Season of Mists

Syksy kului töiden parissa ja joulu ahmimisen - kumpikaan ehkä ei se yksilöllisin tapa käyttää nuo sesongit, mutta ainakin sai kartutettua väikkärin sivumäärää (ja kiloja, eh)... Joka tapauksessa nyt on uudelleen työrutiineihin uppoamisen aika, sillä Leidenissa järjestettävä Imagining Europe -konferenssi lähestyy uhkaavasti tammikuun lopulla. Sitä ennen pitäisi saada valmiiksi esityskelpoinen paperi.



Mikäli joku on seurannut asiaa, on talvi Englannissa ollut poikkeuksellisen viileä kuten monessa muussakin kolkassa Eurooppaa. Kävi vain niin, että jo joulukuun alkupuolella alkaneen Suomen-visiittini takia missasin täysin täkäläisen lumentulon. Harmillista. Toisaalta voi kuitenkin lohduttautua viime talven lumikuvilla ja -tunnelmoinneilla, eikä ensi talvestakaan voi tietenkään vielä tietää. Niin tai näin, näin sydäntalven aikaan täällä on ollut aivan normaalin oloinen englantilainen talvi - ja ilahduttavan paljon sitä kuuluisaa Oxfordin sumua (joka siis on huomattavasti terveemmän oloista kuin se Lontoon viktoriaaninen smog, ja sitäpaitsi Robert Burtonin, tuon mainion 1500-1600 -lukujen taitteen oppineen, mukaan erittäin hyväksi aivoille).



Kirjastot avautuivat jo viime viikolla, ja suureksi ilokseni huomasin Bodleianin vaihtuvassa näyttelyvitriinissä kovin näyttävän etiopialaisen 1400-lukulaisen opuksen. Ilmeisesti kuvitus esittää harppua soittavaa kuningas Daavidia, joka tietenkin oli sangen tärkeä hahmo kuningas Salomonia esi-isänään pitävälle Etiopian keisaridynastialle. Kuvitusta ja kaunista ge'ez-kirjoitusta olisi unohtanut tuijottelemaan pidemmäksikin aikaa, ellei varattujen kirjojen pino olisi kovin vaatelias sekin mitä ajankäyttöön tulee. Mitä taas kotoisten kirjapinojen vaativuuteen tulee... no, se onkin sitten aivan oma lukunsa. Sanotaanko vaikka niin että kirjojen hankinnalle tähän asuntoon alkaa tulla luonnolliset rajansa vastaan. Toisaalta tässä on kyllä ehtinyt kasautua jo niin runsain mitoin kaikkea kiinnostavaa - kuva yhdestä pinosta puhukoon puolestaan - että jo hankittujen kanssa voisi viettää loppuvuoden. Viski puolestaan tuli hankittua pahimpien pakkasien lämmikkeeksi; Aberlourin single malt Speysiden alueelta on tunnettu vivahteikkaasta maustaan, jota tislaamon käyttämä lähdevesi mineraaleineen vielä rikastaa. Tosin tämä A'bunadh -versio on sen verran voimakasta (cask strength) että se ei ehkä päästä tyyppipiirteitä täysin oikeuksiinsa. Tästäkin huolimatta se keräsi useamman palkintoa kansainvälisissä testeissä tuossa muutama vuosi sitten, ja vahvistan sen ansiot omasta puolestani.



Juomasta puhuttua voisi ehkä vielä mainita jotain ruuasta... Kävin hieman ennen uuttavuotta Cowley Roadilla harvinaisen tarkoitushakuisella ruuanhankintamatkalla. Olin näet vihdoin tullut lukeneeksi yli vuosi sitten hankkimani James Attleen kirjan Isolarion (Transworld, 2009), joka mikrohistoriallisesti tai ehkä ennemmin mikro-matkakirjoituksellisesti keskittyy yksinomaan Cowley Roadin alueeseen - jossa tietenkin on aivan kylliksi aihetta kirjaan kaikessa värikylläisyydessään. Lisäksi Isolarion on tervetullut vastapaino Oxfordista kirjoitettujen oppaiden ja matkakirjojen massaan, joka lähes yksinomaan keskittyy collegeihin ja kaupungin keskiaikaiseen keskustaan.



No, tuli harhauduttua taasen. Siis, olin mainitsemassa Attleen kirjasta saamani vinkin, joka ohjasi minut vallan mukavaan marokkolaiseen puotiin Cowley Roadin alkupäässä, jonka merquez-makkarat saavat myös kirjailijan suosituksen. Ne osoittautuivatkin aivan verrattomaksi herkuksi - aromikkaita, tuoreita, mausteisia lammasmakkaroita suoraan unelmista! - joten kokkasin niitä eilen myös tyyliin jonka arvelen voineen joskus tulla myös jonkun marokkolaisen mieleen. Huomatkaa että kerrankin olen jättänyt keittokirjat hyllyyn (niiden selailemisen rajattomasta ilosta huolimatta) ja päättänyt improvisoida. Syntyi kahdenväristen kikherneiden ja merquez-makkaroiden pata, jonka nautin samaisesta puodista hankitulta lituskaleivältä zahtar-mausteseoksella ryyditetyn salaatin ja edelleen saman hovihankkijan välittämien korkeatasoisten oliivien sekä kiinnostavien labneh-pallosten kanssa. Mitä tuohon viimeksimainittuun tulee, onkin se jo luku sinänsä, mutta todettakoon että itse valmistettu valutettu jugurtti (jota labneh periaatteessa on) on huomattavasti miedompaa kuin tällainen pallosiksi pyöritelty lampaanjugurttijuusto. En haluaisi käyttää sanaa 'pistävä', joten valitsen ennemmin 'raikkaan'... Totuttelua vaativa mutta sen todella ansaitseva oheisruoka!

Happy Nowruz!

Siltä varalta ettette jo sattuneet tietämään, on YK julistanut maaliskuun 21. päivän maailmanlaajuisesti juhlittavaksi Nowruzin eli iranilaisen uudenvuoden päiväksi. Kuluva vuosi on ensimmäinen, jolloin tämä hieman eri aikoina eri paikoissa juhlittu mutta sekä zarathustralaiselle että iranilaiselle kalenterille äärimmäisen tärkeä juhla on saanut kansainvälisesti tunnustetun aseman. Juhla on niin ikään UNESCOn maailman ei-materiaalisen kulttuuriperinnön (Intangible cultural heritage) ICH -listalla. Vaikken zarathustralainen olekaan, pidän itseäni siinä määrin Persian historian ja iranilaisen kulttuurin fanina, että käytin tätä historiallista päivää erinomaisena tekosyynä kokata asiaankuuluvaa juhlaruokaa ja mainostaa muuatta äskettäistä kirjauutuutta.

Mainitsenpa tässä muuten ohimennen myös Oxford Literary Festivalin olevan parhaillaan käynnissä! Olenkin siis jo parin päivän ajan harjoittanut itsehillintääni rajoittuen hankkimaan vain ne kirjat joita haluan oikeasti tositositosi paljon... Jostainhan se on aloitettava, itsehillintä nimittäin - eikö? Eihän nyt ole mitään järkeä asettaa epärealistisia tavoitteita itselleen. Mutta joka tapauksessa festivaaleilla on onneksi paljon muutakin koettavaa kuin asioiden ostelu - eilen esimerkiksi kuuntelin aivan erinomaisen luennan kahden varsin lupaavan afrikkalaisen kirjailijan, Chioma Okereken (Bitter Leaf) ja Brian Chikwavan (Harare North), tuoreista teoksista. Pistäkää nimet korvan taa - veikkaisin että saamme kuulla heistä vielä lisää. Ja nyt kun teimme jo pikaisen esiharhailun kirjallisuuden pariin, voisin Iraniin liittyen muistuttaa niitä, jotka eivät vielä ole tutustuneet Marjane Satrapin uusimpaan sarjakuvakirjaan, Chicken with Plums, tekemään sen viipymättä:

Palataanpas harharetkiltä vielä keskeisemmin asiaan, nimittäin uudenvuodentunnelmiin! Olen tänään pohdiskellut ajatusta siitä, että ainakin omaan mentaliteettiini tämä aika vuodesta sopisi uudeksivuodeksi paljon sydäntalvea paremmin. Molemmilla tavoilla pätkäistä vuosi on tietenkin erinomaisen pitkät perinteet ja arvovaltaiset puolestapuhujansa. Talven synkkyyttä uuden vuoden syntyaikana suosivat mm. keltit, ja toisaalta kevään uutta heräämistä niin arkaaiset roomalaiset kuin babylonialaisetkin - joilta viimeksi mainituilta persialaisetkin todennäköisesti Nowruzinsa saivat. Niin tai näin, omassa mielessäni vuosi todellakin saa oikean alkunsa tässä vaiheessa, joten ehkä tästä päivästä voisi pitää täst'edes kiinni muutenkin kuin mukavasti onnistuneen ruokakokeilun vuosipäivänä...

