Näytetään tekstit, joissa on tunniste tutkimusretkeilyä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tutkimusretkeilyä. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, helmikuuta 16, 2011

The Real Capital of Ireland



Kävin toissa viikonloppuna tyttöystäväni I!:n luona Corkissa, joten Leidenia seurasi heti toinen mukava kaupunkiloma. Sää ei varsinaisesti suosinut kaupungin tutkimista, mutta toisaalta mitä sitä nyt Irlannilta voi odottaa... Viime vuoden kaltaisiin tulviin ei sentään tarvinnut varautua. Kaupunkia tuli nähtyä ehkä juuri sopivasti: oleellisimmat nähtävyydet, hieman iltarientoja ja yksi teatteriesitys. Tukikohtanamme toimi Shandonin (iir. Sean Dun - 'vanha linnake') alue Lee-joen pohjoispuolella, jossa talokanta ja yleinen tunnelma muistutti itseasiassa todella paljon kotoista Jerichoani, ja tuntui siksi valtavan mukavalta. Lisämukavuutta alueeseen (Oxfordiin verrattuna) toivat suuret korkeuserot, mikä Thamesin laakson ja Alankomaiden litteyden jälkeen oli oikein tervetullutta...



Ensimmäisessä kuvassa komeilee Shandonin maamerkeistä näkyvin, St. Annen kirkon torni, jonka sointuvat kellonlyönnit olivat onneksi jokseenkin diskreettejä - toisin sanoen eivät herättäneet aivan kesken unien. Ehkä hieman epätyypillisesti Irlannin-matkalle ainoa tarkemmin tutkituksi tullut kirkko oli St. Annen tavoin niinikään anglikaaninen (tai siis Church of Ireland, kuten saarella mieluummin sanotaan), nimittäin kaupungin protestanttinen St. Finbarre's Cathedral (Ardeaglais Naomh Fionnbarra). Vuosina 1862-79 pykätty kirkko oli sangen näyttävä, ja gargoilien ja muiden kiviveistosten bongaaminen tietenkin viihdyttävää. Hädin tuskin tuossa yllä olevassa kuvassa näkyy apsiksen katolla tuomiopäivän torviin puhalteleva kullattu enkeli, jonka sanotaan (missäpä omanarvontuntoisessa kaupungissa ei jotain vastaavaa traditiota olisi?) putoavan katolta juurikin sen viimeisen pasuunan törähtäessä.



Samasta mukavan vaaleasta paikallisesta kivestä (Corkin rakennuskannan - samoin kuin vaakunan - värit ovat paikallisista kivilaaduista johtuen tuhkanharmaa ja ruosteenpunainen) on myös University College Corkin päärakennus, josta tietenkin tuli mieleen täkäläisten collegejen arkkitehtuuri. Itseasiassahan tuo tudorienaikainen perpendikulaarityyli ja sen myöhemmät inkarnaatiot voisi aivan vakuuttavasti uudelleennimetä brittiläiseksi collegetyyliksi, sen verran monet opinahjot (tietenkin Ox-bridge -akselin vaikutuksen alaisena) on sillä toteutettu... Cork on vilkkaan oloinen opiskelijakaupunki, ja kampus oli paitsi viihtyisä, myös mukavan kompakti. Kaikkein kiinnostavin yliopiston aspekti itselleni oli kuitenkin sen maineikas ogam-inskriptioiden kokoelma, joka 28:n kiven lukumäärällään on Irlannin suurin.



Ogam on siis varhainen (500-700 -luvuilla aktiivisimmin käytetty), latinalaiseen aakkostoon perustuva merkkijärjestelmä, jonka kahdellakymmenellä merkillä kirjoitettiin etupäässä varhaisiiriä ('Old Irish'). Kivissä käytettynä aakkoset rakentuvat kiven kantista joko oikealle, vasemmalle, tai molempiin suuntiin hakatuille viivojen joukoille, joita luettiin alaoikealta ylös, vasemmalle ja alas. Omalla tavallaan niiden käyttö, kaivertamisen helppous ja viestit (jotka koostuvat etupäässä henkilöiden nimistä, patronyymeistä ja heimojen tai klaanien nimistä) ovat sangen samanlaiset verrattuna skandinaavisiin riimukiviin. UCC:n kokoelma oli erinomaisen hyvin dokumentoitu, järkevästi esille asetettu ja hyvin konservoitu - sikäli kuin nyt kivet ei-kovin-saastuneessa ilmastossa kummempaa konservointia kaipaavat. Mukaan tarttui pienestä museopuodista tietenkin kaikkea ogam-teemaista.



UCC:n kampuksella olisi sijainnut myös 2004 avattu Lewis Glucksman Gallery, joka on arkkitehtonisesti todella inspiroiva. Sääli vain että päivä oli maanantai, ja ihailu täytyi rajoittaa ulkokohtaiseksi... Rakennuksen on suunnitellut irlantilainen arkkitehtifirma O'Donnell + Tuomey, ja se on etupäässä tarkoitettu vaihtuville näyttelyille ja temaattisille kokoonpanoille. Ja arvasitte oikein - koska en voinut raportoida mitään tarkempaa, päädyin laittamaan nämä ruhtinaalliset kaksi linkkiä jonkinlaiseksi harhautukseksi.



Mutta jos jokin kaupallinen taho Corkissa todella ansaitsee oman linkkinsä, on se Cafe Paradiso! Paikkaa on sanottu Irlannin parhaaksi kasvisravintolaksi, ja se todella vaikuttaisi erinomaiselta kandidaatilta. Lähituotetuista luomuaineksista on luotu sesonkiin sovitettuja menüitä, joiden annokset ovat paitsi herkullisia, myös hyvällä maulla esillepantuja ja tasapainotettuja. Ravintolaan kannatti todella suunnata jopa sateen ja rajun tuulen halki: kokemus oli erittäin suositeltava, ja hintakin erittäin järkevä. Oma suosikkini oli feta-pistaasi-couscous -timbaali makeantulisella paprikahillokkeella, pannulla käytetyillä kurttukaalin lehdillä, mausteisilla kikherneillä ja korianterijugurtilla höystettynä. Menü lainasi aineksia, metodeita ja ruokalajeja luontevan oloisesti useammasta keittiöstä, joten lähes minkälaiseen tuuleen tahansa löytyy taatusti sopiva annos.



