Life in a flat ... area.

Tammikuun 26.-29. päivä kävin Alankomaiden Leidenissa, jonka LUICD (Leiden University Institute for Cultural Disciplines) järjesti tohtorikoulutettavien konferenssin nimellä Imagining Europe. Koska oma paperini (nimeltään "Omnes istae feritate liberae gentes – Literary Commonplaces and the Haziness of Northern Barbarian Iconosphere in Roman Ethnographical Imagination" sikäli kun asia tähän liittyy...) oli jo ensimmäisen konferenssipäivän ensimmäisessä sessiossa, jäi hermoilu, stressaus ja muu konferenssioirehdinta mukavan vähäiseksi, ja pystyin keskittymään sosialiseeraukseen ja kauniista vanhasta yliopistokaupungista nauttimiseen.



Leidenin väitetty historia ulottuu roomalaisaikaan asti, vaikkakin kaupungin latinannettu nimi Lugdunum Batavorum ('bataavien Lugdunum' erotuksena siitä kuuluisammasta kaimastaan joka nykyään on Lyon) ei viitannut antiikissa kyseisellä paikalla sijainneeseen kaupunkiin. Varsinaisesti alue alkaa näkyä lähteissä karolingiselta ajalta (800-luvulta) alkaen, ja kaupunginoikeudet Leiden sai 1260-luvulla. Ja tietenkin kaupungin kulta-aika alkoi 1500-luvulla muiden Alankomaiden ohella, vaikka asukkaat saivat osansa myös kamppailusta espanjalaisvaltaa vastaan. Ylipäänsä tällä ensimmäisellä matkallani Hollantiin tajusin miten helppoa historiasta tuttu kaupunkien puolustaminen padot murtamalla on alankomaalaisille lopulta ollut. Leidenkin on kanavien halkoma, ja kuulemma 1574 se kesti Alban herttuan piirityksen kun ympäröivän seudun annettiin tulvia ja kaupunkia muonitettiin vesireittejä pitkin.



Tunnetuin Leiden lienee kuitenkin arvostetusta ja maineikkaasta yliopistostaan (Universiteit Leiden), joka perustettiin vuonna 1575 Vilhelm I "Vaiteliaan" käskystä ilmeisesti hyvityksenä yllä mainitun espanjalaispiirityksen kestämisestä - täten se on Alankomaiden vanhin yliopisto. Konferenssimme aamukahvit ja plenaarisessiot pidettiin yliopiston komeassa päärakennuksessa (Akademiegebouw) Rapenburg-kadun/-kanavan varrella (en itse saanut koskaan selville kumpaan kulkuväylään nimi viittasi). Kirkkoa muistuttava habitus johtuu siitä, että päärakennus todellakin kuului aiemmin dominikaaninunnille, jotka tietenkin protestanttien noustua menettivät luostarinsa. Akatemiarakennuksessa on useampi antaumuksella museoitu luentosali sekä modernisoitu, katettu sisäpiha jossa on pienimuotoinen rintakuvagalleria ylipiston maineikkaimmista jäsenistä.



Ja niitä jäseniä löytyykin sangen mukavasti: Justus Lipsius, Hugo Grotius, Jacob Gronovius, ja vaikka ketä... uudemmista humanisteista tietenkin pitää mainita Johan Huizinga. Kuvaan olen ottanut vain oman henkilökohtaisen suosikkini, Joseph Justus Scaligerin (1540-1609), joka isänsä Julius Caesar Scaligerin tavoin oli intohimoisen parrankasvattajan lisäksi merkittävä filologi, ediittori, ja kirjanoppinut. Scaliger nuorempi, kiivas protestantti, uskoi muun muassa sangen tyypillisesti kaikkien uskonriitojen johtuvan pelkästään huonosta grammatiikan tajusta - mistä syystä hän pyrkikin äärimmäiseen tarkkuuteen tekstintulkinnassaan. Mutta luennoinnista ei J. J. pitänyt: hän nimenomaan suostui Leidenin-professuuriin (jossa häntä oli edeltänyt maineikas juristi Justus Lipsius) sillä ehdolla ettei hänen tarvitsisi opettaa laisinkaan. Ilokseni sain myös keskustella konferenssin cocktail-tilaisuudessa Scaliger-instituutin puheenjohtajan kanssa - vaikka 1500-luvun klassillisen oppineisuuden tuntemukseni alkoikin vaikuttaa nolostuttavan vähäiseltä noin viiden minuutin jälkeen...



Leiden on kuitenkin lähes Oxfordin veroinen paikka mitä tulee itsensä valistamiseen aiheesta kuin aiheesta, etenkin jos kyseinen aihe kuuluu humanioraan. Jo ensimmäisen konferenssipäivän lounastauolla, kunhan olin ensin hetimiten tukevoittanut esityksen jälkeisen polvientutinan, otin suunnan kohti Pieterskerkiä (vanhankaupungin tärkeintä maamerkkiä), ja sen kyljessä sijaitsevaa, kovasti suositeltua (ja itsekin hyväksi havaitsemaani) kirjakauppaa Burgersdijk & Niermans, joka tunnetaan myös paremmin nimellä Templum Salomonis, ja joka on myös kytköksissä Brillin akateemiseen kirjapainoon. Niin, tosiaan... leidenilaisista kirjapainajistahan voisi puhua pitkäänkin... Mutta riittäköön nyt jos toteaa että maineikas kustantaja- ja painajasuku Elzevir oli leidenilainen (samoin kuin nimeään kantava moderni painotalo Elsevier), ja renessanssihumanisti ja kirjanpainaja Christophe Plantin toimi niinikään kaupungissa. Jordaan Luchtmans puolestaan aloitti kirjakauppa- ja painamisbisneksensä kaupungissa 1680-luvulla, ja hänen painotaloonsa pohjautuu myös Koninklijke Brill.



