Not such a cruel month at all

Lienee aika jonkinlaisen retrospektiivipostauksen, jonka pohjalinjana voisi kai olla tietty skeptisyys T. S. Eliotin markkinoimaa huhtikuun julmuutta kohtaan. Ihan mainio kuukausi kaiken kaikkiaan - mikä ei tietenkään vähennä The Waste Landin (1922) säkeen mainioutta. Alkupuoli oli priimaluokan työskentelyaikaa - Sacklerin ja Bodleianin lisäksi myös Rhodes Housen komeassa Commonwealth Libraryssä, ja loppukuu oli omistettu myöhästyneelle pääsiäislomalle Suomessa. Oxfordissa oli kevät edennyt jo kuun alkupuolella ilahduttavan pitkälle... Narsissit ja koristeomenapuut (vai onko tuo nyt sitten kirsikka?) olivat kukassa St. Gilesin kirkon hautausmaalla. Totean vain jälleen kerran, että hautakivet ja versova kasvillisuus on aika oivallinen yhdistelmä. Toisaalta niin on myös hautakivet ja lumi, tai hautakivet ja syksyn lehdet. Itse asiassa hautakivet ovat aina tosi jees. Morbidia? Eihän toki.

Suomen-visiitin huippukohdat liittyivät tietenkin yleisesti ystävien, kaverien ja perheen näkemiseen, mutta tämän lisäksi muutama (ylläri ylläri...) ruokaan liittyvä seikka aiheutti aivan erityistä iloa. Kaikkein huikein asia oli aivan epäilemättä isäpuolen Virossa metsästämän metsäkauriin nauttiminen Sunday roastina - en ole ehkä koskaan maistanut mitään niin mureaa lihaa. Täydellistä, sanalla sanoen. Hyvin lähelle tätä ilahduttavuutta kuitenkin kipusi pikkuveljeni a:n kanssa koordinoitu pizzanpaistosessio aidossa leivinuunissa. Jauhopeukaloaan viime aikoina erittäin vakuuttavassa määrin kehittänyt a hoiti taikinapuolen, kun taas itse pääsin paremmin omilleni täytevastaavana.


Tuore mozzarella di bufala Campana (DOC), kirsikkatomaatit, parmankinkku, ryhdikkään kitkerä rucola, artisokka sekä muut klassiset täytteet tekivät omalta osaltaan pizzakokeilusta joltisenkin menestyksen, vaikka itse sanonkin. Useimmille syöjille uutena aluevaltauksena oli myös tomaattia vaille jätetty pizza bianca, jota nykyäänkään ei kovin paljoa tapaa Italian ulkopuolella, mikä on sääli sinänsä. Esimerkiksi mitä simppeleimmällä prosciutto-herkkusieni -yhdistelmällä varustettu valkea pizza on lähestulkoon ylittämätön, kunhan vain muistaa sivellä pohjalle kunnolla hyvää oliiviöljyä ja käyttää mieluiten aitoa mozzarellaa.


Muuten Suomen-visiitti sujui erittäin rauhallisissa merkeissä yksiä häitä lukuunottamatta. Täytyy kuitenkin todeta että pohjoinen ulottuvuus kärsi alitajuisesta vertailusta saarivaltakunnan kukkeaan huhtikuuhun: Savon sydanmailla ensimmäiset krookukset olivat hädin tuskin puskeneet ulos mullasta. Ja tämä kieltämättä sai T. S. Eliotinkin säkeen tuntumaan ajankohtaiselta...

Huomenissa olisi sitten kai May Day - vaan mitä silloin tapahtuikaan, kuulette ehkä joskus myöhemmin. Viimeistään kuukauden kuluttua... Ennalta tiedän jo monen jutun näkemisen riippuvan juurikin siitä, kuinka aikaisin kykenen itseni sängystä ylös kiskomaan - ja näin ollen tämänkin kirjoittaminen tähän vuorokaudenaikaan ei välttämättä ennakoi mitään poikkeuksellisen hyvää menestystä. Laitetaan nyt vielä kirjallisuusaspektin kannalta tuo Eliotin asiaankuuluva The Waste Landin osuus tähän loppuun:

1. The Burial of the Dead

April is the cruellest month, breeding

lilacs out of the dead land, mixing

memory and desire, stirring

dull roots with spring rain.

Winter kept us warm, covering

earth in forgetful snow, feeding

a little life with dried tubers.

Pet Food, or, (assisted) bunny suicides

Loppuvuoden iloihin kuuluu tietenkin myös riista, ja kun Covered Marketin M. Feller, Son & Daughter, kaupungin korkeatasoisin luomuteurastaja, esittelee jahtien saalista näin komeasti, on siitä aika vaikea kävellä ohitse noin vain. Vakaana aikomuksenani on joku päivä laittaa ainakin fasaania, mutta ensi alkuun päätin valita jotain jonka käsittelystä löytyy jo kokemusta. Eli kania! Ja itse asiassa (vaikka itse sanonkin) tämä italialaistyyppinen valkoviinissä haudutettu kani onnistui oikein mukavasti. Kreikkalainen kouneli me aspri saltsa on hyvin samanlainen, ja ehdottoman herkullinen.

