Life in a flat ... area.

Tammikuun 26.-29. päivä kävin Alankomaiden Leidenissa, jonka LUICD (Leiden University Institute for Cultural Disciplines) järjesti tohtorikoulutettavien konferenssin nimellä Imagining Europe. Koska oma paperini (nimeltään "Omnes istae feritate liberae gentes – Literary Commonplaces and the Haziness of Northern Barbarian Iconosphere in Roman Ethnographical Imagination" sikäli kun asia tähän liittyy...) oli jo ensimmäisen konferenssipäivän ensimmäisessä sessiossa, jäi hermoilu, stressaus ja muu konferenssioirehdinta mukavan vähäiseksi, ja pystyin keskittymään sosialiseeraukseen ja kauniista vanhasta yliopistokaupungista nauttimiseen.



Leidenin väitetty historia ulottuu roomalaisaikaan asti, vaikkakin kaupungin latinannettu nimi Lugdunum Batavorum ('bataavien Lugdunum' erotuksena siitä kuuluisammasta kaimastaan joka nykyään on Lyon) ei viitannut antiikissa kyseisellä paikalla sijainneeseen kaupunkiin. Varsinaisesti alue alkaa näkyä lähteissä karolingiselta ajalta (800-luvulta) alkaen, ja kaupunginoikeudet Leiden sai 1260-luvulla. Ja tietenkin kaupungin kulta-aika alkoi 1500-luvulla muiden Alankomaiden ohella, vaikka asukkaat saivat osansa myös kamppailusta espanjalaisvaltaa vastaan. Ylipäänsä tällä ensimmäisellä matkallani Hollantiin tajusin miten helppoa historiasta tuttu kaupunkien puolustaminen padot murtamalla on alankomaalaisille lopulta ollut. Leidenkin on kanavien halkoma, ja kuulemma 1574 se kesti Alban herttuan piirityksen kun ympäröivän seudun annettiin tulvia ja kaupunkia muonitettiin vesireittejä pitkin.



Tunnetuin Leiden lienee kuitenkin arvostetusta ja maineikkaasta yliopistostaan (Universiteit Leiden), joka perustettiin vuonna 1575 Vilhelm I "Vaiteliaan" käskystä ilmeisesti hyvityksenä yllä mainitun espanjalaispiirityksen kestämisestä - täten se on Alankomaiden vanhin yliopisto. Konferenssimme aamukahvit ja plenaarisessiot pidettiin yliopiston komeassa päärakennuksessa (Akademiegebouw) Rapenburg-kadun/-kanavan varrella (en itse saanut koskaan selville kumpaan kulkuväylään nimi viittasi). Kirkkoa muistuttava habitus johtuu siitä, että päärakennus todellakin kuului aiemmin dominikaaninunnille, jotka tietenkin protestanttien noustua menettivät luostarinsa. Akatemiarakennuksessa on useampi antaumuksella museoitu luentosali sekä modernisoitu, katettu sisäpiha jossa on pienimuotoinen rintakuvagalleria ylipiston maineikkaimmista jäsenistä.



Ja niitä jäseniä löytyykin sangen mukavasti: Justus Lipsius, Hugo Grotius, Jacob Gronovius, ja vaikka ketä... uudemmista humanisteista tietenkin pitää mainita Johan Huizinga. Kuvaan olen ottanut vain oman henkilökohtaisen suosikkini, Joseph Justus Scaligerin (1540-1609), joka isänsä Julius Caesar Scaligerin tavoin oli intohimoisen parrankasvattajan lisäksi merkittävä filologi, ediittori, ja kirjanoppinut. Scaliger nuorempi, kiivas protestantti, uskoi muun muassa sangen tyypillisesti kaikkien uskonriitojen johtuvan pelkästään huonosta grammatiikan tajusta - mistä syystä hän pyrkikin äärimmäiseen tarkkuuteen tekstintulkinnassaan. Mutta luennoinnista ei J. J. pitänyt: hän nimenomaan suostui Leidenin-professuuriin (jossa häntä oli edeltänyt maineikas juristi Justus Lipsius) sillä ehdolla ettei hänen tarvitsisi opettaa laisinkaan. Ilokseni sain myös keskustella konferenssin cocktail-tilaisuudessa Scaliger-instituutin puheenjohtajan kanssa - vaikka 1500-luvun klassillisen oppineisuuden tuntemukseni alkoikin vaikuttaa nolostuttavan vähäiseltä noin viiden minuutin jälkeen...



Leiden on kuitenkin lähes Oxfordin veroinen paikka mitä tulee itsensä valistamiseen aiheesta kuin aiheesta, etenkin jos kyseinen aihe kuuluu humanioraan. Jo ensimmäisen konferenssipäivän lounastauolla, kunhan olin ensin hetimiten tukevoittanut esityksen jälkeisen polvientutinan, otin suunnan kohti Pieterskerkiä (vanhankaupungin tärkeintä maamerkkiä), ja sen kyljessä sijaitsevaa, kovasti suositeltua (ja itsekin hyväksi havaitsemaani) kirjakauppaa Burgersdijk & Niermans, joka tunnetaan myös paremmin nimellä Templum Salomonis, ja joka on myös kytköksissä Brillin akateemiseen kirjapainoon. Niin, tosiaan... leidenilaisista kirjapainajistahan voisi puhua pitkäänkin... Mutta riittäköön nyt jos toteaa että maineikas kustantaja- ja painajasuku Elzevir oli leidenilainen (samoin kuin nimeään kantava moderni painotalo Elsevier), ja renessanssihumanisti ja kirjanpainaja Christophe Plantin toimi niinikään kaupungissa. Jordaan Luchtmans puolestaan aloitti kirjakauppa- ja painamisbisneksensä kaupungissa 1680-luvulla, ja hänen painotaloonsa pohjautuu myös Koninklijke Brill.