Kun tämä nyt kerran taas meni tähän kirjoista puhumiseen, niin annanpa sitten pakkomielteelleni kaiken vallan ja avaudun myös koko Leidenin-reissun hienoimmasta kokemuksesta, nimittäin Bibliotheca Thysianasta (se on yllä olevassa kuvassa tuo matala kulmatalo). Kyseinen kirjasto perustettiin 1655 vain muutamaa vuotta aiemmin nuorena kuolleen kirjahullun juristin Johannes Thysiuksen kokoelmaa varten. Kirjastorakennus, niin ikään Rapenburgin varrella, on Alankomaiden ensimmäinen julkiseksi kirjastoksi suunniteltu tila, ja se toimii nykyään vain harvoille ja valituille avattavana museona. Thysiuksen jättämälle perinnölle, jolla oli tarkoitus jatkaa kirjaston kokoamista, kävi näet 1700-luvun puoliväliin mennessä hassusti, ja näin ollen kokoelman keskeytynyt karttuminen teki uuteen ja tilavampaan kirjastoon muuttamisesta tarpeetonta - onni bibliografisessa onnettomuudessa.



Bibliotheca Thysiana on paitsi rakennuksena kaunis, myös sisältää uskomattomia aarteita sekä kirjojen että varhaismodernin eurooppalaisen kirjastoirtaimiston muodossa. Oli muun muassa kiinnostavaa havaita, että Englannin puolella Samuel Pepysin yksityiskirjastossaan promotoima kirjojen järjestäminen koon mukaan oli käytössä myös Thysiuksen kirjastossa. Niin ikään erityisen hulppea kirjaston lisävaruste oli aito 1700-lukulainen kirjakaruselli, jonka toimintaperiaatetta yllä oleva puuleikkaus valaisee. Sääli vain että kirjaston sisätilojen kuvaaminen sai tapahtua vain omaan käyttöön, niin että hienosta karusellihäkkyrästä että nyt kuvaa näe. Kaikkein hienointa antia kirjastovisiitillämme olivat kuitenkin - yllättäen - ne kirjat itse. Kirjaston kuraattori oli ystävällisesti ottanut esille konferenssimme teemaan, Eurooppaan, tavalla tai toisella liittyviä opuksia, ja melkoisen onnenpotkun seurauksena nämä sisälsivät peräti kolme sellaista teosta jotka olen aina halunnut nähdä omin silmin.



Varhaisin oli suurenmoisin puuleikkauksin kuvitettu ja jyhkeällä fraktuuralla painettu Nürnbergin Kronikka (1493), jota syystä pidetään eräänä kauneimmista inkunaabeleista (1400-luvun puolella painetuista kirjoista). Toinen äärettömän esteettinen ja monella muullakin tavalla kiehtova inkunaabeli oli samaten esillä ollut Hypnerotomachia Poliphili (1499), jonka painoi kovasti fanittamani Aldus Manutius Venetsiassa. Kysyttyäni asiaa sain nähdä että Aldina-painon maineikas emblemi, ankkurin ympärille Festina lente -lausahdusta kuvaten kietoutunut delfiini, ei tuossa vaiheessa vielä toiminut painotalon symbolina, mutta sen sijaan se löytyi kirjan lukuisten arvoituksellisten ja vahvan symbolisten kuvitusten joukosta. Ihan kiva oli myös muuan kirja joka oli kuulunut (kuten sen komeasti kullattu kansi kertoi) George Villiersin, Buckinghamin 1. herttuan ja Stuart-kuninkaiden suosikin, kirjastoon. Se ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla että sain todistaa sitä kirjapainotaidollista ja emblemaattista suurenmoisuutta joka on Astronomicum Caesareum (1540). Saksalaisen renessanssimatemaatikon ja astrologi-kartografi Petrus Apianuksen kuuluisin teos on aivan eittämättä kauneimpia varhaisia painettuja kirjoja, ja sen lukuisat pyörivät ja toisiinsa limittyvät kehät ja diagrammit tekivät siitä varmasti erittäin haastavan painettavan.

No niin, nyt on tämäkin hehkutus hehkutettu. Ehkä menen vähän viilentymään hetkeksi parvekkeelle!

Descriptio Hiberniae, pars IV: Caisleán Bhun Raithe

Joko Irlanti-postaukset kyllästyttävät...? Sepä hyvä, koska muutama on vielä luvassa! Julistinhan näet taannoin postaavani jotain myös Irlannin-ekskun pääasiallisesta linnakohteesta, Bunrattyn linnasta. Vierailimme paikalla valitettavan kiireellisellä aikataululla torstai-iltapäivänä, niin että linnan ja sen ympäristön Folk Parkin kiertämiseen jäi aikaa vain noin tunti. Tämä ei oikeastaan riitä asioiden perinpohjaiseen tutkimiseen, niin että jos olette aikeissa visiteerata, varatkaa ihmeessä enemmän aikaa. Jos vanhojen asioiden tutkimiseen kuitenkin väsähtää, eikä noin tunnin tai puolentoista välein kulkevaa bussia jaksa odotella ulkosalla, voin suositella läheistä The Creamery -pubi/ravintolaa, jossa aiemmassa postauksessa mainittu Irish Stew tuli syötyä. Kannattaa tarkastaa.

Paikan historiasta sanottakoon ainakin se, että kivilinna on tietenkin normanniperua, siinä 1200-1300 -lukujen taitteessa Thomas de Claren rakennuttama. Kyseinen suku ei kuitenkaan päsmäröinyt alueella kauaa, sillä Thomaksen poika Richard kaatui Thomondin (Tuadhmhumhain, eli Pohjois-Munster) kuninkaita O'Brieneita vastaan taistellessaan, eikä linnakaan kauaa ehjänä pysynyt moisen jälkeen. Lyhyen uuden normannimiehityksen jälkeen linna jäi pysyvästi irlantilaisille, ja nykyinen rakenne on munsterilaisen MacNamaran klaanin peruja. Monikaan linnassa tätä nykyä näytillä olevista esineistä ei liene noilta ajoilta peräisin, tai ei ainakaan ole kuulunut linnan tuonaikaiseen kalustukseen/sisustukseen - kuten tämäntyyppisissä kohteissa tapaa olla laita, on valtaosa rekvisiitasta tuotu varmasti muualta. Komeat ja taatusti vanhat ovat kyllä nuo pääsalin seinää koristavat irlanninhirven (Megaloceros giganteus) jättimäiset sarviparit. Vaikka itse laji kuoli sukupuuttoon yli 7000 vuotta sitten, on sarvia löytynyt Irlannin soista kautta historian sisustuselementeiksi asti.

