A honey-golden summer, apparently...

No niin, voisihan tästä kai taas aktivoitua bloginkin suhteen - lomat kun on lomailtu kaikin puolin. Kesään kuului hellettä, suomalaisvieraita Oxfordissa, mukavien asioiden näkemistä, oxfordilaisvierailua Suomessa, helvetillistä paluumatkaa yöbusseilla Oxoniaan, vilustumista, kirjalöytöjä, currynkokkausta ja mitä vielä. Eli kaikin puolin hyvänoloinen sesonki oli tämä. Ja onhan se nyt pidettävä myös mielessä ettei kesäisyys oikeasti ole näillä main vielä loppu lainkaan - se vain alkaa kallistua miellyttävästi kohti syksyä, tuota lempivuodenaikaani. Luulisin että nyt - sikäli kuin energiaa löytyy - voisin lähitulevaisuudessa päivitellä jotain sekä Uffingtonin Valkeasta Hevosesta, jossa kävimme J:n ja L:n kanssa, sekä ehkä (vihdoin!) myös lempicurryistani resepteineen. Lupauksia, lupauksia... Saas nähdä.



Erittäin hauska puoli vieraiden saamisessa tänne on tietenkin se, että kehtaa/viitsii tuppautua sisälle collegeihin, joihin ei arkimoodissa tulisi ehkä tunkeuduttua. Sitäpaitsi tuli havaittua sekin, että tuolla yliopistokortillani saan useimmiten ainakin yhden, Balliol Collegessa jopa kaksi muukalaista mukanani sisään ilmaiseksi. Not bad... Mutta nyt voisin postailla ensin joitain kuvia Magdalen Collegesta, jossa siis (vihdoin!) tuli käytyä. Niin ja mainittakoon että tuo kyseisen collegen nimi lausutaan epätavallisesti 'maud-lin', eikä sillä itsestäänselvimmällä tavalla - niinkuin asiaintila perin usein täällä on.



Verrattoman Sir Nicolaus Pevsnerin mukaan Magdalen on "visually the ideal college, with a firm centre and around it in all directions quads, or rather areas of all sizes and odd shapes". Ja peuratarha! Se se vasta on jotain - etenkin kun kyseisen tarhan peurat kuulemma luokiteltiin II maailmansodan ja siitä johtuvan säännöstelyn aikana kasveiksi, jotta niitä ei tarvitsisi luovuttaa muonitukseen... Voin kuvitella että käytännöllishenkiset armeijaihmiset mieluummin antoivat periksi kun antautuivat pikkutarkkaan argumentaatioon aina skolastiikasta asti ammentavan pilkunviilaajien klubin kanssa. Sääli sinänsä että tarhan kasvikseisat peurat eivät onnistuneet poseeraamaan niin tyylikkäästi että olisivat päässeet näinkin korkeita standardeja ylläpitävän blogin komistukseksi. Mahtaa nyt harmittaa.



Niin, nuo kaksi ylempää kuvaahan ovat siis Magdalenin cloisterin (sille ei oikeasti taida olla mitään kunnon käännöstä, vai onko?) luota, joka (edelleen Pevsneriä seuraten) rakennettiin 1475-90, ja kuten on helppo huomata, "has three-light openings". Jepjep. Nämä kaksi alempaa puolestaan ovat collegen kappelista, joka oli iltapäivän kullertavassa valossa aika miellyttävä kokemus - oikeastaan ilta-aurinko on ylipäänsäkin parasta mitä tälle paikalliselle hunajankellervälle hiekkakivelle voi tapahtua. Vähän niinkuin pakokaasu on kurjinta. Joka tapauksessa kappelin dateeraus osuu suunnilleen samalle ajalle kuin cloisterinkin (1474-80), ja se edustaa samaa T-mallista tyyppiä kuin New Collegen ja Mertonin kappelit. Lisäksi voisin tietenkin lukea vanhan kunnon arkkitehtuuri-fetisistin Sir Nikolauksen horinoita, mutta antaa olla tällä kertaa. Ne ovat sellaista materiaalia jota kannattaa annostella aika varovaisesti...



