Life in a flat ... area.

Tammikuun 26.-29. päivä kävin Alankomaiden Leidenissa, jonka LUICD (Leiden University Institute for Cultural Disciplines) järjesti tohtorikoulutettavien konferenssin nimellä Imagining Europe. Koska oma paperini (nimeltään "Omnes istae feritate liberae gentes – Literary Commonplaces and the Haziness of Northern Barbarian Iconosphere in Roman Ethnographical Imagination" sikäli kun asia tähän liittyy...) oli jo ensimmäisen konferenssipäivän ensimmäisessä sessiossa, jäi hermoilu, stressaus ja muu konferenssioirehdinta mukavan vähäiseksi, ja pystyin keskittymään sosialiseeraukseen ja kauniista vanhasta yliopistokaupungista nauttimiseen.



Leidenin väitetty historia ulottuu roomalaisaikaan asti, vaikkakin kaupungin latinannettu nimi Lugdunum Batavorum ('bataavien Lugdunum' erotuksena siitä kuuluisammasta kaimastaan joka nykyään on Lyon) ei viitannut antiikissa kyseisellä paikalla sijainneeseen kaupunkiin. Varsinaisesti alue alkaa näkyä lähteissä karolingiselta ajalta (800-luvulta) alkaen, ja kaupunginoikeudet Leiden sai 1260-luvulla. Ja tietenkin kaupungin kulta-aika alkoi 1500-luvulla muiden Alankomaiden ohella, vaikka asukkaat saivat osansa myös kamppailusta espanjalaisvaltaa vastaan. Ylipäänsä tällä ensimmäisellä matkallani Hollantiin tajusin miten helppoa historiasta tuttu kaupunkien puolustaminen padot murtamalla on alankomaalaisille lopulta ollut. Leidenkin on kanavien halkoma, ja kuulemma 1574 se kesti Alban herttuan piirityksen kun ympäröivän seudun annettiin tulvia ja kaupunkia muonitettiin vesireittejä pitkin.



Tunnetuin Leiden lienee kuitenkin arvostetusta ja maineikkaasta yliopistostaan (Universiteit Leiden), joka perustettiin vuonna 1575 Vilhelm I "Vaiteliaan" käskystä ilmeisesti hyvityksenä yllä mainitun espanjalaispiirityksen kestämisestä - täten se on Alankomaiden vanhin yliopisto. Konferenssimme aamukahvit ja plenaarisessiot pidettiin yliopiston komeassa päärakennuksessa (Akademiegebouw) Rapenburg-kadun/-kanavan varrella (en itse saanut koskaan selville kumpaan kulkuväylään nimi viittasi). Kirkkoa muistuttava habitus johtuu siitä, että päärakennus todellakin kuului aiemmin dominikaaninunnille, jotka tietenkin protestanttien noustua menettivät luostarinsa. Akatemiarakennuksessa on useampi antaumuksella museoitu luentosali sekä modernisoitu, katettu sisäpiha jossa on pienimuotoinen rintakuvagalleria ylipiston maineikkaimmista jäsenistä.



Ja niitä jäseniä löytyykin sangen mukavasti: Justus Lipsius, Hugo Grotius, Jacob Gronovius, ja vaikka ketä... uudemmista humanisteista tietenkin pitää mainita Johan Huizinga. Kuvaan olen ottanut vain oman henkilökohtaisen suosikkini, Joseph Justus Scaligerin (1540-1609), joka isänsä Julius Caesar Scaligerin tavoin oli intohimoisen parrankasvattajan lisäksi merkittävä filologi, ediittori, ja kirjanoppinut. Scaliger nuorempi, kiivas protestantti, uskoi muun muassa sangen tyypillisesti kaikkien uskonriitojen johtuvan pelkästään huonosta grammatiikan tajusta - mistä syystä hän pyrkikin äärimmäiseen tarkkuuteen tekstintulkinnassaan. Mutta luennoinnista ei J. J. pitänyt: hän nimenomaan suostui Leidenin-professuuriin (jossa häntä oli edeltänyt maineikas juristi Justus Lipsius) sillä ehdolla ettei hänen tarvitsisi opettaa laisinkaan. Ilokseni sain myös keskustella konferenssin cocktail-tilaisuudessa Scaliger-instituutin puheenjohtajan kanssa - vaikka 1500-luvun klassillisen oppineisuuden tuntemukseni alkoikin vaikuttaa nolostuttavan vähäiseltä noin viiden minuutin jälkeen...



Leiden on kuitenkin lähes Oxfordin veroinen paikka mitä tulee itsensä valistamiseen aiheesta kuin aiheesta, etenkin jos kyseinen aihe kuuluu humanioraan. Jo ensimmäisen konferenssipäivän lounastauolla, kunhan olin ensin hetimiten tukevoittanut esityksen jälkeisen polvientutinan, otin suunnan kohti Pieterskerkiä (vanhankaupungin tärkeintä maamerkkiä), ja sen kyljessä sijaitsevaa, kovasti suositeltua (ja itsekin hyväksi havaitsemaani) kirjakauppaa Burgersdijk & Niermans, joka tunnetaan myös paremmin nimellä Templum Salomonis, ja joka on myös kytköksissä Brillin akateemiseen kirjapainoon. Niin, tosiaan... leidenilaisista kirjapainajistahan voisi puhua pitkäänkin... Mutta riittäköön nyt jos toteaa että maineikas kustantaja- ja painajasuku Elzevir oli leidenilainen (samoin kuin nimeään kantava moderni painotalo Elsevier), ja renessanssihumanisti ja kirjanpainaja Christophe Plantin toimi niinikään kaupungissa. Jordaan Luchtmans puolestaan aloitti kirjakauppa- ja painamisbisneksensä kaupungissa 1680-luvulla, ja hänen painotaloonsa pohjautuu myös Koninklijke Brill.



Kun tämä nyt kerran taas meni tähän kirjoista puhumiseen, niin annanpa sitten pakkomielteelleni kaiken vallan ja avaudun myös koko Leidenin-reissun hienoimmasta kokemuksesta, nimittäin Bibliotheca Thysianasta (se on yllä olevassa kuvassa tuo matala kulmatalo). Kyseinen kirjasto perustettiin 1655 vain muutamaa vuotta aiemmin nuorena kuolleen kirjahullun juristin Johannes Thysiuksen kokoelmaa varten. Kirjastorakennus, niin ikään Rapenburgin varrella, on Alankomaiden ensimmäinen julkiseksi kirjastoksi suunniteltu tila, ja se toimii nykyään vain harvoille ja valituille avattavana museona. Thysiuksen jättämälle perinnölle, jolla oli tarkoitus jatkaa kirjaston kokoamista, kävi näet 1700-luvun puoliväliin mennessä hassusti, ja näin ollen kokoelman keskeytynyt karttuminen teki uuteen ja tilavampaan kirjastoon muuttamisesta tarpeetonta - onni bibliografisessa onnettomuudessa.



Bibliotheca Thysiana on paitsi rakennuksena kaunis, myös sisältää uskomattomia aarteita sekä kirjojen että varhaismodernin eurooppalaisen kirjastoirtaimiston muodossa. Oli muun muassa kiinnostavaa havaita, että Englannin puolella Samuel Pepysin yksityiskirjastossaan promotoima kirjojen järjestäminen koon mukaan oli käytössä myös Thysiuksen kirjastossa. Niin ikään erityisen hulppea kirjaston lisävaruste oli aito 1700-lukulainen kirjakaruselli, jonka toimintaperiaatetta yllä oleva puuleikkaus valaisee. Sääli vain että kirjaston sisätilojen kuvaaminen sai tapahtua vain omaan käyttöön, niin että hienosta karusellihäkkyrästä että nyt kuvaa näe. Kaikkein hienointa antia kirjastovisiitillämme olivat kuitenkin - yllättäen - ne kirjat itse. Kirjaston kuraattori oli ystävällisesti ottanut esille konferenssimme teemaan, Eurooppaan, tavalla tai toisella liittyviä opuksia, ja melkoisen onnenpotkun seurauksena nämä sisälsivät peräti kolme sellaista teosta jotka olen aina halunnut nähdä omin silmin.



Varhaisin oli suurenmoisin puuleikkauksin kuvitettu ja jyhkeällä fraktuuralla painettu Nürnbergin Kronikka (1493), jota syystä pidetään eräänä kauneimmista inkunaabeleista (1400-luvun puolella painetuista kirjoista). Toinen äärettömän esteettinen ja monella muullakin tavalla kiehtova inkunaabeli oli samaten esillä ollut Hypnerotomachia Poliphili (1499), jonka painoi kovasti fanittamani Aldus Manutius Venetsiassa. Kysyttyäni asiaa sain nähdä että Aldina-painon maineikas emblemi, ankkurin ympärille Festina lente -lausahdusta kuvaten kietoutunut delfiini, ei tuossa vaiheessa vielä toiminut painotalon symbolina, mutta sen sijaan se löytyi kirjan lukuisten arvoituksellisten ja vahvan symbolisten kuvitusten joukosta. Ihan kiva oli myös muuan kirja joka oli kuulunut (kuten sen komeasti kullattu kansi kertoi) George Villiersin, Buckinghamin 1. herttuan ja Stuart-kuninkaiden suosikin, kirjastoon. Se ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla että sain todistaa sitä kirjapainotaidollista ja emblemaattista suurenmoisuutta joka on Astronomicum Caesareum (1540). Saksalaisen renessanssimatemaatikon ja astrologi-kartografi Petrus Apianuksen kuuluisin teos on aivan eittämättä kauneimpia varhaisia painettuja kirjoja, ja sen lukuisat pyörivät ja toisiinsa limittyvät kehät ja diagrammit tekivät siitä varmasti erittäin haastavan painettavan.

No niin, nyt on tämäkin hehkutus hehkutettu. Ehkä menen vähän viilentymään hetkeksi parvekkeelle!

A Relatively Constructive Hall-of-Fame

Viime päivät Britannian puheenaiheena on tietenkin ollut paavin vierailu - mielipiteitä sekä puolesta että vastaan on lennellyt varsin viihdyttävässä määrin, vaikka valtaosalle väestöä itse tapahtuma lieneekin ollut herttaisen yhdentekevä. Itseäni häiritsi etupäässä se, missä määrin eräät korkea-arvoiset kardinaalit tipauttelivat etenkin alkuvierailusta lausuntoja, joiden voi tulkita olevan kaikkea muuta kuin brittiläistä monikulttuurista yhteiskuntaa ja arvomaailmaa puolustavia. Sanomattakin on selvää, että moinen reaktionääriys on pelokkuudessaan todella surkuteltavaa. [Mutta mainittakoon tarkennuksena, että samalla tavoin paljon paheksun myös erityisen aggressiivisen ateismin yksisilmäisyyttä - se on aivan yhtä ahdasmielistä kuin Benedictuksen puheet 'relativismin hirmuvallasta'...] Niinpä päätin siis omana kontribuutionani esitellä puhtaan subjektiivisen (mikä tietenkin on koko blogini tunnussana...) valikoiman henkilöitä, joiden opit tai mielipiteet ovat mielestäni olleet merkittäviä kontribuutioita inhimillisen sallivuuden ja universalismin saralla.



