen. Mutta joka tapauksessa festivaaleilla on onneksi paljon muutakin koettavaa kuin asioiden ostelu - eilen esimerkiksi kuuntelin aivan erinomaisen luennan kahden varsin lupaavan afrikkalaisen kirjailijan, Chioma Okereken (Bitter Leaf) ja Brian Chikwavan (Harare North), tuoreista teoksista. Pistäkää nimet korvan taa - veikkaisin että saamme kuulla heistä vielä lisää. Ja nyt kun teimme jo pikaisen esiharhailun kirjallisuuden pariin, voisin Iraniin liittyen muistuttaa niitä, jotka eivät vielä ole tutustuneet Marjane Satrapin uusimpaan sarjakuvakirjaan, Chicken with Plums, tekemään sen viipymättä:

Palataanpas harharetkiltä vielä keskeisemmin asiaan, nimittäin uudenvuodentunnelmiin! Olen tänään pohdiskellut ajatusta siitä, että ainakin omaan mentaliteettiini tämä aika vuodesta sopisi uudeksivuodeksi paljon sydäntalvea paremmin. Molemmilla tavoilla pätkäistä vuosi on tietenkin erinomaisen pitkät perinteet ja arvovaltaiset puolestapuhujansa. Talven synkkyyttä uuden vuoden syntyaikana suosivat mm. keltit, ja toisaalta kevään uutta heräämistä niin arkaaiset roomalaiset kuin babylonialaisetkin - joilta viimeksi mainituilta persialaisetkin todennäköisesti Nowruzinsa saivat. Niin tai näin, omassa mielessäni vuosi todellakin saa oikean alkunsa tässä vaiheessa, joten ehkä tästä päivästä voisi pitää täst'edes kiinni muutenkin kuin mukavasti onnistuneen ruokakokeilun vuosipäivänä...

Ruokalistalla oli tänään siis khoresh ghaimeh sekä hyvin klassinen - olen ymmärtänyt - uudenvuodenresepti kuku sabzi. Khoresh on vain farsinkielen yleisnimi mille tahansa pataruualle - intiassa näitä kutsuttaisiin varmastikin curryiksi. Ghaimeh-khoresh on muheva lampaasta ja halkaistuista keltaisista herneistä tehty, kuivatulla limetillä ja kanelilla maustettu ruoka, joka pääsee oikeuksiinsa ihan simppelin riisin kera - mutta toisaalta jos haluaa laittaa riisinsäkin aidon persialaisesti, voi kypsän kattilan pohjalle laittaa muutaman nokareen voita, jolloin hitaasti hauduttamalla saa riisiinsä herkullisen rapean pohjan (tahdig).

Kuku sabzi puolestaan voi kuulostaa hieman yllättävältä yhdistelmältä, mutta on itse asiassa aivan mainiota. Kyse on eräänlaisesta uunissa paistetusta omeletista, jossa on roppakaupalla yrttejä (korianteria, lehtipersiljaa ja ruohosipulia) sekä kevätsipulia, purjoa ja pinaattia hakkeluksena. Useimmat ohjeet sisältävät myös hakattuja saksanpähkinöitä sekä zereshk-marjoja, jotka tuovat mukavaa eloisuutta ruokaan. Tarjotaan leivän ja hyvän jugurtin kera.

Persia-teemaan liittyen tarkoituksenani oli saattaa tietoonne muuan kirjauutuus, joka on spesialisteille lähes korvaamaton apuväline ja laveasti kiinnostuneille harrastajillekin (kuten itselleni) mitä mielenkiintoisin tutkailun kohde. Kyseessä on Amélie Kuhrtin editoima The Persian Empire: A Corpus of Sources from the Achaemenid Period (Routledge, 2007 - paperback 2010). Nimensä mukaisesti teos keskittyy vain ensimmäisen persialaisvaltakunnan/-sivilisaation lähteisiin, mutta tämä on käytännöllisesti tietenkin ainoa mahdollisuus: parthialaisperiodin saatikka sassanidien ottaminen mukaan kuvioihin olisi paisuttanut jo nytkin yli tuhatsivuisen teoksen aivan suunnattomaksi.

