Season of Mists

Syksy kului töiden parissa ja joulu ahmimisen - kumpikaan ehkä ei se yksilöllisin tapa käyttää nuo sesongit, mutta ainakin sai kartutettua väikkärin sivumäärää (ja kiloja, eh)... Joka tapauksessa nyt on uudelleen työrutiineihin uppoamisen aika, sillä Leidenissa järjestettävä Imagining Europe -konferenssi lähestyy uhkaavasti tammikuun lopulla. Sitä ennen pitäisi saada valmiiksi esityskelpoinen paperi.



Mikäli joku on seurannut asiaa, on talvi Englannissa ollut poikkeuksellisen viileä kuten monessa muussakin kolkassa Eurooppaa. Kävi vain niin, että jo joulukuun alkupuolella alkaneen Suomen-visiittini takia missasin täysin täkäläisen lumentulon. Harmillista. Toisaalta voi kuitenkin lohduttautua viime talven lumikuvilla ja -tunnelmoinneilla, eikä ensi talvestakaan voi tietenkään vielä tietää. Niin tai näin, näin sydäntalven aikaan täällä on ollut aivan normaalin oloinen englantilainen talvi - ja ilahduttavan paljon sitä kuuluisaa Oxfordin sumua (joka siis on huomattavasti terveemmän oloista kuin se Lontoon viktoriaaninen smog, ja sitäpaitsi Robert Burtonin, tuon mainion 1500-1600 -lukujen taitteen oppineen, mukaan erittäin hyväksi aivoille).



Kirjastot avautuivat jo viime viikolla, ja suureksi ilokseni huomasin Bodleianin vaihtuvassa näyttelyvitriinissä kovin näyttävän etiopialaisen 1400-lukulaisen opuksen. Ilmeisesti kuvitus esittää harppua soittavaa kuningas Daavidia, joka tietenkin oli sangen tärkeä hahmo kuningas Salomonia esi-isänään pitävälle Etiopian keisaridynastialle. Kuvitusta ja kaunista ge'ez-kirjoitusta olisi unohtanut tuijottelemaan pidemmäksikin aikaa, ellei varattujen kirjojen pino olisi kovin vaatelias sekin mitä ajankäyttöön tulee. Mitä taas kotoisten kirjapinojen vaativuuteen tulee... no, se onkin sitten aivan oma lukunsa. Sanotaanko vaikka niin että kirjojen hankinnalle tähän asuntoon alkaa tulla luonnolliset rajansa vastaan. Toisaalta tässä on kyllä ehtinyt kasautua jo niin runsain mitoin kaikkea kiinnostavaa - kuva yhdestä pinosta puhukoon puolestaan - että jo hankittujen kanssa voisi viettää loppuvuoden. Viski puolestaan tuli hankittua pahimpien pakkasien lämmikkeeksi; Aberlourin single malt Speysiden alueelta on tunnettu vivahteikkaasta maustaan, jota tislaamon käyttämä lähdevesi mineraaleineen vielä rikastaa. Tosin tämä A'bunadh -versio on sen verran voimakasta (cask strength) että se ei ehkä päästä tyyppipiirteitä täysin oikeuksiinsa. Tästäkin huolimatta se keräsi useamman palkintoa kansainvälisissä testeissä tuossa muutama vuosi sitten, ja vahvistan sen ansiot omasta puolestani.



Juomasta puhuttua voisi ehkä vielä mainita jotain ruuasta... Kävin hieman ennen uuttavuotta Cowley Roadilla harvinaisen tarkoitushakuisella ruuanhankintamatkalla. Olin näet vihdoin tullut lukeneeksi yli vuosi sitten hankkimani James Attleen kirjan Isolarion (Transworld, 2009), joka mikrohistoriallisesti tai ehkä ennemmin mikro-matkakirjoituksellisesti keskittyy yksinomaan Cowley Roadin alueeseen - jossa tietenkin on aivan kylliksi aihetta kirjaan kaikessa värikylläisyydessään. Lisäksi Isolarion on tervetullut vastapaino Oxfordista kirjoitettujen oppaiden ja matkakirjojen massaan, joka lähes yksinomaan keskittyy collegeihin ja kaupungin keskiaikaiseen keskustaan.