Sinänsä ei ole tietenkään mitenkään sanottua että käsitteet joihin otsikossa viittaan, siis relativismi ja konstruktivismi, olisivat erityisen tiiviissä riippuvuussuhteessa toisiinsa nähden, mutta toisaalta (jättääksemme filosofiset hiustenhalkomiset porstuan puolelle) on myös aika helposti demonstroitavissa, että konstruktivistinen epistemologia johtaa relativistiseen maailmankatsomukseen mitä tulee muiden kulttuurien tai uskomusrakenteiden hyväksymiseen. Toisin sanoen: filosofioissa, joissa 'tieto' ei ole jotain objektiiviseen, muuttumattomaan tai immanenttiin todellisuuteen kohdistuvaa, vaan sosiaalinen konstruktio siinä kuin vaikka tapakulttuuri ja uskomukset, eivät myöskään moraaliset tai kulttuurilliset "totuudet" voi viitata mihinkään oman aikansa ja paikkansa ulkopuoliseen, normatiiviseen absoluuttiin. Näin.

No mutta joka tapauksessa: seuraavassa muutamia perinjuurin fanittamiani hahmoja, joiden ajattelusta yritän tarjota myös muutamia otteita esim. sitaattien muodossa - ei kylläkään välttämättä alkukielellä, valitan. Ja kuten jo todettua - se, ovatko kyseiset ajattelijat varsinaisesti relativisteja, konstruktivisteja, molempia, tai eivät kumpaakaan, ei tässä yhteydessä ole se kaikkein tiukimmalla filosofisella kammalla (vai partaveitsellä?) määritelty asema. Kyse on ennemmin tällaiseen galleristiseen esitystapaan sopivasti yleisestä hengestä ja humaaniudesta.

Mahavira (600-luku eaa.?)



Mahavira, jainalaisuuden kahdeskymmenesneljäs ja viimeinen tirthankara eli 'kahlaamonlöytäjä' (merkityksessä 'kahlaamo inhimillisten murheiden virran ylitse'), henkilöi tässä ennen kaikkea jainalaisten oppeja yleisemminkin - joiden kyllä katsotaankin saaneensa nykyasunsa vasta Mahaviran opetuksessa. Kyseisen ikivanhan ja ehdotonta väkivallattomuutta vaativan intialaisen uskonnon eräs hienoimmista konsepteista on näet anekantavada (अनेकान्तवाद, "ei-yksiselitteisyys"), inhimillisten näkökulmien pluralismi, jonka mukaan yksikään inhimillinen mielipide ei voi edustaa absoluuttista totuutta.

Eräs tunnetuimpia ja useimmin kuvattuja anekantavadan demonstraatioita on tarina sokeista viisaista ja elefantista, jossa joukko sokeita oppineita joutuu määrittelemään elefantin pelkän tuntoaistinsa avulla - ja kun lopulta nämä yrittävät muodostaa neuvottelemalla kokonaiskuvaa tuosta olennosta, vertaa kärsää tunnustellut sitä käärmeeseen, jalkoja tunnustellut puunrunkoon, jne. Myöhemmin Buddha käytti samaista vertausta opetuksessaan, eikä se käsittääkseni ole tuntematon suufienkaan keskuudessa.



Protagoras (noin 490-420 eaa.)



Näin on asian laita - Protagoras Abderalaisesta (Πρωταγόρας) ei ole säilynyt yhtään edes etäisesti antiikkista figuratiivista kuvausta. Tämä on kuitenkin omalla tavallaan aika hyvä symboli Protagoraan ja muidenkin sofistien kohtalosta länsimaisessa traditiossa. Kävi näet niin että itsekin vähintään puolisofistisia tekniikoita käyttänyt Sokrates sai oppilaansa Platonin tuotannon välityksellä ehdottomasti viimeisen sanan mitä tuli useimpiin filosofisiin kysymyksiin, ja näinpä monien sofistien (valtaosin) relativistinen ja ihmislähtöinen filosofia on paitsi säilynyt Platonin tulkitsemassa muodossa (mm. dialogi Protagoras), myös tuomittu monin eri retoriikoin milloin milläkin tavalla puutteelliseksi halki länsimaisen filosofian historian. Kun tähän yhdistää vielä judeo-kristillisen perinteen voimakkaan dualistisen ja moraalis-absolutistisen vaikutuksen, ei liene ihme että Protagoraan tunnetuin lausahdus "ihminen on kaiken mitta" ei ole kaikkina aikoina saanut osakseen ansaitsemaansa arvostusta.

Ehjemmässä muodossaan Protagoraan johtoajatus näyttäisi olevan Sekstos Empeirikoksen (adversus mathematicos 7.60) säilyttämänä: πάντων χρημάτων μέτρον ἐστὶν ἄνθρωπος, τῶν μὲν ὄντων ὡς ἔστιν, τῶν δὲ οὐκ ὄντων ὡς οὐκ ἔστιν, eli "Ihminen on kaikkien asioiden mitta: sekä olemassaolevien, että ne ovat, että olemattomien, etteivät ne ole". Täytyy kyllä jälleen kerran todeta että kreikankielen huikea taloudellisuus tekee mistä tahansa käännöksestä pakostakin kömpelön.

Mikä ehkä vielä hienompaa (ja nyt puhun vakaumuksellisena mutta uskontoihin tykästyneenä agnostikkona), Eusebios (praeparatio euangelica 14.3.7) ja Diogenes Laertios (9.51) mainitsevat Protagoraan esittäneen teoksessaan Jumalista (Περὶ θεῶν) oikein mallikelpoisen ajatuksen: περὶ μὲν θεῶν οὐκ ἔχω εἰδέναι, οὔθ' ὡς εἰσὶν οὔθ' ὡς οὐκ εἰσὶν οὔθ' ὁποῖοί τινες ἰδέαν. πολλὰ γὰρ τὰ κωλύοντα εἰδέναι ἥ τ'ἀδηλότης καὶ βραχὺς ὢν ὁ βίος τοῦ ἀνθρώπου. Tämä on käännettävissä: "Mitä tulee jumaliin, en pysty sanomaan ovatko he olemassa vai eivätkö ole, enkä millaisia he ovat ilmiasultaan; monet tekijät näet estävät tietämästä näitä asioita: aiheen epäselvyys ja ihmiselämän lyhyys."

Zhuangzi (369-286 eaa.)



Mestari Zhuang eli kiinalaisen filosofian kukoistuskaudella, niin sanottujen Sadan Koulukunnan (zhūzǐ bǎijiā) aikana, joka sai surullisen päätöksensa Qin Shi Huangdin, ensimmäisen keisarin, kirjarovioissa, kun Qin-valtion kansleri Li Si pyrki varmistamaan oman legalistisen koulukuntansa hallitsevuuden. Zhuangzin filosofia oli epistemologialtaan skeptistä ('tiedon määrä on loppumaton, mutta ihmiselämä rajallinen: on turhaa yrittää käyttää rajallinen rajattoman tavoitteluun') ja hänen sosiaalinen ohjelmansa lienee eräs varhaisimpia filosofisen anarkismin esimerkkejä ('maailma ei tarvitse hallitsemista: järjestys syntyy luonnostaan kun asiat jätetään rauhaan'). Molemmat ajatukset varmistivat (lukuisten muiden samankaltaisuuksien kanssa) että Zhuangzi tuli olemaan erittäin vaikutusvaltainen filosofi taolaisten parissa.

Tunnetuin Zhuangzi on kuitenkin niinkutsutusta perhosunestaan, jota myös useat länsimaiset kirjoittajat ovat mukaelleet ja lainanneet (joukossaan mm. Lovecraft ja Borges...). Lyhenneltynähän tuo vertaus menee näin: "Kun Zhuangzi uneksii olevansa perhonen ja herää, ei hän voi tietää onko hän ollut Zhuangzi joka on uneksinut olevansa perhonen, vai perhonen joka uneksii olevansa Zhuangzi."

Giambattista Vico (1668-1744)



Vico, johon James Joycekin viittaa Finnegans Wakessä ("by a commodius vicus of recirculation"), on syystä tunnettu vuonna 1725 ilmestyneestä pääteoksestaan Scienza Nuova (kokonaisuudessaan Principi di Scienza Nuova d'intorno alla Comune Natura delle Nazioni eli 'Uuden Tieteen Perusteet liittyen Kansojen Jaettuun Olemukseen') ja siinä esitetyistä ihmiskunnan retorisen kehityksen kolmesta vaiheesta. Vico on selkeästi anti-kartesiolainen ajattelija - toisinsanoen hän ei katso totuuden olevan havaittavissa yksinomaan mielen kautta (crt. Descartesin 'ajattelen, siis olen'), sillä vaikka mieli havaitsee itsensä, se ei luo itseään, eikä sen itseensä kohdistuva havainnointi voi näin ollen olla perusteena millekään 'totuudelle'. Vicon tärkein kontribuutio relativismille ja totuudelle sosiaalisena konstruktiona on hänen esittämänsä ajatus 'verum est ipsum factum' - todellista on se mikä on luotu (teoksessa De Antiquissima Italorum Sapientia, v. 1710). Todeksi katsotaan se, mikä on jaettuihin konventioihin (Vicolla retoriikkaan) perustuvaa, ja tämä sensus communis toimii tekojen ja historian motivaattorina.

Vicon tuotanto ei saanut millään muotoa lämmintä vastaanottoa omana aikanaan, mutta italialaisen jälkivaikutus on ollut sangen huomattava: hänen näkemyksensä ovat löytäneet kaikupohjaa muiden muassa Joycen, Bertrand Russellin, Isaiah Berlinin, Borgesin, Edward Saidin ja Erich Auerbachin tuotannossa - mainitakseni vain ne hahmot joita itse pidän erityisesti arvossa...