Sydän- ja loppukesän kirjahankinnat ovat olleet vähän aiempaa vähäisemmät kahdestakin syystä: tila alkaa yksinkertaisesti käydä vähiin löytöjen säilömiseksi, minkä lisäksi tietenkin apurahan ensimmäinen erä tälle vuodelle alkaa olla jo sangen vähiin käynyt. Nyt onkin siis sitäkin parempaa aikaa lukea niitä löytöjään - mitä olenkin innolla harrastanut tässä viime kuukausina. Kirjallisista asioista olisikin paljon kirjoittamista, mutta ehkä jätämme ne toiseen, omaan postaukseensa. Sen verran kuitenkin haluan tässäkin yhteydessä hehkuttaa, että jo aiemmin mainitun Thomas Braunin jäämistöstä löytyi myös kauan kaipaamani Stefanos Byzantionlaisen 500-luvulla kokoama etnografinen hakuteos (Ethnika, tunnetaan myös latinankielisellä nimellä De urbibus), luotettavana joskin jo iäkkäänä Augustus Meineken editiona. Hurrah! Toinen, hämmentävä löytö on Johannes Pontanuksen Origines Francicae, mutta se taitaa ansaita ihan oman postauksensa joskus, kenties, ehkä.



Ja sitten puhtaan fantasioinnin maailmaan (jonne ei tietenkään koskaan ole kovin pitkälti noista bibliografisen hehkuttelun kentiltä...). Niille joille termi 'steampunk' sanoo jotain, tai siis niille tarkemmin ottaen joille se tuo positiivisia mielikuvia, saataa alla olevan kuvan tuunailtu pöytätietokone olla jokseenkin yhtä voimakkaan 'haluan!'-reaktion kohde kuin allekirjoittaneelle... Kuinka huikea! Sääli sinänsä että pöytäkone on semi-nomadia elämää viettävälle humanistille lähes tai täysin turhake. Huoh. No mutta siinä se kuitenkin on, iloa tuottamassa jo silkalla olemassaolollaan - on mukava tietää että jollakulla on noin kaunis kone, vaikka se ei itsellä olisikaan. Steampunkissakin olisi muuten aihetta postaukseen, joskin muistelisin ehkä ammoin sivunneeni jo aihetta. Tai ehkä kiertäneeni sitä. No olkoon.

Freezing the Emperors

Hyvää alkanutta vuotta vain, itse kullekin säädylle! Oikein talvisen Suomi-lomailun jälkeen Britanniaan palaaminen tuntui ilmastollisessa mielessä masentavalta, vaikka muuten tutkimusrutiiniin palaamista odottikin sangen paljon. Kauan ei kuitenkaan tarvinnut pimeydessä kärvistellä, sillä viikon alkupuolella tuli lunta oikein olan takaa valtaosassa Englantia - Skotlannista ja Walesin vuorista nyt puhumattakaan - aina siinä määrin että lehdet ovat jo useamman päivän kirjoitelleet 'kriisistä' ja rummuttaneet mm. valtakunnan soravarantojen vähyyttä... Fennille ei tämä sää ole ehkä aivan yhtä suuri shokki, joskin tietty häiriötekijä etenkin työnteon suhteen. Keskiviikkona lumiseen valkeuteen herääminen aiheutti mielestäni varsin ymmärrettävän päähänpiston viitata kintaalla vain kymmenestä viiteen auki olevassa kirjastossa istumiselle ja kiertää sen sijaan kaupunkia ja sen puistoja talvista estetiikkaa ikuistaen.