No, tuli harhauduttua taasen. Siis, olin mainitsemassa Attleen kirjasta saamani vinkin, joka ohjasi minut vallan mukavaan marokkolaiseen puotiin Cowley Roadin alkupäässä, jonka merquez-makkarat saavat myös kirjailijan suosituksen. Ne osoittautuivatkin aivan verrattomaksi herkuksi - aromikkaita, tuoreita, mausteisia lammasmakkaroita suoraan unelmista! - joten kokkasin niitä eilen myös tyyliin jonka arvelen voineen joskus tulla myös jonkun marokkolaisen mieleen. Huomatkaa että kerrankin olen jättänyt keittokirjat hyllyyn (niiden selailemisen rajattomasta ilosta huolimatta) ja päättänyt improvisoida. Syntyi kahdenväristen kikherneiden ja merquez-makkaroiden pata, jonka nautin samaisesta puodista hankitulta lituskaleivältä zahtar-mausteseoksella ryyditetyn salaatin ja edelleen saman hovihankkijan välittämien korkeatasoisten oliivien sekä kiinnostavien labneh-pallosten kanssa. Mitä tuohon viimeksimainittuun tulee, onkin se jo luku sinänsä, mutta todettakoon että itse valmistettu valutettu jugurtti (jota labneh periaatteessa on) on huomattavasti miedompaa kuin tällainen pallosiksi pyöritelty lampaanjugurttijuusto. En haluaisi käyttää sanaa 'pistävä', joten valitsen ennemmin 'raikkaan'... Totuttelua vaativa mutta sen todella ansaitseva oheisruoka!

Mirabilia Mundi

Eilen oli hyvä päivä. Voisin jopa sanoa että erittäin hyvä päivä. Istuksin nimittäin perjantai-iltapäivällä Blackwellin kahvilassa ennen prof. Mary Beardin vierailuluentoa (joka oli muuten vallan mainio, eikä ainoastaan aiheensa puolesta - scurra eli narrit/vitsiniekat Roomassa), ja ajattelin piipahtaa pikaisesti tarkastamassa myös kyseisen kirjakaupan käytettyjen opusten osaston. Sinne on kuluneiden kahden viikon aikana näet putkahdellut kaikenlaista erinomaista materiaalia ja suoranaisia jalokiviä tuhansien kirjojen kokoelmasta, jonka jätti äskettäin jälkeensä traagisesti menehtynyt Merton Collegen emeritus-fellow Thomas Braun. Ja niinhän siinä sitten kävi että löysin todellisen aarteen, ja vieläpä pilkkahintaan! Käytettyjen kirjojen osion tuttu myyjä kertoi että mikäli Blackwellin Rare Books -osasto olisi saanut kirjan käsiinsä, olisi sen hinta ollut yli kolminkertainen...

Kyseessä on siis, kuten itsekin voitte lukea, Geographiae Veteris Scriptores Graeci Minores, neliosainen kokoelma vähän tunnettuja, fragmentaarisesti säilyneitä tai muuten perifeerisiä, (etupäässä) kreikkalaisia maantieteellisiä kirjoittajia, joka on merkittävä (ellei jopa ainoa) edeltäjä Karl Müllerin arvostetulle Geographici Graeci Minores -kokoelmalle (Didot, 1861). Opuksen ediittorina toimi John Hudson (1662-1719), josta valitettavasti tiedän osapuilleen sen mitä edesmennyt tri. Braun oli ensimmäisen osan sisäkanteen huomaavaisesti kirjoittanut: kyseinen filologi oli Oxfordin omia kasvatteja (Queen's Coll. & Univ. Coll.) sekä vuodesta 1701 peräti Bodleianin kirjastonhoitaja! Teoksen neljä volyymiä ilmestyivät vuosien 1698 ja 1712 välillä, ja ne painettiin vieläpä itsessään Sheldonian Theaterin kirjapainossa. Oli omalla tavallaan perin mieltäylentävää löytää teos suunnilleen kolmenkymmenen metrin päässä Sheldonianista, ja alle sadan metrin etäisyydellä Hudsonin työpaikasta Bodleianista. Kirjaset olivat päässeet kotikonnuilleen taas.