Teos on siis erittäin edustava, käännetty ja kommentoitu valikoima Persian valtakuntaan ja sen kulttuuriin liittyviä lähteitä, joka kaikkiaan laventaa erinomaisella tavalla usein kreikkalaisiin lähteisiin jumittunutta näkökulmaamme tuohon ensimmäiseen oikeaan maailmankulttuuriin. Lähteiden kääntäminen ja esittäminen ilman originaaleja on ainoa vaihtoehto, kun otetaan huomioon niiden kirjavuus: edustettuina ovat kielistä niin kreikka, aramea, heprea, akkadi kuin hyvin puutteellisesti tunnettu elamin kielikin; genreissä taas liikutaan historiankirjoituksesta babylonialaisiin kuninkaallisiin kronikoihin, elamilaisiin kirjeisiin, raamatunkatkelmiin ja akhaimenidivaltakunnan sisäiseen postiin ynnä kirjanpitoon. Korvaamaton ja loputonta valistusta suova teos!

Katsotaanpas - seuraava sitaatti on poimittu siis hyväksi havaitulla ja äärettömän sofistikoituneella pläräys-ja-pysäytys -taktiikalla:

Trilingual text inscribed in a rock-cut niche above Lake Van:

"[...] I am Xerxes, the great king, King of Kings, king of all kinds of people, king of this earth far and wide, the son of Darius the king, the Achaemenid.

Xerxes the Great King proclaims: King Darius, my father, by the favour of Auramazda, made much that is good, and this niche he ordered to be cut; as he did not have an inscription written, then I ordered that this inscription be written.

May Auramazda protect me together with the gods, and my kingdom and what I have done."

- 7.E.86 (s. 301)

Ooo-kei... tilan täyttämisestä puheenollen...

Freezing the Emperors

Hyvää alkanutta vuotta vain, itse kullekin säädylle! Oikein talvisen Suomi-lomailun jälkeen Britanniaan palaaminen tuntui ilmastollisessa mielessä masentavalta, vaikka muuten tutkimusrutiiniin palaamista odottikin sangen paljon. Kauan ei kuitenkaan tarvinnut pimeydessä kärvistellä, sillä viikon alkupuolella tuli lunta oikein olan takaa valtaosassa Englantia - Skotlannista ja Walesin vuorista nyt puhumattakaan - aina siinä määrin että lehdet ovat jo useamman päivän kirjoitelleet 'kriisistä' ja rummuttaneet mm. valtakunnan soravarantojen vähyyttä... Fennille ei tämä sää ole ehkä aivan yhtä suuri shokki, joskin tietty häiriötekijä etenkin työnteon suhteen. Keskiviikkona lumiseen valkeuteen herääminen aiheutti mielestäni varsin ymmärrettävän päähänpiston viitata kintaalla vain kymmenestä viiteen auki olevassa kirjastossa istumiselle ja kiertää sen sijaan kaupunkia ja sen puistoja talvista estetiikkaa ikuistaen.

Oli ilo huomata ettei koko kansakunta sentään suhtautunut lumentuloon paniikinsekaisesti ja marttyyrin elkein - puistot olivat täynnä perheitä, ja ainahan sekä lapset että koirat ovat onnistuneet ottamaan lumesta ilon irti. Useampaan kohtaan kaupunkia olivat opiskelijat onnistuneet pykäämään lumiukon tapaisia, ja Bodleianin kupeessa majaili tietenkin erikoisuudentavoittelijoiden kädenjälkeä oleva lumisfinksi... Ohikulkijat olivat myös muistaneet Sheldonian Theaterin aitaa koristavia (kyseenalaista, myönnän...) kivikeisareita lumipesulla. Se on huomaavaista jos mikä. Omalla tavallaan ilahdutti myös se seikka, että Suomessa niin itsestäänselvänä otettu ilmiö oli täällä jotain aivan muuta: kymmeniä kaupunkilaisia tuli vastaan kameroineen ja improvisoituine talvivarustuksineen - Antarktis-tutkijatkin ovat välillä liikkuneet keveämmin, huomatkaa.