Ruokalistalla oli tänään siis khoresh ghaimeh sekä hyvin klassinen - olen ymmärtänyt - uudenvuodenresepti kuku sabzi. Khoresh on vain farsinkielen yleisnimi mille tahansa pataruualle - intiassa näitä kutsuttaisiin varmastikin curryiksi. Ghaimeh-khoresh on muheva lampaasta ja halkaistuista keltaisista herneistä tehty, kuivatulla limetillä ja kanelilla maustettu ruoka, joka pääsee oikeuksiinsa ihan simppelin riisin kera - mutta toisaalta jos haluaa laittaa riisinsäkin aidon persialaisesti, voi kypsän kattilan pohjalle laittaa muutaman nokareen voita, jolloin hitaasti hauduttamalla saa riisiinsä herkullisen rapean pohjan (tahdig).

Kuku sabzi puolestaan voi kuulostaa hieman yllättävältä yhdistelmältä, mutta on itse asiassa aivan mainiota. Kyse on eräänlaisesta uunissa paistetusta omeletista, jossa on roppakaupalla yrttejä (korianteria, lehtipersiljaa ja ruohosipulia) sekä kevätsipulia, purjoa ja pinaattia hakkeluksena. Useimmat ohjeet sisältävät myös hakattuja saksanpähkinöitä sekä zereshk-marjoja, jotka tuovat mukavaa eloisuutta ruokaan. Tarjotaan leivän ja hyvän jugurtin kera.

Persia-teemaan liittyen tarkoituksenani oli saattaa tietoonne muuan kirjauutuus, joka on spesialisteille lähes korvaamaton apuväline ja laveasti kiinnostuneille harrastajillekin (kuten itselleni) mitä mielenkiintoisin tutkailun kohde. Kyseessä on Amélie Kuhrtin editoima The Persian Empire: A Corpus of Sources from the Achaemenid Period (Routledge, 2007 - paperback 2010). Nimensä mukaisesti teos keskittyy vain ensimmäisen persialaisvaltakunnan/-sivilisaation lähteisiin, mutta tämä on käytännöllisesti tietenkin ainoa mahdollisuus: parthialaisperiodin saatikka sassanidien ottaminen mukaan kuvioihin olisi paisuttanut jo nytkin yli tuhatsivuisen teoksen aivan suunnattomaksi.

Teos on siis erittäin edustava, käännetty ja kommentoitu valikoima Persian valtakuntaan ja sen kulttuuriin liittyviä lähteitä, joka kaikkiaan laventaa erinomaisella tavalla usein kreikkalaisiin lähteisiin jumittunutta näkökulmaamme tuohon ensimmäiseen oikeaan maailmankulttuuriin. Lähteiden kääntäminen ja esittäminen ilman originaaleja on ainoa vaihtoehto, kun otetaan huomioon niiden kirjavuus: edustettuina ovat kielistä niin kreikka, aramea, heprea, akkadi kuin hyvin puutteellisesti tunnettu elamin kielikin; genreissä taas liikutaan historiankirjoituksesta babylonialaisiin kuninkaallisiin kronikoihin, elamilaisiin kirjeisiin, raamatunkatkelmiin ja akhaimenidivaltakunnan sisäiseen postiin ynnä kirjanpitoon. Korvaamaton ja loputonta valistusta suova teos!

Katsotaanpas - seuraava sitaatti on poimittu siis hyväksi havaitulla ja äärettömän sofistikoituneella pläräys-ja-pysäytys -taktiikalla:

Trilingual text inscribed in a rock-cut niche above Lake Van:

"[...] I am Xerxes, the great king, King of Kings, king of all kinds of people, king of this earth far and wide, the son of Darius the king, the Achaemenid.

Xerxes the Great King proclaims: King Darius, my father, by the favour of Auramazda, made much that is good, and this niche he ordered to be cut; as he did not have an inscription written, then I ordered that this inscription be written.

May Auramazda protect me together with the gods, and my kingdom and what I have done."

- 7.E.86 (s. 301)

Ooo-kei... tilan täyttämisestä puheenollen...

Concerning Vril, or Beyond the Fluid Beef

Huh, kuukausi vierähtänyt edellisestä postauksesta! Pahoittelut, mikäli joku sellaisia kaipaa... Fakta vain on että kun päivän naputtelee kirjastossa menemään, ei oikeastaan kaipaa illan tullen enää samaa kamaa. Nyt täytyy aktivoitua ja postata jälleen kirjallisuutta ja ruokaa (tosin vain käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä) kombineeraava kyhäelmä. Tämä liittyy - täysin yllättäen! - viimeaikaisiin lukemisiin. Tosin juttu saattaa sisältää vastauksia myös niille, jotka ovat ihmetelleet mitä ne englantilaiset jalkapallo-aficionadot termoksistaan oikein juovat.

Mistä aloittaa? Katsotaanpas... Omana aikanaan suurta suosiota nauttineet ja tätä nykyä lähes unohdetut englantilaiset herrasmiesauktorithan ovat aina mainio lähtöpiste! Tämän täysin keinotekoisen eksordiumin saattelemana haluaisin kiinnittää huomionne Sir Edward Bulwer-Lyttoniin (1803-1873) - jonka teos The Coming Race (julkaistu anonyymisti 1871) on jälkivaikutukseltaan yllättävän monipuolinen varhaisen tieteiskirjallisuuden edustaja. Tietenkin varhaisempaa proto-scifiä löytyy paljon, joukossaan suosikkini Lukianos, mutta nuo todelliset edelläkävijät voimme varmaan jättää toiseen postaukseen.

Cambridgessä koulunsa käynyt Lytton oli omana aikanaan hyvinkin suosittu kirjailija pitkällisen poliitikonuransa lisäksi - hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat mm. Pelham (1828) ja Godolphin (1833). Lisäksi Sir Edwardin aikaansaannoksiin täytyy lukea monien sangen osuvien mutta tätä nykyä traagisen kliseisiksi muodostuneiden sanontojen ja troopien muotoilu. Ja ne ovat todellakin sarjassamme 'almighty dollar', 'it was a dark and stormy night' ja sitä rataa. Olisi hauska voida eläytyä sellaisen lukijan mielentilaan, joka aidosti ensimmäistä kertaa huomasi tuollaisen ilmaisun kirjallisuudessa ja oli että 'no jopas, onpas vallankin mainiosti laitettu, etten sanoisi!'...

No mutta sivuseikka, tuo. Perhe-elämän auvoisuudella ei Bulwer-Lyttonia kuitenkaan ollut siunattu: hänen vaimonsa Rosina Doyle Wheeler (1802-1882) oli ilmeisesti siipan mielestä aivan liian älykäs ja voimakastahtoinen puoliso, joka kaiken lisäksi rohkeni vastustaa miehensä syrjähyppyjä - aivan kuin ne eivät muka kuuluisi brittipoliitikon määritelmään! Joka tapauksessa pariskunnan asumusero vuonna 1835 oli sotkuisa ja katkera, johon myllyyn Rosinan v. 1839 julkaisema Cheveley, or the Man of Honour moninaisine herjoineen lisäsi vettä aivan kiitettävästi. Lopulta v. 1858 Bulwer-Lytton toimitti Rosinan houruinhoitolaitokseen, josta tämä melkoisen cause celébren ja julkisen polemiikin myötä vapautui muutaman viikon jälkeen.