Silkan edition lisäksi - joka tässä yhteydessä sisältää kommenttien ja eräiden lukutapoihin liittyvien huomioiden lisäksi myös latinankieliset käännökset kreikan- ja arabiankielisistä teksteistä - teosta kasvattavat myös irlantilaissyntyisen kirkonmiehen ja Camden Professor of Historyn, Henry Dodwellin (1641-1711) lukuisat dissertaatiot aiheesta ja aikalailla myös aiheen vierestä. Olen ymmärtänyt että Dodwell oli omana aikanaan varsin ristiriitainen ja opillisesti omapäinen ajattelija, joten hänen esseemäisten pohdintojensa tarkastelu saattaa osoittautua hupaisaksi. Niinikään aivan erityinen ilonaihe on teoksen painojälki, ja etenkin siinä käytetyn kreikan huomattavan esteettinen typografia. Sanoisin että se on ligatuuriensa mutkikkuudessa ja jäsentelyssä todella lähellä pariisilaisen kustantajan Claude Garamondin vuonna 1541 kaivertamia Grecs du roi -kirjasimia, joita ensimmäisenä käytti painaja Robert Estienne (klassisisteille ns. Stephanus-numeroista tunnettu hahmo). Englannissa nämä fontit väistyivät lopulta skotti Alexander Wilsonin kaivertaman kirjasinleikkauksen tieltä vuoden 1756 jälkeen.

Kenties vielä kiinnostavampia ovat teoksen arabiankieliset osat, joiden kirjasin yllättäen EI näytä olevan aivan identtinen Robert Granjonin 1500-luvun loppupuolella kaivertaman kirjasinleikkauksen kanssa - mielestäni viivan tasapaksuus on uniformisuudessaan poikkeava. Lisäksi teoksen kolmannessa volyymissä on aukitaittuvia karttoja yksi per vanhan maailman manner, ja tietenkin vielä ylimääräinen tarkemmin Välimeren seutua kartoittamaan. Kaikki volyymit ovat huippukunnossa ja alkuperäiseen vellumiin sidottuja. Kaunista jälkeä kaikin puolin - joskin edelliset omistajat ovat pitäneet teoksia selvästi ennemmin näyttely- kuin käyttökirjallisuutena: olisin ollut oikein ilahtunut vaikkapa 1700-lukulaisista marginaalihuomioista, mutta sellaisia ei ole ainakaan vielä silmään osunut. Siellä täällä näyttäisi kyllä olevan tri. Braunin kädellä tehtyjä huomioita lähinnä lukutavoista, jotka Müllerin editio on korjannut.

Mitä opus sitten pitää sisällään? Täydellinen luettelo olisi varmaan silkkaa lukijoiden hermojen koettelua, mutta muutamia kiintoisimpia tekstejä mainitakseni voisin listata ainakin Hanno Karthagolaisen ja pseudo-Skylaks Karyandalaisen Periplus-teokset, teoksen ilmestymisaikana vielä Arrianoksen nimellä kulkeneen Periplus Maris Erythraein ('Punaisenmeren ympäripurjehdus' - aivan huippukiinnostava teksti jonka avulla on äskettäin paikallistettu ehkä Rhaptan kauppapaikka Rufiji-joen suistossa Tansaniassa, mutta joka tässä kokoelmassa perustuu harmillisesti Frobeniuksen ongelmalliseen editioon v:lta 1533), Skymnos Khioslaiselle pseudoattribuoidun Periegesis-tekstin (mitallisen, vaikka tiedämme oikean Skymnoksen tekstin olleen proosaa), Dionysios Periegeteen mittavan Oikoumenes periegesis ('Maanpiirin kuvaus') -runoelman Eustathioksen selityksin, Rufus Festus Avienuksen Ora Maritiman (kyllä, kirjoittaja on roomalainen, mutta teos sisältää paljon ainesta varhaisilta, kadonneilta kreikkalaisilta lähteiltä kuten Pytheas Massilialaiselta) sekä todellisena hienoutena Abu'l-Fida Ismaïl Hamawin, ayyubidisukuisen damaskoslaisen oppineen ja ruhtinaan (1273-1331), kuvauksen Khorasmiasta ja Mawarannahrista (eli Transoxianasta) sekä siihen liitetyn taulukkomuotoisen listauksen maailman kaupungeista. Hauskinta listassa on se, että mukana on myös tieto siitä klimêstä eli maailman ilmastollisesta vyöhykkeestä, jossa kaupunki sijaitsee. Tämä on aivan selvästi kreikkalaista vaikutusta, ja saattaa hyvin olla suoraan Ptolemaiokselta peräisin, tai sitten al-Idrisin monipuolisesta tuotannosta.