Eli otetaan kani (ja se naapurin Nappe kannattaa tosiaan jättää rauhaan...) - aina parempi jos jo valmiiksi nyljetty -, puhdistetaan pupunen ja paloitellaan halutun kokoisiksi paloiksi - vähintään viiteen, ettei tule liian isoja könttejä. Keuhkoista, sisäelimistä, rintakehästä ja muusta kannattaa keittää riistaliemi - itselläni oli tähän vaiheeseen aikaa vain tunti, joten liemestä ei tullut läheskään niin mukavaa kuin oli voinut. Siltikin, haaskata ei sinun pitämän! Mausta vehnäjauhot suolalla, pippurilla ja hyvin hienoksi hakatulla timjamilla, ja pyörittele kaninpalat siinä. Ruskista oliiviöljyssä, ja kun ovat mukavan ruskeita, vähennä lämpöä ja lisää puolikas sitruuna viipaloituna. Paistele näitä kunnes sitruuna ikäänkuin alkaisi karamellisoitua tai sinnepäin, ja lisää sitten n. 10 salvianlehteä silputtuna, yksi pieni peperoncino murskattuna sekä ainakin viisi valkosipulinkynttä ohuelti pilkottuna. Paista joitain minuutteja, ja lisää sitten vajaa puoli pulloa valkkaria sekä riistaliemi. Hauduta tiiviin kannen alla ainakin 45 minuuttia ja mieluiten niin pitkään että kani alkaa irrota luistaan. Tässä vaiheessa nosta lihat hetkeksi pois ja sakeuta kastike nopeammin kiehuttamalla mukavan siirappiseksi herkuksi. Lihat takaisin pataan, maun tarkistus, persiljasilppua päälle ja tarjolle! Uunissa ruskistetut perunat käyvät aika hyvin kaveriksi, ja pannulla paistettu lehtimangoldi olisi todella klassinen.

Kuten totesin, yllä oleva tapa laittaa kania on aika laajalle levinnyt Välimeren maissa - itse tunnen italialaisen ja kreikkalaisen metodin, mutta on helppo kuvitella vastaavat reseptit myös Iberian niemimaalta. Koko idean toi takaisin mieleen paitsi arvoisa lihakauppias Feller, myös äsken naurettavan halvalla (Bordersin loppuunmyynnistä) hankkimani Guy Grieven ja Thomasina Miersin kirja The Wild Gourmets (Bloomsbury 2007), jossa yhdistyvät kaksi nykypäivän suosittua trendiä - elämyksellisyys ja ruuanlaitto. Vinkkejä eräelämään tarjotaan avokätisesti, samoin metsästykseen; ja kun saalista on lopulta saatu, klassisen yksinkertaiset, välillä leirielämään mukautetut ohjeet varmistavat, ettei sitä repun pohjalta löytyvää sikanautapurkkia tarvitse edelleenkään avata... Oikein inspiroivia ohjeita kaiken kaikkiaan.

Kirjasta löytyy myös jänisragùn ohje, mutta itse laitoin tätä klassista italialaista lihakastiketta kesällä kanista - jänistä ei silloin ollut tarjolla, ja vaikka kani ei maultaan pystykään pitkäkoipea imitoimaan, tuli kauan hauduttamalla kastikkeesta silti varsin muhevaa. Perusidea on oikeastaan kaikille ragùille yhteinen: pohjana on soffritto, eli sipulin, porkkanan ja varsisellerin hakkelus, jota freesataan kauan ja hartaasti, loppuvaiheessa hienoksi hakatun porsaankyljen kanssa. Tähän lisätään sitten erikseen ruskistettu liha, laakerinlehdet, muskotti, pippuri, hieman tomaattia (vaikka 'valkeita' ragùjakin on), ja viini (tämäkin jakaa mielipiteitä tai oikeammin siis tarjoaa variaation mahdollisuuksia: sekä valkeaa että punaista tiedetään käytettävän). Haudutusajan täytyy olla todella pitkä - kunnes liha irtoaa luista ilman voimankäyttöä. Siinä vaiheessa poistetaan lihat pannusta, perataan ne, ja hienonnetaan ne repimällä ja silppuamalla riittävän pieneksi. Palautetaan pannuun, annetaan vielä hautua jonkin aikaa, tarkastetaan maku, ja tarjotaan oikeaoppisesti pappardellen ja parmigianon kera. Tukeva mutta herkullinen pasta.

Kun nyt italialaisista resepteistä on puhe, niin (ah!) muistot harhailevat viime kevääseen, jolloin kävin erään iloisen seurueen mukana Suomen Rooman-instituutista käsin Olevano Romanon pikkukaupungissa Lazion kukkuloilla, ja maistoin herkullista tryffelitäytteistä kanirullaa artisokkien kera. Olevano on perinteinen Villa Lanten väen herkuttelumatkojen kohde, eikä syynä ole ainoastaan paikallisten viinien mainious - ehkä vielä tärkeämpi houkutin on ravintola Sora Maria e Arcangelo, joka tunnetaan usein vain nimellä Villisikaravintola. Paikan spesialiteettina on nimittäin ollut jo iät ja ajat liekitetty villisika, mutta suoraan sanoen listan muut herkut ovat viime vuosina nousseet paljon kiinnostavammiksi vaihtoehdoiksi. Ravintolaa on näet vaihtunut johtamaan uusi sukupolvi, ja tässä tapauksessa tulokset ovat olleet mitä hienoimmat: Michelin on jo huomioinut paikan, ja menyyssä yhdistyy Italian vuoristokeittiön parhaat ainekset erinomaisiin ideoihin ja taitavaan toteutukseen. Voin sanoa syöneeni Sora Mariassa eräät elämäni parhaista aterioista, eikä nälkäkään ole ikinä jäänyt vaivaamaan. Jos liikutte seudulla tai edes päivämatkan päässä - käykää! Se on sen arvoista.