Irlannin historian perusteemoja näyttäisi olevan alueellisten valtablokkien ja mahtisukujen kahinointi, eikä Thomond ollut poikkeus: viimeistään 1470-luvun puolivälissä Bunratty linnoineen oli siirtynyt MacNamaroilta O'Brieneiden haltuun. Takaisin englantilaisiin käsiin linna päätyi, kun Barnabas O'Brien, Thomondin kuudes jaarli antoi Parlamentin joukkojen miehittää Bunrattyn ennen loikkaamistaan Englantiin. Kuuluttuaan 1700-luvun Studdertien suvulle linna jäi 1800-luvun alussa asumattomana heitteille perheen muutettua läheiseen modernimpaan kartanoon, ja koko paikka pääsi ilmeisesti rapistuman sangen pahasti. Raunioitumisen keskeytti
Standish Prendergast Vereker, Gortin 7. varakreivi, joka 1950-luvulla kunnostutti linnan.

Linnan esineistö on eklektinen mutta melko harmoninen yritys luoda kuva 1500-1600 -lukulaisen asuinlinnan sisustuksesta, ja kun tiedot huoneiden käyttötarkoituksista näyttäisivät säilyneen kohtuullisen hyvin, on yleinen efekti paitsi vaikuttava, myös informatiivinen. Kaikki löytyy: vankila, keittiöt, suuri sali, pieni sali, makuuhuoneita, linnanherran solarium (siis paikka missä ollaan yksin, solus, ei mitään ruskettumiseen liittyvää...) ja mitä sitä nyt saattoikaan tarvita jotta elämä olisi edes jokseenkin miellyttävää vihamielisten irlantilaisten (olipa linnan omistajana sitten normannit tai toiset irlantilaiset...) ympäröimänä.

Erityisen ilahduttava kohde Bunrattyn Castle and Environs on ympäröivän Folk Parkin takia - ilahduttavuutta lisää se että kyseisen kohteen toteutuksessa ei oltu ehkä kuljettu sitä kaikkein kliseisintä, neliapiloita ja shillelagheja viljevää irlantilaisuus-tulkinnan polkua. Päinvastoin ote oli oikeastaan kansatieteellinen, ja perinteiset rakennusmallit, elinkeinot ja esineet tuotiin esille vähäeleisesti ja kummemmin luennoimatta. Välillä - etenkin koska päivän myöhäinen hetki ja sään epäsuotuisuus olivat häivyttäneet kaikki muut vierailijat - tunnelma oli erittäin autenttinen, ja hetkittäin saattoi jopa kuvitella tarkkailevansa parin vuosisadan takaista kylää, joka vain sattui olemaan oudon autio.

Descriptio Hiberniae, pars II: Ailtireacht, etc.

Eli postataanpas joitain arkkitehtonisluonteisia kuvia - toisin sanoen tähän luokkaan kuuluvat useimmat nähtävyyksiksi luokiteltavat kohteet. Täytyy sanoa että yleisesti ottaen kyseisellä saarella on hauskinta vain olla/kuljeksia, puhua ihmisille, istua pubeissa ja aistia ilmapiiriä; mutta välillä tietenkin tulee vastaan linnoja, aidosti vanhoja kirkkoja ja kaikkea sellaista mitä nyt saataa haluta tutkiskella. Tässä yhteydessä en sano vielä mitään Bunrattyn linnasta, sillä se ansaitsee mielestäni ihan oman postauksensa.

Limerick (Luimneach) ensin. Isoin ja ehkä kaupungin puolelta eniten panostusta osakseen saanut kohde on ilmiselvästi King John's Castle Shannon-joen yli johtavan Thomond Bridgen luona. Vuoden 1200-paikkeilla valmistunut linna oli tietenkin tarkoitettu vakiinnuttamaan joitain vuosikymmeniä nousua tehnyt anglonormannien valta Munsterissä. Linnaa piirittivät sitten monessa yhteydessä niin irlantilaiset lordit kuin Cromwell ja Wilhelm Oranialainenkin. Kaikesta tästä tarjotaan linnan kolmessa näyttelyssä yllin kyllin tietoa - kaiken sen puuhatoiminnan, re-enactmentin ja 'elämyksellisyyden' ohella johon nykyään aika monet historialliset kohteet ovat turvautuneet. Eli jos haluatte nähdä vahanuken kuningas Juhanasta (joka ei siis koskaan käynytkään Limerickissä) niin kolutkaa kaikki tarkkaan. Tästä huolimatta linnan perustuksissa tehdyt arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet kaikenmoista jännittävää, jopa viikinaikaise Hlymrekrin talonpohjia, ja siksi kyseinen osio saakin suositukseni.

Toinen ihan kiinnostava kohde on The Hunt Museum, joka on toiminut 1700-lukulaisessa entisessä tullikamarissa vasta vuodesta 1997. John ja Gertrude Huntin yksityiskokoelma museoitiin 1970-luvulla, ja on ilahduttavan eklektinen sekoitus kaikenlaista kiinnostavaa, kuten tämänlaatuisilta kokoelmilta voi odottaakin. Irlannin ja Manner-Euroopan pronssikausi on mainiosti esillä, samoin monensorttiset keramiikat (joista nyt en erityisemmin välitä edelleenkään mutta väliäkö tuolla...), mutta kaikkein merkillisin esine on huomattavan kookas puinen kouros-tyyppinen veistos, joka on radiohiiliajoitettu (British Museumissa) 2000-luvulle eaa. Ilmeisesti kyseessä on egyptiläinen originaali, joka on 600-luvulla eaa. uudelleenmuokattu Kreikassa. Kasvot ovat turmeltuneet ja myöhemmin korvatut, mutta asento on täysin egyptiläinen hiustyylin taas muistuttaessa kreikkalaisten efebien sellaista. Hämmentävä esine.

