Season of Mists

Syksy kului töiden parissa ja joulu ahmimisen - kumpikaan ehkä ei se yksilöllisin tapa käyttää nuo sesongit, mutta ainakin sai kartutettua väikkärin sivumäärää (ja kiloja, eh)... Joka tapauksessa nyt on uudelleen työrutiineihin uppoamisen aika, sillä Leidenissa järjestettävä Imagining Europe -konferenssi lähestyy uhkaavasti tammikuun lopulla. Sitä ennen pitäisi saada valmiiksi esityskelpoinen paperi.



Mikäli joku on seurannut asiaa, on talvi Englannissa ollut poikkeuksellisen viileä kuten monessa muussakin kolkassa Eurooppaa. Kävi vain niin, että jo joulukuun alkupuolella alkaneen Suomen-visiittini takia missasin täysin täkäläisen lumentulon. Harmillista. Toisaalta voi kuitenkin lohduttautua viime talven lumikuvilla ja -tunnelmoinneilla, eikä ensi talvestakaan voi tietenkään vielä tietää. Niin tai näin, näin sydäntalven aikaan täällä on ollut aivan normaalin oloinen englantilainen talvi - ja ilahduttavan paljon sitä kuuluisaa Oxfordin sumua (joka siis on huomattavasti terveemmän oloista kuin se Lontoon viktoriaaninen smog, ja sitäpaitsi Robert Burtonin, tuon mainion 1500-1600 -lukujen taitteen oppineen, mukaan erittäin hyväksi aivoille).



Kirjastot avautuivat jo viime viikolla, ja suureksi ilokseni huomasin Bodleianin vaihtuvassa näyttelyvitriinissä kovin näyttävän etiopialaisen 1400-lukulaisen opuksen. Ilmeisesti kuvitus esittää harppua soittavaa kuningas Daavidia, joka tietenkin oli sangen tärkeä hahmo kuningas Salomonia esi-isänään pitävälle Etiopian keisaridynastialle. Kuvitusta ja kaunista ge'ez-kirjoitusta olisi unohtanut tuijottelemaan pidemmäksikin aikaa, ellei varattujen kirjojen pino olisi kovin vaatelias sekin mitä ajankäyttöön tulee. Mitä taas kotoisten kirjapinojen vaativuuteen tulee... no, se onkin sitten aivan oma lukunsa. Sanotaanko vaikka niin että kirjojen hankinnalle tähän asuntoon alkaa tulla luonnolliset rajansa vastaan. Toisaalta tässä on kyllä ehtinyt kasautua jo niin runsain mitoin kaikkea kiinnostavaa - kuva yhdestä pinosta puhukoon puolestaan - että jo hankittujen kanssa voisi viettää loppuvuoden. Viski puolestaan tuli hankittua pahimpien pakkasien lämmikkeeksi; Aberlourin single malt Speysiden alueelta on tunnettu vivahteikkaasta maustaan, jota tislaamon käyttämä lähdevesi mineraaleineen vielä rikastaa. Tosin tämä A'bunadh -versio on sen verran voimakasta (cask strength) että se ei ehkä päästä tyyppipiirteitä täysin oikeuksiinsa. Tästäkin huolimatta se keräsi useamman palkintoa kansainvälisissä testeissä tuossa muutama vuosi sitten, ja vahvistan sen ansiot omasta puolestani.



Juomasta puhuttua voisi ehkä vielä mainita jotain ruuasta... Kävin hieman ennen uuttavuotta Cowley Roadilla harvinaisen tarkoitushakuisella ruuanhankintamatkalla. Olin näet vihdoin tullut lukeneeksi yli vuosi sitten hankkimani James Attleen kirjan Isolarion (Transworld, 2009), joka mikrohistoriallisesti tai ehkä ennemmin mikro-matkakirjoituksellisesti keskittyy yksinomaan Cowley Roadin alueeseen - jossa tietenkin on aivan kylliksi aihetta kirjaan kaikessa värikylläisyydessään. Lisäksi Isolarion on tervetullut vastapaino Oxfordista kirjoitettujen oppaiden ja matkakirjojen massaan, joka lähes yksinomaan keskittyy collegeihin ja kaupungin keskiaikaiseen keskustaan.



No, tuli harhauduttua taasen. Siis, olin mainitsemassa Attleen kirjasta saamani vinkin, joka ohjasi minut vallan mukavaan marokkolaiseen puotiin Cowley Roadin alkupäässä, jonka merquez-makkarat saavat myös kirjailijan suosituksen. Ne osoittautuivatkin aivan verrattomaksi herkuksi - aromikkaita, tuoreita, mausteisia lammasmakkaroita suoraan unelmista! - joten kokkasin niitä eilen myös tyyliin jonka arvelen voineen joskus tulla myös jonkun marokkolaisen mieleen. Huomatkaa että kerrankin olen jättänyt keittokirjat hyllyyn (niiden selailemisen rajattomasta ilosta huolimatta) ja päättänyt improvisoida. Syntyi kahdenväristen kikherneiden ja merquez-makkaroiden pata, jonka nautin samaisesta puodista hankitulta lituskaleivältä zahtar-mausteseoksella ryyditetyn salaatin ja edelleen saman hovihankkijan välittämien korkeatasoisten oliivien sekä kiinnostavien labneh-pallosten kanssa. Mitä tuohon viimeksimainittuun tulee, onkin se jo luku sinänsä, mutta todettakoon että itse valmistettu valutettu jugurtti (jota labneh periaatteessa on) on huomattavasti miedompaa kuin tällainen pallosiksi pyöritelty lampaanjugurttijuusto. En haluaisi käyttää sanaa 'pistävä', joten valitsen ennemmin 'raikkaan'... Totuttelua vaativa mutta sen todella ansaitseva oheisruoka!

Mirabilia Mundi

Eilen oli hyvä päivä. Voisin jopa sanoa että erittäin hyvä päivä. Istuksin nimittäin perjantai-iltapäivällä Blackwellin kahvilassa ennen prof. Mary Beardin vierailuluentoa (joka oli muuten vallan mainio, eikä ainoastaan aiheensa puolesta - scurra eli narrit/vitsiniekat Roomassa), ja ajattelin piipahtaa pikaisesti tarkastamassa myös kyseisen kirjakaupan käytettyjen opusten osaston. Sinne on kuluneiden kahden viikon aikana näet putkahdellut kaikenlaista erinomaista materiaalia ja suoranaisia jalokiviä tuhansien kirjojen kokoelmasta, jonka jätti äskettäin jälkeensä traagisesti menehtynyt Merton Collegen emeritus-fellow Thomas Braun. Ja niinhän siinä sitten kävi että löysin todellisen aarteen, ja vieläpä pilkkahintaan! Käytettyjen kirjojen osion tuttu myyjä kertoi että mikäli Blackwellin Rare Books -osasto olisi saanut kirjan käsiinsä, olisi sen hinta ollut yli kolminkertainen...