Ruth Benedict (1887-1948)



Vaikka listasta tässä muodossaan tuli kummallisen miesvaltainen, ei pidä kuvitella että Ruth Benedict olisi mukana jonkinlaisen kiintiönaisen roolissa - kaikkea muuta: mikä tahansa kulttuurilliseen relativismiin liittyvä keskustelu sivuaa välttämättä Benedictin ajatuksia. Hän oli 1900-luvun ehdottomasti tärkeimpiä amerikkalaisia antropologeja ja itsensä Franz Boasin oppilas - mikä seikka sinänsä ei ollut yksinomaan siunaus: Benedictiä verrattiin usein edeltäjäänsä ja opettajaansa tavoilla, jotka -20 ja -30 -lukujen henkisessä ilmastossa ovat useimmiten varmasti olleet vähätteleviä. On kuitenkin aivan kiistatonta että Benedictin tuottama etnosentrisen ajattelun kritiikki on hyvin arvokasta ihan minkä tahansa ajan luettavaksi, ja hänen pääteoksenaan pidetty Patterns of Culture (1934, huomatkaa!) oli selvästi edistyksellinen ilmestyessään.

Esimerkkeinä Benedictin ajattelusta voisi vaikka siteerata seuraavia lauseita:
- "No man ever looks at the world with pristine eyes. He sees it edited by a definite set of customs and institutions and ways of thinking."
- "Culture is not a biologically transmitted complex."
- "We do not see the lens through which we look."

Ludwig Wittgenstein (1889-1951)



Wittgensteinin, loogikon, läsnäolo tässä joukossa saattaa olla vähän yllättävää - kummaa kyllä yllätyn aina itsekin kun tajuan että sen kaiken yhtälöitä heittelevän ja epäilyttävän 'totuus'-hakuisen filosofoinnin takana (jota siis vaikka Tractatus Logico-Philosophicus on täynnään) löytyy itseasiassa valmius tunnustaa inhimillisen tiedon rajallisuus ja epävarmuus ja kaiken riippuvuus inhimillisestä kielellisestä viestinnästä itsestään.

Itseeni vetoaa ainakin se Wittgensteinin varhaiskauden (johon Tractatuskin siis kuluu) looginen johtopäätös, ettemme voi maailmassa (joka siis on kaikki joka on: 'Die Welt is alles, was der Fall ist', Tractatus 1) olevina saada tietoa mistään maailman ulkopuolisesta ('Das Subjekt gehört nicht zur Welt, sondern es ist eine Grenze der Welt', Tractatus 5.632). Tämä siirtää esimerkiksi uskonnon jonnekin inhimillisen tietouden ulkopuolelle. Tämä taas saa jylhän ilmaisunsa (kaikkien niiden hirvittävän matemaattisten ja numeropitoisia kaavoja viljelevien välivaiheiden jälkeen...) teoksen lopussa: 'Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen'(Tractatus 7) jota ei liene tarvis edes kääntää, siinä määrin tunnettu tuo lausahdus on.

Toisaalta Wittgenstein kyllä säilytti vanhempina vuosinaankin (siis tultuaan sangen skeptiseksi nuoruutensa suurteosta kohtaan) terveen relativismin mitä tulee 'totuuden' olemassaoloon ja vastaavaan. Esimerkki (vuodelta 1969, teoksesta Über Gewissheit, 105):
- "Kaikki hypoteesien testaaminen, varmentaminen ja kumoaminen tapahtuu lähtökohtaisesti järjestelmän sisällä. Eikä tämä järjestelmä ole vain enemmän tai vähemmän epävarma lähtökohta kaikille väitteillemme; ei, se on osa niin sanotun 'väitteen' olemusta. Järjestelmä ei niinkään ole lähtökohta, vaan se ympäristö jossa väitteemme ovat olemassa."
- 'Am Grunde des begründeten Glaubens liegt der unbegründete Glaube.'(Über Gewissheit, 253)


Isaiah Berlin (1909-1997)



Isaiah-setä kuuluu tietenkin joukkoon mukaan ihan vain saadaksemme tähänkin juttuun Oxford-kontakti! No ei sentään - Berlin on oikeasti ehkä keskeisimpiä 1900-luvun ajattelijoita, ja taatusti yksi humaaneimpia. Hänen filosofialleen on oleellista arvopluralismi - siis se että arvot ovat ihmisyhteisöjen luomuksia eivätkä 'luonnostaan' olemassa. Berlinin ajattelussa tämä ei kuitenkaan johda täyteen arvonihilismiin, sillä hänen 'objektiivinen pluralisminsa' esittää tiettyjen arvojen olevan jaettuja lähes tai täysin universaalisti (ja tässä hän otti vaikutteita Wittgensteinin myöhäisvuosien kieliteoriasta). Joka tapauksessa arvojen joutuessa törmäyskurssille (mikä Berlinin mielestä on väistämätöntä: moraaliset ristiriidat ovat väistämätön osa ihmiselämää), on täysin mahdollista että kumpikaan arvo ei ole itsessään toista arvokkaampi - päinvastoin: ne voivat olla molemmat yhtäläisen valideja.

- "All forms of tampering with human beings, getting at them, shaping them against their will to your own pattern, all thought control and conditioning is, therefore, a denial of that in men which makes them men and their values ultimate." (Two Concepts of Liberty, 1958)
- Kuuluisa on myös Berlinin essee 'The Hedgehog and the Fox' (1953), jossa Arkhilokhokselta ja sittemmin Erasmukselta periytyvä aforismi 'kettu tietää monta pientä asiaa, mutta siili yhden suuren asian' sovelletaan länsimaisiin kirjoittajiin ja filosofeihin: Platon, Dante, Hegel, Proust jne. ovat siilejä joiden katsantokanta on lukkiutunut yhden idean mukaiseksi, kun taas Herodotos (jee!), Shakespeare, Montaigne ja Joyce ovat kettuja joiden maailmankuva ei voi mahtua yhden ahtaan idean sisään.

Uskoisin että tulevaisuudessa tulen puhumaan/kirjoittamaan enemmänkin Berlinin filosofiasta, sillä lukemista tuossa odottaa myös viime vuonna ilmestynyt editio I.B.:n kirjeitä vuosilta 1946-1960, nimeltään Enlightening (Chatto & Windus). Sanovat myös että I.B. oli aikansa parhaiden puhujien ja mainioimpien tarinankertojien joukossa - jälleen kerran harmittaa ettei syntynyt kolmeakymmentä vuotta aiemmin. Tai ehkä ei harmita kuitenkaan. Niin ja tietenkin Isaiah oli myös perustamassa Wolfson Collegea, joka on paitsi näyttävä esimerkki brittiläisestä modernistisesta arkkitehtuurista, myös college-hallinnollisesti äärimmäisen demokraattinen ja tasa-arvoinen.

Richard Rorty (1931-2007)



Toinen piakkoin kenties vielä enemmän fanittamani ajattelija on Richard Rorty - hankin tuossa päivänä muutamana toisen pääteoksensa, Philosophy and the Mirror of Nature (1979). Kyseinen opus sai aikaan todella ison keskustelun ilmestyessään, ja se on ehdottomasti modernin filosofian keskeisimpiä klassikoita. Periaatteessa teoksen ideana on (hehe... onpas fiksua yrittää referoida sitä kun en vielä ole lukenut kirjaa läpi - no mutta teen sen silti) nostaa keskeiseksi epistemologiseksi ongelmaksi sen kartesiolaisen pohjaoletuksen, että 'tiedon' katsotaan muodostuvan mielessä, joka puolestaan heijastelee peilin tavoin jonkinlaista 'todellisuutta'. Koska filosofisen 'totuudenä on löydettävä jokin pohja, joutuu Rortyn kritisoima epistemologia olettamaan jotkut jaetuista uskomuksistamme (ks. yllä Wittgensteinin kohdalla) perustavanlaatuisiksi siinä kuin toiset ovat 'vain' uskomuksia - mikä ei ole loogista tai perusteltua. Näin ollen useimmat filosofian "suurista kysymyksistä" eivät ole toisaalta suuria eivätkä kysymyksiäkään - ainoastaan kielipelejä jotka pitävät "myllyn pyörimässä". Se, että hänen oma teoriansa tekee filosofiasta tarpeetonta, ei huoleta Rortya: hänen nähdäkseen filosofien pysyvin funktio onkin olla eräänlainen älyllinen katalyytti, joka kuohuttaa aiemmin hyväksyttyjä käsityksiä osoittamalla niiden perusteettomuus. Lopulta varsin sokraattista, eikö?

Toinen tärkeä Rortyn kontribuutio oli teos Contingency, Irony, and Solidarity (1989), joka on melkolailla viiden kärjessä omalla hankintalistallani. Sieltä on peräisin sitaatti johon voisin tällä erää lopettaa tämän puisevan sepustuksen - itse koen Rortyn muotoileman 'moraalisen ironismin' hyvin vetoavaksi filosofiaksi:

- " 'Ironist' is the sort of person who faces up to the contingency of his or her own most central beliefs and desires - someone sufficiently historicist and nominalist to have abandoned the idea that those central beliefs and desires refer back to something beyond the reach of time and chance. A 'moral ironist' applies this knowledge to our moral beliefs and desires in particular."

Mirabilia Mundi

Eilen oli hyvä päivä. Voisin jopa sanoa että erittäin hyvä päivä. Istuksin nimittäin perjantai-iltapäivällä Blackwellin kahvilassa ennen prof. Mary Beardin vierailuluentoa (joka oli muuten vallan mainio, eikä ainoastaan aiheensa puolesta - scurra eli narrit/vitsiniekat Roomassa), ja ajattelin piipahtaa pikaisesti tarkastamassa myös kyseisen kirjakaupan käytettyjen opusten osaston. Sinne on kuluneiden kahden viikon aikana näet putkahdellut kaikenlaista erinomaista materiaalia ja suoranaisia jalokiviä tuhansien kirjojen kokoelmasta, jonka jätti äskettäin jälkeensä traagisesti menehtynyt Merton Collegen emeritus-fellow Thomas Braun. Ja niinhän siinä sitten kävi että löysin todellisen aarteen, ja vieläpä pilkkahintaan! Käytettyjen kirjojen osion tuttu myyjä kertoi että mikäli Blackwellin Rare Books -osasto olisi saanut kirjan käsiinsä, olisi sen hinta ollut yli kolminkertainen...