Oli ilo huomata ettei koko kansakunta sentään suhtautunut lumentuloon paniikinsekaisesti ja marttyyrin elkein - puistot olivat täynnä perheitä, ja ainahan sekä lapset että koirat ovat onnistuneet ottamaan lumesta ilon irti. Useampaan kohtaan kaupunkia olivat opiskelijat onnistuneet pykäämään lumiukon tapaisia, ja Bodleianin kupeessa majaili tietenkin erikoisuudentavoittelijoiden kädenjälkeä oleva lumisfinksi... Ohikulkijat olivat myös muistaneet Sheldonian Theaterin aitaa koristavia (kyseenalaista, myönnän...) kivikeisareita lumipesulla. Se on huomaavaista jos mikä. Omalla tavallaan ilahdutti myös se seikka, että Suomessa niin itsestäänselvänä otettu ilmiö oli täällä jotain aivan muuta: kymmeniä kaupunkilaisia tuli vastaan kameroineen ja improvisoituine talvivarustuksineen - Antarktis-tutkijatkin ovat välillä liikkuneet keveämmin, huomatkaa.

Lumentulo Oxfordissa oli jotain mistä olin salaa haaveillut jo kesästä lähtien - en tosin uskaltanut edes toivoa että se tapahtuisi jo tänä talvena ja näin runsain määrin. Läheskään joka talvi ei lunta näet tule, kuulemma. Mutta aivan kuten ammoin Turkuun muuttaessa ensimmäinen talvi oli oikein juhlavan runsasluminen, samoin näyttäisi olevan tämän talven laita Thamesin laaksossa... Voin vain todeta, että kesällä vehreyden kanssa niin oivallisesti synkanneet vanhat rakennukset toimivat täydellisesti myös lumen kanssa. Paitsi - ja tämä on se yksi iso 'mutta'! - mitä tulee lämpimänä pysymiseen niiden sisällä... Näin ollen odotan jokseenkin intensiivisesti Suomesta postipakettina tulevaa joululahjaa, sähköhuopaa!

Toinenkin erityinen ilon aihe löytyy: Blackwellin harvinaisten kirjojen osastolla on näet klassillisten teosten erityistarjous - tai no, useimpien hintojen ollessa silti yli tuhannen punnan on vähän vaikea ajatella kampanjaa varsinaisesti 'tarjouksena'... Mutta kyllä bibliofiili silti saa kummasti kiksejä päästessään katsomaan ja jopa hypistelemään (jos pyytää kauniisti) Aldina-kirjapainon (Venetsia) editio princepsejä (esim. Statiuksen ensipainos vuodelta 1502) tai itsensä Sir Isaac Newtonin kirjastoon kuulunutta Pindaros-editiota (1620, Saumur: hinta £3,500 ). Moisiin ei humanistiraasulla tietenkään tule koskaan varaa olemaan, mutta puhtaan esteettisessä mielessä jo moisten näkeminen on korvaamatonta. Esimerkiksi itse himoitsemistani Aldus Manutius -painoksista edullisin, Plautuksen näytelmien editio princeps (ja ainoa Aldina-editio) vuodelta 1522 oli hinnaltaan £1,500. No, haaveitahan pitää aina olla.

Jotain kuitenkin tarttui myös mukaan - ja vieläpä aivan järkevällä hinnalla. Kun tullaan parisataa vuotta uudempaan aikaan, saattaa aikanaan suurehkoista painoseristä säilyneitä teoksia saada varsin hyväkuntoisinakin noin sadan punnan hintaan. Itse hankin (ikäänkuin myöhästyneenä joululahjana itselleni...) vuonna 1760 Leidenissa otetun 2. painoksen Gronoviuksen editoimasta Justinuksen historiateoksesta Historiae Philippicae, joka on ollut omaa sydäntäni lähellä jo vuosikaudet. Myös Benjamin Jowettin (kuuluisan ja monissa anekdooteissa elävän Balliol Collegen rehtorin sekä Swinburnen mesenaatin) omistama kappale kreikkalaisten traagikkojen indeksiä olisi lähtenyt vain kuudellakympillä. Sillä tosin olisi ollut vain kuriositeettiarvoa, ja sitäkin lähinnä exlibristen keräilijöille.