Kyseessä on siis, kuten itsekin voitte lukea, Geographiae Veteris Scriptores Graeci Minores, neliosainen kokoelma vähän tunnettuja, fragmentaarisesti säilyneitä tai muuten perifeerisiä, (etupäässä) kreikkalaisia maantieteellisiä kirjoittajia, joka on merkittävä (ellei jopa ainoa) edeltäjä Karl Müllerin arvostetulle Geographici Graeci Minores -kokoelmalle (Didot, 1861). Opuksen ediittorina toimi John Hudson (1662-1719), josta valitettavasti tiedän osapuilleen sen mitä edesmennyt tri. Braun oli ensimmäisen osan sisäkanteen huomaavaisesti kirjoittanut: kyseinen filologi oli Oxfordin omia kasvatteja (Queen's Coll. & Univ. Coll.) sekä vuodesta 1701 peräti Bodleianin kirjastonhoitaja! Teoksen neljä volyymiä ilmestyivät vuosien 1698 ja 1712 välillä, ja ne painettiin vieläpä itsessään Sheldonian Theaterin kirjapainossa. Oli omalla tavallaan perin mieltäylentävää löytää teos suunnilleen kolmenkymmenen metrin päässä Sheldonianista, ja alle sadan metrin etäisyydellä Hudsonin työpaikasta Bodleianista. Kirjaset olivat päässeet kotikonnuilleen taas.

Silkan edition lisäksi - joka tässä yhteydessä sisältää kommenttien ja eräiden lukutapoihin liittyvien huomioiden lisäksi myös latinankieliset käännökset kreikan- ja arabiankielisistä teksteistä - teosta kasvattavat myös irlantilaissyntyisen kirkonmiehen ja Camden Professor of Historyn, Henry Dodwellin (1641-1711) lukuisat dissertaatiot aiheesta ja aikalailla myös aiheen vierestä. Olen ymmärtänyt että Dodwell oli omana aikanaan varsin ristiriitainen ja opillisesti omapäinen ajattelija, joten hänen esseemäisten pohdintojensa tarkastelu saattaa osoittautua hupaisaksi. Niinikään aivan erityinen ilonaihe on teoksen painojälki, ja etenkin siinä käytetyn kreikan huomattavan esteettinen typografia. Sanoisin että se on ligatuuriensa mutkikkuudessa ja jäsentelyssä todella lähellä pariisilaisen kustantajan Claude Garamondin vuonna 1541 kaivertamia Grecs du roi -kirjasimia, joita ensimmäisenä käytti painaja Robert Estienne (klassisisteille ns. Stephanus-numeroista tunnettu hahmo). Englannissa nämä fontit väistyivät lopulta skotti Alexander Wilsonin kaivertaman kirjasinleikkauksen tieltä vuoden 1756 jälkeen.

Kenties vielä kiinnostavampia ovat teoksen arabiankieliset osat, joiden kirjasin yllättäen EI näytä olevan aivan identtinen Robert Granjonin 1500-luvun loppupuolella kaivertaman kirjasinleikkauksen kanssa - mielestäni viivan tasapaksuus on uniformisuudessaan poikkeava. Lisäksi teoksen kolmannessa volyymissä on aukitaittuvia karttoja yksi per vanhan maailman manner, ja tietenkin vielä ylimääräinen tarkemmin Välimeren seutua kartoittamaan. Kaikki volyymit ovat huippukunnossa ja alkuperäiseen vellumiin sidottuja. Kaunista jälkeä kaikin puolin - joskin edelliset omistajat ovat pitäneet teoksia selvästi ennemmin näyttely- kuin käyttökirjallisuutena: olisin ollut oikein ilahtunut vaikkapa 1700-lukulaisista marginaalihuomioista, mutta sellaisia ei ole ainakaan vielä silmään osunut. Siellä täällä näyttäisi kyllä olevan tri. Braunin kädellä tehtyjä huomioita lähinnä lukutavoista, jotka Müllerin editio on korjannut.

Mitä opus sitten pitää sisällään? Täydellinen luettelo olisi varmaan silkkaa lukijoiden hermojen koettelua, mutta muutamia kiintoisimpia tekstejä mainitakseni voisin listata ainakin Hanno Karthagolaisen ja pseudo-Skylaks Karyandalaisen Periplus-teokset, teoksen ilmestymisaikana vielä Arrianoksen nimellä kulkeneen Periplus Maris Erythraein ('Punaisenmeren ympäripurjehdus' - aivan huippukiinnostava teksti jonka avulla on äskettäin paikallistettu ehkä Rhaptan kauppapaikka Rufiji-joen suistossa Tansaniassa, mutta joka tässä kokoelmassa perustuu harmillisesti Frobeniuksen ongelmalliseen editioon v:lta 1533), Skymnos Khioslaiselle pseudoattribuoidun Periegesis-tekstin (mitallisen, vaikka tiedämme oikean Skymnoksen tekstin olleen proosaa), Dionysios Periegeteen mittavan Oikoumenes periegesis ('Maanpiirin kuvaus') -runoelman Eustathioksen selityksin, Rufus Festus Avienuksen Ora Maritiman (kyllä, kirjoittaja on roomalainen, mutta teos sisältää paljon ainesta varhaisilta, kadonneilta kreikkalaisilta lähteiltä kuten Pytheas Massilialaiselta) sekä todellisena hienoutena Abu'l-Fida Ismaïl Hamawin, ayyubidisukuisen damaskoslaisen oppineen ja ruhtinaan (1273-1331), kuvauksen Khorasmiasta ja Mawarannahrista (eli Transoxianasta) sekä siihen liitetyn taulukkomuotoisen listauksen maailman kaupungeista. Hauskinta listassa on se, että mukana on myös tieto siitä klimêstä eli maailman ilmastollisesta vyöhykkeestä, jossa kaupunki sijaitsee. Tämä on aivan selvästi kreikkalaista vaikutusta, ja saattaa hyvin olla suoraan Ptolemaiokselta peräisin, tai sitten al-Idrisin monipuolisesta tuotannosta.

Mitähän sitä vielä raportoisi? Niin! Kiinnostava elementti, suorastaan oma lukunsa, ovat kirjojen etu- ja takakansissa olevat kaksi ex libristä... Melkoisella vaivalla olen nyt saanut tunnistettua niistä myöhemmän (1800-lukulaisen) Wardien, Dudleyn varakreivien ja jaarlien vaakunaksi. Vaakunatekstinä on 'Comme Je Fus', ja muuten aika pointitonta vaakunaa koristaa heraldinen kruunu. Nyt ainoana pähkinänä olisi ottaa selville onko kyseessä varakreivillinen vai jaarlillinen kruunu (mikäli niillä Englannissa eroa on... luulen kyllä että on), jolloin voisi saada selville onko ex libris kuulunut William Wardille (k. 1823), Dudleyn ja Wardin 3. varakreiville, vaiko tämän pojalle John Wardille, Dudleyn 1. jaarlille (k. 1833), joka toimi ulkoministerinä 1820-luvun puolenvälin jälkeen ja jonka mukana suku sammui.

Varhaisempi ex libris on kuitenkin paljon ongelmallisempi... Se on, veikkaisin, 1700-luvulta (etäisen rokokootyylinen), niinikään kruunun (mutta erilaisen) koristama, ja kantaa tekstiä 'Ex libris Marchionis Salsae'. Salsan markiisi? Kas kun ei King of Bongo tai Sultan of Swing... Tämän selvittelyyn meni melko lailla aikaa, ja paljon täytyy vielä tutkailla, mutta emblemin kahdesta vaakunakilvestä toinen näyttäisi kuuluvan italialaiselle Malaspina-suvulle. Näin ollen kyseessä voisi olla ainakin toiselta puoleltaan italialaisperäinen hahmo. Kummallista on se, että Toscanan herttuoiden palkkalistoilla työskennelleen englantilaisen insinöörin ja kartografin Robert Dudleyn (k. 1649) aviottomien lasten joukosta löytyy 'Maria Maddalena Marchesa Malaspina'! Hämmentävää, ei vähiten koska tämä tapahtuu kronologisesti ennen kuin nämä problemaattiset kirjat painettiin. Mutta kenties mainittujen kahden ex libriksen välillä on muutakin kuin vain sattumanvarainen hankintasuhde - ehkä jopa verisukulaisuus. Tätä tuntuisi tukevan se, että molemmilla ex libris-teksteillä tehty nettihaku tuottaa melkoisen määrän kirjoja joista molemmat löytyvät. Kirjaperintöä esi-isän italialaisilta lehtolapsilta, kenties?