Kyseessä on siis, kuten itsekin voitte lukea, Geographiae Veteris Scriptores Graeci Minores, neliosainen kokoelma vähän tunnettuja, fragmentaarisesti säilyneitä tai muuten perifeerisiä, (etupäässä) kreikkalaisia maantieteellisiä kirjoittajia, joka on merkittävä (ellei jopa ainoa) edeltäjä Karl Müllerin arvostetulle Geographici Graeci Minores -kokoelmalle (Didot, 1861). Opuksen ediittorina toimi John Hudson (1662-1719), josta valitettavasti tiedän osapuilleen sen mitä edesmennyt tri. Braun oli ensimmäisen osan sisäkanteen huomaavaisesti kirjoittanut: kyseinen filologi oli Oxfordin omia kasvatteja (Queen's Coll. & Univ. Coll.) sekä vuodesta 1701 peräti Bodleianin kirjastonhoitaja! Teoksen neljä volyymiä ilmestyivät vuosien 1698 ja 1712 välillä, ja ne painettiin vieläpä itsessään Sheldonian Theaterin kirjapainossa. Oli omalla tavallaan perin mieltäylentävää löytää teos suunnilleen kolmenkymmenen metrin päässä Sheldonianista, ja alle sadan metrin etäisyydellä Hudsonin työpaikasta Bodleianista. Kirjaset olivat päässeet kotikonnuilleen taas.

Silkan edition lisäksi - joka tässä yhteydessä sisältää kommenttien ja eräiden lukutapoihin liittyvien huomioiden lisäksi myös latinankieliset käännökset kreikan- ja arabiankielisistä teksteistä - teosta kasvattavat myös irlantilaissyntyisen kirkonmiehen ja Camden Professor of Historyn, Henry Dodwellin (1641-1711) lukuisat dissertaatiot aiheesta ja aikalailla myös aiheen vierestä. Olen ymmärtänyt että Dodwell oli omana aikanaan varsin ristiriitainen ja opillisesti omapäinen ajattelija, joten hänen esseemäisten pohdintojensa tarkastelu saattaa osoittautua hupaisaksi. Niinikään aivan erityinen ilonaihe on teoksen painojälki, ja etenkin siinä käytetyn kreikan huomattavan esteettinen typografia. Sanoisin että se on ligatuuriensa mutkikkuudessa ja jäsentelyssä todella lähellä pariisilaisen kustantajan Claude Garamondin vuonna 1541 kaivertamia Grecs du roi -kirjasimia, joita ensimmäisenä käytti painaja Robert Estienne (klassisisteille ns. Stephanus-numeroista tunnettu hahmo). Englannissa nämä fontit väistyivät lopulta skotti Alexander Wilsonin kaivertaman kirjasinleikkauksen tieltä vuoden 1756 jälkeen.

Kenties vielä kiinnostavampia ovat teoksen arabiankieliset osat, joiden kirjasin yllättäen EI näytä olevan aivan identtinen Robert Granjonin 1500-luvun loppupuolella kaivertaman kirjasinleikkauksen kanssa - mielestäni viivan tasapaksuus on uniformisuudessaan poikkeava. Lisäksi teoksen kolmannessa volyymissä on aukitaittuvia karttoja yksi per vanhan maailman manner, ja tietenkin vielä ylimääräinen tarkemmin Välimeren seutua kartoittamaan. Kaikki volyymit ovat huippukunnossa ja alkuperäiseen vellumiin sidottuja. Kaunista jälkeä kaikin puolin - joskin edelliset omistajat ovat pitäneet teoksia selvästi ennemmin näyttely- kuin käyttökirjallisuutena: olisin ollut oikein ilahtunut vaikkapa 1700-lukulaisista marginaalihuomioista, mutta sellaisia ei ole ainakaan vielä silmään osunut. Siellä täällä näyttäisi kyllä olevan tri. Braunin kädellä tehtyjä huomioita lähinnä lukutavoista, jotka Müllerin editio on korjannut.

Mitä opus sitten pitää sisällään? Täydellinen luettelo olisi varmaan silkkaa lukijoiden hermojen koettelua, mutta muutamia kiintoisimpia tekstejä mainitakseni voisin listata ainakin Hanno Karthagolaisen ja pseudo-Skylaks Karyandalaisen Periplus-teokset, teoksen ilmestymisaikana vielä Arrianoksen nimellä kulkeneen Periplus Maris Erythraein ('Punaisenmeren ympäripurjehdus' - aivan huippukiinnostava teksti jonka avulla on äskettäin paikallistettu ehkä Rhaptan kauppapaikka Rufiji-joen suistossa Tansaniassa, mutta joka tässä kokoelmassa perustuu harmillisesti Frobeniuksen ongelmalliseen editioon v:lta 1533), Skymnos Khioslaiselle pseudoattribuoidun Periegesis-tekstin (mitallisen, vaikka tiedämme oikean Skymnoksen tekstin olleen proosaa), Dionysios Periegeteen mittavan Oikoumenes periegesis ('Maanpiirin kuvaus') -runoelman Eustathioksen selityksin, Rufus Festus Avienuksen Ora Maritiman (kyllä, kirjoittaja on roomalainen, mutta teos sisältää paljon ainesta varhaisilta, kadonneilta kreikkalaisilta lähteiltä kuten Pytheas Massilialaiselta) sekä todellisena hienoutena Abu'l-Fida Ismaïl Hamawin, ayyubidisukuisen damaskoslaisen oppineen ja ruhtinaan (1273-1331), kuvauksen Khorasmiasta ja Mawarannahrista (eli Transoxianasta) sekä siihen liitetyn taulukkomuotoisen listauksen maailman kaupungeista. Hauskinta listassa on se, että mukana on myös tieto siitä klimêstä eli maailman ilmastollisesta vyöhykkeestä, jossa kaupunki sijaitsee. Tämä on aivan selvästi kreikkalaista vaikutusta, ja saattaa hyvin olla suoraan Ptolemaiokselta peräisin, tai sitten al-Idrisin monipuolisesta tuotannosta.

Mitähän sitä vielä raportoisi? Niin! Kiinnostava elementti, suorastaan oma lukunsa, ovat kirjojen etu- ja takakansissa olevat kaksi ex libristä... Melkoisella vaivalla olen nyt saanut tunnistettua niistä myöhemmän (1800-lukulaisen) Wardien, Dudleyn varakreivien ja jaarlien vaakunaksi. Vaakunatekstinä on 'Comme Je Fus', ja muuten aika pointitonta vaakunaa koristaa heraldinen kruunu. Nyt ainoana pähkinänä olisi ottaa selville onko kyseessä varakreivillinen vai jaarlillinen kruunu (mikäli niillä Englannissa eroa on... luulen kyllä että on), jolloin voisi saada selville onko ex libris kuulunut William Wardille (k. 1823), Dudleyn ja Wardin 3. varakreiville, vaiko tämän pojalle John Wardille, Dudleyn 1. jaarlille (k. 1833), joka toimi ulkoministerinä 1820-luvun puolenvälin jälkeen ja jonka mukana suku sammui.

Varhaisempi ex libris on kuitenkin paljon ongelmallisempi... Se on, veikkaisin, 1700-luvulta (etäisen rokokootyylinen), niinikään kruunun (mutta erilaisen) koristama, ja kantaa tekstiä 'Ex libris Marchionis Salsae'. Salsan markiisi? Kas kun ei King of Bongo tai Sultan of Swing... Tämän selvittelyyn meni melko lailla aikaa, ja paljon täytyy vielä tutkailla, mutta emblemin kahdesta vaakunakilvestä toinen näyttäisi kuuluvan italialaiselle Malaspina-suvulle. Näin ollen kyseessä voisi olla ainakin toiselta puoleltaan italialaisperäinen hahmo. Kummallista on se, että Toscanan herttuoiden palkkalistoilla työskennelleen englantilaisen insinöörin ja kartografin Robert Dudleyn (k. 1649) aviottomien lasten joukosta löytyy 'Maria Maddalena Marchesa Malaspina'! Hämmentävää, ei vähiten koska tämä tapahtuu kronologisesti ennen kuin nämä problemaattiset kirjat painettiin. Mutta kenties mainittujen kahden ex libriksen välillä on muutakin kuin vain sattumanvarainen hankintasuhde - ehkä jopa verisukulaisuus. Tätä tuntuisi tukevan se, että molemmilla ex libris-teksteillä tehty nettihaku tuottaa melkoisen määrän kirjoja joista molemmat löytyvät. Kirjaperintöä esi-isän italialaisilta lehtolapsilta, kenties?

No mutta tämä kaikki oli vain pieni esimerkki siitä mitä kaikkea hupia, iloa ja hämmenystä voi vanhojen kirjojen parissa kerta toisensa jälkeen löytää.

Concerning Vril, or Beyond the Fluid Beef

Huh, kuukausi vierähtänyt edellisestä postauksesta! Pahoittelut, mikäli joku sellaisia kaipaa... Fakta vain on että kun päivän naputtelee kirjastossa menemään, ei oikeastaan kaipaa illan tullen enää samaa kamaa. Nyt täytyy aktivoitua ja postata jälleen kirjallisuutta ja ruokaa (tosin vain käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä) kombineeraava kyhäelmä. Tämä liittyy - täysin yllättäen! - viimeaikaisiin lukemisiin. Tosin juttu saattaa sisältää vastauksia myös niille, jotka ovat ihmetelleet mitä ne englantilaiset jalkapallo-aficionadot termoksistaan oikein juovat.

Mistä aloittaa? Katsotaanpas... Omana aikanaan suurta suosiota nauttineet ja tätä nykyä lähes unohdetut englantilaiset herrasmiesauktorithan ovat aina mainio lähtöpiste! Tämän täysin keinotekoisen eksordiumin saattelemana haluaisin kiinnittää huomionne Sir Edward Bulwer-Lyttoniin (1803-1873) - jonka teos The Coming Race (julkaistu anonyymisti 1871) on jälkivaikutukseltaan yllättävän monipuolinen varhaisen tieteiskirjallisuuden edustaja. Tietenkin varhaisempaa proto-scifiä löytyy paljon, joukossaan suosikkini Lukianos, mutta nuo todelliset edelläkävijät voimme varmaan jättää toiseen postaukseen.

Cambridgessä koulunsa käynyt Lytton oli omana aikanaan hyvinkin suosittu kirjailija pitkällisen poliitikonuransa lisäksi - hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat mm. Pelham (1828) ja Godolphin (1833). Lisäksi Sir Edwardin aikaansaannoksiin täytyy lukea monien sangen osuvien mutta tätä nykyä traagisen kliseisiksi muodostuneiden sanontojen ja troopien muotoilu. Ja ne ovat todellakin sarjassamme 'almighty dollar', 'it was a dark and stormy night' ja sitä rataa. Olisi hauska voida eläytyä sellaisen lukijan mielentilaan, joka aidosti ensimmäistä kertaa huomasi tuollaisen ilmaisun kirjallisuudessa ja oli että 'no jopas, onpas vallankin mainiosti laitettu, etten sanoisi!'...