Villisikaravintola on kuulunut Rooman-instituutin väen kantapaikkoihin jo ainakin 1960-luvulta asti, sillä perinne on ikuistettu nostalgisin ja joka retkellä toistetuin sanakääntein Jaakko Suolahden kirjaan Viiniretkillä Italiassa (1970). No huoh... nyt tuli ikävä sinne taas.

L'Arabesque

Edellisestä postauksesta onkin jo ehtinyt vierähtää liki kuukausi... Vaan mitäpä tuosta - täällä on nimittäin ollut etupäässä työntäyteistä aikaa. Kuten jo aiemmin sanoinkin, täytyy käyttää hyväksi tämä kirjastojen väljyys, vaikka viime päivinä onkin jo ollut merkkejä ilmassa yliopistoväen lomaltapaluun suhteen. Artikkeli valmistuu ihan kohtuullista tahtia, ja saatan jopa pystyä lähettämään raakaversion pyydettynä päivänä, yeah. Lisäksi syntyi nopeammalla aikataululla ja jokseenkin tajunnanvirtaisasti artikkeli Villa Lanten Ystävät ry:n vuosikirjaan. Tuollaiset pienet ja stressittömät kirjoitusurakat ovat erittäin tervetulleita isompien projektien väliin - etenkin jos ne eivät varsinaisesti kriisiytä suurempien projektien aikatauluja.

Olisikohan vuorossa taas kirja- vai ruokapostaus? (Olen näet itsekin havainnut tämän temaattisen polarisoitumisen, mikä kai kertoo vain rutinoitumisesta... Täällä oleminen ei enää tunnu turisteilulta, mitä se ensimmäiset pari kuukautta jossain määrin olikin, vaan perinjuurin arkiselta aherrukselta. Mutta lupaan että jahka seuraava erä apurahaa tulee ja pääsen taas ekskursioita tekemään tuossa vähän syksymmällä, saatte luettavaksenne myös muunsorttista materiaalia.) Itse asiassa päätös on varsin helppo tällä kertaa: pidin näet eilen pienen kutsuvierasillallisen, jonka kulinaarisena teemana oli Lähi-Itä. Alunperin tarkoituksenani oli vetää koko menyy lävitse libanonilaisittain, mutta syystä tai toisesta mukaan tuli lopulta enemmän persialaisen keittiön tuotoksia.

Valmistautuminen alkoi oikeastaan jo tiistai-iltana, jolloin löin lukkoon ruokalistan (ei sillä etteikö siihen olisi vielä tullut muutoksia, mutta ainakin pystyin luonnostelemaan jonkinlaisen ostoslistan...) Keskiviikosta käytin ison osan Cowley Roadilla etsiskellen kuiva-aineita ja mausteita, löytäen ilokseni ja yllätyksekseni kaiken tarvittavan (mitä ei koskaan voisi käydä Suomessa...), ja tarkastelin vaihtoehtoja tuoretavaroiden suhteen. Torstaina pidin työpäivän, mutta perjantaina kävin sitten hakemassa tuoreet yrtit & lihat valmiiksi katsotuilta myyjiltä.

Suuruudenhuulluuksissani olin jälleen kerran tehnyt ruokalistasta sangen mittavan, mistä johtuen perjantai-ilta kului jo eräitä osioita valmistellessa. Ja olihan syynä toki sekin että tietyt ruokalajit nyt vaan kertakaikkiaan paranevat saadessaan muhia yön yli jääkaapissa. Iltapuhteena toteutin siis imam bayildin, tuon klassisen munakoisohöystön, paahdoin osan lampaasta leipäsien täytteeksi, sekä haudutin mukavaksi lammas-mustasilmäpapu-kurpitsa-padan. Niin ja oliivit olin laittanut marinoitumaan itse imrpovisoituun liemeen jo edellisellä viikolla.

Lauantaina aloitin sitten puoli kahdentoista aikoihin varsinaisen kokkauksen, joka onneksi tapahtui valtaosin vuokraemännän keittiössä tuolla kolme kerrosta alempana - Jenny oli sopivasti viikonlopun poissa, ja sanoi lainaavansa sekä keittiötä että ruokailuryhmää käyttööni vallan mieluusti. Loistavaa.

Lauantain kontolle oli kaikesta ennakkovalmistelusta huolimatta jäänyt kaikenlaista: persialainen naudanlihapata sarviapilalla, ruohosipulilla ja persiljalla höystettynä, okrat kanelisessa tomaattikastikkeessa, linssisalaatti (sillä samalla reseptillä johon olen jo tässä mediassa aiemminkin viitannut...), zereskh polo eli sahramiriisiä voissa paahdettujen rusinoiden ja zereshk-marjojen kera, hummusta (tietty...) tabbouleh-salaattia, sekä egyptiläiseen reseptiin pohjautuvia mutta Jamie Oliverin kautta välittyneitä leipäsiä, joiden täytteeseen se perjantaina paahtamani lammas silputtiin. Leipäset paahdettiin sitten uunissa mukavan rapeiksi, ja päälle ripoteltiin runsaalla kädellä za'atar -mausteseosta. Täytyy muuten sanoa (kiitolliseen sävyyn, etenkin tässä suomenkielisessä kontekstissa josta kiitokset eivät asianosaiselle välity...) että vuokraemännän kaasuliedellä oli erittäin nopeaa, ammattimaista ja hauskaa laittaa ruokaa. Harvemmin on tullut yhtä chefeisä olo... Vieraitakin ateria taisi miellyttää, ja itse oli erityisen ilahtunut vieraiden mukana saapuneesta karhunvatukkapiiraasta (tehty itse poimituista marjoista!) joka oivallisesti korvasi allekirjoittaneen puutteet sokerileipuriuden (tai sen puoleen kaiken muunkin leipuriuden) jaloilla kentillä. Kiitos kaikille!