Miksi Bulwer-Lyttonin perhe-elämän selostaminen on tässä yhteydessä oleellista? Koska The Coming Race on itse asiassa häiritsevän misogynistinen kirja. Kirja on häiritsevä monella muullakin tavalla (mistä kohta lisää) mutta melko harva sen ominaisuuksista kumpuaa näin selkeästi Bulwer-Lyttonin omasta kokemuksesta. Tietenkin viktoriaaninen maailmankuva itsessään on monilta osin (lohdullisen) kaukana modernista, mutta Sir Edwardin luonteen varsin selkeänä ilmenevä tekopyhyys sai hänet reagoimaan erityisen huonosti vaimonsa palautteeseen.

Haluamatta pilata lukukokemusta niiltä jotka haluavat teosta vilkaista en aio antaa yhteenvetoa juonesta tai edes referoida Vril-yan, Bulwer-Lyttonin maanalaisen 'tulevan rodun' ylivertaista kulttuuria ja fysiikkaa. Sen sijaan muutamia hajahuomioita asioista jotka itse panin merkille. Ensiksikin on omalla tavallaan opettavaista ja hivenen huvittavaa löytää kyseisestä kirjasta lukuisia viittauksia teorioihin ja tieteenaloihin jotka nykyään on tuomittu (usein täysin hyvällä syyllä) sinne sananlaskunomaiseen tieteen romukoppaan - tai kenties jonkinlaiseen teosofiseen lelulaatikkoon. Tähän sarjaan kuuluvat mm. mesmerismi, Friedrich Max Müllerin teoriat kielten kolmiasteisesta evoluutiosta, oma suosikkini frenologia (johon viitataan täysin kuranttina psyyken salat paljastavana tieteenä) sekä tuo liki unohdettu odic fluid, joka osaltaan sai väistyä The Coming Racen myötä vril-energiaan perustuvien teorioiden tieltä. Hurmaavaa. Ja ei.

Pittoreskeilta vaikuttavilla viittauksilla kummallisiin teoretisointeihin on tietenkin pimeämpi puolensa - nimittäin se että olemme tekemisissä aikakauden ja ajatusrakenteiden kanssa, joita ei lainkaan vaivannut mm. puhua 'roduista', tehdä tyrmistyttävä (muttei vieläkään täysin kadonnut) ekvaatio 'rotu'=kulttuuri, ja vieläpä arvioida näitä kulttuureja - tai ajan terminologiaa käyttääksemme 'sivilisaatioita' - äärettömän ennakkoluuloisesti. Asialla ei edes ole erityisen paljon tekemistä kirjan aiheen ja puhtaan fiktiivisyyden kanssa. Päinvastoin, yhteiskunta jonka mielestä oli täysin validia mitata toisen yhteiskunnan 'sivilisaation tasoa' näiden nenän mittasuhteiden perusteella ei varmasti nähnyt Bulwer-Lyttonin teoksen tietyissä osissa mitään epärealistista tai imaginääriä, eikä tämän takia olekaan mikään suuri ihme, että mystinen vril-energia ja sen kehittäminen esimerkiksi hengitystekniikoiden ja hillityn käytöksen kautta nousi teoksen ilmestymisen jälkeen melkoiseen suosioon. Teoksen lähtöoletuksena toimiva 'onton Maan' malli puolestaan vetosi teosofeihin, ja onpa eräs nykyäänkin elävä salaliittoteoria saanut teoksesta potkua.

1870-luvulla kirjoitetun teoksen arviointi ei tietenkään saa rakentua moiselle toiseuttamiselle ja moralisoinnille, mutta koin yllä olevat seikat yhtäkaikki huomauttamisen arvoisiksi. Onneksi teosta ei tarvitse ottaa aivan suunnattoman vakavasti - päinvastoin, sen voi lukea aivan mainiosti toisaalta opettavaisena esimerkkinä siitä, mitä pidettiin 'tieteisenä' 1800-luvun loppupuolen Englannissa, tai toisaalta sosiaalisena satiirina, jota se varmasti omana aikanaan oli ainakin osittain. Teoksen sosiaalisen viestin aukilukeminen ja analyysi olisi sinänsä erittäin kiehtova aihe, mutta siihen ei valitettavasti tällä kertaa ole tilaa eikä aikaa. The Coming Race on omalla tavallaan myös sangen viaton indikaattori siitä, miten vain vähää aiemmin päivänvalon nähnyt darwinistinen evoluutioteoria (On the Origin of Species by Means of Natural Selection, 1859) ja sen sovellukset ymmärrettiin ja väärinymmärrettiin aikalaiskeskustelussa.

Lyhyesti siis: mikäli jotakuta kiinnostaa lukea sangen viehkolla englannilla kirjoitettu ja jonkinlaista epämääräistä (petollista) nostalgiaa huokuva teos joka on sekä länsimaisen tieteiskirjallisuuden alkutekijöitä, häiritsevän ennakkoluuloinen ja sovinistinen kulttuurillisen determinismin esitys, että lukuisien myöhempien myyttien ja salaliittoteorioiden alkutekijä, etsikää toki käsiinne Edward Bulwer-Lyttonin The Coming Race. Ainakin Hesperus pitää sitä painossa länsimaisten klassikoiden sarjassaan, ja kyseisen edition esipuhe on niukkuudestaan huolimatta varsin mainio.

Mutta miten edellä sanottuun voidaan siis yhdistää tuo ensimmäisenä kuvana ollut, sinänsä aika hymyilyttävä ja kenties myös paavillisen erehtymättömyyden oppia (dogmaksi v. 1870) ironisoiva mainos? Bulwer-Lyttoniin ja tulevan ylivertaisen rodun monikäyttöiseen psyykkiseen voimaan todellakin liittyy brittien kovasti rakastama, mutta muun maailman tietoisuuteen hädin tuskin päässyt Bovril, joka syntyi aivan pian The Coming Racen ilmestymisen jälkeen. 1870-luvulla skottilaisen John Johnstonin kehittämä 'Johnston's Fluid Beef' sai pian vähemmän ruokahalua karkoittavan nimen, jossa latinalainen bov- kanta liittyi uusinta uutta, todellista edityksellistä ruumiinkulttuuria ja edistysuskoa henkivään Vriliin. En saanut mistään tietooni oliko Sir Edwardillä mielipidettä luomuksensa Nachlebenistä - jos edes fataalilta korvasairaudeltaan sitä kuuli käytettävän - mutta viimeistään Bovrilin käyttö buurisotien muonituksessa olisi varmasti kääntänyt hänen päänsä. Näemme siis että moraaliselta kannalta vril-johdannaistenkin nuhteettomuus on kyseenalainen...

No mutta niin tai näin, pitihän tuota tököttiä itselleenkin purkillinen hankkia, ja vaikka mönjä näyttää - ja valtaosin myös maistuu - toiselta brittierikoisuudelta, hiivatahna Marmitelta, on siitä tehty kuuma juoma kenties edesauttanut allekirjoittaneenkin selviytymistä talvesta vailla flunssaa. Ei siihen hengitysharjoituksia tai muita tieteisrotujen kommervenkkejä tarvita.

Great chieftain o' the puddin-race!

Hyvää Burns Daytä! Jos tämä toivotus ei nyt aivan välittömästi soita kelloja, niin selvennettäköön että kyseessä on (ainakin skoteille) sangen oleellinen vuotuisjuhla, jonka muistetaan Robert Burnsiä (1759-96), skotlannin maanis-depressiivistä kansallisrunoilijaa.