No mutta sivuseikka, tuo. Perhe-elämän auvoisuudella ei Bulwer-Lyttonia kuitenkaan ollut siunattu: hänen vaimonsa Rosina Doyle Wheeler (1802-1882) oli ilmeisesti siipan mielestä aivan liian älykäs ja voimakastahtoinen puoliso, joka kaiken lisäksi rohkeni vastustaa miehensä syrjähyppyjä - aivan kuin ne eivät muka kuuluisi brittipoliitikon määritelmään! Joka tapauksessa pariskunnan asumusero vuonna 1835 oli sotkuisa ja katkera, johon myllyyn Rosinan v. 1839 julkaisema Cheveley, or the Man of Honour moninaisine herjoineen lisäsi vettä aivan kiitettävästi. Lopulta v. 1858 Bulwer-Lytton toimitti Rosinan houruinhoitolaitokseen, josta tämä melkoisen cause celébren ja julkisen polemiikin myötä vapautui muutaman viikon jälkeen.

Miksi Bulwer-Lyttonin perhe-elämän selostaminen on tässä yhteydessä oleellista? Koska The Coming Race on itse asiassa häiritsevän misogynistinen kirja. Kirja on häiritsevä monella muullakin tavalla (mistä kohta lisää) mutta melko harva sen ominaisuuksista kumpuaa näin selkeästi Bulwer-Lyttonin omasta kokemuksesta. Tietenkin viktoriaaninen maailmankuva itsessään on monilta osin (lohdullisen) kaukana modernista, mutta Sir Edwardin luonteen varsin selkeänä ilmenevä tekopyhyys sai hänet reagoimaan erityisen huonosti vaimonsa palautteeseen.

Haluamatta pilata lukukokemusta niiltä jotka haluavat teosta vilkaista en aio antaa yhteenvetoa juonesta tai edes referoida Vril-yan, Bulwer-Lyttonin maanalaisen 'tulevan rodun' ylivertaista kulttuuria ja fysiikkaa. Sen sijaan muutamia hajahuomioita asioista jotka itse panin merkille. Ensiksikin on omalla tavallaan opettavaista ja hivenen huvittavaa löytää kyseisestä kirjasta lukuisia viittauksia teorioihin ja tieteenaloihin jotka nykyään on tuomittu (usein täysin hyvällä syyllä) sinne sananlaskunomaiseen tieteen romukoppaan - tai kenties jonkinlaiseen teosofiseen lelulaatikkoon. Tähän sarjaan kuuluvat mm. mesmerismi, Friedrich Max Müllerin teoriat kielten kolmiasteisesta evoluutiosta, oma suosikkini frenologia (johon viitataan täysin kuranttina psyyken salat paljastavana tieteenä) sekä tuo liki unohdettu odic fluid, joka osaltaan sai väistyä The Coming Racen myötä vril-energiaan perustuvien teorioiden tieltä. Hurmaavaa. Ja ei.

Pittoreskeilta vaikuttavilla viittauksilla kummallisiin teoretisointeihin on tietenkin pimeämpi puolensa - nimittäin se että olemme tekemisissä aikakauden ja ajatusrakenteiden kanssa, joita ei lainkaan vaivannut mm. puhua 'roduista', tehdä tyrmistyttävä (muttei vieläkään täysin kadonnut) ekvaatio 'rotu'=kulttuuri, ja vieläpä arvioida näitä kulttuureja - tai ajan terminologiaa käyttääksemme 'sivilisaatioita' - äärettömän ennakkoluuloisesti. Asialla ei edes ole erityisen paljon tekemistä kirjan aiheen ja puhtaan fiktiivisyyden kanssa. Päinvastoin, yhteiskunta jonka mielestä oli täysin validia mitata toisen yhteiskunnan 'sivilisaation tasoa' näiden nenän mittasuhteiden perusteella ei varmasti nähnyt Bulwer-Lyttonin teoksen tietyissä osissa mitään epärealistista tai imaginääriä, eikä tämän takia olekaan mikään suuri ihme, että mystinen vril-energia ja sen kehittäminen esimerkiksi hengitystekniikoiden ja hillityn käytöksen kautta nousi teoksen ilmestymisen jälkeen melkoiseen suosioon. Teoksen lähtöoletuksena toimiva 'onton Maan' malli puolestaan vetosi teosofeihin, ja onpa eräs nykyäänkin elävä salaliittoteoria saanut teoksesta potkua.

1870-luvulla kirjoitetun teoksen arviointi ei tietenkään saa rakentua moiselle toiseuttamiselle ja moralisoinnille, mutta koin yllä olevat seikat yhtäkaikki huomauttamisen arvoisiksi. Onneksi teosta ei tarvitse ottaa aivan suunnattoman vakavasti - päinvastoin, sen voi lukea aivan mainiosti toisaalta opettavaisena esimerkkinä siitä, mitä pidettiin 'tieteisenä' 1800-luvun loppupuolen Englannissa, tai toisaalta sosiaalisena satiirina, jota se varmasti omana aikanaan oli ainakin osittain. Teoksen sosiaalisen viestin aukilukeminen ja analyysi olisi sinänsä erittäin kiehtova aihe, mutta siihen ei valitettavasti tällä kertaa ole tilaa eikä aikaa. The Coming Race on omalla tavallaan myös sangen viaton indikaattori siitä, miten vain vähää aiemmin päivänvalon nähnyt darwinistinen evoluutioteoria (On the Origin of Species by Means of Natural Selection, 1859) ja sen sovellukset ymmärrettiin ja väärinymmärrettiin aikalaiskeskustelussa.

Lyhyesti siis: mikäli jotakuta kiinnostaa lukea sangen viehkolla englannilla kirjoitettu ja jonkinlaista epämääräistä (petollista) nostalgiaa huokuva teos joka on sekä länsimaisen tieteiskirjallisuuden alkutekijöitä, häiritsevän ennakkoluuloinen ja sovinistinen kulttuurillisen determinismin esitys, että lukuisien myöhempien myyttien ja salaliittoteorioiden alkutekijä, etsikää toki käsiinne Edward Bulwer-Lyttonin The Coming Race. Ainakin Hesperus pitää sitä painossa länsimaisten klassikoiden sarjassaan, ja kyseisen edition esipuhe on niukkuudestaan huolimatta varsin mainio.

Mutta miten edellä sanottuun voidaan siis yhdistää tuo ensimmäisenä kuvana ollut, sinänsä aika hymyilyttävä ja kenties myös paavillisen erehtymättömyyden oppia (dogmaksi v. 1870) ironisoiva mainos? Bulwer-Lyttoniin ja tulevan ylivertaisen rodun monikäyttöiseen psyykkiseen voimaan todellakin liittyy brittien kovasti rakastama, mutta muun maailman tietoisuuteen hädin tuskin päässyt Bovril, joka syntyi aivan pian The Coming Racen ilmestymisen jälkeen. 1870-luvulla skottilaisen John Johnstonin kehittämä 'Johnston's Fluid Beef' sai pian vähemmän ruokahalua karkoittavan nimen, jossa latinalainen bov- kanta liittyi uusinta uutta, todellista edityksellistä ruumiinkulttuuria ja edistysuskoa henkivään Vriliin. En saanut mistään tietooni oliko Sir Edwardillä mielipidettä luomuksensa Nachlebenistä - jos edes fataalilta korvasairaudeltaan sitä kuuli käytettävän - mutta viimeistään Bovrilin käyttö buurisotien muonituksessa olisi varmasti kääntänyt hänen päänsä. Näemme siis että moraaliselta kannalta vril-johdannaistenkin nuhteettomuus on kyseenalainen...

No mutta niin tai näin, pitihän tuota tököttiä itselleenkin purkillinen hankkia, ja vaikka mönjä näyttää - ja valtaosin myös maistuu - toiselta brittierikoisuudelta, hiivatahna Marmitelta, on siitä tehty kuuma juoma kenties edesauttanut allekirjoittaneenkin selviytymistä talvesta vailla flunssaa. Ei siihen hengitysharjoituksia tai muita tieteisrotujen kommervenkkejä tarvita.

Descriptio Hiberniae, pars I: The Green Fields of Ireland

Syy blogihiljaisuuteen on ollut paras mahdollinen, nimittäin ekskuilu. Tämä Britannian-kauteni ensimmäinen varsinainen (so. monipäiväinen) ekskursio suuntautui Limerickiin pikkuveljeäni a:ta tervehtimään, ja pitihän sinne päästyä nyt yrittää edes hieman kierrellä ympäriinsä. Kuvamateriaalia tuli napsittua valtaisat määrät, joten tässä muutamien päivien aikana ajattelin postailla temaattisesti jaotellun kavalkadin ikivihreän saaren antia. Olkoon ensimmäisenä vuorossa yleisluontoinen, johdatteleva tunnelmointipläjäys, pääpainona silkat maisemat.


Itineraari vei ensin lentäen Gatwickiltä Shannonin kentälle ja Limerickiin, josta perjantaina siirryimme Galwayhin. Lauantaina jatkoin sitten bussilla yli saaren Dubliniin, jossa aikaa olikin varsin vähänlaisesti. Sunnuntai olikin paluupäivä: ensin lautalla Holyheadiin, Walesiin, ja sitten uuvuttava junailu takaisin Oxoniaan. Jaa, itineraarista ja Walesistä tulikin mieleen... otsikon latinalainen osa on mukaelma Giraldus Cambrensiksen eli Gerald Walesiläisen tuotannosta: hänhän kirjoitti sekä Topographia Hibernican, Expugnatio Hibernican että Descriptio Cambriaen 1100-luvun lopussa. Gerald olisikin varsin opettavaista matkalukemista Irlannissa, vaikkei hän aina kovin ymmärtäväinen tai sympaattinen saaren kuvaaja olekaan. Harmi vain että jätin sen taannoin Hay-on-Wyesta ostamani Gerald-edition kotiin (sen sijaan matkalukemisena oli Chinua Acheben Things Fall Apart, mutta siitä lisää ehkä joskus toiste jossain postkolonialismi-postauksessa...).