Lumentulo Oxfordissa oli jotain mistä olin salaa haaveillut jo kesästä lähtien - en tosin uskaltanut edes toivoa että se tapahtuisi jo tänä talvena ja näin runsain määrin. Läheskään joka talvi ei lunta näet tule, kuulemma. Mutta aivan kuten ammoin Turkuun muuttaessa ensimmäinen talvi oli oikein juhlavan runsasluminen, samoin näyttäisi olevan tämän talven laita Thamesin laaksossa... Voin vain todeta, että kesällä vehreyden kanssa niin oivallisesti synkanneet vanhat rakennukset toimivat täydellisesti myös lumen kanssa. Paitsi - ja tämä on se yksi iso 'mutta'! - mitä tulee lämpimänä pysymiseen niiden sisällä... Näin ollen odotan jokseenkin intensiivisesti Suomesta postipakettina tulevaa joululahjaa, sähköhuopaa!

Toinenkin erityinen ilon aihe löytyy: Blackwellin harvinaisten kirjojen osastolla on näet klassillisten teosten erityistarjous - tai no, useimpien hintojen ollessa silti yli tuhannen punnan on vähän vaikea ajatella kampanjaa varsinaisesti 'tarjouksena'... Mutta kyllä bibliofiili silti saa kummasti kiksejä päästessään katsomaan ja jopa hypistelemään (jos pyytää kauniisti) Aldina-kirjapainon (Venetsia) editio princepsejä (esim. Statiuksen ensipainos vuodelta 1502) tai itsensä Sir Isaac Newtonin kirjastoon kuulunutta Pindaros-editiota (1620, Saumur: hinta £3,500 ). Moisiin ei humanistiraasulla tietenkään tule koskaan varaa olemaan, mutta puhtaan esteettisessä mielessä jo moisten näkeminen on korvaamatonta. Esimerkiksi itse himoitsemistani Aldus Manutius -painoksista edullisin, Plautuksen näytelmien editio princeps (ja ainoa Aldina-editio) vuodelta 1522 oli hinnaltaan £1,500. No, haaveitahan pitää aina olla.

Jotain kuitenkin tarttui myös mukaan - ja vieläpä aivan järkevällä hinnalla. Kun tullaan parisataa vuotta uudempaan aikaan, saattaa aikanaan suurehkoista painoseristä säilyneitä teoksia saada varsin hyväkuntoisinakin noin sadan punnan hintaan. Itse hankin (ikäänkuin myöhästyneenä joululahjana itselleni...) vuonna 1760 Leidenissa otetun 2. painoksen Gronoviuksen editoimasta Justinuksen historiateoksesta Historiae Philippicae, joka on ollut omaa sydäntäni lähellä jo vuosikaudet. Myös Benjamin Jowettin (kuuluisan ja monissa anekdooteissa elävän Balliol Collegen rehtorin sekä Swinburnen mesenaatin) omistama kappale kreikkalaisten traagikkojen indeksiä olisi lähtenyt vain kuudellakympillä. Sillä tosin olisi ollut vain kuriositeettiarvoa, ja sitäkin lähinnä exlibristen keräilijöille.

Pari päivää löytöäni tutkiskeltuani olen siihen edelleen oikein tyytyväinen. Painojälki on oikein kaunista, kuten Luchtmansien painamissa teoksissa yleisesti sopii olettaa - kyseinen painotalohan tunnetaan nykyään nimellä E. J. Brill (vuodesta 1848 alkaen), ja se on eräs tärkeimpiä eurooppalaisia tieteellisiä kustantamoja. Nimilehdeltä käy kiintoisasti esille seikka jota en ollut aiemmin tiennyt (vaikka olisihan tuon voinut arvata): siis että painotalon tunnus sekä motto Tuta Sub Aegide Pallas olivat käytössä jo Luchtmansien aikana. Mitä Abraham Gronoviuksen, Leidenin yliopiston kirjastonhoitajan, editioon tulee, oli se omana aikanaan merkittävä Justinuksen teoksen tulkinnan kannalta; kun runsaasti vieraita erisnimiä sisältävä historiateos on säilynyt niinkin runsaslukuisena kuin Historiae Philippicae, on lukutapojen ja kaikenmoisten korruptoituneiden kohtien selvittely muodostanut todella merkittävän kontribuution - ja Gronovius suoriutui tästä paljon paremmin kuin edeltäjänsä Jacques Bongars (1581) ja Johann Graevius (1669). Ilo saada hyllyynsä paitsi kaunis ja hyväkuntoinen, myös tekstihistoriallisesti merkittävä editio.