Ai niin, sen verran pitää ehkä vielä tuota postauksen otsikkoa selittää, että Cork näyttäisi jossain mielessä olevan Irlannin Turku - minkä itse tietenkin koin oikein kotoisaksi. Vilkas opiskelijaelämä, kompakti kampus, kelpo ravintolat, keskellä virtaava joki, suuret luulot omasta merkittävyydestään, väitetty 'oikea pääkaupunkius'... Yhteisiä piirteitä riittää nähdäkseni aivan kylliksi argumentin kantamiseen.

tiistaina, joulukuuta 01, 2009

Descriptio Hiberniae, pars IV: Caisleán Bhun Raithe

Joko Irlanti-postaukset kyllästyttävät...? Sepä hyvä, koska muutama on vielä luvassa! Julistinhan näet taannoin postaavani jotain myös Irlannin-ekskun pääasiallisesta linnakohteesta, Bunrattyn linnasta. Vierailimme paikalla valitettavan kiireellisellä aikataululla torstai-iltapäivänä, niin että linnan ja sen ympäristön Folk Parkin kiertämiseen jäi aikaa vain noin tunti. Tämä ei oikeastaan riitä asioiden perinpohjaiseen tutkimiseen, niin että jos olette aikeissa visiteerata, varatkaa ihmeessä enemmän aikaa. Jos vanhojen asioiden tutkimiseen kuitenkin väsähtää, eikä noin tunnin tai puolentoista välein kulkevaa bussia jaksa odotella ulkosalla, voin suositella läheistä The Creamery -pubi/ravintolaa, jossa aiemmassa postauksessa mainittu Irish Stew tuli syötyä. Kannattaa tarkastaa.
Paikan historiasta sanottakoon ainakin se, että kivilinna on tietenkin normanniperua, siinä 1200-1300 -lukujen taitteessa Thomas de Claren rakennuttama. Kyseinen suku ei kuitenkaan päsmäröinyt alueella kauaa, sillä Thomaksen poika Richard kaatui Thomondin (Tuadhmhumhain, eli Pohjois-Munster) kuninkaita O'Brieneita vastaan taistellessaan, eikä linnakaan kauaa ehjänä pysynyt moisen jälkeen. Lyhyen uuden normannimiehityksen jälkeen linna jäi pysyvästi irlantilaisille, ja nykyinen rakenne on munsterilaisen MacNamaran klaanin peruja. Monikaan linnassa tätä nykyä näytillä olevista esineistä ei liene noilta ajoilta peräisin, tai ei ainakaan ole kuulunut linnan tuonaikaiseen kalustukseen/sisustukseen - kuten tämäntyyppisissä kohteissa tapaa olla laita, on valtaosa rekvisiitasta tuotu varmasti muualta. Komeat ja taatusti vanhat ovat kyllä nuo pääsalin seinää koristavat irlanninhirven (Megaloceros giganteus) jättimäiset sarviparit. Vaikka itse laji kuoli sukupuuttoon yli 7000 vuotta sitten, on sarvia löytynyt Irlannin soista kautta historian sisustuselementeiksi asti.

Irlannin historian perusteemoja näyttäisi olevan alueellisten valtablokkien ja mahtisukujen kahinointi, eikä Thomond ollut poikkeus: viimeistään 1470-luvun puolivälissä Bunratty linnoineen oli siirtynyt MacNamaroilta O'Brieneiden haltuun. Takaisin englantilaisiin käsiin linna päätyi, kun Barnabas O'Brien, Thomondin kuudes jaarli antoi Parlamentin joukkojen miehittää Bunrattyn ennen loikkaamistaan Englantiin. Kuuluttuaan 1700-luvun Studdertien suvulle linna jäi 1800-luvun alussa asumattomana heitteille perheen muutettua läheiseen modernimpaan kartanoon, ja koko paikka pääsi ilmeisesti rapistuman sangen pahasti. Raunioitumisen keskeytti
Standish Prendergast Vereker, Gortin 7. varakreivi, joka 1950-luvulla kunnostutti linnan.

Linnan esineistö on eklektinen mutta melko harmoninen yritys luoda kuva 1500-1600 -lukulaisen asuinlinnan sisustuksesta, ja kun tiedot huoneiden käyttötarkoituksista näyttäisivät säilyneen kohtuullisen hyvin, on yleinen efekti paitsi vaikuttava, myös informatiivinen. Kaikki löytyy: vankila, keittiöt, suuri sali, pieni sali, makuuhuoneita, linnanherran solarium (siis paikka missä ollaan yksin, solus, ei mitään ruskettumiseen liittyvää...) ja mitä sitä nyt saattoikaan tarvita jotta elämä olisi edes jokseenkin miellyttävää vihamielisten irlantilaisten (olipa linnan omistajana sitten normannit tai toiset irlantilaiset...) ympäröimänä.

Erityisen ilahduttava kohde Bunrattyn Castle and Environs on ympäröivän Folk Parkin takia - ilahduttavuutta lisää se että kyseisen kohteen toteutuksessa ei oltu ehkä kuljettu sitä kaikkein kliseisintä, neliapiloita ja shillelagheja viljevää irlantilaisuus-tulkinnan polkua. Päinvastoin ote oli oikeastaan kansatieteellinen, ja perinteiset rakennusmallit, elinkeinot ja esineet tuotiin esille vähäeleisesti ja kummemmin luennoimatta. Välillä - etenkin koska päivän myöhäinen hetki ja sään epäsuotuisuus olivat häivyttäneet kaikki muut vierailijat - tunnelma oli erittäin autenttinen, ja hetkittäin saattoi jopa kuvitella tarkkailevansa parin vuosisadan takaista kylää, joka vain sattui olemaan oudon autio.

lauantaina, lokakuuta 31, 2009

Classics, anyone?