Topographian 1. kirjan 3. luvussa Gerald havainnoi, kuinka Irlannin sää muuttuu sitä kosteammaksi ja terveellisemmäksi mitä lännemmäksi mennään - samoin maa muuttuu hedelmällisemmäksi. Tämä oli erityisen ajankohtainen havainto, sillä sää oli lähes kautta linjan sateinen (olette varmaan kaikki perillä kuinka pahoiksi tulvat yltyivät tällä toisella saarella, etenkin Cumbriassa). Shannon-joki tulvi näyttävästi aivan velipojan opinahjon luona, ja dramatiikkaa riitti vielä lauantain cross-country -taipaleellekin. Irlantilaisilta kysyttäessä tällainen tulvinta kuului olevan varsin harvinaislaatuista, vaikka länsirannikon normi-ilmastoon kuuluukin sade neljänä päivänä viidestä.

Uskomattoman onnenkantamoisen kautta matka Limerickistä Galwayhin - ja täten siis Munsterista Connachtiin vanhoina kuningaskuntina ajateltaessa - taittui mitä mahtavimmassa säässä. Tämä johti perin turisteisaan joskin kaikessa hektisyydessään väistämättömään valokuvailuun bussin ikkunasta, ja välillä tulokset olivat perinjuurin palkitsevia. Täytyy myöntää että en tiedä montaa yhtä kaunista asiaa kuin irlantilainen maaseutu. Oivaa matkamusiikkia olivat mm. Planxtyn tulkinnat vanhoista irkkuklassikoista ja uudempaa soundia edustava, erinomainen Flogging Molly.



Laivamatka Irlanninmeren ylitse Stena Linen aluksella (ajatelkaa Tallinan-laivaa, mutta ilman viinarallia...) oli jokseenkin kuoppainen. Tai understatement sikseen: se oli ehkä myrskyisin merimatka jonka olen kokenut. Dublinin satamasta poistuttaessa kaikki näytti vielä näin seesteiseltä... little did I know. Olisi kannattanut muistella Giralduksen Topographian lukua 2.1, joka mainitsee Irlanninmeren olevan aina liikkeessä. Siinä vaiheessa kun Holyheadin niemenkärki tuli näkyviin, olisi paatuneempikin merikarhu tuntenut kiitollisuutta. Toisaalta keikutus ja pärskeet olivat varsin hauska kokemus, ja aion kyllä taittaa matkan toistekin tuolla tavalla - tosin jättäen tämän kerran tavoin aamiaisen välistä.

Seuraavaksi... jotain muuta. Haha, katsotaan mitä tuleman pitää!

Books of the Fall

Syksyssä on tietenkin parasta se, että pimeys, sateiset päivät (kuvasta huolimatta) ja kaikki sensellainen antavat entistäkin paremman tekosyyn viettää vapaa-aikansa kirjojen parissa. Kulunut viikko on ollut erityisen mainio löytöjen suhteen sekä tieto- että kaunokirjallisuuden puolella.

Joscelyn Godwin: Athanasius Kircher's Theatre of the World (Thames & Hudson, 2009). Suurten kuvakirjojen hankkiminen tuntuu useimmiten isolta investoinnilta, mutta onneksi tällä kertaa Blackwellin kanta-asiakaskortille kertyneet pisteet helpottivat päätöstä. Godwinistahan on tässä viimeisen kymmenen vuoden kuluessa kehkeytynyt jonkinlainen uuden ajan alun tieteellisten ja allegoristen tekstien auktoriteetti (vrt. käännöksensä Hypnerotomachia Poliphilista, Thames & Hudson 1999), vaikka herran juuret ovatkin varsin musikologiset. Mitä Kircheriin tulee, on musiikilla tietysti vankka osansa tuon jesuiitta-monitieteilijän - ehkä viimeisen todellisen polymaatin - maailmankatsomuksessa. Onkin kiinnostavaa, että Kircherin (ja laajemmin koko 1600-luvun) tieteellis-esoteerinen maailmankuva on noussut viime vuosina suuren kiinnostuksen ja aktiivisen tutkimuksen kohteiksi varsin yllättävällä intensiteetillä.

Itse taisin kääntyä Kircher-faniksi jotain viitisen vuotta sitten, mutta todellinen innostus syntyi vuonna 2007, kun löysin Roomasta, Piazza Borghesen kirjatorilta, joitakin Mundus Subterraneuksen irtosivuja. Kyseisen teoksen idea on todella viehättävä ja hyvin tyypillinen Kircherin - proto-egyptologin, orientalistin, geologin, lääketieteilijän, mekaanisten laitteiden suunnittelijan etc. - laaja-alaiselle näkemykselle: kuvata kootusti kaikki maanalaisuuteen liittyvät ilmiöt vulkanismista ja metallien synnystä katakombeihin ja jättiläisten luurankoihin. Kircherin eklektisyyden lumo on varmasti jotain joka erityisesti vetoaa postmodernin sirpaloituneen maailmankuvan kanssa kamppaileviin nykyihmisiin; 1600-luku kohtasi tietyssä mielessä varsin samanlaisia ongelmia yhä nopeammin akkumuloituvan tiedon jäsentämisessä, ja löydetyt ratkaisut olivat parhaimmillaan luovia ja avarakatseisia, joskaan eivät teknisesti ottaen aina ihan 'oikeita'. Mutta sitten tuli muotiin Descartes ankean rationalisminsa kanssa, ja sulki monia kiinnostavia ovia. Pöh.


Uuden ajan alun tieteellisessä rekisterissä vielä hetken pysyäksemme mainitsen seuraavana Edward Lhwydin Archaeologia Britannican, josta on juuri ilmestynyt uusi kommentoitu editio kera käännöksen (ed. D. W. Evans & B. F. Roberts, Celtic Studies Publications 2009). Tämän hankkimnen tuli jokseenkin ajankohtaiseksi nyt kun olen alkanut visiteeraamaan Jesus Collegessa järjestettävässä keltologisessa seminaarissa - vaikka todennäköisesti olisin kyllä korjannut teoksen mukaani muussakin tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Lhwydin - Jesus Collegen jäsenen ja Ashmolean Museumin kuraattorin - merkitys keltologialle on etupäässä se, että hän oli ensimmäisten joukossa soveltamassa etymologian kehittyvää metodiikkaa nykyään 'kelttiläisinä' tunnettujen kielten tutkimukseen. Niin ikään hän käytti näistä kielistä ensimmäisenä termiä 'Celtic', ja yhdisti ne antiikin aikana Galliassa puhuttuun kieleen. Monet Lhwydin ideoista - erityisesti suuri osa hänen etymologioistaan - ovat nyttemmin täysin aikansa eläneitä, mutta keltologian varhaishistoriassa kyseisellä walesiläisellä on tärkeä sija.

Uudempaa tutkimusta samalla saralla edustaa ehkä kaikkein innostavin hankintani: yli 1200-sivuinen A New History of Ireland, osa I (ed. Dáibhí Ó Cróinín), OUP 2005 (paperback). Kyseinen tiiliskivi oli pakko hankkia pehmeäkantisena, hivenen vaikeasti käytettävänä niteenä sillä kovakantisen hinta oli järkyttävät 220 £! Siihen nähden paperikantisen 30 £ oli äärimmäisen kohtuullinen hinta. Toistaiseksi olen lukenut vasta teoksen esipuhetta (joka sattumoisin on täkäläisistä keltologeista tärkeimmän, Jesus Professor of Celtic Thomas Charles-Edwardsin, käsialaa) mutta kunhan teos on tykkänään kahlattu lävitse, ovat tiedot Irlannin historiasta 700-luvulle asti varmasti enemmän kuin kohtuulliset...

On kaunokirjallisuuttakin, sentään. Hallowe'enin kunniaksi etsin käsiini William Hope Hodgsonin (1877-1918) kauhukirjoituksia, joita nykyään tuntuu olevan valitettavan heikosti painossa. Pienen vaivannäön arvoisia kyseiset jutut kuitenkin ovat, joten kannattaa kysellä josko niitä olisi saatavissa. Erityisen emblemaattisia edwardiaanisen kauhukirjallisuuden teemojen suhteen ovat Hodgsonin Carnacki-tarinat (esim. The Casebook of Carnacki the Ghost Finder, Wordsworth 2006). Vuodesta 1912 alkaen julkaistuja mysteerinovelleja on yhdeksisen kappaletta, ja niiden teemat ovat yllättävän samankaltaisia esimerkiksi H. P. Lovecraftin kanssa. Tarinoiden englanti on (tahattoman) huvittavaa, sillä se vilisee kollokvialismeja joita on tullut kuulleeksi lähinnä Jeeves & Wooster -tarinoissa. Näin ollen kauhuelementit keventyvät välillä sangen tervetulleesti. Carnackin hahmo itse on ehkä hieman heikosti kehitetty - jää vähän ohueksi persoonaksi - mutta itse mysteerit ovat vallan ensiluokkaisia. Erityisen hienoa on se, että tarinoissa pidetään hyvin kauan jännitystä yllä sen suhteen, onko kukin tapaus vain inhimillisen käden tuotosta vai onko kyseessä jotain pahaenteisempää. Tarkastamisen arvoinen on myös Hodgsonin ehkä parhaiten tunnettu täyspitkä (muttei silti kovin pitkä) romaani The House on the Borderland (itselläni on Penguin-editio viime vuodelta), jota olen itse lueksinut eilen ja tänään. Hyvää yliluonnollista kauhua, muttei liikaa edes näin yliherkällä mielikuvituksella varustetulle.

On reading, and on reading Borges...

Hei vaan. Tässä onkin vierähtänyt kotvanen. On vain ollut paljon kaikkea muuta, etupäässä töitä. Viime päivät ovat itse asiassa jälleen kuluneet varsin kirjallisissa merkeissä, ja suorastaan huomaamattaan sitä on ajatellut aika tavalla kirjallisuutta, kirjastoja ja erinäisiä kirjoittajia, ja mitä kaikkea nämä merkitsevät. Siis itselleni - en ole vielä edennyt pohdinnoissani mihinkään laajempiin tai objektiivisempiin kategorioihin. Eikä tietenkään ole sanottua että mitään esittelykelpoisia postulaatteja edes olisi syntymässä; siksipä taidan tyytyä tässä yhteydessä ihan vain muutamiin kirjallisuusaiheisiin huomioihin. Ja kun ilta on vielä näin ilahduttavan utuinen ja sateinen ja vihreä tee herkullista (unohtamatta kuitenkaan niitä pahaenteisiä sävyjä joita se monille Sheridan Le Fanua lukeneille tuo mieleen...), niin taidanpa pitkästä aikaa istahtaa kirjoittelemaan tännekin jotain.