Sunnuntai kuluikin sitten kaiken ruuanlaittourheilun jälkeisessä lepäilyssä. Lähdin käveleksimään Summertowniin, jota edellisenä iltana oli kehuttu, ja se osoittautuikin varsin viihtyisäksi kaupunginosaksi. Tosin tapani mukaan olin taas pihalla juhlapäivistä, joten en ollut osannut varautua kaikkien paikkojen olevan kiinni. Nyt on joku pyhä täällä taas, samoin huomenna. No niin tai näin, taattu sunnuntain huvitus on The Sunday Timesin lueskelu. Itse asiassa siinä on tekemistä tunneiksi, ja mikäpä olisikaan sateisena sunnuntai-iltapäivänä rattoisampaa. Kera pistaasikulhon.

"This week I've been mostly eatin'..."

Liekö sitten jäänyt Suomen-keikalta jonkinlainen gourmand-vaihde päälle, mutta tällä viikolla olen jaksanut kirjastossa istumisen lisäksi myös tehdä ruokakokeiluja, ainakin muutamia. Saattaahan osasyynä olla myös ilmaston väliaikainen viilentyminen jotensakin järkeviin asteisiin, niin että ylipäänsä tekee mieli syödä mitään. Toisaalta olen myös siirtynyt lukemaan päivät Sackler Libraryssä, joka on huomattavasti Bodleiania viileämpi, lähes luolamainen tila. Jee.

No joka tapauksessa, sunnuntaina päätin maksimoida dietaarisen suojautumiseni kaikensorttisilta flunssapöpöiltä, ja valmistin taas kimchi jjigaeta - tällä kertaa en kuitenkaan siitä perinteisestä kiinankaalipohjaisesta kimchistä, vaan kokonaisista retikoista naatteineen kypsytellystä herkusta, jota kutsutaan nimellä ggakduki. Tällä kertaa käytin lampaanlihaa, ja ohessa nautin höyrytettyjä ja kevyesti etikoituja parsakaalinlatvoja sekä perinteikkäinä kimchi-lisukkeina riisiä ja huoneenlämpöistä tofua - joista viimeksimainittu kieltämättä miedontaa aika sopivasti ruuan yleistä potkua. Paitsi että ateria maittoi mainosti, se myös teki tehtävänsä, ja pieni orastanut kurkkukipu katosi sen siliän tien... Tosin niin pitkälle en menisi että väittäisin kimchin torjuvan sikainfluenssan - kyseessä oli varmaan vain pieni kylmettyminen.

Maanantaina huvitti siirtyä toiselle puolen Euraasiaa, ja koska merenelävien syömisestä oli kulunut jo jonkin aikaa, toteutin pienimuotoisen spaghetti ai frutti di maren. [Ja ei, ei hajuakaan miksi tuo kuva ei suostu tulemaan tuohon oikein päin - yrittänyt olen... feel free to lend a helping hand, anyone] Sen verran kuitenkin fuskasin etten ostanut kaikkia meriötöjä erikseen ja tuoreena kalaliikkeestä, vaan koska ruokakaupassa oli samana päivänä tulleita valmiita lajitelmia jokseenkin tuoreen oloisia simpukoita, katkarapuja ja mustekalanpaloja, tyydyin sellaiseen. Tiedän, ei mikään professionaalin valinta, mutta niin paljon helpompaa - ja liemestä tuli silti aikamoisen herkullista. Täytyy kuitenkin tunnustaa että peperoncinoa olisi voinut ehkä olla vähän urheammin... vaikka toisaalta edellisen päivän kimchi-chili lähestulkoon kielellä vielä maistuikin.

Toissapäivänä (siis onko tänään torstai? taas sekaantuu päivät - no sovitaan argumenti causa että torstaihan se) halusin vain jotain nopeaa ja maanläheistä, jota syödä hyvän leivän kanssa, joten valinta osui kolmanteen lempikeittiööni, nimittäin syyro-libanonilaiseen, ja sen tyyliin laitettuun linssisalaattiin. Hyvin helppoa: keitetään Le Puyn linssejä (koska ne pysyvät parhaiten koossa, ja ovat tietysti maultaan erinomaisia) porkkanan, kuminan ja sipulien kanssa kunnes ovat kypsiä; valutetaan ja jätetään maustumaan oliiviöljyn, saksanpähkinäöljyn, sokerin, pippurin ja sitruunamehun muodostaman kastikkeen kanssa, kunnes ovat huoneenlämpöisiä. Tällöin lisätään silputtu persilja, minttu, tomaatit, sipuli (raaka siis, ne keittojuurekset on poimittu pois ja dumpattu tässä vaiheessa) ja vesikrassi (tms. sinappikasvi, vähän pippurinen mieluiten maultaan). Itse heitin vielä mukaan fetanlopun. Helppoa ja hyvin juurevaa. Saksanpähkinäöljy antaa koko kimaralle aivan mainion maun.