Mitähän sitä vielä raportoisi? Niin! Kiinnostava elementti, suorastaan oma lukunsa, ovat kirjojen etu- ja takakansissa olevat kaksi ex libristä... Melkoisella vaivalla olen nyt saanut tunnistettua niistä myöhemmän (1800-lukulaisen) Wardien, Dudleyn varakreivien ja jaarlien vaakunaksi. Vaakunatekstinä on 'Comme Je Fus', ja muuten aika pointitonta vaakunaa koristaa heraldinen kruunu. Nyt ainoana pähkinänä olisi ottaa selville onko kyseessä varakreivillinen vai jaarlillinen kruunu (mikäli niillä Englannissa eroa on... luulen kyllä että on), jolloin voisi saada selville onko ex libris kuulunut William Wardille (k. 1823), Dudleyn ja Wardin 3. varakreiville, vaiko tämän pojalle John Wardille, Dudleyn 1. jaarlille (k. 1833), joka toimi ulkoministerinä 1820-luvun puolenvälin jälkeen ja jonka mukana suku sammui.

Varhaisempi ex libris on kuitenkin paljon ongelmallisempi... Se on, veikkaisin, 1700-luvulta (etäisen rokokootyylinen), niinikään kruunun (mutta erilaisen) koristama, ja kantaa tekstiä 'Ex libris Marchionis Salsae'. Salsan markiisi? Kas kun ei King of Bongo tai Sultan of Swing... Tämän selvittelyyn meni melko lailla aikaa, ja paljon täytyy vielä tutkailla, mutta emblemin kahdesta vaakunakilvestä toinen näyttäisi kuuluvan italialaiselle Malaspina-suvulle. Näin ollen kyseessä voisi olla ainakin toiselta puoleltaan italialaisperäinen hahmo. Kummallista on se, että Toscanan herttuoiden palkkalistoilla työskennelleen englantilaisen insinöörin ja kartografin Robert Dudleyn (k. 1649) aviottomien lasten joukosta löytyy 'Maria Maddalena Marchesa Malaspina'! Hämmentävää, ei vähiten koska tämä tapahtuu kronologisesti ennen kuin nämä problemaattiset kirjat painettiin. Mutta kenties mainittujen kahden ex libriksen välillä on muutakin kuin vain sattumanvarainen hankintasuhde - ehkä jopa verisukulaisuus. Tätä tuntuisi tukevan se, että molemmilla ex libris-teksteillä tehty nettihaku tuottaa melkoisen määrän kirjoja joista molemmat löytyvät. Kirjaperintöä esi-isän italialaisilta lehtolapsilta, kenties?

No mutta tämä kaikki oli vain pieni esimerkki siitä mitä kaikkea hupia, iloa ja hämmenystä voi vanhojen kirjojen parissa kerta toisensa jälkeen löytää.

On airs, waters, places

Let's talk about the weather. Mikäänhän ei tietenkään ole kliseisempää kuin englantilaisen keskustelun perikuvana pidetty, savolaista "ohan tuota ilimoja pielly vuan pysyyhä hyö pitelemättäe"-pyörittelyäkin tyhjänpäiväisempi sään kommentointi pitkään ja perusteellisesti... Jotain perua asiassa kyllä saattaa olla, ja selitys piillee täkäläisessä small talk -kulttuurissa. Tässä eräänä päivänä jopa Big Issuen myynyt työtön miekkonenkin aloitti säätilan analyysin allekirjoittaneen kaivaessa kuvettaan. Eipä ilmiössä sinänsä mitään vikaa ole - säähän on kai aina ajankohtainen asia, tosin itse koen useimmat säätilat ongelmallisiksi. Joko on liian kylmä tai kuuma tai sitten on inhottavan kuivaa.