No mutta tämä kaikki oli vain pieni esimerkki siitä mitä kaikkea hupia, iloa ja hämmenystä voi vanhojen kirjojen parissa kerta toisensa jälkeen löytää.

Within a Mile from Home

Vuokraemäntäni on viime aikoina leikitellyt huolestuttavan paljon ajatuksella talonsa myymisestä, mikä tietäisi allekirjoittaneelle luonnollisesti muuttoa - kenties jossain vaiheessa kesää. Vaikka itse fakta on tietenkin korkeammassa kädessä, on edes mahdollisuus joutua siirtymään Richmond Roadin kämpästäni muualle saanut tarkkailemaan kaupunginosaani - Jerichoa siis - aiempaa tarkemmin ja eräänlaista ennakoivaa nostalgiaa tuntien. Eräitä kohteita näiltä kulmilta olenkin jo kuluneen vuoden aikana ehtinyt esitellä, kuten kanavareitit ja St. Sepulchren hautausmaan, mutta kyllä tänne muutakin mahtuu. Mitään yksittäistä kohdetta viehättävämäksi nousee kuitenkin paikan yleinen tuntuma, joka on boheemi mutta ei silti erityisen rauhaton.

Kaupunginosan nimen synty on muuten - mainittakoon nyt vaikka tässä yhteydessä - joltinenkin mysteeri, mutta ilmeisesti aluetta nimitettiin Jerichoksi jo keskiajalla. Osaltaan nimi on aika itsestäänselvä raamatullinen alluusio muurinsa menettäneeseen Jerikoon, mikä tietenkin sopi sangen passelisti juuri Oxfordin kaupunginmuurien ulkopuolella sijainneelle taajamalle. Käsittääkseni tuossa varhaisessa vaiheessa alue oli varsin huonomaineinen, mm. syystä että sinne asutettiin opiskelijoiden (ja kaiketi yliopiston henkilökunnakin) rakastajattaret, joita collegeihin ei sopinut tuoda. Jerichon maine hämyisänä - tai korkeintaan punaisten lyhtyjen valaisemana - kaupunginosana jatkui kuulemma myöhään, jotakuinkin 1960 tai -70 -luvuille asti. Sitä ennen se oli ollut kanavanvarsiteollisuuden ja ennen kaikkea Oxford University Pressin työntekijöiden asuntojen tyyssija. Itsekinhän siis asutan rakennusta, joka pykättiin viktoriaanisena aikana halvalla majoittamaan kirjanpainajia. Viimeiset kolmekymmentä vuotta alueen säätykierto on kuitenkin ollut voimakkaan noususuhdanteista, aina siinä määrin että ei täällä enää opiskelijoita juuri majailekaan - paitsi me muutamat hölmöt, joiden arvostuksessa sijainti ajaa muiden tekijöiden edelle.

Jerichon St. Barnabas -kirkko (1869) on anglokatolilaisten 'High Church'in edustajien pyhäkkö, jonka on suunnitellut ilmeisesti sama arkkitehti kuin alunperin OUP:n kappelina toimineen ja nyttemmin kahvila FREVDiksi muutetun rakennuksen. Joka tapauksessa St. Barnabaan riitit ovat kuulemma katolilaisuuteen päin melko vahvasti nojaavan Oxfordinkin mittapuulla varsin juhlavat, ja koko pytingin hävyttömän italisoiva ulkoasu varmaankin komppaa moista spektaakkelia ihan hyvin. Sisällä en ole koskaan sattunut käymään, mutta olen kuullut että pseudo-toscanalaisuus on viety siellä vielä ulkokuortakin pidemmälle, aina siinä määrin että aitojen maiolica -laattojen puutteessa jouduttiin tyytymään keraamisten tiilten jäljittelyyn maalaamalla.

Kastamaton agnostikko kun olen, koen itse Old Bookbinders -pubin huomattavasti hartautta herättävämmäksi paikaksi. Vaikka Walton Streetillä sijaitseva FREVD on toki hip ja in ja muuta vastaavaa (=kalliihko), pidän itse vielä enemmän OB:n eksentrisen vinksahtaneesta sisustuksesta ja rauhallisesta tunnelmasta. Lämpimään vuodenaikaan voi huonolla tuurilla joutua todistamaan morristanssi-kerholaisten performanssia paikan edustalla, mutta muuten pubi on oikein inhimillinen ja tyystin harmiton. Ruokaa en tosin ole siellä vielä sattunut kokeilemaan.

Mutta kun nyt ruoka tuli puheeksi, en halua missään nimessä jättää mainitsematta kortteliravintolaamme Al-Shamia, johon omalta oveltani on matkaa ehkä kolmekymmentä metriä - tosin tämäkin voi tuntua työläältä jahka paikasta pitäisi lopulta vääntäytyä kotiin. Libanonilais-syyrialaista keittiötä edustava Shami on toiminut Walton Crescentin ja Richmond Roadin kulmauksessa kuulemma jo kymmeniä vuosia, eivätkä hinnat ole kertaakaan nousseet tänä aikana [näin väitetään!]. Mikä kai tarkoittaa että alunperin ne olivat korkeahkot... mutta niin tai näin, tätä nykyä ne ovat aivan äärettömän kohtuulliset! Kaikki klassiset ruokalajit löytyvät. Erittäin täyttävän ja autenttisten syyrialaisten tarjoomusten kanssa täysin tasaveroisesti kilpailevan aterian voi helposti nauttia alle kahdella kympillä - mikä sisältää lukuisia toinen toistaan herkullisempia meze-tyyppisiä alkupaloja ja yleensä tarpeettomaksi osoittautuvan pääruuan.

Ei muuta tällä erää. Ellen olisi jo syönyt, täytyisi varmaan lähteä hakemaan Al-Shamista jotain...

"Yuletide has come and gone again..."

Vain muutama sananen täältä Itä-Suomen korpimailta tässä yhteydessä - ainoastaan sen verran mitä laiskahko nettiyhteys ja vielä laiskempi joulutunnelma sallivat. Tervetullut loma on kulunut tietenkin lähinnä syödessä, lukiessa ja koirien kanssa puuhastellessa. Joulupöydän tähtiä tänä vuonna olivat todella oivallinen kylmäsavusiika, brittilästä mukana tuomani mince piet ja Turusta mukaan tarttunut perinteinen panettone, vieläkin perinteisempi maalaismaksapatee (äidin käsialaa), pikkuveljen leivät, sekä taleggio-juusto. Nam nam.