Eilen ja tänään olen keitellyt kokoon kanikastiketta pappardelle al ragu di congilioa varten, mutta siitä raportoin myöhemmin, kun tiedän miten se onnistui. Jos raportoin, siis. Itsekriittistä on, myönnetään... Jaa, mainitsenpa vielä tässä ruoka-asioiden yhteydessä myös hauskasta löydöstä, suorastaan uudesta tuttavuudesta. Gentleman's Relish on tuotteen nimi, ja sitä valmistetaan ainoastaan Elsenhamin pikkukylässä salaisella reseptillä, kuten on ollut asian laita jo vuodesta 1828. Kyseessä on siis anjovistahna, jota perienglantilaiseen tapaan levitetään ennenmuuta paahtoleivän päälle, mutta jonka käyttötarkoitukset ovat itse asiassa hyvin monipuoliset. Itse olen kokeillut sitä jo lihapullataikinassa ja munakokkelin mausteena - toimii molemmissa.

Mitä elämään muutoin tulee, on se ollut jokseenkin työpainotteista - mutta mikäs siinä, kun on oikein ilahduttavaa istua väljissä, viileissä kirjastoissa päivät. Tänään kylläkin pidin vapaapäivän, ja kuljeskelin kaupungilla välillä lueskelemaan pysähtyen; nähdäkseni kaksi vapaapäivää viikossa ei ole kuitenkaan aivan kohtuutonta, kun ottaa huomioon että lauantai on kuitenkin täällä ihan normaali työpäivä. Jotain kummaa oli tekeillä myös Bodleian Libraryn ja Clarendon Buildingin välisellä sisäpihalla: juhlateltta, erittäin fiinit tuolit, baaritiski ja kaiken sortin livreepukuista palvelusväkeä oli jo paikalla... veikkaisin että joku obskyyri akateeminen rituaali on jälleen kerran kyseessä. Niistä ei tässä kaupungissa ole pulaa, varsinaisesti.

Making Monday matter...

Mikäli olette niitä ihmisiä joille maanantai merkitsee ärtymystä, väsymystä, ahdistusta tai muuta vastaavaa, saatatte kuulua myös siihen ryhmään, jonka alkuviikon angstiin auttaa hyvä ruoka. Itsehän olen molempien ryhmien jäsen, joten kovin tukkoisen kirjastotyöskentelyn jälkeen ajattelin jatkaa eilen alkamaani reseptienkokeilukimaraa - raaka-aineena tällä kertaa itsetehdyt marokkolaiset lihapyörykät eli keftat. Lihapullataikinahan kuuluu niinikään siihen ruokajoukkioon, joka yleensä paranee saadessaan maustua yli yön ennen kypsentämistä. Näin ollen olin eilen tehnyt taikinan, josta väänsin myös ensimmäisen erän ruuaksi, ja tänään käytin materiaalista lopun. 'Marokkolaisenhan' kyseisestä massasta tekee lampaanliha, mausteiden monilukuinen joukko (tärkeimpänä ras el-hanout) sekä runsas lehtipersiljan määrä.

RUOKALAJI I: Ruokaisa keftapannu

Itseasiassa tämä olisi voinut sopia maanantaille - koko ruokalajin olemus on jotenkin lohturuokaisa... Mutta niin tai näin: keftat siis ruskistetaan oliiviöljyssä (jos haluaa, voi lisätä loppuvaiheessa rinnalle valkosipulia, muttei suinkaan ole pakko), lisätään tomaattimurska, silputtu tuore korianteri, ras el-hanout sekä ripaus sokeria (vaikka hunajan käyttö olisi toki autenttisempaa). Annetaan hautua kunnolla ainakin puolisen tuntia, kunnes soosi on mukavan tanakkaa, ja käännellään pulleroideja siinä. Suolataan ja pippuroidaan, ja sitten tehdään sopivat kolot pullien väliin, ja rikotaan nelisen kananmunaa paistumaan niiden sekaan. Kun häränsilmät ovat soveliaan kypsiä (personal preferences), tarjotaan suoraan pannusta hyvän rapean leivän kera, persiljasilpulla ryyditettynä.

RUOKALAJI II: Sitruunainen keftatagine

Tähän ei tietenkään tarvitse nimestä huolimatta olla aitoa tagine-pataa, vaan normaali paksupohjainen kannellinen kasari tai pannu riittää. Käytä puolet voita ja toinen puoli oliiviöljyä. Kuullottele sipulisilppua, chilisilppua ja inkiväärisilppua (varokaa inkiväärin liiallisuutta, ettei tule turhan kitkerää kaiken sitruunankin takia...) sekä hyppysellistä sahraminluotteja, kunnes sipuli alkaa just saada väriä. Tässä vaiheessa lisätään korianterisilppu ja yhden sitruunan mehu. Ehkä vähän hunajaa. Lisätään pari-kolme desiä vettä, ja kun kiehuu, asetellaan keftat joukkoon varoen. Kansi päälle, ja annetaan kiehua aika pienellä lämmöllä puolisen tuntia, käännellen keftoja välillä. Tämän jälkeen nostetaan kansi pois, käännetään lämpöä vähän kovemmalle ja asetellaan sitruunanneljännekset pullien väliin, ja kiehutellaan ripeästi niin että liemi sakenee juuri sopivaksi. Persiljasilppua päälle ja tarjolle kuten edeltäjäkin - runsaan rustiikkisen leivän kanssa.

Näillä piristyy synkempikin maanantai.