Täällä ei moista ongelmaa ole. Sää on mitä miellyttävin! Sopivan korkea ilmankosteus, yleensä puolipilvistä, aamuisin sadekuuroja joihin on mukava herätä - yleisestikään ei ole liian kuuma tai kylmä. Niinpä tämäkään säästä puhuminen ei ole suinkaan pelkkää blogin pakollista päivittämistä, vaan se liittyy laajempaan tematiikkaan, joka on ollut etenkin tänään erityisen pinnalla. Luettuani ensin koko viikon kirjallisuutta liittyen klimatologiseen determinismiin, osallistuin tänään vieläpä seminaariin aiheesta Maison Française d'Oxfordissa. Kyseessähän siis on (niille jotka eivät ilmiötä jo entuudestaan tunne) antiikissa, keskiajalla ja pitkälti uudella ajallakin vaikuttanut ajattelutapa ja luonnontieteellisesti perusteltu teoria siitä, kuinka erilaiset ilmastolliset olosuhteet vaikuttavat niissä eläviin kansoihin, yleensä korostamalla (liikaa) jotakin kyseisen ihmisryhmän jäsenten ruumiinnestettä (tiedättehän, ne klassiset veri, lima, musta ja keltainen sappi...), mikä puolestaan vaikutti näiden luonteeseen. Antiikissa tämä tietenkin liittyy relevantisti niihin tapoihin, joilla kreikkalaiset ja roomalaiset luonnehtivat muita kansoja, joiden katsottiin asuvan muissa, vähemmän erinomaisissa ilmastoissa.


Juttu alkoi tietenkin alunperin kreikkalaisten parissa - niinkuin jutuilla annetaan ymmärtää olevan tapana alkaa... hyvässä ja pahassa. Sivilisaation ja sen puutteen tai vaillinaisuuden tarkastelun dynamiikkahan oli tuttua jo Kaksoisvirtainmaasta - jossa kaupunkikulttuurit olivat jo kauan luonnehtineet ympäröiviä nomadikansoja vähättelevin termein - mutta kreikkalaiset loivat tematiikalle suorastaan teoreettisen pohjan. Ensin Aristoteles ja myöhemmin lukuisat lääketieteelliset, maantieteelliset ja etnografiset kirjoittajat (tunnetuimpana kenties Hippokrates teoksessaan Peri aërōn hydatōn topōn) täydensivät ajatussysteemiä, joka lopulta siirtyi roomalaisille - ja kaikkiaan tietenkin antiikin kirjallisuudesta koko myöhempään länsimaiseen traditioon. Perusideana oli, että maailma jakautui leveyssuunnassa 3-7:ään vyöhykkeeseen, jotka olivat joko asumiskelvottomia kylmyyden tai kuumuuden takia, tai asuttavissa, muttei niin hyvin edellytyksin kuin vyöhykkeistä (klimata) keskimmäinen, Välimeren vyöhyke. Idän ja etelän kansat nähtiin yleensä älykkäinä, mutta tarmottomina, kun taas pohjoisen ja lännen kansoille tyypillisenä pidettiin sotaisuutta ja äkkipikaisuutta, jota vastasi älyllinen lahjattomuus. Kaiken keskellä elävinä vain kreikkalaiset (ja myöhemmin roomalaisetkin) olivat todella tasapainoisia...


Esimerkiksi pohjoisten barbaarien kuten kelttien ja germaanien aggressiivisuus selitettiin näin, että koska heidän asuttamansa pohjoisen vyöhykkeen ilmasto oli kostea ja kylmä, kerääntyi heidän jäseniinsä runsaasti veden elementtiä edustavaa limaa, mikä puolestaan teki heistä suurikokoisia ja vaaleita; koska ilmaston kylmyys ei kuitenkaan mahdollistanut tämän kosteuden haihtumista, täytyi moisen ikävän ilmaston asujainten olla poikkeuksellisen kuumaverisiä, jotta he jotenkin edes pääsisivät eroon tuosta nesteestä. Kyseinen kuumaverisyys teki heistä muutenkin äkäisiä, ja tämä vielä yhdistyi heidän luontaiseen järjettömyyteensä.