Käsittämätöntä on kuitenkin se, että silkkaa vapaa-ajanlueskeluakin varten olisi pitänyt ilmeisesti tehdä tiukempi aikataulu... tai vastaavasti olisi kai voinut yrittää löytää jostain sitä puuttuvaa suhteellisuudentajua ja jättää osan kirjoista kotiin. Mutta kun näin ei kerran tullut tehtyä kuin Gissingin New Grub Streetin kohdalla, täytyisi vielä selvittää erittäin tervetullut etukäteisjoululahja, Chimamanda Ngozi Adichien Half of the Yellow Sun (Harper, 2007), Anthony Graftonin Worlds Made by Words: Scholarship and Community in the MOdern West (HUP, 2009)- jonka useat brittikirjailijat olivat valinneet tämänvuotiseksi suosikkituttavuudekseen TLS:ssä - sekä loppupuoli Ronald Huttonin erinomaista ja perusteellisesti tutkittua teosta Blood and Mistletoe: the History of the Druids in Britain (YUP, 2009). Ehdin sentään jo lopetella kolmannen tämän vuoden historia-aiheisen uutuuden, Owen Daviesin Grimoires: A History of Magic Books (OUP, 2009), joka aivan eittämättä nousee yhdeksi laadukkaimmista aihetta tutkineista teoksista pitkään aikaan.

Ja jotta liian rennoksi eivät ehtisi asiat mennä, tuli joululahjojen joukossa vielä aimo annos upeita, ilahduttavia ja kiinnostavia kirjoja niin proosan kuin runoudenkin kentiltä: niistä kenties tulevaisuudessa lisää.

Descriptio Hiberniae, pars IV: Caisleán Bhun Raithe

Joko Irlanti-postaukset kyllästyttävät...? Sepä hyvä, koska muutama on vielä luvassa! Julistinhan näet taannoin postaavani jotain myös Irlannin-ekskun pääasiallisesta linnakohteesta, Bunrattyn linnasta. Vierailimme paikalla valitettavan kiireellisellä aikataululla torstai-iltapäivänä, niin että linnan ja sen ympäristön Folk Parkin kiertämiseen jäi aikaa vain noin tunti. Tämä ei oikeastaan riitä asioiden perinpohjaiseen tutkimiseen, niin että jos olette aikeissa visiteerata, varatkaa ihmeessä enemmän aikaa. Jos vanhojen asioiden tutkimiseen kuitenkin väsähtää, eikä noin tunnin tai puolentoista välein kulkevaa bussia jaksa odotella ulkosalla, voin suositella läheistä The Creamery -pubi/ravintolaa, jossa aiemmassa postauksessa mainittu Irish Stew tuli syötyä. Kannattaa tarkastaa.

Paikan historiasta sanottakoon ainakin se, että kivilinna on tietenkin normanniperua, siinä 1200-1300 -lukujen taitteessa Thomas de Claren rakennuttama. Kyseinen suku ei kuitenkaan päsmäröinyt alueella kauaa, sillä Thomaksen poika Richard kaatui Thomondin (Tuadhmhumhain, eli Pohjois-Munster) kuninkaita O'Brieneita vastaan taistellessaan, eikä linnakaan kauaa ehjänä pysynyt moisen jälkeen. Lyhyen uuden normannimiehityksen jälkeen linna jäi pysyvästi irlantilaisille, ja nykyinen rakenne on munsterilaisen MacNamaran klaanin peruja. Monikaan linnassa tätä nykyä näytillä olevista esineistä ei liene noilta ajoilta peräisin, tai ei ainakaan ole kuulunut linnan tuonaikaiseen kalustukseen/sisustukseen - kuten tämäntyyppisissä kohteissa tapaa olla laita, on valtaosa rekvisiitasta tuotu varmasti muualta. Komeat ja taatusti vanhat ovat kyllä nuo pääsalin seinää koristavat irlanninhirven (Megaloceros giganteus) jättimäiset sarviparit. Vaikka itse laji kuoli sukupuuttoon yli 7000 vuotta sitten, on sarvia löytynyt Irlannin soista kautta historian sisustuselementeiksi asti.

Irlannin historian perusteemoja näyttäisi olevan alueellisten valtablokkien ja mahtisukujen kahinointi, eikä Thomond ollut poikkeus: viimeistään 1470-luvun puolivälissä Bunratty linnoineen oli siirtynyt MacNamaroilta O'Brieneiden haltuun. Takaisin englantilaisiin käsiin linna päätyi, kun Barnabas O'Brien, Thomondin kuudes jaarli antoi Parlamentin joukkojen miehittää Bunrattyn ennen loikkaamistaan Englantiin. Kuuluttuaan 1700-luvun Studdertien suvulle linna jäi 1800-luvun alussa asumattomana heitteille perheen muutettua läheiseen modernimpaan kartanoon, ja koko paikka pääsi ilmeisesti rapistuman sangen pahasti. Raunioitumisen keskeytti
Standish Prendergast Vereker, Gortin 7. varakreivi, joka 1950-luvulla kunnostutti linnan.

Linnan esineistö on eklektinen mutta melko harmoninen yritys luoda kuva 1500-1600 -lukulaisen asuinlinnan sisustuksesta, ja kun tiedot huoneiden käyttötarkoituksista näyttäisivät säilyneen kohtuullisen hyvin, on yleinen efekti paitsi vaikuttava, myös informatiivinen. Kaikki löytyy: vankila, keittiöt, suuri sali, pieni sali, makuuhuoneita, linnanherran solarium (siis paikka missä ollaan yksin, solus, ei mitään ruskettumiseen liittyvää...) ja mitä sitä nyt saattoikaan tarvita jotta elämä olisi edes jokseenkin miellyttävää vihamielisten irlantilaisten (olipa linnan omistajana sitten normannit tai toiset irlantilaiset...) ympäröimänä.

Erityisen ilahduttava kohde Bunrattyn Castle and Environs on ympäröivän Folk Parkin takia - ilahduttavuutta lisää se että kyseisen kohteen toteutuksessa ei oltu ehkä kuljettu sitä kaikkein kliseisintä, neliapiloita ja shillelagheja viljevää irlantilaisuus-tulkinnan polkua. Päinvastoin ote oli oikeastaan kansatieteellinen, ja perinteiset rakennusmallit, elinkeinot ja esineet tuotiin esille vähäeleisesti ja kummemmin luennoimatta. Välillä - etenkin koska päivän myöhäinen hetki ja sään epäsuotuisuus olivat häivyttäneet kaikki muut vierailijat - tunnelma oli erittäin autenttinen, ja hetkittäin saattoi jopa kuvitella tarkkailevansa parin vuosisadan takaista kylää, joka vain sattui olemaan oudon autio.

Descriptio Hiberniae, pars II: Ailtireacht, etc.

Eli postataanpas joitain arkkitehtonisluonteisia kuvia - toisin sanoen tähän luokkaan kuuluvat useimmat nähtävyyksiksi luokiteltavat kohteet. Täytyy sanoa että yleisesti ottaen kyseisellä saarella on hauskinta vain olla/kuljeksia, puhua ihmisille, istua pubeissa ja aistia ilmapiiriä; mutta välillä tietenkin tulee vastaan linnoja, aidosti vanhoja kirkkoja ja kaikkea sellaista mitä nyt saataa haluta tutkiskella. Tässä yhteydessä en sano vielä mitään Bunrattyn linnasta, sillä se ansaitsee mielestäni ihan oman postauksensa.