"A day inaugurated in the right spirit"

Sananen englantilaisista aamiaisista. Itsehän en ole sanomattoman innostunut aamiaisten syömisestä ylipäätään - tuntuu että ruoka täytyy ennen puoltapäivää usein pakottaa alas kurkusta - mutta asuessa tuhdeista aamiaisistaan tunnetussa maassa tuntee jonkinlaista puolitiedostettua painostusta (täysin omassa päässään kehkeytynyttä siis) ryhtyä aamiaisensyöjäksi. Toki olen kotimaassakin nauttinut silloin tällöin englantilaistyylisistä täyden serveerauksen aamiaisista, mutta niissä se pointti onkin ollut etenkin kiireettömän, vapaapäiväisän ja viihtyisän aamun vietosta - ja ilahduttavaahan moinen onkin. Siis tietenkin kulinarististen elämysten lisäksi, koska tosiasiahan on että klassisen Full Englishin maut miellyttävät makuaistia vaikka ainekset raskaanpuoleisia ovatkin.

Toisena ja ehkä tärkeämpänä motiivina ruokailurytmini muutokselle tulee nähdä se, että Bodleianista (tai Sackleristä sen puoleen yhtälailla) on vähän hankalaa lähteä lounastamaan kesken työpäivän. Ei ole kyse siitä etteikö lähettyviltä ruokaa saisi - vaikka mitä on tarjolla, mutta kun se kaikki on valmisruokaa, etupäässä voileipiä and such, jollaisten mättäminen päivittäin olisi lopultakin todella epäviisasta. Näin ollen olen yrittänyt viedä asioita siihen suuntaan, että syön tukevan aamiaisen, päivällä otan kahvin jossain välissä, ja toisen aterian syön vasta illalla kotosalla, kun voin sen itse kokata. Näyttäisi toimivan ihan hyvin.

Tänään siis laitoin tuhdinpuoleisen aamiaisen, mutta korvasin ne kovin rasvaiset lihatuotteet savusillillä (kippers), johon usein törmää aamiaisruokana, ennen muuta Skotlannissa. Hyvää oli. Enköhän tässä joskus laittane vielä ihan klassisista klassisimmankin aamiaisruuan, nimittäin devilled kidneys, joka muutaman harjoittelukerran jälkeen ei ole kovinkaan hankala ruoka, ja perin edwardiaaninen kaiken muun hyvän lisäksi.

Skotlannista puheenollen: törmäsin eilen Turl Streetillä toimivaan viskikauppaan! En tutkinut sen tarkemmin, koska olin menossa muualle, mutta puoti pitänee käydä tarkastamassa tässä joskus, vaikka se pikkuhiukkasen turisteisalta vaikuttaakin. Niin tai näin, valikoiman pitäisi olla aika lailla monimuotoisempi kuin Suomessa. Eilen törmäsin myös ehkä näyttävimpään kauppahallituotteeseen toistaiseksi (ja pahoittelut eläinystäville - jos vaikka tulkitsisimme hain surullisen ilmeen johtuvan noista sitruunoista... se ei varmaankaan ole sitruunahai, Negaprion brevirostris):

United Kimchi Aficionados, Inc.

Water, water everywhere... Epävakainen sää ei tarkoita Suomessa yhtään mitään tähän paikalliseen vaihteluun verrattuna. Eilenkin tuuli ihan pirunmoisina puuskina, ja tänä aamuna heräsin miellyttävään sadekuurojen ropinaan. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö jo pian tai peräti samaan aikaan myös paistaisi aurinko. Itselleni tällainen sää kyllä tuntuu sopivan ihan passelisti - yleensäkin tapaan kyllästyä jos sää jatkuu liian pitkään samanlaisena. No, täällä moista ongelmaa ei pääse syntymään. Sään hetkellisesti seestyttyä lähdin kiireen vilkkaa jatkamaan kanavienkartoitusurakkaani - tänään tutustuin viikko sitten kävelemieni reittien pohjoisosiin: ensin Oxford Canalia (niin, se ei itse asiassa olekaan Thames-Isis, joka virtaa noin sata - pari sataa metriä länteen siitä) myötäillen pohjoiseen, siellä itäsuuntainen poikkisiirtyminen ja taas joenvartta (Cherwellin siis) etelään. Tällä kertaa vain sade oli pehmittänyt polut valitettavan mutaisiksi; tosin runsaslukuisen eläinkannan (etenkin lehmiä ja sorsia näkyi enemmän kuin humanisti laskea taisi...) kanssa tämä seikka teki koko retkestä hauskan rustiikkisen. Löysin myös Jerichon pohjoisosasta kauniin pikku hautausmaan, St. Sepulchre Cemeteryn, johon on haudattu myös Benjamin Jowett, 1800-luvun lopun vaikutusvaltaisimpia Oxfordin doneja (Merton College) ja Algernon Swinburnen suojelija.

Retkeilemästä palattuani vaihdoin vain mutaiset kengät (-- ei hitto: tämän kirjoittaessani muistan että ne jäivätkin parvekkeelle, ja ovat nyt tietenkin litimärät... damnation!) - niin, siis jätettyäni ne kengät kastumaan parvekkeelle lähdin tarkastamaan Cowered Marketin, joka tästä viikonlopusta eteenpäin pitäisi olla myös sunnuntaisin auki. Ja niinhän se olikin. En tälläkään kertaa anna täydellistä raporttia paikasta, mutta huomautan eräästä iloisesta löydöstä: eräs skottilaisen lihakauppiaan myymälä pitää siellä myynnissä myös haggista! Jee! Sitäpä pitää maistaa seuraavaksi. Ostinkin kyseisestä lihakaupasta päivän ruokaan tarvittavan naudan - ja sen myi mitä merkillisin, maahisennäköinen ja äärimmäisen joviaalia skottimurretta vääntänyt äijänkäppyrä. Ha.