Kolmas näkemisen arvoinen pytinki itse Limerickin kaupungissa on St. Mary's Cathedral vuodelta 1168. Torni lisättiin 1300-luvulla, ja nykypäivänä kirkossa on kaikenlaista kiinnostavaa nähtävää, mm. erinäisiä inskriptioita ja Wilhelm Oranialaisen piiritysarmeijan ampumia tykinkuulia. Kaikki edellä mainitut kolme kohdetta sijaitsevat aivan lähellä toisiaan ns. englantilaisen kaupungin alueella King's Islandilla. Näin ollen niiden katsomiseen ei valtavan kauaa mene, ja aikaa jää todennäköisesti myös Bunrattyssä käyntiin. Mutta siitä lisää toiste.

Vaan on niitä kirkkoja Galwayssäkin (Gaillimh). Kaupungin katedraali on perin uusi (1960-luvulta) mutta ainakin kokoa löytyy (samoin kuin aika harmillisen graafisia abortinvastaisia lehtisiä peräpenkeille siroteltuna...). Kuvan pistin lähinnä havainnollistamaan tuota Corrib-joen tulvivaa tilaa. Sateet aiheuttivat monellakin kolkalla Brittein saarilla tulvia tuossa menneellä viikolla, ja Irlannissa luoteis- ja keskiosat olivat niitä kovimmin koeteltuja.

Paljon vanhempi ja huomattavasti keskeisemmin kaupungin vanhan osan mukavien katujen tuntumassa sijaitseva kirkko on The Collegiate Church of St. Nicholas vuodelta 1320, Irlannin suurin keskiaikainen jatkuvassa käytössä ollut kirkko. Mutta jos nyt aivan rehellinen olen niin itse kirkkoa kiinnostavampi oli tuossa sen viereisellä kadulla lauantaina pidetty Farmers' Market, jollaisia on tietenkin vähän joka kaupungissa näillä saarilla. Mainioita mahdollisuuksia tutustua paikallisiin tuotteisiin ja esimerkiksi juustoerikoisuuksiin. Irlannissa ne huomionarvoisimmat juustot ovat tietenkin erinomaisia pitkään kypsytettyjä cheddareita.

Galway on tunnelmaltaan Limerickiä boheemimpi, opiskelijaisempi, rennompi ja vähemmän kyräilevä - sanalla sanoen siis mukavampi. Tunnelma on myös merellisempi, sillä Shannonin laaja ja pitkä suistoalue oikeastaan tekee Limerickistä ennemminn joenvarsikaupungin. Galwayssä sensijaan on molemmat, ja Spanish Archin (An Póirse Spáinneach) luo kävellessä saa hyvin todennäköisesti sieraimiinsa meren tuoksahduksen. Eli mitä se nyt sitten onkaan - merilevää ja kuollutta kalaa. Jee. Niillä kulmilla on myös Galway City Museum, viime vuoden uutuus (johon itse asiassa liittyy tuo kuvassakin muurin takaa kurkkaava valkea osio). Joka tapauksessa meren läheisyyden aistii myös kalaravintoloissa, jotka Galwayssä ovat oikein hyviä - kuten tulemme huomaamaan seuraavassa tai sitä seuraavassa postauksessa.

Sitten on kai sanottava vielä sana tai pari Dublinista (Baile Átha Cliath), mutta sen arkkitehtonisten tai muidenkaan nähtävyyksien luettelointiin en kyllä rupea. Sitä paitsi itsellänikin oli siellä käytettävissä vain yksi ilta, niin että voin vain kehoittaa käymään itse paikan päällä. Tämä lyhyempi visiitti vahvisti sitä edellisellä kerralla saatua vaikutelmaa että kelpo kaupunki on kyseessä. Kaikkia pääkaupunkeja lähes symptomaattisena vaivaava ynseyskään (joka oikeasti on tietenkin kulttuurinen meemi) ei saa irlantilaisia sortumaan samalle tasolle ... hm, sanotaanko vaikka omien helsinkiläistemme kanssa. No offence.

The National Treasure

Se! On! Auki! Vihdoin viimein näiden kaikkien kuukausien odottelun jälkeen tuo oma lähiömuseoni, The Ashmolean, on avattu! Eilen oli ensimmäinen avajaispäivä, mutta kaiken varalta kävin siellä tänäänkin, joskin vain tunnin kierroksella eilisten neljän sijaan. Hauskaa - joskin hieman yllättävää - on se että ihmismassa ei ole aivan käsittämättömän valtaisa, vaan ainoastaan poikkeuksellisen taaja museoon. Täytyy kuitenkin myöntää ettei mikään väenpaljous olisi saanut allekirjoittanutta pysymään poissa... täytyihän nimittäin sekä arkkitehtuuri että näyttelyesineet tarkastaa perin pohjin. Tuloksena oli kaikinpuolinen ihastuminen instituution kokoelmiin, ja ennen kaikkea valtaosaan niiden näytteilleasettelua.

Lyhyt historiallinen kertaus lienee paikallaan: Ashmolean Museumin, Britannian vanhimman museon, pohjana toimi John Tradescant vanhemman ja nuoremman Lambethiin, Lontooseen kokoama Museum Tradescantianum tai lyhyemmin vain The Ark, joka koostui niin luonnonhistoriallisista kuin antropologisistakin kuriositeeteista. Tämän yleisölle auki olleen kokoelman keplotteli itselleen Tradescant nuoremman kuoleman jälkeen Sir Elias Ashmole, tuo lipevä ja vaikutusvaltainen rojalisti, alkemisti ja opportunisti. Liitettyään mukaan oman kokoelmansa manuskripteja ja antikviteetteja Ashmole korjasi kunnian itselleen ja dedikoi nimeään kantavan museon Oxfordiin vuonna 1683. Lontoo hävisi pahasti, sillä British Museum avautui vasta 76 vuotta myöhemmin.