Burns, joka värssynikkarina nauttii suurinta mainetta ehkä proto-romantisminsa ja skottilaisen kansanperinteen ja puheenparren hyödyntämisensä johdosta, ei ehkä kuulu niihin tätä nykyä laajimmin luettuihin runoilijoihin, mutta ainakin tämän yhden päivän vuodessa hän on skottien ja sellaiseksi itsensä tuntevien mielissä. Ja vaikka itse en ole kumpaakaan, koin tämän hyväksi tilaisuudeksi (lue: tekosyyksi) maistaa haggista, joka on pääosassa Burns Supperin kattauksessa... Ja sitäpaitsi - ei ole sellaista kissanristiäistä, josta runouteen liittyvä teema ei tekisi viettämisen arvoista.

Joten: Feller, Son & Daughterilta hankkimani kilon painoinen esikypsennetty haggis uuniin foliossa ja vesihauteessa ja purjoja pellille samaan syssyyn. Lempeän lämpiämisen viemän puolentoista tunnin aikana ehtii hyvin laittamaan toisen pääosan esittäjän: runsaalla voilla maustetun lanttu-perunamuhennoksen (neeps and tatties), joka parhaassa tapauksessa tarjoiltaisiin kahtena eri muhennoksena, mutta jonka laiska allekirjoittanut yhdisti ei täysin epäortodoksisesti. Lisäksi olisi voinut kiehauttaa viskikastikkeen kokoon, mutta se ei onnistunut ihan odotetusti - ei siitä sitten enempää. Sanotaanko että koska viski kuitenkin tässä tapauksessa kuuluu ruokajuomaksi, ei sen läsnäolo kastikkeena ollut välttämättä ehdoton vaatimus muutenkaan.

Mitäpä muuta? Hyvää se oli, ihan oikeasti hemmetin hyvää. Paljon parempaa miltä lampaanpötsissä muhivan veren, ohranhyvien, yrttien, henkitorven, keuhkojen ja sydämen voisi kuvitella maistuvan. Voisi tätä syödä useamminkin. Pisteenä sananlaskunomaisen i:n päällä tradition suhteen oli luonnollisesti Burnsin runo An Address to a Haggis, joka kuuluu lukea pötsipalleron leikkaamisen aikana:

Fair fa' yer honest, sonsie face,

Great chieftain o' the puddin-race!

Aboon them a' ye tak yer place,

Painch, tripe, or thairn:

Weel are ye wordy of a grace

As lang's me arm.

The groanin' trencher there ye fill,

Yer hurdies like a distant hill,

Yer pin wad help to mend a mill

In time o' need,

While thro' yer pores the dews distil

Like amber bead.

His knife see rustic Labour dight,

An' cut ye up wi' ready slight,

Trenchin' yer gushing entrails bright,

Like onie ditch;

And then, O what a glorious sight,

Warm-reekin', rich!

Then, horn fer horn, they stretch an' strive:

Deil tak the hindmost, on they drive,

Till a' their weel-swall'd kytes belyve

Are bent like drums;

Then auld Guidman, maist like to rive

'Bethankit!' hums.

Is there that owre his French ragout,

Or olio that wad staw a sow,

Or fricassee wad mak her spew

Wi' perfect sconner,

Looks down wi' sneering, scornfu' view

On sic a dinner?

Poor devil! see him owre his trash,

As feckless as a wither'd rash,

His spindle shank a guid whip-lash,

His nieve a nit;

Thro' bluidy flood or field to dash

O how unfit!

But mark the Rustic, haggis-fed,

The trembling earth resounds his tread,

Clap in his walie nieve a blade,

He'll make it whissle;

An' legs, an' arms, an' heads will sned

Like taps o' thrissle.

Ye Pow'rs, wha mak mankind your care,

And dish them out their bill o' fare,

Auld Scotland wants nae skinking ware,

That jaups in luggies;

But, if ye wish her gratefu' prayer,

Gie her a Haggis!

Niille jotka jaksoivat selvittää tämän murrerunoilun loppuun asti tarjoiltakoon palkaksi huvittava tilastollinen tiedonjyvä: kolmannes Skotlannissa vierailevista amerikkalaisturisteista kuvittelee haggisin olevan eläinlaji, ja parikymmentä prosenttia jopa kuvittelee pääsevänsä metsästämään tuota jaloa Ylämaan riistaa...

Descriptio Hiberniae, pars III: Not just spuds...

Perunan historia Irlannin pääasiallisena ravinnonlähteenä on tietenkin sekä pitkä, monipolvinen että synkkä, joten emme puutu siihen tällä erää - kieltäkäämme tosiasiat ja ajatelkaamme ruokaa yksinomaan iloisena aiheena. Sitäpaitsi käsittääkseni Irlanti on tätä nykyä maailman perunantuottajien listalla vasta sijalla 25. Sarjassamme 'hyödyllistä tietoa', jälleen...

Vaikka aikomukseni ei todellakaan ollut perunasta puhua, on irlantilaisten perinneruokien joukosta aika mahdotonta löytää ruokalajeja jotka olisivat tyystin vailla tuota mukulaisaa ystäväämme. Otetaan vaikkapa kunnon tukeva annos Irish Stewtä... Hitaasti haudutettua lammasta, porkkanaa, selleriä ja sitä perunaa. Lisäksi päälle tarjotaan ilahduttava pallo sitruunasorbettia ... anteeksi, tarkoitan tietenkin perunamuusia, joka siis sotketaan joukkoon suurukseksi. Juuri tätä matkalainen tarvitseekin talsittuaan kenkänsä märiksi ja nähtyään paljon kaikkea hienoa. Seuraksi sopii vaikkapa Bulmers, saaren myydyin siiderimerkki.

Eipäs jätetäkään tätä peruna-asiaa aivan vielä... Koska tietenkin Fish and Chips kuuluu asiaan, etenkin kun merenrantakaupungeissa ollaan. Oikeaoppisesti se nautitaan joko sanomalehdestä tai korkeintaan paperipussista (vaikka täytyy kyllä sanoa että Galwayssä ihan lautaselta ja istualtaan syöty erä oli ehkä retken paras), runsaan suolan ja etikan kera. Tämä jos ei ole kansankeittiötä niin ei mikään. Saaren maineikkain tätä herkkua tarjoileva instituutio lienee Dublinin Leo Burdock's, joka tuli testattua joitain vuosia sitten. Muistelisin olleen oivaa.

Jos kaipaa jotain fiinimpää merellistä, kannattaa Irlannissa ehdottomasti tutustua paikallisiin nilviäisiin. Etenkin sinisimpukat ovat aivan omaa luokkaansa - voin sanoa etten ole pitkällisen simpukka-fanittamiseni aikana saanut missään näin erinomaista annosta kuin Galwayssä paikassa nimeltä Conlon's. Todella, todella lämpimät suositukseni - myös paikan osterit olivat aivan erinomaisia. Sinisimpukoiden, etenkin keittona tarjottujen sellaisten, traditionaalinen kumppani on lasillinen Guinnessiä.

Hypätäänpäs jokseenkin toiseen rekisteriin, katuruokaan. Tai ehkä suoraan sanottuna jopa roskaruokaan. Urheana kulinaarisena kokeilijana itseään pitävä ihminenhän ei näet voi väistää myöskään niitä ruokia joita syötyään iskee moraalinen pahoinvointi. Oikeasti - ei voi. No, tällä kertaa oma moraalinen yökötykseni tuli tuosta Brittein saarten modernin pikaruokakulttuurin kliseestä: todellisesta uppopaistamisfantasian ydintopoksesta - uppopaistetusta Mars-patukasta. Jep jep. En olisi ehkä uskaltanut kokeilla ellei pikkuveli olisi ollut niin innolla fölissä. Ja rehellisenä kronikoitsijana joudun myös toteamaan että lopputulos oli aivan hemmetin herkullinen. Sehän koko asiasta kamalan tekeekin - jo sitä syödessään tunsi itsensä huonoksi ihmiseksi. Joten omalta kohdaltani tämä sai luvan olla ensimmäinen ja viimeinen kerta.

Jos haluaa ruuan päälle jotain inhimillisempää imellystä, niin voin suositella irlantilaista fudgea. Eihän se sinänsä kai eroa meikäläisistä kermatoffeista muuta kuin kerman paljoudessa ja yleisessä täyteläisyydessä - mikä tietenkin tässä tapauksessa on iso ero. Jopa makeilu-rajoitteiselle allekirjoittaneelle nämä maittoivat oikein hyvin.