Kun tämä nyt kerran taas meni tähän kirjoista puhumiseen, niin annanpa sitten pakkomielteelleni kaiken vallan ja avaudun myös koko Leidenin-reissun hienoimmasta kokemuksesta, nimittäin Bibliotheca Thysianasta (se on yllä olevassa kuvassa tuo matala kulmatalo). Kyseinen kirjasto perustettiin 1655 vain muutamaa vuotta aiemmin nuorena kuolleen kirjahullun juristin Johannes Thysiuksen kokoelmaa varten. Kirjastorakennus, niin ikään Rapenburgin varrella, on Alankomaiden ensimmäinen julkiseksi kirjastoksi suunniteltu tila, ja se toimii nykyään vain harvoille ja valituille avattavana museona. Thysiuksen jättämälle perinnölle, jolla oli tarkoitus jatkaa kirjaston kokoamista, kävi näet 1700-luvun puoliväliin mennessä hassusti, ja näin ollen kokoelman keskeytynyt karttuminen teki uuteen ja tilavampaan kirjastoon muuttamisesta tarpeetonta - onni bibliografisessa onnettomuudessa.



Bibliotheca Thysiana on paitsi rakennuksena kaunis, myös sisältää uskomattomia aarteita sekä kirjojen että varhaismodernin eurooppalaisen kirjastoirtaimiston muodossa. Oli muun muassa kiinnostavaa havaita, että Englannin puolella Samuel Pepysin yksityiskirjastossaan promotoima kirjojen järjestäminen koon mukaan oli käytössä myös Thysiuksen kirjastossa. Niin ikään erityisen hulppea kirjaston lisävaruste oli aito 1700-lukulainen kirjakaruselli, jonka toimintaperiaatetta yllä oleva puuleikkaus valaisee. Sääli vain että kirjaston sisätilojen kuvaaminen sai tapahtua vain omaan käyttöön, niin että hienosta karusellihäkkyrästä että nyt kuvaa näe. Kaikkein hienointa antia kirjastovisiitillämme olivat kuitenkin - yllättäen - ne kirjat itse. Kirjaston kuraattori oli ystävällisesti ottanut esille konferenssimme teemaan, Eurooppaan, tavalla tai toisella liittyviä opuksia, ja melkoisen onnenpotkun seurauksena nämä sisälsivät peräti kolme sellaista teosta jotka olen aina halunnut nähdä omin silmin.



Varhaisin oli suurenmoisin puuleikkauksin kuvitettu ja jyhkeällä fraktuuralla painettu Nürnbergin Kronikka (1493), jota syystä pidetään eräänä kauneimmista inkunaabeleista (1400-luvun puolella painetuista kirjoista). Toinen äärettömän esteettinen ja monella muullakin tavalla kiehtova inkunaabeli oli samaten esillä ollut Hypnerotomachia Poliphili (1499), jonka painoi kovasti fanittamani Aldus Manutius Venetsiassa. Kysyttyäni asiaa sain nähdä että Aldina-painon maineikas emblemi, ankkurin ympärille Festina lente -lausahdusta kuvaten kietoutunut delfiini, ei tuossa vaiheessa vielä toiminut painotalon symbolina, mutta sen sijaan se löytyi kirjan lukuisten arvoituksellisten ja vahvan symbolisten kuvitusten joukosta. Ihan kiva oli myös muuan kirja joka oli kuulunut (kuten sen komeasti kullattu kansi kertoi) George Villiersin, Buckinghamin 1. herttuan ja Stuart-kuninkaiden suosikin, kirjastoon. Se ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla että sain todistaa sitä kirjapainotaidollista ja emblemaattista suurenmoisuutta joka on Astronomicum Caesareum (1540). Saksalaisen renessanssimatemaatikon ja astrologi-kartografi Petrus Apianuksen kuuluisin teos on aivan eittämättä kauneimpia varhaisia painettuja kirjoja, ja sen lukuisat pyörivät ja toisiinsa limittyvät kehät ja diagrammit tekivät siitä varmasti erittäin haastavan painettavan.

No niin, nyt on tämäkin hehkutus hehkutettu. Ehkä menen vähän viilentymään hetkeksi parvekkeelle!

A Relatively Constructive Hall-of-Fame

Viime päivät Britannian puheenaiheena on tietenkin ollut paavin vierailu - mielipiteitä sekä puolesta että vastaan on lennellyt varsin viihdyttävässä määrin, vaikka valtaosalle väestöä itse tapahtuma lieneekin ollut herttaisen yhdentekevä. Itseäni häiritsi etupäässä se, missä määrin eräät korkea-arvoiset kardinaalit tipauttelivat etenkin alkuvierailusta lausuntoja, joiden voi tulkita olevan kaikkea muuta kuin brittiläistä monikulttuurista yhteiskuntaa ja arvomaailmaa puolustavia. Sanomattakin on selvää, että moinen reaktionääriys on pelokkuudessaan todella surkuteltavaa. [Mutta mainittakoon tarkennuksena, että samalla tavoin paljon paheksun myös erityisen aggressiivisen ateismin yksisilmäisyyttä - se on aivan yhtä ahdasmielistä kuin Benedictuksen puheet 'relativismin hirmuvallasta'...] Niinpä päätin siis omana kontribuutionani esitellä puhtaan subjektiivisen (mikä tietenkin on koko blogini tunnussana...) valikoiman henkilöitä, joiden opit tai mielipiteet ovat mielestäni olleet merkittäviä kontribuutioita inhimillisen sallivuuden ja universalismin saralla.