Nämä teoriat olivatkin sitten todella pitkäikäisiä ja vaikutusvaltaisia, aina siinä määrin että nykyäänkin vielä pohdimme seminaareissa niiden vaikutusta toisten kansojen luonnehtimiseen kautta historian. Asia on kiinnostava eikä vailla kuranttiuttakaan. Eräs puhuja veti kiintoisasti, tosin vain puolivakavaissaan ja avauksenomaisesti, kuvaan mukaan amerikkalaisen, semipopulistisen tutkijan Jared Diamondin taannoisen, Pulitzer-palkitunkin (for what it's worth...) teoksen Guns, Germs and Steel (1992), ja katsoi tämän edustavan tietynlaista paluuta jonkinasteiseen klimatologiseen determinismiin - teoksessahan korostetaan nimenomaan maantieteen ja ilmaston vaikutusta ihmiskunnan historiaan; tyhjentävästi kumotut ja - oikeutetusti - pahamaineiset teoriat eri ihmisryhmien tai kulttuurien paremmuudesta ovatkin ehkä korvautuneet (ainakin Diamondin teorioissa) näkemyksillä eri maantieteellisten elementtien paremmuudesta. Itse olen joskus havainnoinut, että etenkin Andien kulttuuripiirin lukuisten sivilisaatioiden kytkeminen El Niño -ilmiöön edustaa tällaista "ilmastohistoriallista sivilisaatioiden selittämistä".

Mutta nyt huomaan luennoivani... pahoittelut siitä. Aihe vain on varsin kiinnostava, kuten jo totesinkin, ja liittyypä se omaan tutkimukseenikin ihan kohtuullisen relevantisti. Loppuun - ja kytkeäksi kyseisen lopun sieväksi elliptiseksi rakenteeksi tuon alun kanssa - haluaisin vielä liittää pienen sanoman ystävältämme, verrattomalta Maxilta (älkää huoliko, keksin kyllä kohta jonkun muunkin siteerattavan; tämä nimenomainen pätkä on vain niin hieno, ja Maxin lukemisesta on vielä niin vähän aikaa että muistuu mieleen nostaa näitä esille), joka oikein kauniin sanakääntein ja mukavasti ilmasto- ja humoraaliteorioita peilaten kirjoittaa Oxfordin ilmastosta ja sen vaikutuksista ihmisiin seuraavasti:


“I floated out into the untenanted meadows. Over them was the usual coverlet of white vapour, trailed from the Isis right up to Merton Wall. The scent of these meadows’ moisture is the scent of Oxford. Even in hottest noon, one feels that the sun has not dried them. Always there is moisture drifting across them, drifting into the Colleges. It, one suspects, must have had much to do with the evocation of what is called Oxford spirit – that gentlest spirit, so lingering and searching, so dear to them who as youths were brought into ken of it, so exasperating to them who were not. Yes, certainly, it is this mild, miasmal air, not less than the grey beauty and gravity of the buildings, that has helped Oxford to produce, and foster eternally, her peculiar race of artist-scholars, scholar-artists. The undergraduate, in his brief periods of residence, is too buoyant to be mastered by the spirit of the place. He does but salute it, and catch the manner. It is on him who stays to spend his maturity here that the spirit will in its fullest gradually descend. The buildings and their traditions keep astir in his mind whatsoever is gracious; the climate, enfolding and enfeebling him, lulling him, keeps him careless of the sharp, harsh, exigent realities of the outer world. Careless? Not utterly. These realities may be seen by him. He may study them, be amused or touched by them. But they cannot fire him. Oxford is too damp for that. [...] Oxford, that lotus-land, saps the will-power, the power of action. But, in doing so, it clarifies the mind, makes larger the vision, gives, above all, that playful and caressing suavity of manner which comes of a conviction that nothing matters, except ideas, and that not even ideas are worth dying for, inasmuch as the ghosts of them slain seem worthy of yet more piously elaborate homage than can be given to them in their hey-day. If the Colleges could be transferred to the dry and bracing top of some hill, doubtless they would be more evidently useful to the nation. But let us be glad there is no engineer or enchanter to compass that task. Egomet, I would liefer have the rest of England subside into the sea than have Oxford set on a salubrious level. For there is nothing in England to be matched with what lurks in the vapours of these meadows, and in the shadows of these spires – that mysterious, inenubilable spirit, spirit of Oxford. Oxford! The very sight of the word printed, or sound of it spoken, is fraught for me with most actual magic.”