No niin, tahdotte ehkä tietää (tai sitten ette, ymmärrän kyllä...) mihin kyseinen lihakin lopulta päätyi? Ruokalajin nimi on kimchi jjigae, ja se on oikein tyypillinen ja suosittu korealainen arkiruoka. Ja tämä paljon mainostettu kimchi puolestaan on korealaisittain säilöttyä, hapatettua kiinankaalia, jonka tulinen ja omaperäinen maku on totuttelun arvoinen - lisäksi kimchi on luettu maailman viiden terveellisimmän ruuan joukkoon. Mutta resepti: Otetaan nautaa (tai possua tai tonnikalaa, ihan mitä haluaa), ruskistetaan se, otetaan syrjään valkosipulin ja inkiväärin kuullottamisen ajaksi ja yhdistetään sitten näiden kanssa, lisätään vettä, soijaa ja sokeria (kahta viimeksi mainittua yhtä paljon keskenään) ja haudutellaan liha mureaksi. Lisätään kimchiä ehkä sama määrä kuin lihaa tai vähän enemmän (mitä iäkkäämpää kimchiä sen parempi - tulee aromikkaampaa pöperöä), ja annetaan hautua. Tarjotaan keitetyn riisin tai kylmän tofun kera kevätsipulilla, seesaminsiemenillä ja seesamiöljyllä ryyditettynä. Viileän ilman ruokaa par excellence!

Spicing things up

Päätin että loppuviikon ei välttämättä tarvitsisi kulua yhtä kirjastoisissa merkeissä kuin alun - vaikka tänään taas havaitsinkin istuvani sekä Bodleianissa että Sacklerissä. Uskomatonta kuinka saksankielisen tutkimuksen lukeminen voi ottaa voimille! No mutta joka tapauksessa, eilen pidin puhtaan vapaapäivän, ja käytin sen vieläpä varsin miellyttävällä tavalla - mausteita metsästäen! Englantilaisten ruokakauppojen maustehyllyt ovat näet perin vaatimattomat, ja osin tästäkin syystä olen toistaiseksi laittanut lähinnä italialaistyyppistä ruokaa, joka tunnetusti ei vaadi laajaakaan mausteiden kirjoa. Keskiviikkoiltana valmistui oheinen penne alla crudaiola, hyvin simppeli ruoka - ja vaikka se oli ihan maistuvaa (lukuunottamatta aika harmillisen mautonta mozzarellaa), päätin että täytyyhän tämä maustevaraston vajavaisuus nyt korjata.

Siispä, off to the Cowley Road! Magdalen Collegen ohitse, yli Cherwellin ja ympäri kiertoliittymän nimeltä The Plain. Cowley Roadin varrelta löytyy näet mitä monimuotoisimmat etnomyymälät; puolalainen, venäläinen, pari kreikkalaista, italialainen, sekä lukuisia intialaisia ja kaakkois-aasialaisia ruokatavaraliikkeitä, sekä useita varsin asiantuntevan oloisia halal-teurastamoja. Voin sanoa että mitään ei jäänyt löytymättä, ja törmäsinpä vielä useisiin ainesosiin joista en ollut kuullutkaan. Yksi kauppareissu riitti täydellisen intialaisen maustevalikoiman kokoamiseen, ja myös thai-keittiön ja kiinalaisen peruskeittiön pääaineet löytyivät todella vaivatta ja pienellä rahalla.

Paluumatkalla kävin vielä ostamassa huhmareen, sillä mitäpä moisella maustemäärällä tekisi, ellei sitä saa jauhettua... Niin ikään hankin teroituspuikon, sillä keittiöveitset ovat olleet aivan säädyttömän huonossa terässä - olisi ollut vain ajan kysymys milloin sipuli tai vastaava olisi lipsauttanut terän sormille. Mutta eipä enää! Nyt täytyy vain kaivaa reseptit muistista ja muistikirjoista, niin että pääsen kokeilemaan. Aivan erityisenä, ilahduttavana löytönä voin mainita jo nyt kimchin, tuon korealaisten herkullisen, äärimmäisen tulisen hapankaalin. Mutta siitä lisää tuonnempana...

Searching for Mesopotamia

Sunnuntai valkeni niin äärimmäisen kauniina ja paisteisena, että jopa minunkaltaiseni vannoutunut sisällä nysvääjä koki pakottavan tarpeen lähteä ulkoilemaan. Kohdekin oli selvä - loppuviikosta olin jo näet melko nolona siitä, etten vielä viikonkaan jälkeen ollut nähnyt Oxfordin kuuluisia kanavia ja niillä lilluvia jokilaivoja. Siispä suuntasin aavistuksen luoteeseen, jossa Thames, tai kuten sitä täällä nimitetään, Isis, on ohjattu kahteen uomaan, joiden välissä kulkee erittäin vehreä ja miellyttävä kävelyreitti. Jokilaivojakin näkyi hivenen eksentrisine koristeluineen, samoin kuin pittoreskeja sulkuja ja yleistä vehreyttä.