"What ho, gods of the Abyss!" (or, love kräftor)

Kauniin, suorastaan seesteisen suomalaisen järvimaiseman takana - niin, peräti sen alla - uinuu ikiaikaista unta, synkkiä unia nähden, muinaisten hirvitysten heimo, jotka vain ihmiskunnan yhteisillä ponnistuksilla saadaan pidettyä aisoissa... No heh, lovecraftimaisuudet sikseen, olisihan ollut aika kurjaa käydä Suomessa ilman ravun rapua. Onneksi rapusia järjestyi vielä kauden lopullakin parikymmentä kappaletta (joukossa muutama todella kookas yksilö, selvästi joitain makeanveden hummereita tai sellaiseksi tähdänneitä...), niin että haettuani apuvoimia vallan Turusta saakka saimme vielä aikaiseksi ihan kelpoisat rapukekkerit. Useamman päivän ajan sitä vietti niin antaumuksella vapaa-aikaa ettei muista kotvaan viettäneensäkään... Myös jousella tuli ammuttua mittavan tauon jälkeen, mikä taitojen ruostumisen huomioonottaen on selvästi ollut aivan liian pitkä aika.

Järviepeleiden ohelle valmistimme grillissä halloumi-maissi-tiikerirapuvartaita, joita varten rapueläimiä oli ensin marinoitu huolella melko paljon marokkolaista chermoula-kastiketta muistuttavassa valkosipuleisassa seoksessa.

(Jaa no sen verran voisin palata tuohon otsikkooni ja siis H. P. Lovecraftin yliluonnollisen kauhun äärelle, että antaisin viitteen ilmaisun alkuperäislähteeseen. Kyseinen tokaisu on siis Alan Mooren käsialaa, ja liittyy League of Extraordinary Gentlemen -sarjakuvasarjan erääseen tarinaan, jossa Wodehousen pidetyt hahmot Bertie Wooster [jonka repliikki on kyseessä] ja miespalvelijansa Jeeves päätyvät keskelle Lovecraftin nilviäismäisiä kauhuluomuksia edwardiaanisessa miljöössä... No mutta tämä tästä. En ole sinänsä itsekään aivan varma koko tämän postuloidun ravut + muinaiset kaaosjumalat -yhteyden huvittavuudesta, etenkään mikäli lukija ei ole kyseisen jenkkikirjoittajan tuotantoon tutustunut, mutta olkoon nyt tämän kerran. Jälleen näeme kuinka kauaskantoinen voi otsikkoon ängetty huono sanaleikki olla.)

Fakta vain on, että kyllä ne ravut varsin bisarrin näköisiä otuksia ovat, siitä ei pääse mihinkään. Hyviä kuitenkin kuin mikä, peijakkaat.

Täytyy kuitenkin todeta, että kenties vielä rapujakin suurempi ilon aihe oli yömyöhästä aamuvarhaiseen (mm. laiturilla makoillen) tarkkailtu tähtitaivas, joka kaukana kaupunkien valosaasteesta oli suorastaan ällistyttävä. Itseasiassa koko spektaakkelin eksistentiaalinen uhkaavuus olisi voinut olla jo liikaa mikäli nämä alussa (ja otsikossa) referoimani Lovecraft-mielleyhtymät olisivat pälkähtäneet päähän jo tuolloin. Tähdenlentojakin näkyi vaikka miten monta, ja viirupöllön (ketuksi luultu) ääni viihdytti kuuntelijoita enemmän kuin ehkä selvänä ollessaan voisi kuvitella.

Shrubs and 'shrooms

Syyslomasta käynyt Suomen-keikka nieli useamman viikon, mutta poiki toisaalta paljon rentoutumista, mukavaa yhdessäoloa ystävien kera - sekä tietenkin runsain mitoin skandinaavisten metsien parasta tuotetta, sieniä. Mainittakoon muuten ohimennen että lukemisena ollut Roger Deakinin Wildwood: A Journey through Trees (paperback, Penguin 2008), osoittautui oikein sopivaksi lukemistoksi metsäänmenoa suunnitellessa. Kirja on siis maineikkaan brittiläisen (nyt edesmenneen) kirjoittajan, dokumentaristin ja luontoihmisen kootut muistelot suhteestaan puihin. Hyvää tekstiä, muutamia muistamisen arvoisia ilmaisuja, ja ehdottomasti hyvin peribrittiläistä rakkautta luontoon. Vaikka tällä saarella on valtaosin onnistuttu hankkiutumaan vanhan kasvun metsistä eroon jo keskiajalta lähtien, ovat sentään nuo viimeiset läntit alkuperäistä puustoa varsin korkealle glorifioituja...

Olkoon tämä raportointipostauksista ensimmäinen kuitenkin omistettu pääosin sienille, noille itiöemäisille ystävillemme. Hienoa tässä syksyssä näyttäisi olleen (ainakin tällaiselle ulkopuolelta tulleelle riistäjälle) se, että sienisato kypsyi myöhään mutta varsin runsaana - etenkin sillä alueella Itä-Suomessa missä majailin. Tämä myöhäisyys näkyy tietenkin sienisääsken toukkien suhteellisena vähäisyytenä, vaikka toisaalta ajankohdasta johtuen esimerkiksi kanttarelleja oli turha toivoa juuri löytävänsä. Vaan väliäkö tuolla, kun erinomaisesti edustettuina oli kaksi muuta suosikkiani: ukonsieni (Macrolepiota procera) ja herkkutatti (vanha kunnon Boletus edulis).

Ukonsieni on todella ylellinen tapaus. Käytännössä aina madoton, vaikea sekoittaa mihinkään muuhun sieneen, herkullisen (fenkolin ja pähkinän sekoituksen) tuoksuinen ja todella herkullisen makuinen kolmen tähden sieni. Vain lakit ja renkaat kannattaa käyttää tuoreena - jalat ovat hiukan liian kuituisia siihen, mutta sen sijaan sopivan erinomaisesti kuivattuina sienijauheeksi. Perheemme klassikkoresepti ukonsienille on perin yksinkertainen: paneroidaan lakit jauho-suola-pippuriseoksessa ja paistetaan voissa. Muuta ei yksinkertaisesti tarvitse, enkä voisi kuvitella minkään keinotekoisen vegetuotteen voivan apinoida pihviä yhtä vakuuttavasti...

Herkkutatin ylistyksen laulaminen olisi kai jonkinmoista ajanhukkaa - siinä määrin tunnettu ylellisyys se on. Ainoana ongelmana onkin löytää niitä mahdollisimman madottomia yksilöitä, sillä usein jopa aivan pienissä palleroissa on jo tihulainen tai pari. Toivo kannattaakin panna lähinnä myöhäiseen satoon ja hyviksi todettujen paikkojen säännölliseen tarkastamiseen. Ja jos sitä satoa on oikein hyvin, siis enemmän kuin itse jaksaa syödä, niin ainahan voi viedä tatteroiset italialaisille sisäänostajille, joilta saa kaiketi ihan kelpo hinnan. Ironista onkin, että kun ennen lähtöäni kävin Taylor's of Oxfordissa ostamassa cumberlandin hyytelöä, huomasin tarjolla myös pienen (ehkä 50 g:n) pussin kuivattuja tatteja. Fungi porcini, Italian herkku... Ironista jutussa oli tietenkin se, että hintana tuolla pussilla oli noin 8 £, ja että todennäköisimmin tatit oli pakattu Italiassa, mutta tuotu sinne jostain ihan muualta, ties vaikka Suomesta. Näin ollen kyseessä on mitä kätevin esimerkki kaupankäynnin perusideasta: tavara liikkuu, hinta nousee. Ja samaa kamaa, vieläpä tupituoreena, saa Suomen metsistä gratis.