Keskiviikkona päätin toteuttaa pitkäaikaisen aikomukseni, ja käydä vihdoin Burfordissa - perimmäisenä tähtäimenä tietenkin Classics Bookshop, tuo Oxfordin Turl Streetiltä kahdeksisen tai yhdeksisen vuotta sitten Cotswoldeilla sijaitsevaan pikkukylään muuttanut biblioalan instituutio. Jo ennen Suomesta muuttoani sain monet suositukset CB:n valikoiman erinomaisuudesta, mutta liikkeen ainoa edustus Oxfordissa on tätä nykyä Turl Streetin Scriptum-nimisen kirjoitus- ja lahjatavaraliikkeen yläkerrassa esillä oleva hyvä, mutta suppea valikoima. Näin puolipäiväretki on lähes väistämätön.


Yllä sanottu ei tietenkään tarkoita ettäkö retki Burfordiin olisi suinkaan mikään epämiellyttävä tapa käyttää aikaa. Bussit kulkevat sitäpaitsi varsin hyvin, etenkin jos on valmis vaihtamaan kulkupeliä Witneyssä, eikä matka vie kuin kolme neljännestuntia. Kylä itsessään on sangen pikkuinen, eikä sinne lopulta löydettyään varsinaista eksymisen vaaraa ole. Ympäröivä maaseutu Windrush-joen laaksossa on lähes naurettavan pittoreskia, ja kylästä itsestäänkin löytyy vaikka miten monta tudorienaikaista asuintaloa - kirkon lisäksi. Nyt en millään saa päähäni kelle kyseinen pyhättö on oikein omistettu, koska itse tykästyin etupäässä sen ulkopuoliseen luutarhaan. Kyllä sisälläkin kannattaa tietenkin piipahtaa. Lisäksi löytyy vanha prioraatti, pari iäkästä ja varsin tunnelmallista majataloa, ja se kauan kaivattu Classics Bookshop...

Puoti ei aivan itsestäänselvästi silmään osu - se näet sijaitsee kuvassa näkyvien ovien takana oikein mainiosti kunnostetussa 1700-lukulaisessa coaching housessa. (Yritin miettiä mikä kyseisen palvelun nimi olisi suomeksi, mutta en nyt kyllä keksi - siis sellainen majatalon, vaunutallin, postiaseman ja minkälienee yhdistelmä...) Sisätilat ovat erittäin ilahduttavat, jopa siinä määrin että välillä täytyy astahtaa hyllyiltä taaksepäin luomaan arvostava silmäys kokonaisuuteen. Ja tulihan noita löytöjäkin tehtyä, aina siinä määrin että takaisinpäin oli melkoinen rahtaaminen: joitain mainitakseni mm. Wilsonin Scholars of Byzantium (Duckworth, 1983), Clarken Between Geography and History: Hellenistic constructions of the Roman world (OUP, 1999) - molemmat kauan etsimiäni perusteoksia - sekä kokoelma Georg Luckin artikkeleita vaikka mistä antiikin uskontoon, magiaan ja hengenelämään liittyvistä aiheista. Reissu kannatti todellakin heittää.


Ja niille käytännönläheisemmille ihmisille joita ehkä kiinnostaa tietää hinnoista ja vastaavasta, voin ilolla todeta että ne ovat Oxfordin kirjakauppoja edullisemmat. Loeb-editiot ovat kyllä sen melko tavanomaiset 9 £ (tosin aika usein ne täällä kaupungissa ovat 10...), mutta Teubner-editiot, vanhempi nykytutkimus ja jopa eräät kovakantiset artikkelikokoelmat (kuten tuo mainitsemani Luckin Ancient Pathways & Hidden Pursuits (University of Michigan Press, 1999) ovat 5 - 10 %:a halvempia kuin kalliimmissa liiketiloissa sijaitsevissa kaupoissa. [No jopas, nyt tuli käytettyä prosenttimerkkiäkin ties kuinka pitkästä aikaa. Tässähän on kohta ihan taloustieteilijä...]

sunnuntaina, lokakuuta 11, 2009

The beauty of this land

Seuraa pienimuotoinen kuvareportaasi tämänpäiväisestä sunnuntaikävelystä, joka seuraili rantaa myöten tuota kuuluisaa Thamesillä v. 1863 tehtyä veneretkeä, jonka aikana Lewis Carroll (eli oikeasti Charles Lutwidge Dodson - kyllä minäkin ottaisin nome-de-plumen jos oikea nimi olisi tuollainen...) kertoi professori H. G. Liddellin tyttärille ensimmäisen version tarinastaan Alice's Adventures in Wonderland (1. painos 1865). Klassikolle tietenkin prof. Liddellin nimi on tuttu alamme perusteoksesta, Liddellin ja Scottin (ja Jonesin) Greek-English Lexiconista (1. painos 1843), jonka valmistumiseen liittyy myös varsin mainio Thomas Hardyn runo. Mutta ei, nyt ei ollut tarkoitus puhua työasioista, vaan päinvastoin tehdä rentouttava kävelyretki Port Meadow'n poikki kohti Godstow'ta ja The Trout Inniä.
Thames kulkee Folly Bridgen ja Godstow'n välillä lukuisia maileja niin monessa keinotekoisessa uomassa - siis teknisesti ottaen kai kanavassa - ettei itselleni ainakaan ole aivan selvää aina, mikä kulloinkin se aito ja alkuperäinen Isis oikein on. Eipä sillä että tuolla mitään järisyttävää merkitystä olisi. Tärkeintä tänään olikin lähinnä nauttia täysin siemauksin kauniista syyspäivästä ja englantilaisen maaseudun viehätyksestä. Maaseutu tuleekin Port Meadow'lla varsin lähelle, sillä kansanperinteen mukaan jo kuningas Alfredin päivistä (ja todistetusti Domesday Bookista) alkaen ovat kaupunkilaiset saaneet pitää elukoitaan tuolla laajalla yhteismaalla jota ei ole siis aurattu ainakaan tuhanteen vuoteen. Tämä ikivanha nautintaoikeus tarkoittaa että hevoset, lehmät (myös härät, hivenen häiritsevästi!) ja hanhet käyskentelevät molemmilla rannoilla jokea juurikaan häiriintymättä keskellään kävelevistä ihmisistä.