Sinänsä ei ole tietenkään mitenkään sanottua että käsitteet joihin otsikossa viittaan, siis relativismi ja konstruktivismi, olisivat erityisen tiiviissä riippuvuussuhteessa toisiinsa nähden, mutta toisaalta (jättääksemme filosofiset hiustenhalkomiset porstuan puolelle) on myös aika helposti demonstroitavissa, että konstruktivistinen epistemologia johtaa relativistiseen maailmankatsomukseen mitä tulee muiden kulttuurien tai uskomusrakenteiden hyväksymiseen. Toisin sanoen: filosofioissa, joissa 'tieto' ei ole jotain objektiiviseen, muuttumattomaan tai immanenttiin todellisuuteen kohdistuvaa, vaan sosiaalinen konstruktio siinä kuin vaikka tapakulttuuri ja uskomukset, eivät myöskään moraaliset tai kulttuurilliset "totuudet" voi viitata mihinkään oman aikansa ja paikkansa ulkopuoliseen, normatiiviseen absoluuttiin. Näin.

No mutta joka tapauksessa: seuraavassa muutamia perinjuurin fanittamiani hahmoja, joiden ajattelusta yritän tarjota myös muutamia otteita esim. sitaattien muodossa - ei kylläkään välttämättä alkukielellä, valitan. Ja kuten jo todettua - se, ovatko kyseiset ajattelijat varsinaisesti relativisteja, konstruktivisteja, molempia, tai eivät kumpaakaan, ei tässä yhteydessä ole se kaikkein tiukimmalla filosofisella kammalla (vai partaveitsellä?) määritelty asema. Kyse on ennemmin tällaiseen galleristiseen esitystapaan sopivasti yleisestä hengestä ja humaaniudesta.

Mahavira (600-luku eaa.?)



Mahavira, jainalaisuuden kahdeskymmenesneljäs ja viimeinen tirthankara eli 'kahlaamonlöytäjä' (merkityksessä 'kahlaamo inhimillisten murheiden virran ylitse'), henkilöi tässä ennen kaikkea jainalaisten oppeja yleisemminkin - joiden kyllä katsotaankin saaneensa nykyasunsa vasta Mahaviran opetuksessa. Kyseisen ikivanhan ja ehdotonta väkivallattomuutta vaativan intialaisen uskonnon eräs hienoimmista konsepteista on näet anekantavada (अनेकान्तवाद, "ei-yksiselitteisyys"), inhimillisten näkökulmien pluralismi, jonka mukaan yksikään inhimillinen mielipide ei voi edustaa absoluuttista totuutta.

Eräs tunnetuimpia ja useimmin kuvattuja anekantavadan demonstraatioita on tarina sokeista viisaista ja elefantista, jossa joukko sokeita oppineita joutuu määrittelemään elefantin pelkän tuntoaistinsa avulla - ja kun lopulta nämä yrittävät muodostaa neuvottelemalla kokonaiskuvaa tuosta olennosta, vertaa kärsää tunnustellut sitä käärmeeseen, jalkoja tunnustellut puunrunkoon, jne. Myöhemmin Buddha käytti samaista vertausta opetuksessaan, eikä se käsittääkseni ole tuntematon suufienkaan keskuudessa.



Protagoras (noin 490-420 eaa.)



Näin on asian laita - Protagoras Abderalaisesta (Πρωταγόρας) ei ole säilynyt yhtään edes etäisesti antiikkista figuratiivista kuvausta. Tämä on kuitenkin omalla tavallaan aika hyvä symboli Protagoraan ja muidenkin sofistien kohtalosta länsimaisessa traditiossa. Kävi näet niin että itsekin vähintään puolisofistisia tekniikoita käyttänyt Sokrates sai oppilaansa Platonin tuotannon välityksellä ehdottomasti viimeisen sanan mitä tuli useimpiin filosofisiin kysymyksiin, ja näinpä monien sofistien (valtaosin) relativistinen ja ihmislähtöinen filosofia on paitsi säilynyt Platonin tulkitsemassa muodossa (mm. dialogi Protagoras), myös tuomittu monin eri retoriikoin milloin milläkin tavalla puutteelliseksi halki länsimaisen filosofian historian. Kun tähän yhdistää vielä judeo-kristillisen perinteen voimakkaan dualistisen ja moraalis-absolutistisen vaikutuksen, ei liene ihme että Protagoraan tunnetuin lausahdus "ihminen on kaiken mitta" ei ole kaikkina aikoina saanut osakseen ansaitsemaansa arvostusta.

Ehjemmässä muodossaan Protagoraan johtoajatus näyttäisi olevan Sekstos Empeirikoksen (adversus mathematicos 7.60) säilyttämänä: πάντων χρημάτων μέτρον ἐστὶν ἄνθρωπος, τῶν μὲν ὄντων ὡς ἔστιν, τῶν δὲ οὐκ ὄντων ὡς οὐκ ἔστιν, eli "Ihminen on kaikkien asioiden mitta: sekä olemassaolevien, että ne ovat, että olemattomien, etteivät ne ole". Täytyy kyllä jälleen kerran todeta että kreikankielen huikea taloudellisuus tekee mistä tahansa käännöksestä pakostakin kömpelön.

Mikä ehkä vielä hienompaa (ja nyt puhun vakaumuksellisena mutta uskontoihin tykästyneenä agnostikkona), Eusebios (praeparatio euangelica 14.3.7) ja Diogenes Laertios (9.51) mainitsevat Protagoraan esittäneen teoksessaan Jumalista (Περὶ θεῶν) oikein mallikelpoisen ajatuksen: περὶ μὲν θεῶν οὐκ ἔχω εἰδέναι, οὔθ' ὡς εἰσὶν οὔθ' ὡς οὐκ εἰσὶν οὔθ' ὁποῖοί τινες ἰδέαν. πολλὰ γὰρ τὰ κωλύοντα εἰδέναι ἥ τ'ἀδηλότης καὶ βραχὺς ὢν ὁ βίος τοῦ ἀνθρώπου. Tämä on käännettävissä: "Mitä tulee jumaliin, en pysty sanomaan ovatko he olemassa vai eivätkö ole, enkä millaisia he ovat ilmiasultaan; monet tekijät näet estävät tietämästä näitä asioita: aiheen epäselvyys ja ihmiselämän lyhyys."

Zhuangzi (369-286 eaa.)