Koska italialaistyyppisestä tattirisotosta näppäämäni otos oli taas niitä ärsyttävästi pystysuoraan kääntyneitä, pistän tähän reseptisuositukseksi toisen italialaistyyppisen ohjeen, joka ukonsienireseptin tavoin ei todellakaan ole vaikeudella pilattu. Tatticarpaccio kohtaa rucolan ja parmesaanin. Otetaan pienimpiä, napakoimpia herkkutatteja mitä löytyy, siivutetaan ne ohuelti (esim. juustohöylällä) pituussuuntaan, ja marinoidaan ehkä 20 minuuttia oliiviöljyn, sitruunamehun, suolan ja pippurin kombinaatiossa. Yhdistetään huuhdotun rucolan ja runsaiden parmesaanilastujen kanssa, ja kaadetaan marinadi koko komeuden päälle. Juuston maku pelaa todella hyvin yhteen tattien pähkinäisen loistokkuuden kanssa, ja rucolan kirpeys antaa ulottuvuutta tälle dynamiikalle. Jamie Oliveria lainatakseni: Bloody exciting stuff and damn quick to make.

Lisää Suomen-muisteloita saattaa seurata, ainakin sen verran että metsien lisäksi myös järvien tuotteet tulee kuitattua...

"This week I've been mostly eatin'..."

Liekö sitten jäänyt Suomen-keikalta jonkinlainen gourmand-vaihde päälle, mutta tällä viikolla olen jaksanut kirjastossa istumisen lisäksi myös tehdä ruokakokeiluja, ainakin muutamia. Saattaahan osasyynä olla myös ilmaston väliaikainen viilentyminen jotensakin järkeviin asteisiin, niin että ylipäänsä tekee mieli syödä mitään. Toisaalta olen myös siirtynyt lukemaan päivät Sackler Libraryssä, joka on huomattavasti Bodleiania viileämpi, lähes luolamainen tila. Jee.

No joka tapauksessa, sunnuntaina päätin maksimoida dietaarisen suojautumiseni kaikensorttisilta flunssapöpöiltä, ja valmistin taas kimchi jjigaeta - tällä kertaa en kuitenkaan siitä perinteisestä kiinankaalipohjaisesta kimchistä, vaan kokonaisista retikoista naatteineen kypsytellystä herkusta, jota kutsutaan nimellä ggakduki. Tällä kertaa käytin lampaanlihaa, ja ohessa nautin höyrytettyjä ja kevyesti etikoituja parsakaalinlatvoja sekä perinteikkäinä kimchi-lisukkeina riisiä ja huoneenlämpöistä tofua - joista viimeksimainittu kieltämättä miedontaa aika sopivasti ruuan yleistä potkua. Paitsi että ateria maittoi mainosti, se myös teki tehtävänsä, ja pieni orastanut kurkkukipu katosi sen siliän tien... Tosin niin pitkälle en menisi että väittäisin kimchin torjuvan sikainfluenssan - kyseessä oli varmaan vain pieni kylmettyminen.

Maanantaina huvitti siirtyä toiselle puolen Euraasiaa, ja koska merenelävien syömisestä oli kulunut jo jonkin aikaa, toteutin pienimuotoisen spaghetti ai frutti di maren. [Ja ei, ei hajuakaan miksi tuo kuva ei suostu tulemaan tuohon oikein päin - yrittänyt olen... feel free to lend a helping hand, anyone] Sen verran kuitenkin fuskasin etten ostanut kaikkia meriötöjä erikseen ja tuoreena kalaliikkeestä, vaan koska ruokakaupassa oli samana päivänä tulleita valmiita lajitelmia jokseenkin tuoreen oloisia simpukoita, katkarapuja ja mustekalanpaloja, tyydyin sellaiseen. Tiedän, ei mikään professionaalin valinta, mutta niin paljon helpompaa - ja liemestä tuli silti aikamoisen herkullista. Täytyy kuitenkin tunnustaa että peperoncinoa olisi voinut ehkä olla vähän urheammin... vaikka toisaalta edellisen päivän kimchi-chili lähestulkoon kielellä vielä maistuikin.

Toissapäivänä (siis onko tänään torstai? taas sekaantuu päivät - no sovitaan argumenti causa että torstaihan se) halusin vain jotain nopeaa ja maanläheistä, jota syödä hyvän leivän kanssa, joten valinta osui kolmanteen lempikeittiööni, nimittäin syyro-libanonilaiseen, ja sen tyyliin laitettuun linssisalaattiin. Hyvin helppoa: keitetään Le Puyn linssejä (koska ne pysyvät parhaiten koossa, ja ovat tietysti maultaan erinomaisia) porkkanan, kuminan ja sipulien kanssa kunnes ovat kypsiä; valutetaan ja jätetään maustumaan oliiviöljyn, saksanpähkinäöljyn, sokerin, pippurin ja sitruunamehun muodostaman kastikkeen kanssa, kunnes ovat huoneenlämpöisiä. Tällöin lisätään silputtu persilja, minttu, tomaatit, sipuli (raaka siis, ne keittojuurekset on poimittu pois ja dumpattu tässä vaiheessa) ja vesikrassi (tms. sinappikasvi, vähän pippurinen mieluiten maultaan). Itse heitin vielä mukaan fetanlopun. Helppoa ja hyvin juurevaa. Saksanpähkinäöljy antaa koko kimaralle aivan mainion maun.

Eilen ja tänään olen keitellyt kokoon kanikastiketta pappardelle al ragu di congilioa varten, mutta siitä raportoin myöhemmin, kun tiedän miten se onnistui. Jos raportoin, siis. Itsekriittistä on, myönnetään... Jaa, mainitsenpa vielä tässä ruoka-asioiden yhteydessä myös hauskasta löydöstä, suorastaan uudesta tuttavuudesta. Gentleman's Relish on tuotteen nimi, ja sitä valmistetaan ainoastaan Elsenhamin pikkukylässä salaisella reseptillä, kuten on ollut asian laita jo vuodesta 1828. Kyseessä on siis anjovistahna, jota perienglantilaiseen tapaan levitetään ennenmuuta paahtoleivän päälle, mutta jonka käyttötarkoitukset ovat itse asiassa hyvin monipuoliset. Itse olen kokeillut sitä jo lihapullataikinassa ja munakokkelin mausteena - toimii molemmissa.

Mitä elämään muutoin tulee, on se ollut jokseenkin työpainotteista - mutta mikäs siinä, kun on oikein ilahduttavaa istua väljissä, viileissä kirjastoissa päivät. Tänään kylläkin pidin vapaapäivän, ja kuljeskelin kaupungilla välillä lueskelemaan pysähtyen; nähdäkseni kaksi vapaapäivää viikossa ei ole kuitenkaan aivan kohtuutonta, kun ottaa huomioon että lauantai on kuitenkin täällä ihan normaali työpäivä. Jotain kummaa oli tekeillä myös Bodleian Libraryn ja Clarendon Buildingin välisellä sisäpihalla: juhlateltta, erittäin fiinit tuolit, baaritiski ja kaiken sortin livreepukuista palvelusväkeä oli jo paikalla... veikkaisin että joku obskyyri akateeminen rituaali on jälleen kerran kyseessä. Niistä ei tässä kaupungissa ole pulaa, varsinaisesti.

Finlande - Le grand reportage illustré

Käväisin tuossa pitkällä viikonloppulomalla Suomessa - syinä mm. syntymäpäivän vietto laajempien tuttavapiirien kesken sekä uuden kännykän hankinta sen Cherwelliin hukkuneen tilalle. Lento itämaille oli torstaiaamuna klo 8:n EasyJetillä... sääli vain että siihen kunnolla ehtiäkseen täytyy täällä päässä herätä klo 03. Jotenkin kieroutunutta että Oxfordista Gatwickille hankkiutumiseen menee pidempään kuin itse lentomatkaan... No jaa, en valita asiasta sen enempää - itsehän tuo kyseinen lento tuli valittua. Vastaisuudessa taidan kyllä kokeilla muitakin vaihtoehtoja.