Pari päivää löytöäni tutkiskeltuani olen siihen edelleen oikein tyytyväinen. Painojälki on oikein kaunista, kuten Luchtmansien painamissa teoksissa yleisesti sopii olettaa - kyseinen painotalohan tunnetaan nykyään nimellä E. J. Brill (vuodesta 1848 alkaen), ja se on eräs tärkeimpiä eurooppalaisia tieteellisiä kustantamoja. Nimilehdeltä käy kiintoisasti esille seikka jota en ollut aiemmin tiennyt (vaikka olisihan tuon voinut arvata): siis että painotalon tunnus sekä motto Tuta Sub Aegide Pallas olivat käytössä jo Luchtmansien aikana. Mitä Abraham Gronoviuksen, Leidenin yliopiston kirjastonhoitajan, editioon tulee, oli se omana aikanaan merkittävä Justinuksen teoksen tulkinnan kannalta; kun runsaasti vieraita erisnimiä sisältävä historiateos on säilynyt niinkin runsaslukuisena kuin Historiae Philippicae, on lukutapojen ja kaikenmoisten korruptoituneiden kohtien selvittely muodostanut todella merkittävän kontribuution - ja Gronovius suoriutui tästä paljon paremmin kuin edeltäjänsä Jacques Bongars (1581) ja Johann Graevius (1669). Ilo saada hyllyynsä paitsi kaunis ja hyväkuntoinen, myös tekstihistoriallisesti merkittävä editio.

How right you are, Erasmus!

Lopulta Oxfordiinkin on saapunut syksy oikein kunnolla. Puut ja pensaat saavat yhä enemmän väriä itseensä, ja jopa lukukausi on pyörähtämäisillään hitaasti käyntiin. Pitääkin muistaa käydä Kasvitieteellisessa Puutarhassa toteamassa syysloisto. Ja samaten täytynee yrittää muistaa tarkkailla milloin Classics Centerissä alkaa tapahtua.

Tässä eräänä päivänä (toisin sanoen eilen) Blackwellillä ollessani totesin että eräällä investoinnilla meikähumanistinkin ekologinen jalanjälki pienenee aika tavalla. Kuluneiden kuukausien aikana olen näet havainnut kerääväni huomaamattani melkoisen määrän kyseisen kirjakaupan muovikasseja. Harva se päivä löytyy näköjään jotain, vaikka vain yksikin kirja, mutta läppärilaukun ollessa ainoana kantovälineenä joutuu vähällekin kirjamäärälle ostamaan kassin. Ja kun vielä käytettyjen kirjojen osastolle ilmestyy nykyään melkein päivittäin osasia melkoisen laajasta klassillisesta erästä, oli ainoa järkevä vaihtoehto investoida Blackwellin kirjakassiin. Siinä komeilee arkkihumanisti Erasmus Rotterdamilaisen sitaatti, johon voin kyllä samaistua sataprosenttisesti... Mikä ilahduttavinta, kassi on erityisen jämerätekoinen ja armeliaasti mittasuhteiltaan sen verran kapoinen, ettei pahinkaan bibliomaaninen kohtaus voi täysin riistäytyä käsistä.



Kun nyt kerran tuli kohtauksista puhe, niin pikkuveljeni a:n ja tyttöystävänsä J:n ollessa täällä äskettäin käymässä havaitsin suurella ilolla Norrington Roomia esitellessäni, että Routledgen Classics-sarja oli ilmestynyt kolme-kahden-hinnalla -kampanjaan... Hohoo! Mikä tilaisuus. Yleisestihän tuo Routledgen erinomainen sarja on suhteellisen hinnakasta tavaraa (nidotuksi paperikantiseksi, siis...), joten kymmenen punnan kirjan saaminen kaupan päälle kuulosti oikein hyvältä diililtä. Hankittua tuli siis nuo yllä näkyvät kirjat, klassikkoja kaikki tyynni Malinowskista Yatesin kautta Lévi-Straussiin. Russellin (innokas ateisti) ja Midgleyn (tiedeuskoa kritisoiva eetikko) opukset tasapainottavat toisiaan ja ottavat ehkä subliminaalisesti osaa tähän Oxfordissa niin tyypilliseen jumaluusopilliseen keskusteluun. Siihen liittyen voisinkin vielä mainita nähneeni Richard Dawkinsin, tuon Britannian äkäisimmän sekulaarihumanistin ja Darwinin modernin esitaistelijan eräänä päivänä kadulla. Äkäiseltä näytti silloinkin.