Limerick (Luimneach) ensin. Isoin ja ehkä kaupungin puolelta eniten panostusta osakseen saanut kohde on ilmiselvästi King John's Castle Shannon-joen yli johtavan Thomond Bridgen luona. Vuoden 1200-paikkeilla valmistunut linna oli tietenkin tarkoitettu vakiinnuttamaan joitain vuosikymmeniä nousua tehnyt anglonormannien valta Munsterissä. Linnaa piirittivät sitten monessa yhteydessä niin irlantilaiset lordit kuin Cromwell ja Wilhelm Oranialainenkin. Kaikesta tästä tarjotaan linnan kolmessa näyttelyssä yllin kyllin tietoa - kaiken sen puuhatoiminnan, re-enactmentin ja 'elämyksellisyyden' ohella johon nykyään aika monet historialliset kohteet ovat turvautuneet. Eli jos haluatte nähdä vahanuken kuningas Juhanasta (joka ei siis koskaan käynytkään Limerickissä) niin kolutkaa kaikki tarkkaan. Tästä huolimatta linnan perustuksissa tehdyt arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet kaikenmoista jännittävää, jopa viikinaikaise Hlymrekrin talonpohjia, ja siksi kyseinen osio saakin suositukseni.

Toinen ihan kiinnostava kohde on The Hunt Museum, joka on toiminut 1700-lukulaisessa entisessä tullikamarissa vasta vuodesta 1997. John ja Gertrude Huntin yksityiskokoelma museoitiin 1970-luvulla, ja on ilahduttavan eklektinen sekoitus kaikenlaista kiinnostavaa, kuten tämänlaatuisilta kokoelmilta voi odottaakin. Irlannin ja Manner-Euroopan pronssikausi on mainiosti esillä, samoin monensorttiset keramiikat (joista nyt en erityisemmin välitä edelleenkään mutta väliäkö tuolla...), mutta kaikkein merkillisin esine on huomattavan kookas puinen kouros-tyyppinen veistos, joka on radiohiiliajoitettu (British Museumissa) 2000-luvulle eaa. Ilmeisesti kyseessä on egyptiläinen originaali, joka on 600-luvulla eaa. uudelleenmuokattu Kreikassa. Kasvot ovat turmeltuneet ja myöhemmin korvatut, mutta asento on täysin egyptiläinen hiustyylin taas muistuttaessa kreikkalaisten efebien sellaista. Hämmentävä esine.

Kolmas näkemisen arvoinen pytinki itse Limerickin kaupungissa on St. Mary's Cathedral vuodelta 1168. Torni lisättiin 1300-luvulla, ja nykypäivänä kirkossa on kaikenlaista kiinnostavaa nähtävää, mm. erinäisiä inskriptioita ja Wilhelm Oranialaisen piiritysarmeijan ampumia tykinkuulia. Kaikki edellä mainitut kolme kohdetta sijaitsevat aivan lähellä toisiaan ns. englantilaisen kaupungin alueella King's Islandilla. Näin ollen niiden katsomiseen ei valtavan kauaa mene, ja aikaa jää todennäköisesti myös Bunrattyssä käyntiin. Mutta siitä lisää toiste.

Vaan on niitä kirkkoja Galwayssäkin (Gaillimh). Kaupungin katedraali on perin uusi (1960-luvulta) mutta ainakin kokoa löytyy (samoin kuin aika harmillisen graafisia abortinvastaisia lehtisiä peräpenkeille siroteltuna...). Kuvan pistin lähinnä havainnollistamaan tuota Corrib-joen tulvivaa tilaa. Sateet aiheuttivat monellakin kolkalla Brittein saarilla tulvia tuossa menneellä viikolla, ja Irlannissa luoteis- ja keskiosat olivat niitä kovimmin koeteltuja.

Paljon vanhempi ja huomattavasti keskeisemmin kaupungin vanhan osan mukavien katujen tuntumassa sijaitseva kirkko on The Collegiate Church of St. Nicholas vuodelta 1320, Irlannin suurin keskiaikainen jatkuvassa käytössä ollut kirkko. Mutta jos nyt aivan rehellinen olen niin itse kirkkoa kiinnostavampi oli tuossa sen viereisellä kadulla lauantaina pidetty Farmers' Market, jollaisia on tietenkin vähän joka kaupungissa näillä saarilla. Mainioita mahdollisuuksia tutustua paikallisiin tuotteisiin ja esimerkiksi juustoerikoisuuksiin. Irlannissa ne huomionarvoisimmat juustot ovat tietenkin erinomaisia pitkään kypsytettyjä cheddareita.

Galway on tunnelmaltaan Limerickiä boheemimpi, opiskelijaisempi, rennompi ja vähemmän kyräilevä - sanalla sanoen siis mukavampi. Tunnelma on myös merellisempi, sillä Shannonin laaja ja pitkä suistoalue oikeastaan tekee Limerickistä ennemminn joenvarsikaupungin. Galwayssä sensijaan on molemmat, ja Spanish Archin (An Póirse Spáinneach) luo kävellessä saa hyvin todennäköisesti sieraimiinsa meren tuoksahduksen. Eli mitä se nyt sitten onkaan - merilevää ja kuollutta kalaa. Jee. Niillä kulmilla on myös Galway City Museum, viime vuoden uutuus (johon itse asiassa liittyy tuo kuvassakin muurin takaa kurkkaava valkea osio). Joka tapauksessa meren läheisyyden aistii myös kalaravintoloissa, jotka Galwayssä ovat oikein hyviä - kuten tulemme huomaamaan seuraavassa tai sitä seuraavassa postauksessa.

Sitten on kai sanottava vielä sana tai pari Dublinista (Baile Átha Cliath), mutta sen arkkitehtonisten tai muidenkaan nähtävyyksien luettelointiin en kyllä rupea. Sitä paitsi itsellänikin oli siellä käytettävissä vain yksi ilta, niin että voin vain kehoittaa käymään itse paikan päällä. Tämä lyhyempi visiitti vahvisti sitä edellisellä kerralla saatua vaikutelmaa että kelpo kaupunki on kyseessä. Kaikkia pääkaupunkeja lähes symptomaattisena vaivaava ynseyskään (joka oikeasti on tietenkin kulttuurinen meemi) ei saa irlantilaisia sortumaan samalle tasolle ... hm, sanotaanko vaikka omien helsinkiläistemme kanssa. No offence.

The beauty of this land

Seuraa pienimuotoinen kuvareportaasi tämänpäiväisestä sunnuntaikävelystä, joka seuraili rantaa myöten tuota kuuluisaa Thamesillä v. 1863 tehtyä veneretkeä, jonka aikana Lewis Carroll (eli oikeasti Charles Lutwidge Dodson - kyllä minäkin ottaisin nome-de-plumen jos oikea nimi olisi tuollainen...) kertoi professori H. G. Liddellin tyttärille ensimmäisen version tarinastaan Alice's Adventures in Wonderland (1. painos 1865). Klassikolle tietenkin prof. Liddellin nimi on tuttu alamme perusteoksesta, Liddellin ja Scottin (ja Jonesin) Greek-English Lexiconista (1. painos 1843), jonka valmistumiseen liittyy myös varsin mainio Thomas Hardyn runo. Mutta ei, nyt ei ollut tarkoitus puhua työasioista, vaan päinvastoin tehdä rentouttava kävelyretki Port Meadow'n poikki kohti Godstow'ta ja The Trout Inniä.