Perillä jäljittelemättömässä itäsuomalaisessa idyllissä saikin sitten rentoutua useamman päivän ajan oikein olan takaa kaikenmoiset kirjastotyöskentelyt hetkeksi unohtaen; pääasiallisena puuhana oli syöminen ja lukeminen - tosin välillä ehti sentään (ikäänkuin minimiulkoiluna) käydä hieman jousiammuntaa harrastamassa. Lukemistona oli tällä erää kokoelma Jorge Luis Borgesin aina yhtä huikeita novelleja sekä myös muutama essee. Luin pitkästä aikaa uudelleen mm. 'Baabelin kirjaston', 'Tlön, Uqbar, Orbis Tertiuksen' ja 'Pierre Menard, Quixoten kirjoittajan', enkä voinut muuta kuin hämmästellä Borgesin käsittämätöntä etevyyttä... ei ole mestarin ylittänyttä, näinkään monen vuosikymmenen jälkeen. Huvia ja hämmästystä tarjosivat myös aina yhtä virkeät ja vikkelät mäyräköirat Esteri, Liina ja Lyyti, joita oli niin ikään erittäin hauska nähdä jälleen.

Mitä ruokapuoleen tulee, oli se mitä parhailla kantimilla; riistaa, sieniä, tuoretta leipää (jonka leivonnassa nuorempi veljeni on kehkeytynyt varsin eteväksi, mikä onkin hyvä sillä isoveljellä on jauhopeukalo täysin keskellä kämmentä...) ja tietenkin syntymäpäiväperinteistä oleellisin - metsämansikkakakku. Erityisinä huippukohtina mainittakoon isäpuolen Eestissä ampumasta villisiasta valmistettu oivallinen, juuresten kera haudutettu paisti, joka demonstroi vailla mitään epäilystä villisian rasvan olevan maultaan lähes hanhen veroista, ja aivan eri luokkaa kuin kesysialla. Koska kyseessä oli vanhan karjun liha, palveli rasva luonnollisesti myös oleellisena mehevöittävänä elementtinä. Maustelinja oli hyvin hillitty, mikä villisian hennon riistanmaun huomioon ottaen oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Toinen hyvin mieleenpainuva ruokauutuus oli oikeastaan vain makukokeilu: kylmäsavulohen, mozzarellan/vuohenjuuston sekä mansikoiden harmonia. Itselleni moinen yhdistelmä oli uusi tuttavuus, mutta ehdottomasti toimiva ja kokeilemisen arvoinen - voin suositella! Ellei saatavilla ole bufala-mozzarellaa, kannattaa oikeastaan suosiolla valita joku hyvä, kenties levittyvä vuohenjuusto, joka tuo mansikoiden ja lohen sinänsä yksinkertaisiin mutta särmikkäsiin makuihin ulottuvuutta ja syvyyttä.

Maanantaina jouduin lopulta jättämään lihapadat ja muunkinsorttiset tarjokkeet taakseni (tosin sellaisessa ähkyn tilassa että se tuntui hetkellisesti hyvältä ajatukselta) ja suuntaamaan Turun kautta Helsinkiin - tosin lopulta Turun päässä aikataulu kiireentyi varsin ratkaisevasti, eikä ystävien ja tuttavien näkemiseen juuri liiennyt aikaa. Helsingissä kuitenkin ehdin viettämään iltaa varsin pitkällisesti ja suurella mielihyvällä - kiitos vielä kaikille! Öinen Helsinki näyttäytyi lisäksi varsin esteettisenä - kiitos mm. Johanneksenkirkon - niin että jopa turkulaispropagandalle altistunut kulkija vallan herkistyi. Aamulla hain vielä Hagelstamilta matkalukemista, nimittäin Georges Perecin La vien englanninnoksen.

Ja kuinka ollakaan: päästessäni takaisin Jerichoon sain havaita että kirjanostamiseni oli ehkä toiminut jonkinlaisena positiivisena enteenä tai ainakin etiäisenä, sillä vuokraemännän lupaama uusi kirjahylly oli saapunut. Iloa! Hienointa on, että kun kaikki äskettäisetkin hankinnat - ja syntymäpäivälahjaksi saatu mainio italialainen kokkikirja - oli lastattu hyllyyn, jäi tilaa vielä tyhjäksikin. Ja mikäli tilanne pääsee taas kehittymään ongelmalliseksi, voi hätätapauksessa pakata kirjoja jopa kahteen riviin, vaikken kyseistä ratkaisua koskaan suosikaan.

...to Hay-on-Wye! (or, "I'm the only bibliophile in the village!")

"Meanwhile, in the small Welsh village of Y Gelli Gandryll..."

Määränpääni Hay-on-Wye (siis kymriksi Y Gelli Gandryll) on sellainen parintuhannen asukkaan kyläpahanen Powysin kreivikunnassa juuri Walesin puolella rajaa - itseasiassa nimenomaan Wye-joki on ollut vanhastaan Englannin ja Walesin raja. Tuon kokoiset syrjäiset kyläthän ovat autioituneet myös Britanniassa pitkin 1900-luvun loppupuolta, kuten jossain määrin Suomessakin, mutta Hayllä kävi keskimääräistä parempi tuuri. 1961 eksentrinen bibliofiili (but are there any other kinds...?) Richard Booth avasi käytettyjen kirjojen liikkeen kylässä, ja monet seurasivat hänen esimerkkiään seuraavan parinkymmenen vuoden aikana. 70-luvulle tultaessa kaupunki oli jo laajalti tunnettu "Town of Books" kymmenine kirjakauppoineen, mutta Boothille tämäkään ei vielä aivan riittänyt. Seuraava (luonnollinen?) askel oli julistaa Hay-on-Wye itsenäiseksi kuningaskunnaksi, (Kingdom of Hay) ja Booth itse kyseisen mikrovaltion kuninkaaksi hallitsijanimenään Richard Coeur de Livre, historioitsijoille ehkä tunnetumpaa Leijonamieltä heijastellen...

No, kuten useimmista mikrovaltioista, Hayn kuningaskunnastakaan ei tullut Sitä Suurta Menestystarinaa valtiollisessa mielessä - ei vähiten koska Hänen Majesteettinsa Kuningattaren hovi kieltäytyy visusti tunnustamasta moisia yritteliäitä luomuksia - mutta kirjojen suhteen kaupunki voi edelleen paksusti. Ja voinen lisätä että myös Hänen Kirjava Majesteettinsa kuningas Richard voi aika paksusti, sillä minulla oli kunnia nähdä hänet omassa korkeassa persoonassaan - tosin tajuten vasta jälkeenpäin koko asian, samalla kauhistuen hirveää faux pas'ta: olin kääntänyt noin vaan selkäni kuninkaalliselle. Saas nähdä onko enää asiaa Hayhin... Toivoisin kuitenkin että karkoitusmääräystä ei ole vielä julistettu; kylä on näet aivan suurenmoinen! Ne jotka tuntevat allekirjoittaneen ovat kaiketi myös perillä siitä jokseenkin voimakkaasta intohimosta jota tunnen kirjoja kohtaan...? Tälläisen patologisen tapauksen suhteen ei siis liene ihme että Hayn lumovoima ja sen syyt ovat varsin ilmeiset. Nykyään Timbuktun (itsessään hyvin kirjarikkaan) kaupungin kanssa ystävyyskaupunki-suhteen solmineessa kyläsessä on kolmisenkymmentä rekisteröityä käytettyjen kirjojen kauppaa! Voi. Hyvänen. Aika.

No kuten arvata saattaa, neljä tuntia oli lopulta aivan liian lyhykäinen aika käytettäväksi noin monen kirjakaupan tutkiskelemiseen, niin että ainoa järkevä vaihtoehto oli yksinkertaisesti valita joitakin, jotka vaikuttivat hyviltä ja joita toiset kirjakauppiaat suosittelivat. Tämä johti muutamiin erittäin ilahduttaviin löytöihin, useisiin todella miellyttäviin keskusteluihin kirjojen tiimoilta, sekä mitä hienoimman ja kirjavimman (no pun intended...) kirjakauppavalikoiman läpikäymiseen. Muutamia kaikkein mieleenpainuvimpia voin mainita nimeltäkin - vaikka useimmat liikkeistä itse asiassa ansaitsisivat oman käsittelynsä (siinä täydellisessä maailmassa missä blogien kirjoittamista ei jätetä aamuyön tunneille).