Patikointia oli itse asiassa yllättävän pitkälti, mutta kaikeksi onneksi kipeimmin nestetankkausta tarvitsevat voivat pysähtyä puoliväliin sijoitetulla The Perch Innillä. Itse kuitenkin jatkoin tarmolla eteenpäin, ja pian Godstow'n sulun jälkeen olikin enää ylitettävä Isis todella pittoreskia 1300-luvun kivisiltaa, jonka vieressä The Trout kyyhöttää. Väkeä oli onneksi sangen vähän, vaikka yleensä sunnuntaisin paikka on kuulemma todella täynnä - ilmeisesti aamupäivän sadekuurot olivat saaneet jopa paikalliset epäilemään terassillaistumisen viisautta. Lasillinen Aspallin siideriä sekä ihan kohtuullinen vasikanmaksa olivat materiaalisena palkintona kävelyretkestä, joskin syksyinen joenvarsimaisema, sorsat, kivisilta ja kaikki sensellainen taisivat kuitenkin olla se suurin ilon tuoja - etenkin kun jo mainittu maksa oli (jälleen kerran!) liian läpikypsää. Niin tai näin, itse majatalo on todella pittoreski, ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. Vaikka englantilainen talvi onkin vielä näkemättä, uskaltaisin jo väittää että täälläkin syksy on lempivuodenaikani.



The Trout Innissä kävijän ei kuitenkaan tarvitse tyytyä vain luonto- ja kulinaristisiin elämyksiin, vaan myös osio 'historia & kulttuuri' tulee varsin helposti ruksattua. Joen toisella puolella aivan kivenheiton päässä (itse asiassa sen ohitse kävellään mikäli tullaan etelästä Isiksen vartta - pahoittelen aivan valtavasti tätä tavatonta poikkeamaa Asioiden Oikeasta Järjestyksestä...) nimittäin sijaitsee Godstow Abbeyn rauniot. Vuonna 1139 vihitty benediktiinien nunnaluostari aloitti kehityksensä näyttäväksi paikallistason raunioksi Henrik VIII:n lakkautettua Englannin luostarit 1539 - mikä tietenkin antaa tuollaisen miellyttävän pyöreän neljänsadan vuoden aikahaarukan. Joka tapauksessa luostarin tärkein maineen lähde on paikan henkisyyden sijaan sinne haudattu Rosamund Clifford, kuningas Henrik II:n hehkeä rakastajatar, joka esiintyy kiitettävän usein englantilaisessa kansanperinteessä. Eräänkin tarinan mukaan Henrik rakennutti Rosamundalle tuohon lähelle Woodstockiin jonkinlaisen labyrinttipuutarhan ympäröimän kartanon, ja useampikin tarina kertoo Rosen joutuneen lopulta Henrikin kuningattaren, Eleanoora Akvitanialaisen nitistämäksi - myrkky ja elävältä paistaminen ovat suosituimpien metodologisten ehdotusten joukossa. Hyvää ruokahalua vain Trout Innissä!


Päivän sitaattina olkoon kauniin Rosamundan epitafi (joka on oikeastaan vähän julma, mutta kenties mainitsemisen arvoinen, ja ainakin todistaa tässä kaupungissa aina versoneesta ironisen värssynnikkaroinnin perinteestä):

Hic iacet in tumba Rosa mundi, non Rosa munda

non redolet, sed olet, quae redolere solet.

keskiviikkona, heinäkuuta 01, 2009

...to Hay-on-Wye! (or, "I'm the only bibliophile in the village!")


"Meanwhile, in the small Welsh village of Y Gelli Gandryll..."
Määränpääni Hay-on-Wye (siis kymriksi Y Gelli Gandryll) on sellainen parintuhannen asukkaan kyläpahanen Powysin kreivikunnassa juuri Walesin puolella rajaa - itseasiassa nimenomaan Wye-joki on ollut vanhastaan Englannin ja Walesin raja. Tuon kokoiset syrjäiset kyläthän ovat autioituneet myös Britanniassa pitkin 1900-luvun loppupuolta, kuten jossain määrin Suomessakin, mutta Hayllä kävi keskimääräistä parempi tuuri. 1961 eksentrinen bibliofiili (but are there any other kinds...?) Richard Booth avasi käytettyjen kirjojen liikkeen kylässä, ja monet seurasivat hänen esimerkkiään seuraavan parinkymmenen vuoden aikana. 70-luvulle tultaessa kaupunki oli jo laajalti tunnettu "Town of Books" kymmenine kirjakauppoineen, mutta Boothille tämäkään ei vielä aivan riittänyt. Seuraava (luonnollinen?) askel oli julistaa Hay-on-Wye itsenäiseksi kuningaskunnaksi, (Kingdom of Hay) ja Booth itse kyseisen mikrovaltion kuninkaaksi hallitsijanimenään Richard Coeur de Livre, historioitsijoille ehkä tunnetumpaa Leijonamieltä heijastellen...

No, kuten useimmista mikrovaltioista, Hayn kuningaskunnastakaan ei tullut Sitä Suurta Menestystarinaa valtiollisessa mielessä - ei vähiten koska Hänen Majesteettinsa Kuningattaren hovi kieltäytyy visusti tunnustamasta moisia yritteliäitä luomuksia - mutta kirjojen suhteen kaupunki voi edelleen paksusti. Ja voinen lisätä että myös Hänen Kirjava Majesteettinsa kuningas Richard voi aika paksusti, sillä minulla oli kunnia nähdä hänet omassa korkeassa persoonassaan - tosin tajuten vasta jälkeenpäin koko asian, samalla kauhistuen hirveää faux pas'ta: olin kääntänyt noin vaan selkäni kuninkaalliselle. Saas nähdä onko enää asiaa Hayhin... Toivoisin kuitenkin että karkoitusmääräystä ei ole vielä julistettu; kylä on näet aivan suurenmoinen! Ne jotka tuntevat allekirjoittaneen ovat kaiketi myös perillä siitä jokseenkin voimakkaasta intohimosta jota tunnen kirjoja kohtaan...? Tälläisen patologisen tapauksen suhteen ei siis liene ihme että Hayn lumovoima ja sen syyt ovat varsin ilmeiset. Nykyään Timbuktun (itsessään hyvin kirjarikkaan) kaupungin kanssa ystävyyskaupunki-suhteen solmineessa kyläsessä on kolmisenkymmentä rekisteröityä käytettyjen kirjojen kauppaa! Voi. Hyvänen. Aika.