Mestari Zhuang eli kiinalaisen filosofian kukoistuskaudella, niin sanottujen Sadan Koulukunnan (zhūzǐ bǎijiā) aikana, joka sai surullisen päätöksensa Qin Shi Huangdin, ensimmäisen keisarin, kirjarovioissa, kun Qin-valtion kansleri Li Si pyrki varmistamaan oman legalistisen koulukuntansa hallitsevuuden. Zhuangzin filosofia oli epistemologialtaan skeptistä ('tiedon määrä on loppumaton, mutta ihmiselämä rajallinen: on turhaa yrittää käyttää rajallinen rajattoman tavoitteluun') ja hänen sosiaalinen ohjelmansa lienee eräs varhaisimpia filosofisen anarkismin esimerkkejä ('maailma ei tarvitse hallitsemista: järjestys syntyy luonnostaan kun asiat jätetään rauhaan'). Molemmat ajatukset varmistivat (lukuisten muiden samankaltaisuuksien kanssa) että Zhuangzi tuli olemaan erittäin vaikutusvaltainen filosofi taolaisten parissa.

Tunnetuin Zhuangzi on kuitenkin niinkutsutusta perhosunestaan, jota myös useat länsimaiset kirjoittajat ovat mukaelleet ja lainanneet (joukossaan mm. Lovecraft ja Borges...). Lyhenneltynähän tuo vertaus menee näin: "Kun Zhuangzi uneksii olevansa perhonen ja herää, ei hän voi tietää onko hän ollut Zhuangzi joka on uneksinut olevansa perhonen, vai perhonen joka uneksii olevansa Zhuangzi."

Giambattista Vico (1668-1744)



Vico, johon James Joycekin viittaa Finnegans Wakessä ("by a commodius vicus of recirculation"), on syystä tunnettu vuonna 1725 ilmestyneestä pääteoksestaan Scienza Nuova (kokonaisuudessaan Principi di Scienza Nuova d'intorno alla Comune Natura delle Nazioni eli 'Uuden Tieteen Perusteet liittyen Kansojen Jaettuun Olemukseen') ja siinä esitetyistä ihmiskunnan retorisen kehityksen kolmesta vaiheesta. Vico on selkeästi anti-kartesiolainen ajattelija - toisinsanoen hän ei katso totuuden olevan havaittavissa yksinomaan mielen kautta (crt. Descartesin 'ajattelen, siis olen'), sillä vaikka mieli havaitsee itsensä, se ei luo itseään, eikä sen itseensä kohdistuva havainnointi voi näin ollen olla perusteena millekään 'totuudelle'. Vicon tärkein kontribuutio relativismille ja totuudelle sosiaalisena konstruktiona on hänen esittämänsä ajatus 'verum est ipsum factum' - todellista on se mikä on luotu (teoksessa De Antiquissima Italorum Sapientia, v. 1710). Todeksi katsotaan se, mikä on jaettuihin konventioihin (Vicolla retoriikkaan) perustuvaa, ja tämä sensus communis toimii tekojen ja historian motivaattorina.

Vicon tuotanto ei saanut millään muotoa lämmintä vastaanottoa omana aikanaan, mutta italialaisen jälkivaikutus on ollut sangen huomattava: hänen näkemyksensä ovat löytäneet kaikupohjaa muiden muassa Joycen, Bertrand Russellin, Isaiah Berlinin, Borgesin, Edward Saidin ja Erich Auerbachin tuotannossa - mainitakseni vain ne hahmot joita itse pidän erityisesti arvossa...

Ruth Benedict (1887-1948)



Vaikka listasta tässä muodossaan tuli kummallisen miesvaltainen, ei pidä kuvitella että Ruth Benedict olisi mukana jonkinlaisen kiintiönaisen roolissa - kaikkea muuta: mikä tahansa kulttuurilliseen relativismiin liittyvä keskustelu sivuaa välttämättä Benedictin ajatuksia. Hän oli 1900-luvun ehdottomasti tärkeimpiä amerikkalaisia antropologeja ja itsensä Franz Boasin oppilas - mikä seikka sinänsä ei ollut yksinomaan siunaus: Benedictiä verrattiin usein edeltäjäänsä ja opettajaansa tavoilla, jotka -20 ja -30 -lukujen henkisessä ilmastossa ovat useimmiten varmasti olleet vähätteleviä. On kuitenkin aivan kiistatonta että Benedictin tuottama etnosentrisen ajattelun kritiikki on hyvin arvokasta ihan minkä tahansa ajan luettavaksi, ja hänen pääteoksenaan pidetty Patterns of Culture (1934, huomatkaa!) oli selvästi edistyksellinen ilmestyessään.

Esimerkkeinä Benedictin ajattelusta voisi vaikka siteerata seuraavia lauseita:
- "No man ever looks at the world with pristine eyes. He sees it edited by a definite set of customs and institutions and ways of thinking."
- "Culture is not a biologically transmitted complex."
- "We do not see the lens through which we look."

Ludwig Wittgenstein (1889-1951)



Wittgensteinin, loogikon, läsnäolo tässä joukossa saattaa olla vähän yllättävää - kummaa kyllä yllätyn aina itsekin kun tajuan että sen kaiken yhtälöitä heittelevän ja epäilyttävän 'totuus'-hakuisen filosofoinnin takana (jota siis vaikka Tractatus Logico-Philosophicus on täynnään) löytyy itseasiassa valmius tunnustaa inhimillisen tiedon rajallisuus ja epävarmuus ja kaiken riippuvuus inhimillisestä kielellisestä viestinnästä itsestään.