Addyman Bookshopilla on kaksikin liikettä Hayssä (kartan nrot 10 & 17), ja molemmat ovat todella erinomaisia. Ensimmäisestä löysin useampiakin teoksia, mm. lordi Dunsanyn varhaisia painoksia, ja toisessa oli ajan käydessä vähiin hauska lähinnä tunnelmoida. Molemmat liikkeet ovat erittäin laajoja ja monialaisia - lisähienoutena sivuliikkeen myyjä kertoi olleensa tekemässä antropologista kenttätyötä Etelä-Sudanissa nuer- ja zande-heimojen parissa, tismalleen samalla alueella missä E. E. Evans-Pritchard teki hyvin vaikutusvaltaista tutkimustaan zandejen hyvin vaikutusvaltaisista myrkkyoraakkeleista. Kiehtovaa! Makaaberiudenhaluisille mutta antropologiasta vähemmän piittaaville voi kaikkein lupaavin tyyssija löytyä Lion Streetiltä, jossa Murder and Mayhem -niminen liike (nro 11) palvelee kauhun, gotiikan ja muun lämminhenkisen ajanvietteen ystäviä. Itse tiedustelemiani James Branch Cabellin kirjoja sieltä ei juuri sattunut löytymään, mutta ajan salliessa olisivat muut löydöt varmasti kyseisen puutteen korvanneet... Sisustus on suuressa osassa tunnelman luomisessa.

Kolmas ehdottomasti mainitsemisen arvoinen liike on nimeltään petollisen huomaamattomasti vain Hay-on-Wye Booksellers, ja se sijaitsee hyvin keskeisesti Castle Streetillä (kartan nro. 14)vastapäätä kauniisti raunioitunutta Hayn linnaa (on toinenkin Hayn linna, mutta siitä on jäljellä vain ruohottunut motte jolla hevoseläimet laiduntavat). Itseasiassa linnakin myy kirjoja, ja on niin ikään varmin paikka tavata Hänen Majesteettinsa Richard - vauraimmat voivat kuulemma myös ostaa aateliskirjansa sieltä. No mutta takaisin mainitsemaani liikkeeseen: kerroksia on (vain) kaksi, mutta ne ovat erittäin täynnä kaikkea jännittävää moninaisilta aloilta: taidekirjoja oikein hieno valikoima, samoin 1900-luvun runoutta. 1800-luvun ensipainokset ovat keräilyhenkisille erittäin kiinnostava kohde, ja yläkerran klassikko-osiosta löytyi yhtä sun toista. Suosittelen lämpimästi, haluten kuitenkin toistaa että myös monet monet muut liikkeet vaikuttivat erittäin hyviltä - sitä vain toivoo että aikaa olisi ollut niiden kaikkien perusteelliseen tutkailuun.

Hay-on-Wyen tunnelma on aivan omanlaisensa. Siis selväähän on että turistit - tosin lähinnä Brittein saarten sisältä - ovat arkipäiväinen osa kylää; hyvänen aika, valtaosa asiakkaistahan tulee pakosti kylän ulkopuolelta. Mutta tästä huolimatta kaupunkia leimaa sellainen yhtäaikaisesti hieman hajamielinen, keskittynyt ja omistava kirjojen rakastamisen henki, jonka voi arvata valtaavan alaa siellä missä keräilijät asioivat toisten keräilijöiden pitämissä liikkeissä. Olen myös varma, että mikäli aikaa olisi enemmän, voisi kylästä tehdä todellisia löytöjä - ei niinkään jokavuotisen, kesäkuun alussa järjestettävän kirjafestivaalin vaan nimenomaan sen muun vuoden kuluessa. Arvelen käyväni Hayssä vielä monet kerrat, joten tilaisuuksia erilaisten selailu- ja harhailustrategioiden kokeilemiseen tulee varmasti yllin kyllin. Ja tietenkin oma viehätyksensä tulee kaksikielisistä viitoista - on aina sykähdyttävää nähdä kelttiläisiä kieliä arkipäiväisessä käytössä.

Hauskana loppukaneettina satuin tapaamaan takaisinpäin vievää bussia (menopaluu Hereford - Hay-on-Wye 6£) odotellessa The Timesin kirjeenvaihtajan, joka kertoi tulleensa lähetetyksi Hayhin katsomaan, mitä kymmenellä punnalla voisi oikein löytää. Kollegoita oli lähetetty esim. Oxfordiin ja Lontoon antikvariaatteihin, ja tarkoituksena on ilmeisesti tehdä Timesin kirjallisuusliitteeseen jonkinlainen vertaileva kavalkadi löydöistä. Kiinnostavaa. Ja mikä ehkä vielä kiinnostavampaa, kyseinen journalisti kertoi olevansa tulossa parin viikon sisällä Suomeen, raportoimaan Heinolassa järjestettävistä saunomisen maailmanmestaruuskisoista (tai jostain muusta näistä vastaavista järjettömistä kesäkilpailuista joita rakas kotimaamme näyttää olevan tätä nykyä pullollaan...). Niin että jos satutte tuolloin Heinolaan ja törmäätte hyvin hämmentyneeseen englantilaiseen Times-korrespondenttiin, voitte kertoa terveisiä siltä Hayn bussipysäkin oudolta suomalaiselta bibliomaanilta.

APPENDIX 1: bibliografinen saldo

- Edward Plunkett, lord Dunsany: Plays of Gods and Men, Talbot Press 1918.

- The Odes of Horace (transl. by lord Dunsany), Heinemann 1947.

- The Historical Works of Giraldus Cambrensis, (ed. T. Wright), H. G. Bohn 1863.

- Thomas Kinsella: Collected Poems 1956-1994, Oxford University Press 1996.

- Scott Lynch: The Lies of Locke Lamora, Orion 2006.

- E. E. Evans-Pritchard: The Nuer, Oxford University Press 1979.

- Zande Themes: Essays presented to Sir Edward Evans-Pritchard (ed. A. Singer & B. Street), Blackwell 1972.

- E. R. Curtius: European Literature and the Latin Middle Ages, Princeton University Press 1990.

- Arthur Koestler: The Thirteenth Tribe. The Khazar Empire and its Heritage. Hutchinson 1977.

- The Age of the Parthians (ed. V. Sarkhosh Curtis & S. Stewart), I. B. Tauris 2007.

- Anthony Birley: The People of Roman Britain, B. T. Batsford 1979.

APPENDIX 2: gastronominen saldo

Kun sekä kirjoista että hyvästä ruuasta kiinnostunut humanisti matkailee, ei mukaan suinkaan tartu ainoastaan paperimateriaalia. Haystä hankin eräitä tyypillisiksi katsottuja walesiläisiä tuotteita, jotka aavistuksenomaisesta turisteisuudestaan huolimatta kuuluvat kyllä todistetusti myös paikallisten kulutustottumuksiin. Ensinnä törmäsin englantilaisten klassisimman paahtoleivänpäällyksen lemon curdin kymriläiseen vastineeseen, joka kulki nimellä lemon cheese. Tämä sai kyllä hymyn väkisinkin suupieleen, sillä jo Giraldus Cambrensiksen ajoista asti Englannissa on vallinnut stereotypia juustoa rakastavista walesiläisistä. No mene ja tiedä, joka tapauksessa kyseessä on vain luovasti (vai markkinointitaitoisesti?) nimetty lemon curd, ehkä hieman runsasvoisempana varianttina - joka tapauksessa se sopii mainiosti levitettäväksi toisen löytöni, nimittäin walesinkakkusten (Welsh cakes) päälle. Kakkuset ovat oikeastaan kuin helposti murenevia, kohottamattomia englantilaisia teeleipiä (scones), vähän makeampia vain, ja varsin mukavia aamiaisen päättäjiä rusinoineen päivineen.