Thames kulkee Folly Bridgen ja Godstow'n välillä lukuisia maileja niin monessa keinotekoisessa uomassa - siis teknisesti ottaen kai kanavassa - ettei itselleni ainakaan ole aivan selvää aina, mikä kulloinkin se aito ja alkuperäinen Isis oikein on. Eipä sillä että tuolla mitään järisyttävää merkitystä olisi. Tärkeintä tänään olikin lähinnä nauttia täysin siemauksin kauniista syyspäivästä ja englantilaisen maaseudun viehätyksestä. Maaseutu tuleekin Port Meadow'lla varsin lähelle, sillä kansanperinteen mukaan jo kuningas Alfredin päivistä (ja todistetusti Domesday Bookista) alkaen ovat kaupunkilaiset saaneet pitää elukoitaan tuolla laajalla yhteismaalla jota ei ole siis aurattu ainakaan tuhanteen vuoteen. Tämä ikivanha nautintaoikeus tarkoittaa että hevoset, lehmät (myös härät, hivenen häiritsevästi!) ja hanhet käyskentelevät molemmilla rannoilla jokea juurikaan häiriintymättä keskellään kävelevistä ihmisistä.

Patikointia oli itse asiassa yllättävän pitkälti, mutta kaikeksi onneksi kipeimmin nestetankkausta tarvitsevat voivat pysähtyä puoliväliin sijoitetulla The Perch Innillä. Itse kuitenkin jatkoin tarmolla eteenpäin, ja pian Godstow'n sulun jälkeen olikin enää ylitettävä Isis todella pittoreskia 1300-luvun kivisiltaa, jonka vieressä The Trout kyyhöttää. Väkeä oli onneksi sangen vähän, vaikka yleensä sunnuntaisin paikka on kuulemma todella täynnä - ilmeisesti aamupäivän sadekuurot olivat saaneet jopa paikalliset epäilemään terassillaistumisen viisautta. Lasillinen Aspallin siideriä sekä ihan kohtuullinen vasikanmaksa olivat materiaalisena palkintona kävelyretkestä, joskin syksyinen joenvarsimaisema, sorsat, kivisilta ja kaikki sensellainen taisivat kuitenkin olla se suurin ilon tuoja - etenkin kun jo mainittu maksa oli (jälleen kerran!) liian läpikypsää. Niin tai näin, itse majatalo on todella pittoreski, ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. Vaikka englantilainen talvi onkin vielä näkemättä, uskaltaisin jo väittää että täälläkin syksy on lempivuodenaikani.

The Trout Innissä kävijän ei kuitenkaan tarvitse tyytyä vain luonto- ja kulinaristisiin elämyksiin, vaan myös osio 'historia & kulttuuri' tulee varsin helposti ruksattua. Joen toisella puolella aivan kivenheiton päässä (itse asiassa sen ohitse kävellään mikäli tullaan etelästä Isiksen vartta - pahoittelen aivan valtavasti tätä tavatonta poikkeamaa Asioiden Oikeasta Järjestyksestä...) nimittäin sijaitsee Godstow Abbeyn rauniot. Vuonna 1139 vihitty benediktiinien nunnaluostari aloitti kehityksensä näyttäväksi paikallistason raunioksi Henrik VIII:n lakkautettua Englannin luostarit 1539 - mikä tietenkin antaa tuollaisen miellyttävän pyöreän neljänsadan vuoden aikahaarukan. Joka tapauksessa luostarin tärkein maineen lähde on paikan henkisyyden sijaan sinne haudattu Rosamund Clifford, kuningas Henrik II:n hehkeä rakastajatar, joka esiintyy kiitettävän usein englantilaisessa kansanperinteessä. Eräänkin tarinan mukaan Henrik rakennutti Rosamundalle tuohon lähelle Woodstockiin jonkinlaisen labyrinttipuutarhan ympäröimän kartanon, ja useampikin tarina kertoo Rosen joutuneen lopulta Henrikin kuningattaren, Eleanoora Akvitanialaisen nitistämäksi - myrkky ja elävältä paistaminen ovat suosituimpien metodologisten ehdotusten joukossa. Hyvää ruokahalua vain Trout Innissä!

Päivän sitaattina olkoon kauniin Rosamundan epitafi (joka on oikeastaan vähän julma, mutta kenties mainitsemisen arvoinen, ja ainakin todistaa tässä kaupungissa aina versoneesta ironisen värssynnikkaroinnin perinteestä):

Hic iacet in tumba Rosa mundi, non Rosa munda

non redolet, sed olet, quae redolere solet.

Finlande - Le grand reportage illustré

Käväisin tuossa pitkällä viikonloppulomalla Suomessa - syinä mm. syntymäpäivän vietto laajempien tuttavapiirien kesken sekä uuden kännykän hankinta sen Cherwelliin hukkuneen tilalle. Lento itämaille oli torstaiaamuna klo 8:n EasyJetillä... sääli vain että siihen kunnolla ehtiäkseen täytyy täällä päässä herätä klo 03. Jotenkin kieroutunutta että Oxfordista Gatwickille hankkiutumiseen menee pidempään kuin itse lentomatkaan... No jaa, en valita asiasta sen enempää - itsehän tuo kyseinen lento tuli valittua. Vastaisuudessa taidan kyllä kokeilla muitakin vaihtoehtoja.

Perillä jäljittelemättömässä itäsuomalaisessa idyllissä saikin sitten rentoutua useamman päivän ajan oikein olan takaa kaikenmoiset kirjastotyöskentelyt hetkeksi unohtaen; pääasiallisena puuhana oli syöminen ja lukeminen - tosin välillä ehti sentään (ikäänkuin minimiulkoiluna) käydä hieman jousiammuntaa harrastamassa. Lukemistona oli tällä erää kokoelma Jorge Luis Borgesin aina yhtä huikeita novelleja sekä myös muutama essee. Luin pitkästä aikaa uudelleen mm. 'Baabelin kirjaston', 'Tlön, Uqbar, Orbis Tertiuksen' ja 'Pierre Menard, Quixoten kirjoittajan', enkä voinut muuta kuin hämmästellä Borgesin käsittämätöntä etevyyttä... ei ole mestarin ylittänyttä, näinkään monen vuosikymmenen jälkeen. Huvia ja hämmästystä tarjosivat myös aina yhtä virkeät ja vikkelät mäyräköirat Esteri, Liina ja Lyyti, joita oli niin ikään erittäin hauska nähdä jälleen.

Mitä ruokapuoleen tulee, oli se mitä parhailla kantimilla; riistaa, sieniä, tuoretta leipää (jonka leivonnassa nuorempi veljeni on kehkeytynyt varsin eteväksi, mikä onkin hyvä sillä isoveljellä on jauhopeukalo täysin keskellä kämmentä...) ja tietenkin syntymäpäiväperinteistä oleellisin - metsämansikkakakku. Erityisinä huippukohtina mainittakoon isäpuolen Eestissä ampumasta villisiasta valmistettu oivallinen, juuresten kera haudutettu paisti, joka demonstroi vailla mitään epäilystä villisian rasvan olevan maultaan lähes hanhen veroista, ja aivan eri luokkaa kuin kesysialla. Koska kyseessä oli vanhan karjun liha, palveli rasva luonnollisesti myös oleellisena mehevöittävänä elementtinä. Maustelinja oli hyvin hillitty, mikä villisian hennon riistanmaun huomioon ottaen oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Toinen hyvin mieleenpainuva ruokauutuus oli oikeastaan vain makukokeilu: kylmäsavulohen, mozzarellan/vuohenjuuston sekä mansikoiden harmonia. Itselleni moinen yhdistelmä oli uusi tuttavuus, mutta ehdottomasti toimiva ja kokeilemisen arvoinen - voin suositella! Ellei saatavilla ole bufala-mozzarellaa, kannattaa oikeastaan suosiolla valita joku hyvä, kenties levittyvä vuohenjuusto, joka tuo mansikoiden ja lohen sinänsä yksinkertaisiin mutta särmikkäsiin makuihin ulottuvuutta ja syvyyttä.