No kuten arvata saattaa, neljä tuntia oli lopulta aivan liian lyhykäinen aika käytettäväksi noin monen kirjakaupan tutkiskelemiseen, niin että ainoa järkevä vaihtoehto oli yksinkertaisesti valita joitakin, jotka vaikuttivat hyviltä ja joita toiset kirjakauppiaat suosittelivat. Tämä johti muutamiin erittäin ilahduttaviin löytöihin, useisiin todella miellyttäviin keskusteluihin kirjojen tiimoilta, sekä mitä hienoimman ja kirjavimman (no pun intended...) kirjakauppavalikoiman läpikäymiseen. Muutamia kaikkein mieleenpainuvimpia voin mainita nimeltäkin - vaikka useimmat liikkeistä itse asiassa ansaitsisivat oman käsittelynsä (siinä täydellisessä maailmassa missä blogien kirjoittamista ei jätetä aamuyön tunneille).

Addyman Bookshopilla on kaksikin liikettä Hayssä (kartan nrot 10 & 17), ja molemmat ovat todella erinomaisia. Ensimmäisestä löysin useampiakin teoksia, mm. lordi Dunsanyn varhaisia painoksia, ja toisessa oli ajan käydessä vähiin hauska lähinnä tunnelmoida. Molemmat liikkeet ovat erittäin laajoja ja monialaisia - lisähienoutena sivuliikkeen myyjä kertoi olleensa tekemässä antropologista kenttätyötä Etelä-Sudanissa nuer- ja zande-heimojen parissa, tismalleen samalla alueella missä E. E. Evans-Pritchard teki hyvin vaikutusvaltaista tutkimustaan zandejen hyvin vaikutusvaltaisista myrkkyoraakkeleista. Kiehtovaa! Makaaberiudenhaluisille mutta antropologiasta vähemmän piittaaville voi kaikkein lupaavin tyyssija löytyä Lion Streetiltä, jossa Murder and Mayhem -niminen liike (nro 11) palvelee kauhun, gotiikan ja muun lämminhenkisen ajanvietteen ystäviä. Itse tiedustelemiani James Branch Cabellin kirjoja sieltä ei juuri sattunut löytymään, mutta ajan salliessa olisivat muut löydöt varmasti kyseisen puutteen korvanneet... Sisustus on suuressa osassa tunnelman luomisessa.


Kolmas ehdottomasti mainitsemisen arvoinen liike on nimeltään petollisen huomaamattomasti vain Hay-on-Wye Booksellers, ja se sijaitsee hyvin keskeisesti Castle Streetillä (kartan nro. 14)vastapäätä kauniisti raunioitunutta Hayn linnaa (on toinenkin Hayn linna, mutta siitä on jäljellä vain ruohottunut motte jolla hevoseläimet laiduntavat). Itseasiassa linnakin myy kirjoja, ja on niin ikään varmin paikka tavata Hänen Majesteettinsa Richard - vauraimmat voivat kuulemma myös ostaa aateliskirjansa sieltä. No mutta takaisin mainitsemaani liikkeeseen: kerroksia on (vain) kaksi, mutta ne ovat erittäin täynnä kaikkea jännittävää moninaisilta aloilta: taidekirjoja oikein hieno valikoima, samoin 1900-luvun runoutta. 1800-luvun ensipainokset ovat keräilyhenkisille erittäin kiinnostava kohde, ja yläkerran klassikko-osiosta löytyi yhtä sun toista. Suosittelen lämpimästi, haluten kuitenkin toistaa että myös monet monet muut liikkeet vaikuttivat erittäin hyviltä - sitä vain toivoo että aikaa olisi ollut niiden kaikkien perusteelliseen tutkailuun.

Hay-on-Wyen tunnelma on aivan omanlaisensa. Siis selväähän on että turistit - tosin lähinnä Brittein saarten sisältä - ovat arkipäiväinen osa kylää; hyvänen aika, valtaosa asiakkaistahan tulee pakosti kylän ulkopuolelta. Mutta tästä huolimatta kaupunkia leimaa sellainen yhtäaikaisesti hieman hajamielinen, keskittynyt ja omistava kirjojen rakastamisen henki, jonka voi arvata valtaavan alaa siellä missä keräilijät asioivat toisten keräilijöiden pitämissä liikkeissä. Olen myös varma, että mikäli aikaa olisi enemmän, voisi kylästä tehdä todellisia löytöjä - ei niinkään jokavuotisen, kesäkuun alussa järjestettävän kirjafestivaalin vaan nimenomaan sen muun vuoden kuluessa. Arvelen käyväni Hayssä vielä monet kerrat, joten tilaisuuksia erilaisten selailu- ja harhailustrategioiden kokeilemiseen tulee varmasti yllin kyllin. Ja tietenkin oma viehätyksensä tulee kaksikielisistä viitoista - on aina sykähdyttävää nähdä kelttiläisiä kieliä arkipäiväisessä käytössä.

Hauskana loppukaneettina satuin tapaamaan takaisinpäin vievää bussia (menopaluu Hereford - Hay-on-Wye 6£) odotellessa The Timesin kirjeenvaihtajan, joka kertoi tulleensa lähetetyksi Hayhin katsomaan, mitä kymmenellä punnalla voisi oikein löytää. Kollegoita oli lähetetty esim. Oxfordiin ja Lontoon antikvariaatteihin, ja tarkoituksena on ilmeisesti tehdä Timesin kirjallisuusliitteeseen jonkinlainen vertaileva kavalkadi löydöistä. Kiinnostavaa. Ja mikä ehkä vielä kiinnostavampaa, kyseinen journalisti kertoi olevansa tulossa parin viikon sisällä Suomeen, raportoimaan Heinolassa järjestettävistä saunomisen maailmanmestaruuskisoista (tai jostain muusta näistä vastaavista järjettömistä kesäkilpailuista joita rakas kotimaamme näyttää olevan tätä nykyä pullollaan...). Niin että jos satutte tuolloin Heinolaan ja törmäätte hyvin hämmentyneeseen englantilaiseen Times-korrespondenttiin, voitte kertoa terveisiä siltä Hayn bussipysäkin oudolta suomalaiselta bibliomaanilta.