Itseeni vetoaa ainakin se Wittgensteinin varhaiskauden (johon Tractatuskin siis kuluu) looginen johtopäätös, ettemme voi maailmassa (joka siis on kaikki joka on: 'Die Welt is alles, was der Fall ist', Tractatus 1) olevina saada tietoa mistään maailman ulkopuolisesta ('Das Subjekt gehört nicht zur Welt, sondern es ist eine Grenze der Welt', Tractatus 5.632). Tämä siirtää esimerkiksi uskonnon jonnekin inhimillisen tietouden ulkopuolelle. Tämä taas saa jylhän ilmaisunsa (kaikkien niiden hirvittävän matemaattisten ja numeropitoisia kaavoja viljelevien välivaiheiden jälkeen...) teoksen lopussa: 'Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen'(Tractatus 7) jota ei liene tarvis edes kääntää, siinä määrin tunnettu tuo lausahdus on.

Toisaalta Wittgenstein kyllä säilytti vanhempina vuosinaankin (siis tultuaan sangen skeptiseksi nuoruutensa suurteosta kohtaan) terveen relativismin mitä tulee 'totuuden' olemassaoloon ja vastaavaan. Esimerkki (vuodelta 1969, teoksesta Über Gewissheit, 105):
- "Kaikki hypoteesien testaaminen, varmentaminen ja kumoaminen tapahtuu lähtökohtaisesti järjestelmän sisällä. Eikä tämä järjestelmä ole vain enemmän tai vähemmän epävarma lähtökohta kaikille väitteillemme; ei, se on osa niin sanotun 'väitteen' olemusta. Järjestelmä ei niinkään ole lähtökohta, vaan se ympäristö jossa väitteemme ovat olemassa."
- 'Am Grunde des begründeten Glaubens liegt der unbegründete Glaube.'(Über Gewissheit, 253)


Isaiah Berlin (1909-1997)



Isaiah-setä kuuluu tietenkin joukkoon mukaan ihan vain saadaksemme tähänkin juttuun Oxford-kontakti! No ei sentään - Berlin on oikeasti ehkä keskeisimpiä 1900-luvun ajattelijoita, ja taatusti yksi humaaneimpia. Hänen filosofialleen on oleellista arvopluralismi - siis se että arvot ovat ihmisyhteisöjen luomuksia eivätkä 'luonnostaan' olemassa. Berlinin ajattelussa tämä ei kuitenkaan johda täyteen arvonihilismiin, sillä hänen 'objektiivinen pluralisminsa' esittää tiettyjen arvojen olevan jaettuja lähes tai täysin universaalisti (ja tässä hän otti vaikutteita Wittgensteinin myöhäisvuosien kieliteoriasta). Joka tapauksessa arvojen joutuessa törmäyskurssille (mikä Berlinin mielestä on väistämätöntä: moraaliset ristiriidat ovat väistämätön osa ihmiselämää), on täysin mahdollista että kumpikaan arvo ei ole itsessään toista arvokkaampi - päinvastoin: ne voivat olla molemmat yhtäläisen valideja.

- "All forms of tampering with human beings, getting at them, shaping them against their will to your own pattern, all thought control and conditioning is, therefore, a denial of that in men which makes them men and their values ultimate." (Two Concepts of Liberty, 1958)
- Kuuluisa on myös Berlinin essee 'The Hedgehog and the Fox' (1953), jossa Arkhilokhokselta ja sittemmin Erasmukselta periytyvä aforismi 'kettu tietää monta pientä asiaa, mutta siili yhden suuren asian' sovelletaan länsimaisiin kirjoittajiin ja filosofeihin: Platon, Dante, Hegel, Proust jne. ovat siilejä joiden katsantokanta on lukkiutunut yhden idean mukaiseksi, kun taas Herodotos (jee!), Shakespeare, Montaigne ja Joyce ovat kettuja joiden maailmankuva ei voi mahtua yhden ahtaan idean sisään.

Uskoisin että tulevaisuudessa tulen puhumaan/kirjoittamaan enemmänkin Berlinin filosofiasta, sillä lukemista tuossa odottaa myös viime vuonna ilmestynyt editio I.B.:n kirjeitä vuosilta 1946-1960, nimeltään Enlightening (Chatto & Windus). Sanovat myös että I.B. oli aikansa parhaiden puhujien ja mainioimpien tarinankertojien joukossa - jälleen kerran harmittaa ettei syntynyt kolmeakymmentä vuotta aiemmin. Tai ehkä ei harmita kuitenkaan. Niin ja tietenkin Isaiah oli myös perustamassa Wolfson Collegea, joka on paitsi näyttävä esimerkki brittiläisestä modernistisesta arkkitehtuurista, myös college-hallinnollisesti äärimmäisen demokraattinen ja tasa-arvoinen.

Richard Rorty (1931-2007)



Toinen piakkoin kenties vielä enemmän fanittamani ajattelija on Richard Rorty - hankin tuossa päivänä muutamana toisen pääteoksensa, Philosophy and the Mirror of Nature (1979). Kyseinen opus sai aikaan todella ison keskustelun ilmestyessään, ja se on ehdottomasti modernin filosofian keskeisimpiä klassikoita. Periaatteessa teoksen ideana on (hehe... onpas fiksua yrittää referoida sitä kun en vielä ole lukenut kirjaa läpi - no mutta teen sen silti) nostaa keskeiseksi epistemologiseksi ongelmaksi sen kartesiolaisen pohjaoletuksen, että 'tiedon' katsotaan muodostuvan mielessä, joka puolestaan heijastelee peilin tavoin jonkinlaista 'todellisuutta'. Koska filosofisen 'totuudenä on löydettävä jokin pohja, joutuu Rortyn kritisoima epistemologia olettamaan jotkut jaetuista uskomuksistamme (ks. yllä Wittgensteinin kohdalla) perustavanlaatuisiksi siinä kuin toiset ovat 'vain' uskomuksia - mikä ei ole loogista tai perusteltua. Näin ollen useimmat filosofian "suurista kysymyksistä" eivät ole toisaalta suuria eivätkä kysymyksiäkään - ainoastaan kielipelejä jotka pitävät "myllyn pyörimässä". Se, että hänen oma teoriansa tekee filosofiasta tarpeetonta, ei huoleta Rortya: hänen nähdäkseen filosofien pysyvin funktio onkin olla eräänlainen älyllinen katalyytti, joka kuohuttaa aiemmin hyväksyttyjä käsityksiä osoittamalla niiden perusteettomuus. Lopulta varsin sokraattista, eikö?