Aiheen subjektiivinen kokeminen on itse asiassa ainoa tämänkin postauksen julkaisemista tukeva seikka, sillä mikäli jotain todella objektiivista voisi lukemisesta ja kirjastoista sanoa, olisi sen jo sanonut Alberto Manguel erinomaisessa kirjassaan Library at Night (2007), joka on ehkä vaikuttavin lukemani bibliofiilinen teksti. Onneksi kuitenkin myös Manguelin punnitut ajatukset ovat vain yhden - tosin hyvin kauniin ja laajan kirjaston omistavan - yksilön mielipiteitä, niin että pluralismille löytynee elintilaa vallan mainiosti.

Jo tätä kirjoittaessani olen tullut siihen tulokseen, että kysymys kirjojen merkityksestä itselleni on aivan liian suuri ja jopa liian henkilökohtainen tässä käsiteltäväksi. Joten kavennetaan tarkastelua: mitä kirjastot merkitsevät minulle? Tässä eräänä päivänä kirjoittelin Sacklerissä istuessani muistikirjaani listantapaisen (joka tietenkin on vain hetken tuote ja siksikin epätäydellinen):

- työpaikka (tietenkin, missäpä sitä muualla humanisti tutkisi?)
- kodin heijastuma (koska ihannekotini olisi jonkinlainen kirjasto sekin...)

- rajoituksia ja kieltoja (se luontainen anarkia mikä kirjojen ympärillä pakosti on, on kirjastoissa alistettu autoritaarisuuden alle, mikä on sääli - joskin ymmärrettävää)

- löytöretkeilyä > potentiaa

- puutteita (sillä valitettavasti yksikään kirjasto ei voi olla täydellinen, ks. kuitenkin infra)

- muistumia kadonneista kirjastoista (Aleksandria, Pergamon, Bait al-Hikma, Nalanda etc.)

- vahvistavat uskoa ihmiskuntaan (vaikka sitten vain hetkellisesti...)

- osasia Kirjastosta (konseptuaalisella tasolla siis, kaikki kirjastot sen täydellisen kirjaston heijastumina ja/tai osina)

- kaltoin kohdeltuja kirjoja (sillä sitä ne parat ovat usein myös, ja mikä pahempaa, välillä sitä ajattelee että kirjastojen - etenkin kaupunginkirjastojen - kirjat ovat myös jotenkin, hm, 'saastuneita' paremman ilmaisun puutteessa)

- tila / valo / tuoksu / muisto (hivenen proustmaisesti ehkä...)

Lukijoiden joukossa oleville esteetikoille tai arkkitehtonisille bibliofiileille (joiden joukko ei kokemukseni mukaan ole suinkaan vähäpätöinen) haluaisin tässä sivumennen sanoen suositella Guillaume de Laubier'n ja Jacques Bosser'n juhlavaa ja suorastaan ylitsepursuavaa kuvateosta The Most Beautiful Libraries in the World (Harry N. Abrams, 2003). Itselläni ei tätä kirjojen rakastajan hyvänmielenteosta toistaiseksi ole, mutta monet kerrat olen sitä kyllä hypistellyt niin Ateneumin kirjakaupassa kuin Roomassakin. Joskus vielä se tarttunee mukaan, ja siinä tapauksessa muutama päivä kulunee yksinomaan kirjastomatkoista haaveillessa. Teos sopii lisäksi mainiosti luettavaksi rinnan Library at Nightin kanssa - kuvituksena, ikäänkuin.

Kiinnostava aasinsilta seuraavaan aiheeseen muodostuu itse asiassa Manguelin kontaktista Jorge Luis Borgesiin (on aina niin ilahduttavaa kun kahden lempikirjoittajan välillä löytyykin yhteys, eikö?). Buenos Airesin vuosinaan Manguel näet tutustui tuossa vaiheessa jo lähes sokeaan Borgesiin kaupungin anglo-amerikkalaisessa kirjakaupassa, Pygmalionissa, ja päätyi tämän säännölliseksi ääneenlukijaksi, useita kertoja viikossa vuosina 1964-68. Täten ei olekaan ihme että myös Manguelin Library at Night sisältää useita muisteloita Borgesista tämän vanhoilla päivillä. Arvostetulle kirjoittajallehan hankittiin mm. suojatyöpaikka Argentiinan Biblioteca Nacionalista (siis johtajana...), mikä kuulemma tuotti tälle äärettömän paljon iloa.

Niin no, Borgeshan on ehkä kirjastoista puhuttaessa se kaikkein itsestäänselvin 1900-luvun auktori nostaa esille, ja syykin on mitä ilmeisin: 'La biblioteca de Babel', joka ilmestyi vuonna 1941 kokoelmassa El Jardín de senderos que se bifurcan eli "Haarautuvien polkujen puutarha." Kyseessä huikean surrealistinen (tai ehkä ennemmin abrealistinen), borgesmaiseen tapaan ajattelun aivan uusille urille sysäävä ja ontologisesti jopa jokseenkin uhkaava fantasia äärettömästä, kennomaisesta kirjastouniversumista, joka itse asiassa sisältää kaikki mahdolliset (tietyn merkkimäärän pituiset) kirjat jotka on mahdollista kuvitella.

Itselleni "Baabelin kirjasto" on Borgesin mielikuvituksillisista luomuksista ehkä kaikkein rakkain, vaikka monet muutkin teokset ovat todella vaikuttavia, kuten vuonna 1940 ilmestynyt 'Tlön, Uqbar, Orbis Tertius' (ottaaksemme vain yhden esimerkin), jossa tyypilliseen tapaan ajan, kirjallisuuden, myytin ja tieteen eri kerrostumat muodostavat niin monimutkaisen kuvion, että lukija lopulta uskoo ainakin osan Borgesin kuvittelemista kirjoituksista olevan todella olemassa. Mikä johtaa siihen, että myös Uqbarin on oltava olemassa; ja jos näin, niin myös Tlön on todellinen... jne.

Ja mainitaan nyt vielä kaupan päälle (ja vilpittömien suositusten kera) myös 'Pierre Menard, autor de Quijote' (1939), kirjallisuuskriittinen review joka itseasiassa luo uuden kirjoittajan yleensä Cervantesin kirjoittamana pidetylle teokselle. Menard, ranskalainen kirjoittaja 1900-luvulla, kirjoittaa teoksen uudelleen sanasta sanaan samanlaisena, mutta kyseessä on tietenkin aivan eri teos - itse asiassa Borgesin kirjallisuusarvosteluja kopioiva tyyli antaa useaan otteeseen ymmärtää, että Menardin Don Quijote ylittää Cervantesin monin tavoin. Koko idean nerokkuutta on vähän vaikea selittää, niinkuin on laita kaikkien näiden kanssa - lukekaa itse! Niin tai näin, hurmaavaa Borgesin tuotannossa on rooli, joka kirjallisuudelle, oppineille ja esoterialle annetaan luovana voimana. Ehkä kaikkein kiinnostavin ja samalla myös läpilyövin konsepti Borgesin teoksissa on AIKA itse. Tajuan kuitenkin että mikäli tähän aiheeseen uppoutuisi, tulisi tästä aivan jumalattoman pitkä postaus, joten lopettelen tähän, ja kannustan itse kutakin etsimään käsiinsä hieman Borgesia...

Mutta kun nyt kirjasto- ja kirjasidonnaisen tematiikan liepeillä viipyillään, niin mainitsenpa vielä suositusten kera teoksen niille, jotka itseni tavoin koko ajan tasapainoilevat bibliofilian ja suoranaisen bibliomanian rajapinnalla: Carlos María Domínquezin La Casa de Papel, suom. "Paperitalo." Kyseessä on häiritsevä, varoituksesta käyvä kertomus siitä mihin liiallinen kirjoihin kiintyminen voi johtaa.

Kiinnostavaa kuinka espanjankielisessä kirjallisuudessa tavataan näin runsaasti hienoja kirjoihin liittyviä teoksia. Päivän sitaatti tulee Borgesin kertomuksesta 'El Inmortal' (kokoelmassa El Aleph, 1949; engl. kääntänyt James E. Irby):

- "Homer composed the Odyssey; if we postulate an infinite period of time, with infinite circumstances and changes, the impossible thing is not to compose the Odyssey, at least once. No one is anyone, one single immortal man is all men. Like Cornelius Agrippa, I am god, I am hero, I am philosopher, I am demon and I am world, which is a tedious way of saying that I do not exist."

Miscellanea Oxoniensia, pars I

Sunnuntai oli paitsi aurinkoisella tavalla kaunis päivä, myös (nähtävästi) kaikensorttisten markkinoiden ja torien järjestämiselle varattu ajankohta. Sattumaahan tuo varmastikin oli, mutta törmäsin myyntikojuihin ja markkinahumuun niin Gloucester Greenillä kuin Cowley Roadillakin. Mikäs sen mukavampaa - tuli oikein vapaapäiväisä olo kierrellessä ja katsellessa; ja siinä vaiheessa kun rupesi liikaa ahdistamaan, saattoi aina vetäytyä johonkin puistikkoon tai kahvilannurkkaan lueksimaan.

Itse asiassa lauantainakin oli varsin paljon kaikenlaista toimintaa ilmassa, sillä kaupungissa vietettiin jonkinlaista Alice in Wonderland -teemaista koko perheen teemajuhlaa, joka ainakin kasvitieteellisessä puutarhassa ilmeni kertakaikkisen rauhattomana lukuympäristönä - kiljavia lapsia ja yleistä hälinää aivan liikaa omaan makuuni, huoh. Lopulta ajauduin keskusteluun Hatuntekijän kanssa, joka itsekin myönsi että alkoihan tuo päivän toisena performanssivetona jo vähän työstä käydä. Yleisesti tietenkin tunnelma oli jotenkin ilahduttavalla tavalla surrealistinen, sitä en käy kieltämään. Tämän lisäksi olisi lauantaina ollut mahdollisuus tavata Philip Pullman, sillä tuo varsin oivallisen fiktion kirjoittaja oli tavattavissa St. Giles'in Oxfamissa. Missasin kuitenkin kyseisen tilaisuuden kiittää His Dark Materialsin kirjoittajaa henkilökohtaisesti, sillä eihän sitä sitten lopulta muista tuollaisia parin tunnin aikahaarukoita milloin pitäisi jonnekin ennättää - ja sitäpaitsi suhtaudun muutenkin kaikkinaiseen kasvokkain tapahtuvaan fanittamiseen kovin epäluuloisesti. Todennäköisesti olisin vain lopulta mulkaissut kirjailijaa nyrpeästi ja keskittynyt hyllyjen läpikäyntiin.