APPENDIX 1: bibliografinen saldo


- Edward Plunkett, lord Dunsany: Plays of Gods and Men, Talbot Press 1918.
- The Odes of Horace (transl. by lord Dunsany), Heinemann 1947.
- The Historical Works of Giraldus Cambrensis, (ed. T. Wright), H. G. Bohn 1863.
- Thomas Kinsella: Collected Poems 1956-1994, Oxford University Press 1996.
- Scott Lynch: The Lies of Locke Lamora, Orion 2006.
- E. E. Evans-Pritchard: The Nuer, Oxford University Press 1979.
- Zande Themes: Essays presented to Sir Edward Evans-Pritchard (ed. A. Singer & B. Street), Blackwell 1972.
- E. R. Curtius: European Literature and the Latin Middle Ages, Princeton University Press 1990.
- Arthur Koestler: The Thirteenth Tribe. The Khazar Empire and its Heritage. Hutchinson 1977.
- The Age of the Parthians (ed. V. Sarkhosh Curtis & S. Stewart), I. B. Tauris 2007.
- Anthony Birley: The People of Roman Britain, B. T. Batsford 1979.


APPENDIX 2: gastronominen saldo

Kun sekä kirjoista että hyvästä ruuasta kiinnostunut humanisti matkailee, ei mukaan suinkaan tartu ainoastaan paperimateriaalia. Haystä hankin eräitä tyypillisiksi katsottuja walesiläisiä tuotteita, jotka aavistuksenomaisesta turisteisuudestaan huolimatta kuuluvat kyllä todistetusti myös paikallisten kulutustottumuksiin. Ensinnä törmäsin englantilaisten klassisimman paahtoleivänpäällyksen lemon curdin kymriläiseen vastineeseen, joka kulki nimellä lemon cheese. Tämä sai kyllä hymyn väkisinkin suupieleen, sillä jo Giraldus Cambrensiksen ajoista asti Englannissa on vallinnut stereotypia juustoa rakastavista walesiläisistä. No mene ja tiedä, joka tapauksessa kyseessä on vain luovasti (vai markkinointitaitoisesti?) nimetty lemon curd, ehkä hieman runsasvoisempana varianttina - joka tapauksessa se sopii mainiosti levitettäväksi toisen löytöni, nimittäin walesinkakkusten (Welsh cakes) päälle. Kakkuset ovat oikeastaan kuin helposti murenevia, kohottamattomia englantilaisia teeleipiä (scones), vähän makeampia vain, ja varsin mukavia aamiaisen päättäjiä rusinoineen päivineen.

Through Hereford (Caerffawydd)...

Päätin muutama päivä sitten - varsin epätyypillisen spontaanisti vieläpä - lähteä tiistaina päiväretkelle jonnekin Oxfordin ulkopuolelle, eikä kohteen löytäminen tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Olin näet kuullut aivan Walesin ja Englannin rajalla sijaitsevasta pikkukylästä, Hay-on-Wye nimeltään, joka kuulosti erinäisistä syistä oivalliselta määränpäältä... mutta siitä lisää myöhemmin. Onnekaan sattuman kautta matka Hay-on-Wyehin kulkee järkevimmin Herefordin kautta, joten sain samalla reissulla kaksi kiinnostavaa kohdetta. Siispä, "up from the platform and onto the train" ja matkaan. Valitettavasti suoria vuoroja Oxfordin ja Herefordin välillä menee vain muutaman kerran päivässä, niin että junan vaihtaminen on enemmän kuin todennäköistä - varsinkin koska Walesiin ehtiäkseen on lähdettävä liikkeelle luonnottoman aikaisin. Oman vaihtoni suoritin Great Malvernissa, joka on herttaisen tylsä kylpyläkaupunki - kuulemma viktoriaaniset seurapiirit kiinnostuivat siellä vierailusta, kun havaittiin että sen lähdevesi "contains nothing at all"... Joten eipä siitä sen enempää.



Herefordissa ei itse asiassa ollut aikaa hukattavaksi, sillä jatkoyhteyden lähtöön oli vain reilu tunti, mutta kyllähän moisessa ajassa yhden katedraalin käy hyväksymässä. Kyseinen pytinki on rakennettu aivan normannivalloituksen jälkeen, siinä 1070-luvulla, ja sisältää muutamia todella näkemisen arvoisia kohteita. Eniten mainostettu on ehdottomasti Mappa Mundi, vellumille (vasikannahalle) toteutettu suuri maailmankartta 1200-luvulta. Koska pidän kartoista tavattomasti, oli se tietenkin erittäin hauska nähdä...



Vielä paljon ilahduttavampi kohde - etenkin liittyessään alkusoittona niin perin kirjojentäyteiseen päivään - oli kuitenkin katedraalin kahlehdittu kirjasto - yksi laajimmista koko Euroopassa. Kyseessähän on siis sellainen metallikettingein hyllyihin kammitsoiduista koodekseista koostuva kirjakokoelma, joita useimmat keskiaikaiset kirjastot olivat. Herefordin katedraalikirjastossa on yllättävää lähinnä hyvän kunnon lisäksi se, että näin perin laaja kokoelma kuului ei-luostarikirkolle. Ilmeisesti kuitenkin tietyt Herefordin piispat (ainakin St. Thomas de Cantilupe) pitivät hyvää huolta kokoelman kartuttamisesta mittoihin, joihin monet luostarikirjastotkin olisivat olleet tyytyväisiä...

Klassikolle erittäin kiinnostavia olivat myös kokoelman nimiöluettelot: koska kahlehditussa kirjastossa opukset olivat hyllyllä selkä sisäänpäin, täytyi niiden sisällön käydä ilmi muualta, useimmiten joko erillisistä nimilipukkeista tai hyllyn päähän kiinnitetystä listasta. Näissä listoissa riittikin tutkittavaa - piti hyvin vähältä etten jäänyt bussista niiden takia. Etenkin jäin pohdituttamaan, kun näin eräässä manuskriptissa Augustinuksen olevan liitettynä Didymoksen töihin... tämä tietenkin selittyi (lopulta, haastateltuani kirjastonhoitajaa asiasta) sillä että kyseessä ei olekaan Didymos "Bibliolathes" Augustuksen ajalta, vaan (itselleni aiemmin tuntematon) Didymos Aleksandrialainen 300-luvulta jaa, kristitty kirjoittaja. Se siitä mysteeristä - itse olin jo keksinyt koko liudan paljon hauskempia teorioita...