Nykysijaintinsa museo sai vuonna 1845, kun se muutti ns. Old Ashmolean -rakennuksesta Broad Streetiltä Sir Charles Cockerellin suunnittelemaan jokseenkin pönöttäväiseen pytinkiin St. Giles'in ja Beaumont Streetin kulmaan. (Älkää haukkuko rakennusta täkäläisten kuullen - britit ovat niin sentimentaalisia kerrannaistyyliensä suhteen...) Kokoelman kasvaessa (esim. minolaisella materiaalilla) tilat kuitenkin jäivät auttamattomasti pieniksi, ja tähän puutteeseen tämä uusin restaurointi puuttui etevällä kädellä. Tarkemmin sanoen käsi kuului arkkitehti Rick Matherille, joka on museo- ja yliopistorakennusten veteraani.

Matherin aikaansaannosta ei voi kuin ihailla (sillä eiköhän valitusten ja reklamoinnin aikakin koita parinkymmenen vuoden sisällä...); valoa ja pystysuoraa tilaa hyödynnetään erinomaisesti, sillä niistä tontilla ei ole puutetta. Sen sijaan ulospäin uusi rakennus ei näy juuri lainkaan lukuunottamatta St. Giles'ille avautuvaa sivusisäänkäyntiä. Keskusportaikko on huikean kaunis, ja näyttelytilojen suunnittelussa on käytetty järkeä ja luovuutta yhtäläisesti. Runsas lasin hyödyntäminen ja vitriinien taitava asettelu avaavat tilaa, toimivat suunnistuksen apuna ja johdattelevat seuraaviin aiheisiin. On hyvä että kaupungissa, jossa wanhanajan museaalista perinnettä edustavat jo Pitt Rivers -museo ja Museum of Natural History, on uskallettu ottaa museologisesti ainakin parinsadan vuoden harppaus. Kumpikin museotyyppi on tietenkin itsessään arvokas ja kaivattu. Lisäksi uudessa Ashmoleanissa infotaan varsin kiitettävästi (ehkä melkein liian kanssa) museoalan haasteista, konservointiprosesseista ja vastaavasta. Erityisen hauska esimerkki on koskemaan kutsuva kokeilu siitä, kuinka kumuloituva ihmiskosketus voi kuluttaa niinkin vankkoja materiaaleja kuin hiekkakivi ja messinki. (Itse olin 7340:s koskettaja - eli alkupäähän pääsin). Kellariholveissa sijaitsee kahvila, ja katolla aika huikea terassiravintola.

Nyt seuraa luettelo erityisesti mieleenjääneistä kohteista. Toimikoon se jonkinlaisena esimerkkinä myös Ashmoleanin kokoelman kirjavasta luonteesta ja ilahduttavasta variaatiosta.

• Egyptin 'nollannen dynastian' kuninkaiden Narmerin ja 'Skorpionin' rituaalinuijat (E.3631-2), jotka olivat massiivisen suuria - tätä en ollut aiemmin tajunnut, ja ilahduin kovasti.
• Faarao Taharqan ka-pyhäkkö 800-luvulta eaa. (koko pyhäkkö siis - vau).
• Osa Marmor Pariumia! Siis sitä 260-luvun eaa. historiallista inskriptiota Parokselta.
• The Alfred Jewel. Soma hely, jos sellaisista nyt sattuu tykkäämään.
• Päällikkö Powhatanin viitta/seinävaate Jamestownin perustamisen ajoilta.
• T. E. "Arabian" Lawrencen asu vuosilta 1916-18 (emiiri Faisalin lahja tälle).
• Harvinaisen hieno phurba - rituaalitikari Tiibetistä (1200-1400 -luvut?).
• Suppea mutta todella ilahduttava kokoelma suurmoguliperiodin miniatyyritaidetta.
• Paolo Uccellon Caccia notturna (n. 1470), hemmetin hieno.
• Tintoretton Risurrezione (1570-luku), penseä aihe mutta oiva toteutus.
• Rubensin tulkinta Gemma Augusteasta (1626), lähinnä hämmentävä.

Siinä vain muutamia juttuja ikäänkuin esimakuna. Kaikki näyttelyt eivät olleet itse asiassa vielä valmiita, ja lisää materiaalia ilmestyy näytille vielä kauan. Eli siis tarjolla oli suunnattomasti kaikkea hyvää, mutta toki joitain risujakin täytyy jakaa - mitä pointtia missään muuten olisi?

• Hissien edustat, pesuhuoneet ja takaportaat ovat ahtaat ja epäkäytännölliset. Toisaalta tungos ei tule varmaan olemaan liian ahdistava kävijämäärien normalisoituessa.
• Egyptiläinen osio, jonka valtaosa rempattiin vähällä rahalla ja nopealla aikataululla joskus 1990-luvun alussa, näyttää nyt todella vaatimattomalta uuden osion rinnalla. Harmi.
• Muut epäkohdat ovatkin sitten makukysymyksiä: itse esimerkiksi en kestä katsoa kahtakaan kappaletta maiolica-keramiikkaa tai flaamilaisia hedelmäasetelmia, ja molemmille oli kyllä varattu ainakin yksi huone täällä. (Argh.)

Eli siis miinukset jäävät auttamattomasti plussien jalkoihin. Vaikka jo näin avajaisviikonloppuna tuli nähtyä paljon, luulen että Museosta tulee niin rutiininomainen käyskentelykohde, että lopulta valtaosan näyttelyistä tuntee kuin omat taskunsa. Siihen tähdäten.

"When once I went to Londontown..."

Viikko vierähti niin aktiivisessa artikkelin kirjoittelussa ettei vähään aikaan ole moista koettu. Näin ollen pidin vähintään kohtuullisena tehdä perjantaina päiväretki Lontooseen ja kokea hieman küldüüriä. Tavoitteeksi otin käydä sekä British Museumin Moctezuma-näyttelyssä että Anish Kapoorin töitä esittelevässä Royal Academy of Artsissa.