Mutta palatakseni eiliseen, siis sunnuntaihin... Gloucester Greenin markkinatapahtuma oli siellä säännöllisesti järjestettävä French Market, joka ainakin tänä vuonna oli kolmipäiväinen. Myyjiä ei ollut aivan massiivisesti, mutta kaikista tunnusomaisimmat ranskalaiset tuotteet olivat kyllä esillä: juustot, saippuat, crêpes, siiderit, maalaisleivät, makkarat jne. Pienenä pettymyksenä tosin havaitsin lihakauppiaan kanssa asioidessani herran ranskalaisuuden olevan vain etevää (joskin kostyymivetoista) filmausta... kaikista raitapaidoistaan ja olkihatuistaan huolimatta hän ei kyennytkään palvelemaan asiakasta loppuun asti ranskaksi. Tai ehkä allekirjoittaneen ranska oli niin korviaraastavaa että vaihtaminen englantiin oli ainoa mahdollinen ratkaisu. No niin tai näin, mukaan tarttui joka tapauksessa pari ilmakuivattua salamia: toinen ankanlihasta ja toinen erittäin runsaalla pippurilla ryyditetty.

Kun sitten pääsin Cowley Roadille asti, sain havaita että kimchin sijaan (joka siis oli loppu suosimastani aasialaisten ruokatavarain liikkeestä) tarjolla oli vaikka mitä muuta: jamaikalaisravintolat, puolalaiset ruokaliikkeet, italialaiset herkkupuodit ja kaikki loput olivat levittäytyneet kadulle, bändit soittivat, ilmapalloja karkaili ja yleinen markkinatunnelma oli vallan eloisaa - ja Cowley Roadin tyyliin yksikulttuurisen teeman sijasta kaikkea karakterisoi mitä ilahduttavin monenkirjavuus. Ympäriinsä kävelemällä ja katuruokaa maistelemalla sai kulutettua mainiosti aikaansa, eikä mukaan tarttunut kuin muutama cannolu, siis sellainen sisilialainen, ricottalla täytetty rapeakuorinen leivos - tuoreisiin sellaisiin törmää Italian ulkopuolella niin harvoin että pakkohan noita oli muutama hankkia vaikkei mikään suuri konditoriatuotteiden ystävä olekaan.

Mutta kuten lopulta useimmiten käy, väenpaljous ja meteli ja muu sellainen käy pitemmän päälle rasittavaksi, ja vetäytyminen väistämättömäksi. Cowley Roadilta löytyy tietenkin lukematon määrä kahviloita, baareja ja ravintoloita juuri tuota tarkoitusta silmälläpitäen, mutta eilen valintani osui ilahduttavaan marokkolaishenkiseen paikkaan nimeltä Kazbar, joka tarjoaa myös tapaksia. Paikan jäähdytetty minttutee ja varjoisa, ilmava holvaus olivat juuri sitä mitä väsynyt torivieras kaipaakin, ja lueskelinkin paikassa pitemmän aikaa.

Tällä hetkellä vapaa-ajanlukemistona on meneillään 30-luvulla otettu painos Everymanin kokoelmasta Sir Thomas Brownen (Pembroke College) kirjoituksia. Kyseinen Stuartien aikainen lääkäri (1605-1682) oli jo omana aikanaan tunnettu laajasta sivistyksestään, vielä laajemmista kiinnostuksen kohteistaan ja varsin valaistuneista näkemyksistään esimerkiksi uskonnon suhteen - vuosisata myöhemmin Brownea olisi taatusti luonnehdittu vapaa-ajattelijaksi. Uskonnollisen kuohunnan ja vainon 1600-luvulla hänen relativistinen näkemyksensä uskonnollisissa ja esoteerisissa asioissa on perin harvinainen ja erittäin virkistävä. Yhtäläisen harvinaislaatuista on Brownen taidokas proosa: rytmin, merkityksen ja sävyjen valitsijana Sir Thomas saattaa hyvin olla vertaansa vailla aikalaistensa joukossa.

Niin ilahduttava kuin Brownen Religio Medici onkin kaikessa uskonnollisessa laajakatseisuudessaan, pidän itse vielä kiinnostavampina kahta tutkielmaa, jotka alun pitäen oli tarkoitettukin suuren yleisön luettavaksi - Religiohan tuli ensisijaisesti kiertoon piraattiversiona Sir Thomaksen nolostukseksi ja harmiksi. Mainitsemistani tutkielmista ensimmäinen on Hydriotaphia: the Urne Buriall; or, a Discourse of the Sepulchrall Urnes lately found in Norfolk (1658). Otsikko kertoneekin paljon oleellista; Brownelle lähetettiin joitakin Norfolkissa esiin tulleita pronssikautisia tuhkauurnia (jotka ajoitettiin tuolloin tietenkin roomalaisiksi), ja näistä lähtökohdista monitieteellinen filosofi-lääkäri etenee erittäin vaikuttavaan, barokkiseen mutta punnittuun monologiin inhimillisistä hautauskäytännöistä, näiden implikaatioista sekä ihmissuvun kuolevaisuudesta itsestään. Nykylukijaa ilahduttaa vähän väliä Brownen todella terävä kyky yhdistellä asioita yllättävin, perin 'modernein' tavoin ja tarkastella oman aikansa dogmaattisia ideoita (kuten kristinoppia) hyvinkin kriittisessä sävyssä. Klassikkoa puolestaan ilahduttaa luonnollisesti Brownen perinpohjainen oppineisuus antiikin tekstien suhteen. Kieli on mitä kauneinta, ja tietty morbidi sävy - tietty tuhkan ja mullan maku, voisi jopa sanoa - lyö hurmaavasti läpi koko esseen koko sillä yhteenkietoutuvien merkitysten, symbolismin ja luonnontieteellisen spekulaation voimalla joka tekee 1600-luvusta niin äärimmäisen kiehtovan periodin. Lisähuomiona mainittakoon seikka jonka muistin vasta tänään, ja jonka tarkastin suurella mielihyvällä; Urne Buriall mainitaan myös Jorge Luis Borgesin suurenmoisen novellin Tlön, Uqbar, Orbis Tertius viimeisessä virkkeessä. Ei vähäinen komplimentti, se.

The Urne Buriallin kumppaniessee, samana vuonna ilmestynyt The Garden of Cyrus; or, the Quincunciall, Lozenge, or Net-work Plantations of the Ancients, artificially, naturally, mystically Considered, on ehkä vähemmän filosofinen mutta taatusti esoteerisempi tour-de-force, ja kuvastaa kaikkiaan vielä paremmin 1600-luvun länsimaisen oppineen synteesiä antiikin kirjallisuuden ja taiteen sekä koko myöhemmän mystisen ja tieteellisen tradition ristikkäisistä virtauksista. Tyylillisesti The Garden on lähes hengästyttävä, ajoittain hyvin luonnosmainen ja jopa tajunnanvirtaa lähenevä - mikä toisaalta sopii todella hienosti yhteen aiheen moniulotteisuuden kanssa. Tämä hermeettinen kuvaelma ei välttämättä avaudu ilman jonkinlaista aatehistoriallista taustatietoa, mutta kaikille Aby Warburgin jalanjäljissä kulkeville tai muuten vain antiikin jälkivaikutuksen ja länsimaisen filosofian/tieteen suhteesta kiinnostuneille se on todella suositeltavaa luettavaa.

Lopuksi - kun nyt liikutaan 1600-luvun kiehtovassa maailmassa ja monenkirjavien symboliikkojen äärellä - haluaisin suositella erästä jokseenkin uudempaa teosta, joka saattaa kuitenkin osoittautua varsin kiinnostavaksi. Klassikon asemaa en menisi sille sentään povaamaan (tehtäköön tämä myönnytys kun juuri on puhuttu Brownen tuotoksista...), mutta ainakin itseni The Palace of Oblivion -runokokoelma sai kiinnittämään huomiota Peter Davidsonin tuotantoon, ja tarkkaamaan sitä tulevaisuudessakin vastaavan varalta. Viime vuonna ilmestynyt, Carcanetin kustantama teos on sinänsä varsin ennakoitavaa postmodernia vetäytymistä kuriositeettikabinettien, katafalkkia peittävän tomuisen brokadin, naamioiden, arvoituksellisten liturgioiden ja alkemistisen kuvaston maailmaan - siis itse asiassa maailmaan joka on lähes yhtä sirpaloitunut ja merkityksiä ad hoc konstruoiva kuin omamme (ja luonnollisesti omammehan se onkin, ainoastaan heijastettuna taaksepäin) - mutta itseäni ainakin tälläinen lähestymistapa (tai pitäisi kai sanoa 'loitontumistapa') jaksaa aina välillä huvittaa. Teoksen loppupuolella runoilija siirtyy lähemmäs omaa aikaamme ja skotlantilaiseen kontekstiin; kaikkein räikein toiseuttaminen katoaa, mutta tietty enigmaattisuus, tietty symbolien ja piilomerkitysten etsintä arkipäiväisistäkin asioista säilyy ennallaan, ja tekee myös loppuosasta (nimeltään The Aberdeenshire Elegies) varsin inspiroivaa sadepäivän luettavaa.

Päivän sitaatit (yksi per käsitelty teos, kuten sopivaa on):

- "But man is a Noble Animal, splendid in ashes, and pompous in the grave, solemnizing Nativities and Deaths with equal lustre, not omitting Ceremonies of bravery in the infamy of his nature." (Sir Thomas Browne, The Urne Buriall, ch. 5)

- "Darknesse and light hold interchangeable dominions, and alternately rule the seminal state of things. Light unto Pluto is darkness unto Jupiter. Legions of seminall Ideas lye in their second Chaos and Orcus of Hipocrates; till putting on the habits of their forms, they shew themselves upon the stage of the world, and open dominion of Jove. They that held the Stars of heaven were but rayes and flashing glimpses of the Empyreall light, through holes and perforations of the upper heaven, took of the natural shadows of the stars, while according to better discovery the poor Inhabitants of the Moone have but a polary life, and must passe half their dayes in the shadow of that Luminary." (Sir Thomas Browne, The Garden of Cyrus, ch. 4)

- "In the house the glasses are shrouded, but, quickening to our voices, reveal

Our silvery voids, infinities of cloud, perpectives of obelisks and shadows.

Glimmering butterflies waver like fallen leaves in vacant passageways,

Mingling with the filaments of scented herbs, frost flowers, feathers of birds of New Spain.

Our lights, our quenchless lamps, shine unwavering as in Tullia's tomb,

But the wonderful pictures they honoured are lost to the blades and the flames.

Our books of secret histories, read by half-light in the octagonal mirror,

Retail once more the victories of Turnus, the abject death of Aeneas,

And Spain triumphant in the green waters off England."

(Peter Davidson, 'Returning at Evening', Palace of Oblivion VII)