Yötkin muuttuvat kiinnostavammiksi, ja kuu alkaa saada takaisin vuodenajoittain vaihtelevaa dramatiikantajuaan. Tuossa muutamia iltoja sitten yllätin sen hivuttautumassa pilven taa St. Gilesin kirkon kulmilla.

"All these things are good to me"

Ja sananen sponsoreiltamme... -- Ei nyt sentään, mutta ajattelin joka tapauksessa (lähinnä koska nyt on myöhä enkä jaksa mitään haastavampaa postata) että voisin tuoda esille eräitä arkielämän pieniä materiaalisia/hyödykkeellisiä iloja, jotka tekevät kyseisestä elosta juuri sen rippusen verran ilahduttavampaa... Ja koska voin väittää (- uskokoon ken tahtoo -) olevani yksinkertaisten ilojen ihminen, tällainen perustavanlaatuisten pikku asioiden kavalkadi saattaa olla soveliasta lykkäistä liikkeelle - ennen muuta koska monet tuotteet (niin kovin kurja sana käyttää! tämä kuulostaa nyt entistä enemmän mainostukselta...) ovat Suomesta uupuvia, tai muuten vain sellaisia joita saatan kuvitella muidenkin haluavan testata.

Aloitetaan perusasioista, eli kynistä. Yllättävääkö? Ei pitäisi olla, sillä mikä voisi olla humanistille tai muulle akateemiselle puuhastelijalle merkittävämpää kuin luotettava, laadukas ja miksei esteettinenkin väline asioiden pistämiseksi paperille? Oma instrument of choiceni on merkkiä Cross, ja hankittu High Streetin kynäliikkeestä. Kyllä - täällä todella on kynille omistettu, vieläpä varsin laaja liike, jossa vanhat, arvokkaat donit käyvät hankkimassa toisilleen eläkelahjoja, lapsenlapsilleen pikku tuliaisia ja tietenkin kahdeksankympin villityksen iskiessä monenmoisia viriteltyjä, siiveikkeillä ja erityisen laajoilla mustesäiliöillä varustettuja vempaimia. Niin tai näin, Cross on itseasiassa amerikkalainen, vuonna 1846 perustettu kynänvalmistaja, jonka monipuolisista ja kauttaaltaan laadukkaista tuotteista löytyy myös köyhemmällekin syntiselle sopivia vaihtoehtoja. Itse päädyin siniseen ja hopeaiseen yksilöön, joka on mahdollista täyttää sekä valmiilla mustepatruunalla että mustepullosta käsin. Jälki on miellyttävän ohut ja erinomaisen tasainen, niin että olenkin ottanut tavaksi kirjoittaa hankittujen kirjojen omistuskirjoitukset juuri sillä. (Lakattu puinen, intarsiakoristeltu kynäkotelo on muisto Damaskoksen Takiyya al-Suleimaniyyasta...)

Viivähtäkäämme vielä hetki puhtaan materiaalisten käyttöesineiden parissa. Taisin taannoin mainitakin hankkineeni Ashmolean Museumin puodista japanilaisen astiasetin, kun kyseisessä liikkeessä kerran oli 20%:n alennus kaikista tuotteista. No, setti on nyt testattu sekä ruuan että saken suhteen, ja olen siihen varsin tyytyväinen. Vihervänmustista kipposista tuli mausteastioita, joihin kerään eri vaiheissa keitoksiin menevät mausteet ennen niiden dumppaamista kattilaan/pannuun, mutta kaikki sinivalkoiset ovat tietenkin varattuja japanilaisten ruokakokeiluiden esillepanoon - tulette epäilemättä vielä törmäämään niihin kyseisessä kontekstissa.