Ensimmäisenä oli vuorossa BM, joka kyllä lunasti aika hyvin kaikki odotukset. Atsteekit (joiden oikeaa nimeä Mexíca näyttely muuten promotoi tuon konventionaalisen sijaan...) ovat aina aihe, jota voi käsitellä perin ennalta-arvattavasti ja jopa tietoisesti etäännyttäen, mutta tämä näyttely oli paitsi odotetusti informaatiorikas ja todella hienoja esineitä sisältävä, myös kiitettävän moniarvoinen ja osoittelematon asenteessaan mm. ihmisuhreihin, Cortézin edesottamuksiin ja muihin aiheisiin joiden yli ei aina näissä jutuissa päästä. Kiitos näyttelyn, muutamiksi vuosiksi lähes uinahtanut (tai ainakin enemmän mayakulttuurin suuntaan siirtynyt) kiinnostukseni Väli-Amerikan korkeakulttuureihin nousi jälleen, mistä johtuen kävinkin eilen korjaamassa Blackwellin käytetyistä kirjoista parempaan talteen Inga Clendinnenin teoksen Aztecs (Cambridge University Press, 1991) joka on oikein suositeltava uudehko yleisesitys mexíca-kulttuurin sosiaalisesta ja uskonnollisesta puolesta.

Muuten ehdinkin katsomaan British Museumista vain valikoituja paloja - vaikka ainahan se näin on, ellei ole useampi päivä aikaa. Tällä kertaa keskityin kiinalaisen jaden, japanilaisen keramiikan ja kelttiläisen rautakauden osioihin. Kiinnostavana reaktiona rankkaan ja taidehistoriaakin sisältäneeseen työviikkoon havaitsin näet Kreikka- ja Rooma -osastoihin kävelemisen aiheuttavan välittömän puutumisen. Jotain muuta, siis.

Kahvitauon jälkeen suuntasin Bakerloo-linjaa pohjoiseen, Maryleboneen. Toisin kuin olin aluksi ymmärtänyt, ei Bell Streetillä sijaitseva, sangen pieni Lisson Gallery kuitenkaan ollut pääasiallinen näyttelyn Kapoor-näyttelyn järjestäjä, vaan kaikkein kiinnostavimmat teokset olivat esillä Royal Academy of Artsissa. Palatessani takaisin päin kävin myös Bell Streetillä sijaitsevassa antikvariaatissa nimeltä Archive Bookstore. Paikkaa leimaa todella hurmaava bibliografinen kaaos, mutta hinnat ovat todella edulliset ja ajan kanssa löytöjä olisi varmasti tullut runsaanlaisesti. Tyystin epätyypillistä itsehillintää osoittaen tyydyin vain kokoelmaan Hilaire Bellocin runoja (todella keskinkertaisia... Belloc oli mainio prosaisti, mutta olisi saanut pysyä visumminkin sillä saralla). Oli aika ilahduttavaa havaita vasta myöhemmin junassa, että myös uusin Times Literary Supplement oli havainnut kyseisen pikku antikvariaatin ja kirjoitti siitä oikein lämpimään sävyyn.

Takaisin taiteeseen. Anish Kapoor (s. 1954, Mumbai), CBE, tuskin kaipaa kummempia esittelyitä modernien kuvanveistäjien joukossa. Lontoossa asuvan taiteilijan kuuluisimpia töitä ovat Chicagon Cloud Gate (2004), Sky Mirror (2001) sekä RAA:ssakin näytteillä oleva Svayambh (2007), joka ainakin itseeni teki kaikkein suurimman vaikutuksen. Kyseessä on siis massiivinen vahakappale, joka liikkuu lähes huomaamattoman hitaasti kiskoilla halki neljän huoneen ja jättäen jälkensä oviaukkoihin, ihan kuin joku avuton, suunnaton eliö, jonkinlainen vahadinosaurus joka on liian pehmeä tähän maailmaan. Hurja, omalaatuinen ja todella vaikuttava teos. Samaa värjättyä vahaa materiaalinaan hyödyntää myös uudempi Shooting into the Corner (2008-9), jossa kahdenkymmenen minuutin välein erikoisvalmisteisella ilmanpainekanuunalla nurkkaan (tai tässä näytteillepanossa naapurihuoneeseen) ammuttu vaha muodostaa teoksen prosessinomaisesti. Kuulemma tarkoitus on samalla sanoa jotain luomisprosessin pakollisesta raakuudesta. Olkoon miten on, itse pidin Svayambhista enemmän. Joka tapauksessa näyttely oli erittäin hieno ja sisälsi monia, monia muitakin teoksia oikeastaan kaikilla Kapoorin tekniikoilla toteutettuna, alkaen niistä 80-luvun pigmenttitöistä. Suosittelen lämpimästi kaikille.

Through Hereford (Caerffawydd)...

Päätin muutama päivä sitten - varsin epätyypillisen spontaanisti vieläpä - lähteä tiistaina päiväretkelle jonnekin Oxfordin ulkopuolelle, eikä kohteen löytäminen tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Olin näet kuullut aivan Walesin ja Englannin rajalla sijaitsevasta pikkukylästä, Hay-on-Wye nimeltään, joka kuulosti erinäisistä syistä oivalliselta määränpäältä... mutta siitä lisää myöhemmin. Onnekaan sattuman kautta matka Hay-on-Wyehin kulkee järkevimmin Herefordin kautta, joten sain samalla reissulla kaksi kiinnostavaa kohdetta. Siispä, "up from the platform and onto the train" ja matkaan. Valitettavasti suoria vuoroja Oxfordin ja Herefordin välillä menee vain muutaman kerran päivässä, niin että junan vaihtaminen on enemmän kuin todennäköistä - varsinkin koska Walesiin ehtiäkseen on lähdettävä liikkeelle luonnottoman aikaisin. Oman vaihtoni suoritin Great Malvernissa, joka on herttaisen tylsä kylpyläkaupunki - kuulemma viktoriaaniset seurapiirit kiinnostuivat siellä vierailusta, kun havaittiin että sen lähdevesi "contains nothing at all"... Joten eipä siitä sen enempää.

Herefordissa ei itse asiassa ollut aikaa hukattavaksi, sillä jatkoyhteyden lähtöön oli vain reilu tunti, mutta kyllähän moisessa ajassa yhden katedraalin käy hyväksymässä. Kyseinen pytinki on rakennettu aivan normannivalloituksen jälkeen, siinä 1070-luvulla, ja sisältää muutamia todella näkemisen arvoisia kohteita. Eniten mainostettu on ehdottomasti Mappa Mundi, vellumille (vasikannahalle) toteutettu suuri maailmankartta 1200-luvulta. Koska pidän kartoista tavattomasti, oli se tietenkin erittäin hauska nähdä...