Kuljettuani joenvartta etelään Gloucester Greenille asti halusin jatkaa tunnelmointia samalla mitalla, ja näinpä tulin ajatelleeksi ns. 'Mesopotamiaa', keskustan itäpuolella virtaavan Cherwellin vastaavankaltaista viheraluetta - nimi tulee tietenkin samantyyppisestä maakaistaleen erottamasta kahden uoman järjestelystä. Kyseinen nimi tuntuu vähän yliopistolaisten antamalta - voi olla että kaupunkilaisväestö olisi tyytynyt vähemmän suureelliseenkin nimeen... No niin tai näin, suuntasin High Streetiä pitkin Magdalen Bridgelle, ja oletin pääseväni varsin helposti St. Clementsin tienoilta kävelyreitille.

Not quite. Harhauduin ensin Angel & Greyhound Meadow'lle, tuolle viehättävälle yhteismaalle, jolta kuitenkaan ei päässyt Mesopotamia Walkille. Palloilun ja lähestulkoon aidon eksymisen jälkeen löysin kuitenkin oikean reitin, ja rauhallisen, vehreydentäyteisen kävelytuokion kuluttua olinkin pohjoisessa, Mesopotamian sululla Keble Collegen lähettyvillä. Kaiken kaikkiaan kävelyretki oli mitä elähdyttävin kokemus - täytynee yrittää kulkea reitti uusiksi edes muutaman kerran kuussa.

Iltapäivällä kävin vielä lueksimassa kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa kukat ja muu sensellainen näytti - jos mahdollista - kehittyneen viime viikosta entistäkin suurempaan kukoistukseen. Luvun alla on tällä hetkellä Max Beerbohmin, tuon maineikkaan edwardinaikaisen satiirikon ainoa romaani nimeltä Zuleika Dobson (1911), joka mitä kiinnostavimmin sijoittuu - yllätys yllätys - Oxfordiin! Tyyli on mitä sulavinta sekä kieli kaunista ja nokkelaa kuten Wilden tuttavalta ja eräältä aikansa merkittävimmältä dandyltä voi odottaakin. Mutta pysyäkseni Mesopotamia-teemassa haluaisin kuitenkin suositella kaikille siitä oikeasta Kaksoisvirtainmaasta kiinnostuneille teosta The Babylonian World (2007, paperback 2009), joka on Gwendolyn Leickin toimittama asiantunteva tietoteos babylonialaiseen kulttuuriin ja historiaan. Kirja koostuu alan tärkeimpien tutkijoiden kontribuutioista, joiden joukossa on kerrassaan kiinnostavasti mm. 'Divination culture and the handling of future' (Stefan M. Maul) sekä 'Late Babylonian intellectual life' (Paul-Alain Beaulieu). Kovakantinen painos on aivan järkyttävän hintainen (yli 130£), mutta nidottu pehmeäkantinen versio vain 29£. Näin suurta hintaeroa hard- ja paperbackin välillä en muista vähään aikaan nähneeni. Joka tapauksessa teos on erittäin hyödyllinen ja ajantasainen yleisesitys.

Kotiin palattuani olikin jo hiukkasen nälkä, ja päätin laittaa taannoin löytämäni englantilaiset tuoremakkarat reseptillä, joka kylläkin vaikuttaa italialaiselta, mutta onkin itse asiassa brittien oman Nigella Lawsonin (joka on muuten todella ihastuttava...) peruja. Aineet ovat yksinkertaiset: sipuli, rosmariini ja linssit menevät toiseen pataan porisemaan, kunnes ovat kypsiä; toisessa taas kuullotellaan valkosipuli ja ruskistetaan makkarat, jonka jälkeen ne jätetään pippuroituina hautumaan punaviinissä. Kun linssit ovat imeneet vetensä ja makkaroiden liemi paksuuntunut mukavasti, pistetään annos kokoon ja koristellaan runsaalla persiljalla. Yksinkertaista, rustiikkista ruokaa, jonka hyvin voisi saada eteensä Toscanassakin. (Olin hivenen huolissani onnistuisiko ohje tavallisilla kuorellisilla normilinsseillä, sillä olen aiemmin laittanut sitä Le Puyn linsseistä, joiden maku ja rakenne on tietenkin omaa luokkaansa, mutta kyllähän nuo tavan lenticchiekin näytti kypsennyksen kestävän, kunhan ei liian kovalla kiehuta).

The co-operative British lamb

Tämänpäiväinen kello viiden luento Ioannou Centerissä oli peruttu, joten yht'äkkisesti havaitsin olevani puolisentoista tuntia rikkaampi - noin niinkuin implikoidakseni filosofiaa 'aika on rahaa' joka kyllä muuten on varsin epäilyttävä arvolauselma. Niin tai näin, päätin alkaa toden teolla rakentamaan merkityksellistä keittiö - kokki -suhdetta, joka ainakin itselleni on yksi tärkeä hyvinvoinnin perusta.

Co-opista ostamani karitsanliha - joka nimensä mukaisesti oli varsin yhteistyöhaluista - taipui parin tunnin puuhastelulla oikein keväiseksi tagineksi, josta tuli sangen selkeämakuinen laajan maustevarannon puuttuessa (pääosassa inkivääri, korianteri ja kaneli). Sitruunamehu ja hunaja toivat syvyyttä ruokaan toisiaan tasapainottaen. Leikkopavut lisäsin lopulta hetken mielijohteesta sekä volyymiä että keväistä vehreyttä tuomaan. Lisäkkeeksi valmistui käden käänteessä aurinkokuivatuilla tomaateilla, tuoreella korianterilla ja herneillä sävytettyä couscousia. Voilá!