No niin, nyt kyllä jätämme silkan materian, joka on lopultakin sangen triviaalia, ja siirrymme oikeasti merkittäviin asioihin, nimittäin hyvältä maistuviin sellaisiin... On muutamia asioita joita ilman arki olisi kovin paljon pensempää, tylsempää ja kertakaikkiaan vain mauttomampaa. Ehdottaisin etenemistä samassa järjestyksessä kuin kyseiset hyödykkeet voisivat tulla tavanomaisessa arkipäivässä vastaan (tosin, mind you, ne eivät suinkaan kaikki "kuulu päivään jokaiseen" tuota muinaista kahvimainosta lainataksemme). Yhtäkaikki, ensimmäisenä tulisi tässä järjestyksessä mainita Lapsang Souchong, tuo voimakkaasti savustettu kiinalainen musta tee. Vaikka kyseessä on varsin selvästi acquired taste, koen tämän teen tätä nykyä melko oleelliseksi osaksi aamua - etenkin englantilaisen aamiaisen muutenkin robusteja makuja tämä todella roteva, hallitseva tee tukee oivasti. Iltapäiväteelle se puolestaan on hivenen liian voimallinen - paitsi ehkä flunssan uhatessa.

Oikeista ruoka-aineksista en nosta tässä yhteydessä esille yhtäkään, sillä niiden aika koittaa taatusti muissa postauksissa - esimerkiksi suositeltavien pastalaatujen ja vastaavan ollessa kyseessä. Sen sijaan voisin mainita erään todella harvoin nauttimani ruokatavaran, tai naposteltavan oikeastaan, joka yleensä on saanut osakseen vain ylenkatseeni. Tyrrell'sin perunalastujen suhteen joudun kuitenkin myöntymään kiistattoman laadun edessä - rajoittaen kuitenkin ostokertoja tiukimmalla kädellä. Toisaalta tulee huomata, että Britanniassa on (harvinaista kyllä) tiedostettu perunalastujen terveyshaitat ilmeisesti Suomea paremmin, sillä kaikista laaduista ja merkeistä on tarjolla pikkuruisia, puolensadan gramman pusseja - ja mikäli näitä ei vedä joka päivä lounaaksi vaan kerran, pari kuussa korkeintaan, eivät terveyshaitat voi olla kovin suunnattomat. Joka tapauksessa Tyrrell's mainostaa itseään lähituotantoa suosivana pienen volyymin valmistajana.

Viimeisenä voisin mainita (vai peräti ottaa mainostettavaksi...?) erittäin miellyttävän, haastavan viskin, nimittäin Bowmoren tislaamon 18-vuotiaan tuotoksen. Pullotus on tarkoitettu korvaamaan islaylaisen tislaamon aiempi 17-vuotias, joka pitkään oli suorastaan Bowmoren lippulaiva - rohkea veto siis, ja vieläpä sellainen joka ei ole saanut täysissä mitoin puolelleen viskiaficionadojen rintamaa. Kyseessä ei olekaan suinkaan mikään helppo tapaus - ei Laphroaigin yksiselitteisen turpeisan voiman eikä myöskään Speysiden yksiselitteisen mausteisten, ruohoisten viskien tapaan. Kompleksi luonne, jossa todella merelliset aromit yhdistyvät selvään savuun, kuten Islayn viskeissä on tapana - mutta tämän lisäksi (hetkinen, maistelen...) löytyy aavistus jodia, karamellisoitunutta sokeria ja kanervaa. Moniulotteinen ja lämmin - tykkään. Not everyone's cup of tea, as they say, mutta viskeistähän tässä puhutaankin.

Tällaista tällä kertaa. Luvassa on kyllä syvällisempiäkin asioita ja kirjallisuusmatskua taas vaihteeksi, ainakin mikäli ensi viikon reissusuunnitelmani toteutuvat, ja ruokajuttujakin lienee taas joskus käsiteltävä, mutta juuri nyt taidan vain lopetella viskin, lukea hieman Italo Calvinoa, ja painua pehkuihin.