Vielä paljon ilahduttavampi kohde - etenkin liittyessään alkusoittona niin perin kirjojentäyteiseen päivään - oli kuitenkin katedraalin kahlehdittu kirjasto - yksi laajimmista koko Euroopassa. Kyseessähän on siis sellainen metallikettingein hyllyihin kammitsoiduista koodekseista koostuva kirjakokoelma, joita useimmat keskiaikaiset kirjastot olivat. Herefordin katedraalikirjastossa on yllättävää lähinnä hyvän kunnon lisäksi se, että näin perin laaja kokoelma kuului ei-luostarikirkolle. Ilmeisesti kuitenkin tietyt Herefordin piispat (ainakin St. Thomas de Cantilupe) pitivät hyvää huolta kokoelman kartuttamisesta mittoihin, joihin monet luostarikirjastotkin olisivat olleet tyytyväisiä...

Klassikolle erittäin kiinnostavia olivat myös kokoelman nimiöluettelot: koska kahlehditussa kirjastossa opukset olivat hyllyllä selkä sisäänpäin, täytyi niiden sisällön käydä ilmi muualta, useimmiten joko erillisistä nimilipukkeista tai hyllyn päähän kiinnitetystä listasta. Näissä listoissa riittikin tutkittavaa - piti hyvin vähältä etten jäänyt bussista niiden takia. Etenkin jäin pohdituttamaan, kun näin eräässä manuskriptissa Augustinuksen olevan liitettynä Didymoksen töihin... tämä tietenkin selittyi (lopulta, haastateltuani kirjastonhoitajaa asiasta) sillä että kyseessä ei olekaan Didymos "Bibliolathes" Augustuksen ajalta, vaan (itselleni aiemmin tuntematon) Didymos Aleksandrialainen 300-luvulta jaa, kristitty kirjoittaja. Se siitä mysteeristä - itse olin jo keksinyt koko liudan paljon hauskempia teorioita...

Muutenkin Herefordin katedraali on oikein mainio kohde, jos sattuu olemaan muutama tunti aikaa käytettäväksi. Jonkinlaisena myönteisenä enteenä päivän saldolle olisi ehkä voinnut tulkita myös tuon näytillä olleen keskiaikaisen kirja-arkun: ihan kätevä kuljetusmetodi, mikäli yhtään enempää olisi tullut hankittua kantamuksia. Sillä seuraavaksihan olemmekin jo Walesin puolella, ja kohteena on... [rumpuja, symbaaleita ja muuta asiaankuuluvaa...]

"Summer is a moving creature"

No niin, onkin ehtinyt vierähtää kotvanen tuosta edellisestä postauksesta... En aio sen kummemmin asiaa pahoitella, koska huvin vuoksihan tätä tehdään ja omalla ajalla muun puuhan lisäksi. Kuluneella viikolla ei ole yksinkertaisesti ollut liiemmin aikaa kirjoitella - oli näet vieras käymässä, niin että päivät kuluivat lähinnä kaupunkia esitellessä sekä yleisesti vapaa-ajan merkeissä. Tosin valokuvia on tullut näpsittyä varastoon tulevaakin ajatellen. Ajattelinkin tässä lähinnä postata jonkinlaisen kuvareportaasin siitä, mitä kesäisessä Oxfordissa voi tehdä - ties vaikka siten houkuttelisin lisää tuttuja vieraisille. Voi siis esimerkiksi :

1. Kävellä kesäistä vihreyttä fiilistellen.

2. Tutkia collegejen ja muiden pytinkien arkkitehtuuria.

3. Kiivetä University Churchin torniin, josta on ihan hienot näköalat.

4. Käydä kasvitieteellisessä puutarhassa ihmettelemässä outoja kasveja Imperiumin kaikista kolkista...

5. Nauttia perinteinen high tea - 'The Rose'-teehuone on erityisen hyvä.

6. Piipahtaa välillä vaikka Lontoossa (vain reilun tunnin matka).

7. Käydä Pitt Rivers -museossa hymyilemässä kalloille.

8. Syödä perinteistä pubiruokaa.

Ynnä tietenkin sellaiset perinteiset huvit kuin punting, josta jo raportoinkin, mutta jota tietenkin kannattaa harrastaa ihan vain navigointitaitojen pitämiseksi hengissä. Ja jos valtaosa kohteista on sellaisia joista olen jo tässä blogissa maininnut, todistaa se vain sen, etten suurin surminkaan veisi vieraita testaamattomiin paikkoihin. Voihan sillä olla myös jotain tekemistä sen kanssa, ettei näin pienehkössä kaupungissa kuitenkaan rajattomasti kohteita ole, etenkin jos jättää yksityiskohtaisen arkkitehtonisten hienouksien kahlaamisen vähemmälle. Sillä kuten Maxkin on sanonut: "Mainly architectural, the glories of Oxford."

Kulunut viikko on myös nähnyt kaupungin luonteen varsin selkeän muuttumisen - pitempään täällä asuneet kertovat sen olevan jokakeväinen ilmiö, jonka vastakohta tapahtuu syksyllä. Opiskelijat, eritoten perustutkinto-opiskelijat, näet häippäsivät Trinity Termin loputtua, ja muutaman päivän ajan koko kaupunki oli täynnä patjoja, kirjoja ja muuta autoihinsa tunkevia vanhempia ja näiden jälkikasvua. Nyt jäljellä ovat yliopistolaisista lähinnä fellow't, jatko-opiskelijat ja muu tutkijaväki, joka ei tietenkään lähde täältä enää kulumallakaan. Sen sijaan kadonneen opiskelijakunnan tilalle ilmestyivät lähes välittömästi alati kasvavat turistimassat. Näin ollen kaduilla on hieman toisenlainen tunnelma, kirjastoissa on huomattavasti väljempää, ja vellovia ryhmiä oppaidensa perässä saa väistellä ärtymykseen asti. Vaihtelevan ja mukavan vapaaviikon jälkeen on kuitenkin varsin hauskaa myös istua jälleen tutkimuksen ääreen ja jatkaa siitä mihin jäi.