- Max Beerbohm, 1911 (Zuleika Dobson, chapter 12)

"A day inaugurated in the right spirit"

Sananen englantilaisista aamiaisista. Itsehän en ole sanomattoman innostunut aamiaisten syömisestä ylipäätään - tuntuu että ruoka täytyy ennen puoltapäivää usein pakottaa alas kurkusta - mutta asuessa tuhdeista aamiaisistaan tunnetussa maassa tuntee jonkinlaista puolitiedostettua painostusta (täysin omassa päässään kehkeytynyttä siis) ryhtyä aamiaisensyöjäksi. Toki olen kotimaassakin nauttinut silloin tällöin englantilaistyylisistä täyden serveerauksen aamiaisista, mutta niissä se pointti onkin ollut etenkin kiireettömän, vapaapäiväisän ja viihtyisän aamun vietosta - ja ilahduttavaahan moinen onkin. Siis tietenkin kulinarististen elämysten lisäksi, koska tosiasiahan on että klassisen Full Englishin maut miellyttävät makuaistia vaikka ainekset raskaanpuoleisia ovatkin.

Toisena ja ehkä tärkeämpänä motiivina ruokailurytmini muutokselle tulee nähdä se, että Bodleianista (tai Sackleristä sen puoleen yhtälailla) on vähän hankalaa lähteä lounastamaan kesken työpäivän. Ei ole kyse siitä etteikö lähettyviltä ruokaa saisi - vaikka mitä on tarjolla, mutta kun se kaikki on valmisruokaa, etupäässä voileipiä and such, jollaisten mättäminen päivittäin olisi lopultakin todella epäviisasta. Näin ollen olen yrittänyt viedä asioita siihen suuntaan, että syön tukevan aamiaisen, päivällä otan kahvin jossain välissä, ja toisen aterian syön vasta illalla kotosalla, kun voin sen itse kokata. Näyttäisi toimivan ihan hyvin.

Tänään siis laitoin tuhdinpuoleisen aamiaisen, mutta korvasin ne kovin rasvaiset lihatuotteet savusillillä (kippers), johon usein törmää aamiaisruokana, ennen muuta Skotlannissa. Hyvää oli. Enköhän tässä joskus laittane vielä ihan klassisista klassisimmankin aamiaisruuan, nimittäin devilled kidneys, joka muutaman harjoittelukerran jälkeen ei ole kovinkaan hankala ruoka, ja perin edwardiaaninen kaiken muun hyvän lisäksi.

Skotlannista puheenollen: törmäsin eilen Turl Streetillä toimivaan viskikauppaan! En tutkinut sen tarkemmin, koska olin menossa muualle, mutta puoti pitänee käydä tarkastamassa tässä joskus, vaikka se pikkuhiukkasen turisteisalta vaikuttaakin. Niin tai näin, valikoiman pitäisi olla aika lailla monimuotoisempi kuin Suomessa. Eilen törmäsin myös ehkä näyttävimpään kauppahallituotteeseen toistaiseksi (ja pahoittelut eläinystäville - jos vaikka tulkitsisimme hain surullisen ilmeen johtuvan noista sitruunoista... se ei varmaankaan ole sitruunahai, Negaprion brevirostris):

Fright at the Museum

Sunnuntaita seurasi vielä toinenkin pyhäpäivä - tai ainakin 'bank holiday' - niin etten vieläkään päässyt itse asiaan kirjastokorttien ja muiden käytännön asioiden parissa. Niinpä päätin katsastaa kuun alussa uudelleen avatun antropologisen Pitt Rivers Museumin, joka kaiken lisäksi on ilmainen. Samassa yhteydessä on myös luonnonhistoriallinen museo niille kaikille joita kiinnostavat vaikkapa dinosaurukset, formaldehydiin säilötyt öttiäiset ja muu sellainen (ja myönnetään, onhan allekirjoittaneellakin sellainen kausi ollut). Joka tapauksessa molemmille museoille tyypillistä on ihastuttavan viktoriaaninen ilme - koko maailma, tai siis se paras osa sitä eli Brittiläinen Imperiumi, on tuotu kuriositeetinnälkäisten tarkasteltavaksi, laputettu ja lasikaappeihin pakattu. Imperialistista ja patriarkaalista tänä postkolonialistisena aikanamme, kyllä - mutta äärettömän virkistävää kaiken interaktiivisen, äänimaisemoidun ja digitoidun nyky-museomateriaalin keskellä. Sitäpaitsi museokaupasta saa ostaa papyrusta joko valmiina tai tee-se-itse -versiona.