Maanantaina jouduin lopulta jättämään lihapadat ja muunkinsorttiset tarjokkeet taakseni (tosin sellaisessa ähkyn tilassa että se tuntui hetkellisesti hyvältä ajatukselta) ja suuntaamaan Turun kautta Helsinkiin - tosin lopulta Turun päässä aikataulu kiireentyi varsin ratkaisevasti, eikä ystävien ja tuttavien näkemiseen juuri liiennyt aikaa. Helsingissä kuitenkin ehdin viettämään iltaa varsin pitkällisesti ja suurella mielihyvällä - kiitos vielä kaikille! Öinen Helsinki näyttäytyi lisäksi varsin esteettisenä - kiitos mm. Johanneksenkirkon - niin että jopa turkulaispropagandalle altistunut kulkija vallan herkistyi. Aamulla hain vielä Hagelstamilta matkalukemista, nimittäin Georges Perecin La vien englanninnoksen.

Ja kuinka ollakaan: päästessäni takaisin Jerichoon sain havaita että kirjanostamiseni oli ehkä toiminut jonkinlaisena positiivisena enteenä tai ainakin etiäisenä, sillä vuokraemännän lupaama uusi kirjahylly oli saapunut. Iloa! Hienointa on, että kun kaikki äskettäisetkin hankinnat - ja syntymäpäivälahjaksi saatu mainio italialainen kokkikirja - oli lastattu hyllyyn, jäi tilaa vielä tyhjäksikin. Ja mikäli tilanne pääsee taas kehittymään ongelmalliseksi, voi hätätapauksessa pakata kirjoja jopa kahteen riviin, vaikken kyseistä ratkaisua koskaan suosikaan.

Miscellanea Oxoniensia, pars I

Sunnuntai oli paitsi aurinkoisella tavalla kaunis päivä, myös (nähtävästi) kaikensorttisten markkinoiden ja torien järjestämiselle varattu ajankohta. Sattumaahan tuo varmastikin oli, mutta törmäsin myyntikojuihin ja markkinahumuun niin Gloucester Greenillä kuin Cowley Roadillakin. Mikäs sen mukavampaa - tuli oikein vapaapäiväisä olo kierrellessä ja katsellessa; ja siinä vaiheessa kun rupesi liikaa ahdistamaan, saattoi aina vetäytyä johonkin puistikkoon tai kahvilannurkkaan lueksimaan.

Itse asiassa lauantainakin oli varsin paljon kaikenlaista toimintaa ilmassa, sillä kaupungissa vietettiin jonkinlaista Alice in Wonderland -teemaista koko perheen teemajuhlaa, joka ainakin kasvitieteellisessä puutarhassa ilmeni kertakaikkisen rauhattomana lukuympäristönä - kiljavia lapsia ja yleistä hälinää aivan liikaa omaan makuuni, huoh. Lopulta ajauduin keskusteluun Hatuntekijän kanssa, joka itsekin myönsi että alkoihan tuo päivän toisena performanssivetona jo vähän työstä käydä. Yleisesti tietenkin tunnelma oli jotenkin ilahduttavalla tavalla surrealistinen, sitä en käy kieltämään. Tämän lisäksi olisi lauantaina ollut mahdollisuus tavata Philip Pullman, sillä tuo varsin oivallisen fiktion kirjoittaja oli tavattavissa St. Giles'in Oxfamissa. Missasin kuitenkin kyseisen tilaisuuden kiittää His Dark Materialsin kirjoittajaa henkilökohtaisesti, sillä eihän sitä sitten lopulta muista tuollaisia parin tunnin aikahaarukoita milloin pitäisi jonnekin ennättää - ja sitäpaitsi suhtaudun muutenkin kaikkinaiseen kasvokkain tapahtuvaan fanittamiseen kovin epäluuloisesti. Todennäköisesti olisin vain lopulta mulkaissut kirjailijaa nyrpeästi ja keskittynyt hyllyjen läpikäyntiin.

Mutta palatakseni eiliseen, siis sunnuntaihin... Gloucester Greenin markkinatapahtuma oli siellä säännöllisesti järjestettävä French Market, joka ainakin tänä vuonna oli kolmipäiväinen. Myyjiä ei ollut aivan massiivisesti, mutta kaikista tunnusomaisimmat ranskalaiset tuotteet olivat kyllä esillä: juustot, saippuat, crêpes, siiderit, maalaisleivät, makkarat jne. Pienenä pettymyksenä tosin havaitsin lihakauppiaan kanssa asioidessani herran ranskalaisuuden olevan vain etevää (joskin kostyymivetoista) filmausta... kaikista raitapaidoistaan ja olkihatuistaan huolimatta hän ei kyennytkään palvelemaan asiakasta loppuun asti ranskaksi. Tai ehkä allekirjoittaneen ranska oli niin korviaraastavaa että vaihtaminen englantiin oli ainoa mahdollinen ratkaisu. No niin tai näin, mukaan tarttui joka tapauksessa pari ilmakuivattua salamia: toinen ankanlihasta ja toinen erittäin runsaalla pippurilla ryyditetty.

Kun sitten pääsin Cowley Roadille asti, sain havaita että kimchin sijaan (joka siis oli loppu suosimastani aasialaisten ruokatavarain liikkeestä) tarjolla oli vaikka mitä muuta: jamaikalaisravintolat, puolalaiset ruokaliikkeet, italialaiset herkkupuodit ja kaikki loput olivat levittäytyneet kadulle, bändit soittivat, ilmapalloja karkaili ja yleinen markkinatunnelma oli vallan eloisaa - ja Cowley Roadin tyyliin yksikulttuurisen teeman sijasta kaikkea karakterisoi mitä ilahduttavin monenkirjavuus. Ympäriinsä kävelemällä ja katuruokaa maistelemalla sai kulutettua mainiosti aikaansa, eikä mukaan tarttunut kuin muutama cannolu, siis sellainen sisilialainen, ricottalla täytetty rapeakuorinen leivos - tuoreisiin sellaisiin törmää Italian ulkopuolella niin harvoin että pakkohan noita oli muutama hankkia vaikkei mikään suuri konditoriatuotteiden ystävä olekaan.

Mutta kuten lopulta useimmiten käy, väenpaljous ja meteli ja muu sellainen käy pitemmän päälle rasittavaksi, ja vetäytyminen väistämättömäksi. Cowley Roadilta löytyy tietenkin lukematon määrä kahviloita, baareja ja ravintoloita juuri tuota tarkoitusta silmälläpitäen, mutta eilen valintani osui ilahduttavaan marokkolaishenkiseen paikkaan nimeltä Kazbar, joka tarjoaa myös tapaksia. Paikan jäähdytetty minttutee ja varjoisa, ilmava holvaus olivat juuri sitä mitä väsynyt torivieras kaipaakin, ja lueskelinkin paikassa pitemmän aikaa.