Museum of the History of Science

Vaihteeksi museosunnuntai ainaisten kävelyjen vastapainoksi. Pitt Riversin lisäksi toinenkin Oxfordin museo on osaltaan säilyttänyt vanhanaikaisen Schatzkammermaisen viehätyksensä, nimittäin "Old Ashmoleanissa" toimiva Museum of the History of Science Broad Streetillä - jonne siis suuntasin tänään. Kyseinen instituutio on monellakin tapaa merkittävä, mutta erityisen tärkeä se on heille, jotka haluavat nähdä mahdollisimman kattavan valikoiman Elias Ashmolen ja John Tradescant nuoremman luomaa kokoelmaa. Varsinainen Ashmolean Museumhan lähes tuossa naapurissani on nimittäin tällä hetkellä hyvin suurisuuntaisen remontin kourissa, ja avautuu yleisölle aikaisintaan marraskuussa. Puhuin tässä eräänä päivänä kyseisen museon aigeialaisen kokoelman kuraattorin kanssa, ja sain kuulla kiinnostavia vihjeitä uuden museon rakenteesta. Mutta siitä lisää tuonnempana.

Siis: mikä tekee kyseisestä tieteenhistorian museosta niin erityisen? Ensiksikin se toimii vuonna 1683 valmistuneessa Old Ashmoleanissa, joka on maailman vanhin ensisijaisesti museokäyttöön tarkoitettu rakennus. Koko Ashmolean Museum toimi kyseisessä osoitteessa vuoteen 1894 asti, jolloin taide, antikviteetit ja arkeologiset jäänteet siirrettiin nykyiseen museorakennukseen Beaumont Streetille (joka siis tällä hetkellä on remontissa). Broad Streetille jäi muun muassa Ashmolen mittava valikoima astrologisia vempaimia sekä muuta kiinnostavaa, joka muodosti nykyisen kokoelman perustan. Nykyisellään MotHoS (ei virallinen lyhenne tietääkseni...) voi ylpeillä maailman laajimmalla astrolabien kokoelmalla, joista varhaisimmat ovat 800-luvulta Syyriasta! Oo... Itsehän olen todella heikkona kaikkiin mystisen oloisiin metallisiin (pseudo-)tieteellisiin instrumentteihin niinkuin juuri astrolabeihin, armillaarikehiin ja sensemmoisiin, joten voitte kuvitella innon jolla syvennyin kokoelmaan. Erityisen ilahduttavia olivat arabialaiset ja persialaiset astrolabit 1000-1400 -luvuilta - joukon huipentumana itsensä safavidishaahi ‘Abbāsin omistama massiivinen ja muutenkin vaikuttava yksilö. Myös kemiaan, fysiikkaan, lääketieteeseen ja muuhun liittyvää materiaalistä jäämistöä oli runsaasti, kuten erittäin laaja ja kaunis kokoelma varhaisia mikroskooppeja pääasiassa 1700-luvulta sekä aivan hurmaava tosite frenologian kurssille osallistumisesta vuodelta 1825! Suosittelen lämpimästi - etenkin kun museo on Pitt Riversin tavoin maksuton.

Sananen itse Sir Eliaksesta ja kokoelman synnystä. Elias Ashmole (1617-1692) oli rojalistisen poliitikon ja heraldisen virkamiehen uransa lisäksi merkittävä antikvaarikko, harrastelija-astrologi sekä alkemian tuntija. [Viimeksimainittu erityisesti selittää sympatiani... Ashmole mm. keräsi ja toimitti Theatrum Chemicum Britannicumin, joka on erittäin merkittävä kokoelma lähinnä 1500-luvun alkemistisia tekstejä.] Tärkeimpänä Ashmolen kontribuutiona tulee kuitenkin pitää hänen elämänikäisen keräilynsä luomaa monitieteellistä kokoelmaa antikviteetteja, harvinaisuuksia ja korvaamattomia manuskripteja, jotka hän lopulta 1677 lahjoitti yliopistolle, ja joista luotiin maailman ensimmäinen yliopistollinen museo. Ashmolen kirjasto oli niinikään perustana Ashmolean Librarylle, joka valtavasti laajentuneessa ja nykyiseltä sponsoriltaan uuden nimen saaneessa muodossaan on siis Sackler Library. Manuskriptit ovat tätä nykyä kylläkin Bodleianin hellässä (joskin kenties hivenen mustasukkaisessa) huomassa - merkittävimpinä kannattaa ehkä mainita Ashmole Bestiary 1300-luvulta sekä itsensä John Deen v. 1577 kopioima kappale Thomas Nortonin traktaatista Ordinall of Alchymy.

Ashmole ei kuitenkaan luonut suunnatonta kuriositeettikabinettiaan yksin; etenkin botanististen, minerologisten ja zoologisten harvinaisuuksien osalta kokoelma ei olisi mitään ilman John Tradescanteja, isää ja poikaa, jotka maineikkaina botanisteina ja keräilijöinä olivat luoneet oman kokoelmansa 1600-luvun alkupuolen kuluessa Lambethiin - tämä muodosti Englannin ensimmäisen yleisölle avoimen museon. Tämän Museum Tradescantianumin Ashmole sai haltuunsa 1664 nuoremman Tradescantin kuoleman jälkeen keinoin jotka eivät välttämättä olleet yksiselitteisesti rehellisiä, päätellen leskirouva Ester Pooks Tradescantin nostamasta oikeusjupakasta. Niin tai näin, ehkä kokoelmien yhdistyminen ja päätyminen Oxfordiin oli näin retrospektiivisesti ihan hieno asia. Osaltaan tästä kokoelman kahtalaisesta alkuperästä on muistuttamassa Old Ashmoleanin ikkunoiden lasimaalauksissa esitetyt vaakunakilvet, joista ylävasemmalla oleva kuuluu Tradescanteille, alavasemmalla taas Ashmolelle.