Muutenkin Herefordin katedraali on oikein mainio kohde, jos sattuu olemaan muutama tunti aikaa käytettäväksi. Jonkinlaisena myönteisenä enteenä päivän saldolle olisi ehkä voinnut tulkita myös tuon näytillä olleen keskiaikaisen kirja-arkun: ihan kätevä kuljetusmetodi, mikäli yhtään enempää olisi tullut hankittua kantamuksia. Sillä seuraavaksihan olemmekin jo Walesin puolella, ja kohteena on... [rumpuja, symbaaleita ja muuta asiaankuuluvaa...]

tiistaina, kesäkuuta 23, 2009

"Summer is a moving creature"

No niin, onkin ehtinyt vierähtää kotvanen tuosta edellisestä postauksesta... En aio sen kummemmin asiaa pahoitella, koska huvin vuoksihan tätä tehdään ja omalla ajalla muun puuhan lisäksi. Kuluneella viikolla ei ole yksinkertaisesti ollut liiemmin aikaa kirjoitella - oli näet vieras käymässä, niin että päivät kuluivat lähinnä kaupunkia esitellessä sekä yleisesti vapaa-ajan merkeissä. Tosin valokuvia on tullut näpsittyä varastoon tulevaakin ajatellen. Ajattelinkin tässä lähinnä postata jonkinlaisen kuvareportaasin siitä, mitä kesäisessä Oxfordissa voi tehdä - ties vaikka siten houkuttelisin lisää tuttuja vieraisille. Voi siis esimerkiksi :


1. Kävellä kesäistä vihreyttä fiilistellen.

2. Tutkia collegejen ja muiden pytinkien arkkitehtuuria.



3. Kiivetä University Churchin torniin, josta on ihan hienot näköalat.


4. Käydä kasvitieteellisessä puutarhassa ihmettelemässä outoja kasveja Imperiumin kaikista kolkista...


5. Nauttia perinteinen high tea - 'The Rose'-teehuone on erityisen hyvä.


6. Piipahtaa välillä vaikka Lontoossa (vain reilun tunnin matka).


7. Käydä Pitt Rivers -museossa hymyilemässä kalloille.


8. Syödä perinteistä pubiruokaa.


Ynnä tietenkin sellaiset perinteiset huvit kuin punting, josta jo raportoinkin, mutta jota tietenkin kannattaa harrastaa ihan vain navigointitaitojen pitämiseksi hengissä. Ja jos valtaosa kohteista on sellaisia joista olen jo tässä blogissa maininnut, todistaa se vain sen, etten suurin surminkaan veisi vieraita testaamattomiin paikkoihin. Voihan sillä olla myös jotain tekemistä sen kanssa, ettei näin pienehkössä kaupungissa kuitenkaan rajattomasti kohteita ole, etenkin jos jättää yksityiskohtaisen arkkitehtonisten hienouksien kahlaamisen vähemmälle. Sillä kuten Maxkin on sanonut: "Mainly architectural, the glories of Oxford."

Kulunut viikko on myös nähnyt kaupungin luonteen varsin selkeän muuttumisen - pitempään täällä asuneet kertovat sen olevan jokakeväinen ilmiö, jonka vastakohta tapahtuu syksyllä. Opiskelijat, eritoten perustutkinto-opiskelijat, näet häippäsivät Trinity Termin loputtua, ja muutaman päivän ajan koko kaupunki oli täynnä patjoja, kirjoja ja muuta autoihinsa tunkevia vanhempia ja näiden jälkikasvua. Nyt jäljellä ovat yliopistolaisista lähinnä fellow't, jatko-opiskelijat ja muu tutkijaväki, joka ei tietenkään lähde täältä enää kulumallakaan. Sen sijaan kadonneen opiskelijakunnan tilalle ilmestyivät lähes välittömästi alati kasvavat turistimassat. Näin ollen kaduilla on hieman toisenlainen tunnelma, kirjastoissa on huomattavasti väljempää, ja vellovia ryhmiä oppaidensa perässä saa väistellä ärtymykseen asti. Vaihtelevan ja mukavan vapaaviikon jälkeen on kuitenkin varsin hauskaa myös istua jälleen tutkimuksen ääreen ja jatkaa siitä mihin jäi.

maanantaina, kesäkuuta 15, 2009

"As the slow punt swings around"...

... kuten Matthew Arnold sen aikanaan pisti. Sunnuntain ohjelmaan kuului siis tuota maineikasta Oxfordin jokiveneilyä, eli puntingia pitkin Cherwelliä! (Tosin kyllähän sitä Cambridgessäkin harrastetaan, mutta väärin... siellä nimittäin sauvotaan tuolla kuvassakin näkyvällä tasanteella seisten, kun se itseasiassa on tarkoitettu kokaksi.) Vaikka kyseinen harrastus on usein myös täkäläisten mielestä lähinnä turistien heiniä, vahvisti eräs paikallinen jatko-opiskelija jo viikkoja sitten, että kyllä natiivitkin sauvomassa käyvät - joskaan eivät välttämättä pidä siitä yhtä suurta meteliä. Ennenkaikkea kannattaa huomata, että mikäli lähtee Magdalen Bridgeltä pohjoiseen pitkin Cherwellin oikeanpuoleista uomaa, vähenee metelöitsevien teiniveneellisten määrä huomattavasti. Osasyynä on toki se, että joenpohja on kyseisessä suunnassa verrattain mutainen, mikä vaatii sauvojalta jos ei nyt taitoa niin ainakin tarkkaavaisuutta.




Punttaustekniikka ei ole lopultakaan kovin vaikea oppia - tämän sai jopa allekirjoittanut huomata; etenkin paluumatka kävi oikeinkin näppärästi, joskin osasyynsä saattoi olla myös nautittu prosecco (mansikoiden kera, punting-perinteen sanelemalla tavalla). Veneillessä voi näet aurinkoisena päivänä tulla perin lämmin, ja tällöin on viisainta rantautua hetkeksi ja istuksia ruohikkoisella törmällä: luonto pyrki myös yllättävän lähelle, kun utelias liejukana tuli tarkastamaan venosen. Kerrassaan ilahduttavan veneilyiltapäivän ainoaksi varjopuoleksi täytyy lukea kännykän itsemurhuisa sukellus Cherwellin aaltoihin... Turhahan sitä oli sieltä mutaisesta vedestä yrittää onkia. Eli mikäli joku tuttu on yrittänyt soitella vastausta saamatta, selitys on siinä.