Toinen tärkeä Rortyn kontribuutio oli teos Contingency, Irony, and Solidarity (1989), joka on melkolailla viiden kärjessä omalla hankintalistallani. Sieltä on peräisin sitaatti johon voisin tällä erää lopettaa tämän puisevan sepustuksen - itse koen Rortyn muotoileman 'moraalisen ironismin' hyvin vetoavaksi filosofiaksi:

- " 'Ironist' is the sort of person who faces up to the contingency of his or her own most central beliefs and desires - someone sufficiently historicist and nominalist to have abandoned the idea that those central beliefs and desires refer back to something beyond the reach of time and chance. A 'moral ironist' applies this knowledge to our moral beliefs and desires in particular."

Mirabilia Mundi

Eilen oli hyvä päivä. Voisin jopa sanoa että erittäin hyvä päivä. Istuksin nimittäin perjantai-iltapäivällä Blackwellin kahvilassa ennen prof. Mary Beardin vierailuluentoa (joka oli muuten vallan mainio, eikä ainoastaan aiheensa puolesta - scurra eli narrit/vitsiniekat Roomassa), ja ajattelin piipahtaa pikaisesti tarkastamassa myös kyseisen kirjakaupan käytettyjen opusten osaston. Sinne on kuluneiden kahden viikon aikana näet putkahdellut kaikenlaista erinomaista materiaalia ja suoranaisia jalokiviä tuhansien kirjojen kokoelmasta, jonka jätti äskettäin jälkeensä traagisesti menehtynyt Merton Collegen emeritus-fellow Thomas Braun. Ja niinhän siinä sitten kävi että löysin todellisen aarteen, ja vieläpä pilkkahintaan! Käytettyjen kirjojen osion tuttu myyjä kertoi että mikäli Blackwellin Rare Books -osasto olisi saanut kirjan käsiinsä, olisi sen hinta ollut yli kolminkertainen...

Kyseessä on siis, kuten itsekin voitte lukea, Geographiae Veteris Scriptores Graeci Minores, neliosainen kokoelma vähän tunnettuja, fragmentaarisesti säilyneitä tai muuten perifeerisiä, (etupäässä) kreikkalaisia maantieteellisiä kirjoittajia, joka on merkittävä (ellei jopa ainoa) edeltäjä Karl Müllerin arvostetulle Geographici Graeci Minores -kokoelmalle (Didot, 1861). Opuksen ediittorina toimi John Hudson (1662-1719), josta valitettavasti tiedän osapuilleen sen mitä edesmennyt tri. Braun oli ensimmäisen osan sisäkanteen huomaavaisesti kirjoittanut: kyseinen filologi oli Oxfordin omia kasvatteja (Queen's Coll. & Univ. Coll.) sekä vuodesta 1701 peräti Bodleianin kirjastonhoitaja! Teoksen neljä volyymiä ilmestyivät vuosien 1698 ja 1712 välillä, ja ne painettiin vieläpä itsessään Sheldonian Theaterin kirjapainossa. Oli omalla tavallaan perin mieltäylentävää löytää teos suunnilleen kolmenkymmenen metrin päässä Sheldonianista, ja alle sadan metrin etäisyydellä Hudsonin työpaikasta Bodleianista. Kirjaset olivat päässeet kotikonnuilleen taas.

Silkan edition lisäksi - joka tässä yhteydessä sisältää kommenttien ja eräiden lukutapoihin liittyvien huomioiden lisäksi myös latinankieliset käännökset kreikan- ja arabiankielisistä teksteistä - teosta kasvattavat myös irlantilaissyntyisen kirkonmiehen ja Camden Professor of Historyn, Henry Dodwellin (1641-1711) lukuisat dissertaatiot aiheesta ja aikalailla myös aiheen vierestä. Olen ymmärtänyt että Dodwell oli omana aikanaan varsin ristiriitainen ja opillisesti omapäinen ajattelija, joten hänen esseemäisten pohdintojensa tarkastelu saattaa osoittautua hupaisaksi. Niinikään aivan erityinen ilonaihe on teoksen painojälki, ja etenkin siinä käytetyn kreikan huomattavan esteettinen typografia. Sanoisin että se on ligatuuriensa mutkikkuudessa ja jäsentelyssä todella lähellä pariisilaisen kustantajan Claude Garamondin vuonna 1541 kaivertamia Grecs du roi -kirjasimia, joita ensimmäisenä käytti painaja Robert Estienne (klassisisteille ns. Stephanus-numeroista tunnettu hahmo). Englannissa nämä fontit väistyivät lopulta skotti Alexander Wilsonin kaivertaman kirjasinleikkauksen tieltä vuoden 1756 jälkeen.

Kenties vielä kiinnostavampia ovat teoksen arabiankieliset osat, joiden kirjasin yllättäen EI näytä olevan aivan identtinen Robert Granjonin 1500-luvun loppupuolella kaivertaman kirjasinleikkauksen kanssa - mielestäni viivan tasapaksuus on uniformisuudessaan poikkeava. Lisäksi teoksen kolmannessa volyymissä on aukitaittuvia karttoja yksi per vanhan maailman manner, ja tietenkin vielä ylimääräinen tarkemmin Välimeren seutua kartoittamaan. Kaikki volyymit ovat huippukunnossa ja alkuperäiseen vellumiin sidottuja. Kaunista jälkeä kaikin puolin - joskin edelliset omistajat ovat pitäneet teoksia selvästi ennemmin näyttely- kuin käyttökirjallisuutena: olisin ollut oikein ilahtunut vaikkapa 1700-lukulaisista marginaalihuomioista, mutta sellaisia ei ole ainakaan vielä silmään osunut. Siellä täällä näyttäisi kyllä olevan tri. Braunin kädellä tehtyjä huomioita lähinnä lukutavoista, jotka Müllerin editio on korjannut.