Tällä hetkellä vapaa-ajanlukemistona on meneillään 30-luvulla otettu painos Everymanin kokoelmasta Sir Thomas Brownen (Pembroke College) kirjoituksia. Kyseinen Stuartien aikainen lääkäri (1605-1682) oli jo omana aikanaan tunnettu laajasta sivistyksestään, vielä laajemmista kiinnostuksen kohteistaan ja varsin valaistuneista näkemyksistään esimerkiksi uskonnon suhteen - vuosisata myöhemmin Brownea olisi taatusti luonnehdittu vapaa-ajattelijaksi. Uskonnollisen kuohunnan ja vainon 1600-luvulla hänen relativistinen näkemyksensä uskonnollisissa ja esoteerisissa asioissa on perin harvinainen ja erittäin virkistävä. Yhtäläisen harvinaislaatuista on Brownen taidokas proosa: rytmin, merkityksen ja sävyjen valitsijana Sir Thomas saattaa hyvin olla vertaansa vailla aikalaistensa joukossa.

Niin ilahduttava kuin Brownen Religio Medici onkin kaikessa uskonnollisessa laajakatseisuudessaan, pidän itse vielä kiinnostavampina kahta tutkielmaa, jotka alun pitäen oli tarkoitettukin suuren yleisön luettavaksi - Religiohan tuli ensisijaisesti kiertoon piraattiversiona Sir Thomaksen nolostukseksi ja harmiksi. Mainitsemistani tutkielmista ensimmäinen on Hydriotaphia: the Urne Buriall; or, a Discourse of the Sepulchrall Urnes lately found in Norfolk (1658). Otsikko kertoneekin paljon oleellista; Brownelle lähetettiin joitakin Norfolkissa esiin tulleita pronssikautisia tuhkauurnia (jotka ajoitettiin tuolloin tietenkin roomalaisiksi), ja näistä lähtökohdista monitieteellinen filosofi-lääkäri etenee erittäin vaikuttavaan, barokkiseen mutta punnittuun monologiin inhimillisistä hautauskäytännöistä, näiden implikaatioista sekä ihmissuvun kuolevaisuudesta itsestään. Nykylukijaa ilahduttaa vähän väliä Brownen todella terävä kyky yhdistellä asioita yllättävin, perin 'modernein' tavoin ja tarkastella oman aikansa dogmaattisia ideoita (kuten kristinoppia) hyvinkin kriittisessä sävyssä. Klassikkoa puolestaan ilahduttaa luonnollisesti Brownen perinpohjainen oppineisuus antiikin tekstien suhteen. Kieli on mitä kauneinta, ja tietty morbidi sävy - tietty tuhkan ja mullan maku, voisi jopa sanoa - lyö hurmaavasti läpi koko esseen koko sillä yhteenkietoutuvien merkitysten, symbolismin ja luonnontieteellisen spekulaation voimalla joka tekee 1600-luvusta niin äärimmäisen kiehtovan periodin. Lisähuomiona mainittakoon seikka jonka muistin vasta tänään, ja jonka tarkastin suurella mielihyvällä; Urne Buriall mainitaan myös Jorge Luis Borgesin suurenmoisen novellin Tlön, Uqbar, Orbis Tertius viimeisessä virkkeessä. Ei vähäinen komplimentti, se.

The Urne Buriallin kumppaniessee, samana vuonna ilmestynyt The Garden of Cyrus; or, the Quincunciall, Lozenge, or Net-work Plantations of the Ancients, artificially, naturally, mystically Considered, on ehkä vähemmän filosofinen mutta taatusti esoteerisempi tour-de-force, ja kuvastaa kaikkiaan vielä paremmin 1600-luvun länsimaisen oppineen synteesiä antiikin kirjallisuuden ja taiteen sekä koko myöhemmän mystisen ja tieteellisen tradition ristikkäisistä virtauksista. Tyylillisesti The Garden on lähes hengästyttävä, ajoittain hyvin luonnosmainen ja jopa tajunnanvirtaa lähenevä - mikä toisaalta sopii todella hienosti yhteen aiheen moniulotteisuuden kanssa. Tämä hermeettinen kuvaelma ei välttämättä avaudu ilman jonkinlaista aatehistoriallista taustatietoa, mutta kaikille Aby Warburgin jalanjäljissä kulkeville tai muuten vain antiikin jälkivaikutuksen ja länsimaisen filosofian/tieteen suhteesta kiinnostuneille se on todella suositeltavaa luettavaa.

Lopuksi - kun nyt liikutaan 1600-luvun kiehtovassa maailmassa ja monenkirjavien symboliikkojen äärellä - haluaisin suositella erästä jokseenkin uudempaa teosta, joka saattaa kuitenkin osoittautua varsin kiinnostavaksi. Klassikon asemaa en menisi sille sentään povaamaan (tehtäköön tämä myönnytys kun juuri on puhuttu Brownen tuotoksista...), mutta ainakin itseni The Palace of Oblivion -runokokoelma sai kiinnittämään huomiota Peter Davidsonin tuotantoon, ja tarkkaamaan sitä tulevaisuudessakin vastaavan varalta. Viime vuonna ilmestynyt, Carcanetin kustantama teos on sinänsä varsin ennakoitavaa postmodernia vetäytymistä kuriositeettikabinettien, katafalkkia peittävän tomuisen brokadin, naamioiden, arvoituksellisten liturgioiden ja alkemistisen kuvaston maailmaan - siis itse asiassa maailmaan joka on lähes yhtä sirpaloitunut ja merkityksiä ad hoc konstruoiva kuin omamme (ja luonnollisesti omammehan se onkin, ainoastaan heijastettuna taaksepäin) - mutta itseäni ainakin tälläinen lähestymistapa (tai pitäisi kai sanoa 'loitontumistapa') jaksaa aina välillä huvittaa. Teoksen loppupuolella runoilija siirtyy lähemmäs omaa aikaamme ja skotlantilaiseen kontekstiin; kaikkein räikein toiseuttaminen katoaa, mutta tietty enigmaattisuus, tietty symbolien ja piilomerkitysten etsintä arkipäiväisistäkin asioista säilyy ennallaan, ja tekee myös loppuosasta (nimeltään The Aberdeenshire Elegies) varsin inspiroivaa sadepäivän luettavaa.

Päivän sitaatit (yksi per käsitelty teos, kuten sopivaa on):

- "But man is a Noble Animal, splendid in ashes, and pompous in the grave, solemnizing Nativities and Deaths with equal lustre, not omitting Ceremonies of bravery in the infamy of his nature." (Sir Thomas Browne, The Urne Buriall, ch. 5)

- "Darknesse and light hold interchangeable dominions, and alternately rule the seminal state of things. Light unto Pluto is darkness unto Jupiter. Legions of seminall Ideas lye in their second Chaos and Orcus of Hipocrates; till putting on the habits of their forms, they shew themselves upon the stage of the world, and open dominion of Jove. They that held the Stars of heaven were but rayes and flashing glimpses of the Empyreall light, through holes and perforations of the upper heaven, took of the natural shadows of the stars, while according to better discovery the poor Inhabitants of the Moone have but a polary life, and must passe half their dayes in the shadow of that Luminary." (Sir Thomas Browne, The Garden of Cyrus, ch. 4)

- "In the house the glasses are shrouded, but, quickening to our voices, reveal

Our silvery voids, infinities of cloud, perpectives of obelisks and shadows.

Glimmering butterflies waver like fallen leaves in vacant passageways,

Mingling with the filaments of scented herbs, frost flowers, feathers of birds of New Spain.

Our lights, our quenchless lamps, shine unwavering as in Tullia's tomb,

But the wonderful pictures they honoured are lost to the blades and the flames.

Our books of secret histories, read by half-light in the octagonal mirror,

Retail once more the victories of Turnus, the abject death of Aeneas,

And Spain triumphant in the green waters off England."

(Peter Davidson, 'Returning at Evening', Palace of Oblivion VII)