Eräitä näyttelyn kohokohtia mainitaksemme: suomalaisuutta edusti kantele, joka luokiteltiin termin 'zither' alle, sekä yli sata vuotta vanha poronmaitojuusto Lapista - jokseenkin kuiva känttyrä. Melanesian ja Uuden-Guinean hautaustapoja ja kannibalismia esiteltiin useampaankin otteeseen, ja samoin maagisten talismaanien osuus oli varsin kattava. Brittein saarten kulttuuriartefakteista oudoin oli kenties St. Kildan saarelta, aivan Skotlannin läntisimmiltä aluevesiltä, näytille pistetty lintukynttilä! Siis kyseessä on jonkinsorttinen merilintu (ehkä myrskyliitäjä?) joka on sen verran öljyinen/rasvainen että siitä on vedetty kynttilänsydän lävitse, ja tuolla karuista karummalla ulkosaarella moinen viritys sai toimittaa kynttilän virkaa, milloin ei poltettu öljylampussa myrskylinnuista puristettua öljyä. Vau.

Ei liene kuitenkaan suurensuuri ihme että tällaisten näyttelyesineiden keskellä perheen pienemmiltä saattoi mennä sisu kaulaan, kun etenkin kaikenmoisia, jopa täysikasvuiselle hivenen häiritseviä naamioita ja kalloja tiiraili lähes joka kaapista. Tästä johtuen museon ainoa jatkuva taustaääni olikin jostain salin puolelta kantautuva itkunsekainen kirkuna ja vanhempien vaimea hyssyttely. Jokin sentään saa vielä televisioviihteen turruttamat pikku mielet kauhistumaan...

Kotiin tultuani kokeilin myös ensimmäistä kertaa keittiön käyttöä, joskin suhteellisen ajanpuutteen takia jouduin tyytymään vain yksinkertaiseen spaghetti con alici e cipollaan, joka kuitenkin onnistui varsin mukavasti, jopa ilman valkoviiniä. Viideksi suuntasin Ioannou Centre of Classical and Byzantine Studiesiin, jossa Giovannangelo Camporeale luennoi etruskien teatterista. Huomenna onkin sitten asiaa samaiseen keskukseen ihan työasian merkeissä. Toivon mukaan kirjastokortit ovat plakkarissa päivän päättyessä...

Visions of Albion

Siinä kun suomalaisen toukokuun (tai laajemmin koko kevään) viehätys kumpuaa sen äärettömän hauraasta, lähes naurettavan optimistisesta ujuttautumisesta olemaan, on sen brittiläinen vastine edennyt jo juhlavan pitkälle kaiken vaatimattomuuden heittäen. Oheinen kuva on - totta kyllä - vain bussin ikkunasta näpätty, mutta ehkä se välittää silti jotain tästä massiivisesta vihreyden tulvasta.

Matka siis sujui jokseenkin miellyttävästi pientä kehätien ruuhkien aiheuttamaa viivästystä lukuunottamatta. Perillä Oxfordissa siirryin taksilla Jerichoon, jossa avaimen luovuttanut naapurin rouva osoittautui niinikään antiikintutkijaksi. Kolmas klassisti asuu kuulemma parin talon päässä, ja kadun vastakkaisella puolella suomalainen. Että näin pienessä kaupungissa sitä asustellaan... vaan eipähän tule juttuseuran puute - haluaapa sitten puhua ammatillisesti tai vain äidinkieltä. Erityisenä ilonaiheena mainittakoon libanonilainen kortteliravintola, joka ei kuulemma ole nostanut hintojaan moneen kymmeneen vuoteen. Mainiota!

Niin tai näin, asuntoni näyttää nyt tältä (lisäyksenä alkuperäiseen siis mm. Paul Osipowin öljyvärityö, jota en hennonnut jättää varastoon:

Kuten nähdä saattaa, keittiö on aivan riittävän moderni ja kaikin oleellisin välinein varustettu. Jääkaappikin sai jo täytettä Co-Op -lähikaupasta, ihan perustarpeita tosin vain. Ikkunoista ja parvekkeelta aukeaa miellyttävä näkymä korttelin keskustan puutarhoihin - rauhallista, vehreää ja tietenkin peribrittiläistä. Marvelous.