Mitä opus sitten pitää sisällään? Täydellinen luettelo olisi varmaan silkkaa lukijoiden hermojen koettelua, mutta muutamia kiintoisimpia tekstejä mainitakseni voisin listata ainakin Hanno Karthagolaisen ja pseudo-Skylaks Karyandalaisen Periplus-teokset, teoksen ilmestymisaikana vielä Arrianoksen nimellä kulkeneen Periplus Maris Erythraein ('Punaisenmeren ympäripurjehdus' - aivan huippukiinnostava teksti jonka avulla on äskettäin paikallistettu ehkä Rhaptan kauppapaikka Rufiji-joen suistossa Tansaniassa, mutta joka tässä kokoelmassa perustuu harmillisesti Frobeniuksen ongelmalliseen editioon v:lta 1533), Skymnos Khioslaiselle pseudoattribuoidun Periegesis-tekstin (mitallisen, vaikka tiedämme oikean Skymnoksen tekstin olleen proosaa), Dionysios Periegeteen mittavan Oikoumenes periegesis ('Maanpiirin kuvaus') -runoelman Eustathioksen selityksin, Rufus Festus Avienuksen Ora Maritiman (kyllä, kirjoittaja on roomalainen, mutta teos sisältää paljon ainesta varhaisilta, kadonneilta kreikkalaisilta lähteiltä kuten Pytheas Massilialaiselta) sekä todellisena hienoutena Abu'l-Fida Ismaïl Hamawin, ayyubidisukuisen damaskoslaisen oppineen ja ruhtinaan (1273-1331), kuvauksen Khorasmiasta ja Mawarannahrista (eli Transoxianasta) sekä siihen liitetyn taulukkomuotoisen listauksen maailman kaupungeista. Hauskinta listassa on se, että mukana on myös tieto siitä klimêstä eli maailman ilmastollisesta vyöhykkeestä, jossa kaupunki sijaitsee. Tämä on aivan selvästi kreikkalaista vaikutusta, ja saattaa hyvin olla suoraan Ptolemaiokselta peräisin, tai sitten al-Idrisin monipuolisesta tuotannosta.

Mitähän sitä vielä raportoisi? Niin! Kiinnostava elementti, suorastaan oma lukunsa, ovat kirjojen etu- ja takakansissa olevat kaksi ex libristä... Melkoisella vaivalla olen nyt saanut tunnistettua niistä myöhemmän (1800-lukulaisen) Wardien, Dudleyn varakreivien ja jaarlien vaakunaksi. Vaakunatekstinä on 'Comme Je Fus', ja muuten aika pointitonta vaakunaa koristaa heraldinen kruunu. Nyt ainoana pähkinänä olisi ottaa selville onko kyseessä varakreivillinen vai jaarlillinen kruunu (mikäli niillä Englannissa eroa on... luulen kyllä että on), jolloin voisi saada selville onko ex libris kuulunut William Wardille (k. 1823), Dudleyn ja Wardin 3. varakreiville, vaiko tämän pojalle John Wardille, Dudleyn 1. jaarlille (k. 1833), joka toimi ulkoministerinä 1820-luvun puolenvälin jälkeen ja jonka mukana suku sammui.

Varhaisempi ex libris on kuitenkin paljon ongelmallisempi... Se on, veikkaisin, 1700-luvulta (etäisen rokokootyylinen), niinikään kruunun (mutta erilaisen) koristama, ja kantaa tekstiä 'Ex libris Marchionis Salsae'. Salsan markiisi? Kas kun ei King of Bongo tai Sultan of Swing... Tämän selvittelyyn meni melko lailla aikaa, ja paljon täytyy vielä tutkailla, mutta emblemin kahdesta vaakunakilvestä toinen näyttäisi kuuluvan italialaiselle Malaspina-suvulle. Näin ollen kyseessä voisi olla ainakin toiselta puoleltaan italialaisperäinen hahmo. Kummallista on se, että Toscanan herttuoiden palkkalistoilla työskennelleen englantilaisen insinöörin ja kartografin Robert Dudleyn (k. 1649) aviottomien lasten joukosta löytyy 'Maria Maddalena Marchesa Malaspina'! Hämmentävää, ei vähiten koska tämä tapahtuu kronologisesti ennen kuin nämä problemaattiset kirjat painettiin. Mutta kenties mainittujen kahden ex libriksen välillä on muutakin kuin vain sattumanvarainen hankintasuhde - ehkä jopa verisukulaisuus. Tätä tuntuisi tukevan se, että molemmilla ex libris-teksteillä tehty nettihaku tuottaa melkoisen määrän kirjoja joista molemmat löytyvät. Kirjaperintöä esi-isän italialaisilta lehtolapsilta, kenties?

No mutta tämä kaikki oli vain pieni esimerkki siitä mitä kaikkea hupia, iloa ja hämmenystä voi vanhojen kirjojen parissa kerta toisensa jälkeen löytää.

Happy Nowruz!

Siltä varalta ettette jo sattuneet tietämään, on YK julistanut maaliskuun 21. päivän maailmanlaajuisesti juhlittavaksi Nowruzin eli iranilaisen uudenvuoden päiväksi. Kuluva vuosi on ensimmäinen, jolloin tämä hieman eri aikoina eri paikoissa juhlittu mutta sekä zarathustralaiselle että iranilaiselle kalenterille äärimmäisen tärkeä juhla on saanut kansainvälisesti tunnustetun aseman. Juhla on niin ikään UNESCOn maailman ei-materiaalisen kulttuuriperinnön (Intangible cultural heritage) ICH -listalla. Vaikken zarathustralainen olekaan, pidän itseäni siinä määrin Persian historian ja iranilaisen kulttuurin fanina, että käytin tätä historiallista päivää erinomaisena tekosyynä kokata asiaankuuluvaa juhlaruokaa ja mainostaa muuatta äskettäistä kirjauutuutta.