Rantauduttuamme alkoikin olla korkea aika siirtyä siinä seitsemän jälkeen Brasenose Collegelle, jossa sain paitsi ensimmäistä kertaa kokea Oxfordin kollegiaalisten illallisten tunnelmaa, myös erinomaisen johdatuksen collegen kolmelle quadille (sisäpihalle) ja kappeliin. Ruokarukous luettiin latinaksi, totta kai, ja salin tummalla puulla paneloituja seiniä koristivat kuolleiden alumnien potretit. Ah, mikäpä herättäisikään ruokahalun paremmin! Kannattaa myös panna merkille vaakunaa kannattelevan yksisarvisen varsin prominentti, hm, uloke, joka on kuulemma menneinä aikoina ollut häveliäästi peitettynä... Tarjoilut ja viinit olivat oikein mainiot, ja kun myös Common Roomissa kahvittelu oli takana, valtasi Jerichoon palatessa mielen oikein kokonaisvaltainen tyytyväisyys aktiivisen ja Oxford-tietoutta täynnä olleen päivän johdosta. Siinä ei paljoa yksi hukkunut kännykkä paina.

keskiviikkona, kesäkuuta 10, 2009

"Oh! Suits you, sir!"

Monille tulee Oxfordista mieleen tietenkin myös klassinen herrainpukeutuminen, eikä kyseinen mielleyhtymä väärä olekaan. Collegejen illalliset saatikka muu sosiaalinen elämä yliopistojen ympärillä ovat vanhastaan pitäneet muodollisen pukeutumisen perinnettä yllä, ja ainakin Oxfordin akateemisten piirien pukeutumista karakterisoi edelleen tietty konservatiivisuus - joskin peribrittiläisesti samalla suoden tilaa yksilöllisille eksentrisyyksille. Täten on myös ymmärrettävää, että Oxfordin herrainvaatehtimotarjonta on mitä kirjavinta, ja että allekirjoittaneenkin verrattain 1800-lukulaiseen habitukseen löytyy täydennystä varsin vähällä vaivalla.



Tunnelmallinen ja sisustuksessaan vanhat puurakenteet ilahduttavasti säilyttänyt Walters of Oxford Turl Streetillä yhdistää klassista ja kontemporaaria valikoimissaan, ja on Oxfordin tärkein akateemisen vaatetuksen toimittaja - kattaen siis sekä gownit että boating blazerit ynnä muut. Liike pitää esillä myös erittäin laajaa hattuvalikoimaa. Mutta erityisesti etsimääni, kuviokuosilla varustettua keltaista taskuliinaa, ei Walters pystynyt tarjoamaan. (Haluaisin nimittäin tummansiniseen pukuun keltaista kravattiani komppaamaan jonkun hauskan taskuliinan, mutta tänä vuonna kesäliinat näyttäisivät olevan vallan kuvioimattomia.)


Kun Turl Street on kuljettu loppuun, löytää kulkija itsensä High Streetiltä aivan legendaarisen The Mitre -ravintolan luota, ja ylitettyään kadun voi hän astahtaa pikapuoliin sisälle Ede & Ravenscroftiin, joka prameasta ikkunastaan ja julkisivussaan komeilevasta vuosiluvusta 1689 huolimatta ei ole kuin Lontoo-pohjaisen liikkeen täkäläinen konttori. Sinänsä E&R on profiililtansa todella kunnioitettava: liike vaatettaa kuninkaallisia, hovin henkilöstöä, päärejä ja korkeita oikeusviranomaisia näiden seremoniallisia tehtäviä varten, ja luonnollisesti myös Oxfordin donien juhlavarustus on valtaosin täältä peräisin. Tavalliselle opiskelijalle hinnat ovat luonnollisesti täysin väärät, mutta voihan sisällä toki pyörähtää keskustelemassa kohteliaasti ja aistimassa juhlavaa atmosfääriä - siis mikäli on jo valmiiksi pukeutunut kyllin hyvin, farkuissa on turha sisälle yrittää...



Niin ikään High Streetiltä, joskin hieman Magdalen Bridgelle päin, löytyy Shepherd & Woodward, joka laajan valikoimansa, asiantuntevan palvelunsa ja järkevän hinnoittelunsa puolesta on tässä esitellystä kolmikosta ehkä hyödyllisin. Tosin kyseistä taskuliinaa en löytänyt heiltäkään, mutta paljon kipeämmin tarvittuja uusia housuja kaksinkin kappalein, sekä varsin järkevän hintaisen italialaisen pellavatakin. Näin kesäaikaan en oikein viitsi aina tuota villaista, niin ikään italialaista takkiani käyttää, ja ruskeasta vaatekerrastani on puuttunut sopivan kevyt vaatekappale. Vaan ei enää. Hauskana lisäpointtina mainittakoon, että small talk ikivanhalta vaikuttavan myyjävaarin kanssa kassalla poikii helposti huomattavan määrän antikvarisoivaa lisätietoa Oxfordin pukeutumishistoriaan vuodesta 1932 eteenpäin... eipä sillä ettäkö merkittäviä muutoksia olisi muka ilmassa ollut koko aikana.

Huomenna onkin kiinnostava päivä: menen New Collegen kirjastoon tarkastelemaan vuonna 1533 Baselissa Frobeniuksen kirjapainossa painettua Tacituksen Opera Omniaa, jossa on Alciatin ja Beatus Rhenanuksen kommentaarit... Tällä kertaa kiinnostuksen kohteena ovat nimenomaan Rhenanuksen, merkittävän saksalaishumanistin, Castigationes Tacituksen Germaniaan. Teos on ainoa kappale Oxfordissa, ja onkin oikein hauskaa nähdä mimmoinen opus on kyseessä, ja etenkin mitä se Rhenanus on oikein kommentaarissaan kirjoitellut. Ehkäpä pistän sään salliessa päälle uuden pellavatakin tilaisuutta juhlistamaan...