Mainitsenpa tässä muuten ohimennen myös Oxford Literary Festivalin olevan parhaillaan käynnissä! Olenkin siis jo parin päivän ajan harjoittanut itsehillintääni rajoittuen hankkimaan vain ne kirjat joita haluan oikeasti tositositosi paljon... Jostainhan se on aloitettava, itsehillintä nimittäin - eikö? Eihän nyt ole mitään järkeä asettaa epärealistisia tavoitteita itselleen. Mutta joka tapauksessa festivaaleilla on onneksi paljon muutakin koettavaa kuin asioiden ostelu - eilen esimerkiksi kuuntelin aivan erinomaisen luennan kahden varsin lupaavan afrikkalaisen kirjailijan, Chioma Okereken (Bitter Leaf) ja Brian Chikwavan (Harare North), tuoreista teoksista. Pistäkää nimet korvan taa - veikkaisin että saamme kuulla heistä vielä lisää. Ja nyt kun teimme jo pikaisen esiharhailun kirjallisuuden pariin, voisin Iraniin liittyen muistuttaa niitä, jotka eivät vielä ole tutustuneet Marjane Satrapin uusimpaan sarjakuvakirjaan, Chicken with Plums, tekemään sen viipymättä:

Palataanpas harharetkiltä vielä keskeisemmin asiaan, nimittäin uudenvuodentunnelmiin! Olen tänään pohdiskellut ajatusta siitä, että ainakin omaan mentaliteettiini tämä aika vuodesta sopisi uudeksivuodeksi paljon sydäntalvea paremmin. Molemmilla tavoilla pätkäistä vuosi on tietenkin erinomaisen pitkät perinteet ja arvovaltaiset puolestapuhujansa. Talven synkkyyttä uuden vuoden syntyaikana suosivat mm. keltit, ja toisaalta kevään uutta heräämistä niin arkaaiset roomalaiset kuin babylonialaisetkin - joilta viimeksi mainituilta persialaisetkin todennäköisesti Nowruzinsa saivat. Niin tai näin, omassa mielessäni vuosi todellakin saa oikean alkunsa tässä vaiheessa, joten ehkä tästä päivästä voisi pitää täst'edes kiinni muutenkin kuin mukavasti onnistuneen ruokakokeilun vuosipäivänä...

Ruokalistalla oli tänään siis khoresh ghaimeh sekä hyvin klassinen - olen ymmärtänyt - uudenvuodenresepti kuku sabzi. Khoresh on vain farsinkielen yleisnimi mille tahansa pataruualle - intiassa näitä kutsuttaisiin varmastikin curryiksi. Ghaimeh-khoresh on muheva lampaasta ja halkaistuista keltaisista herneistä tehty, kuivatulla limetillä ja kanelilla maustettu ruoka, joka pääsee oikeuksiinsa ihan simppelin riisin kera - mutta toisaalta jos haluaa laittaa riisinsäkin aidon persialaisesti, voi kypsän kattilan pohjalle laittaa muutaman nokareen voita, jolloin hitaasti hauduttamalla saa riisiinsä herkullisen rapean pohjan (tahdig).

Kuku sabzi puolestaan voi kuulostaa hieman yllättävältä yhdistelmältä, mutta on itse asiassa aivan mainiota. Kyse on eräänlaisesta uunissa paistetusta omeletista, jossa on roppakaupalla yrttejä (korianteria, lehtipersiljaa ja ruohosipulia) sekä kevätsipulia, purjoa ja pinaattia hakkeluksena. Useimmat ohjeet sisältävät myös hakattuja saksanpähkinöitä sekä zereshk-marjoja, jotka tuovat mukavaa eloisuutta ruokaan. Tarjotaan leivän ja hyvän jugurtin kera.

Persia-teemaan liittyen tarkoituksenani oli saattaa tietoonne muuan kirjauutuus, joka on spesialisteille lähes korvaamaton apuväline ja laveasti kiinnostuneille harrastajillekin (kuten itselleni) mitä mielenkiintoisin tutkailun kohde. Kyseessä on Amélie Kuhrtin editoima The Persian Empire: A Corpus of Sources from the Achaemenid Period (Routledge, 2007 - paperback 2010). Nimensä mukaisesti teos keskittyy vain ensimmäisen persialaisvaltakunnan/-sivilisaation lähteisiin, mutta tämä on käytännöllisesti tietenkin ainoa mahdollisuus: parthialaisperiodin saatikka sassanidien ottaminen mukaan kuvioihin olisi paisuttanut jo nytkin yli tuhatsivuisen teoksen aivan suunnattomaksi.

Teos on siis erittäin edustava, käännetty ja kommentoitu valikoima Persian valtakuntaan ja sen kulttuuriin liittyviä lähteitä, joka kaikkiaan laventaa erinomaisella tavalla usein kreikkalaisiin lähteisiin jumittunutta näkökulmaamme tuohon ensimmäiseen oikeaan maailmankulttuuriin. Lähteiden kääntäminen ja esittäminen ilman originaaleja on ainoa vaihtoehto, kun otetaan huomioon niiden kirjavuus: edustettuina ovat kielistä niin kreikka, aramea, heprea, akkadi kuin hyvin puutteellisesti tunnettu elamin kielikin; genreissä taas liikutaan historiankirjoituksesta babylonialaisiin kuninkaallisiin kronikoihin, elamilaisiin kirjeisiin, raamatunkatkelmiin ja akhaimenidivaltakunnan sisäiseen postiin ynnä kirjanpitoon. Korvaamaton ja loputonta valistusta suova teos!

Katsotaanpas - seuraava sitaatti on poimittu siis hyväksi havaitulla ja äärettömän sofistikoituneella pläräys-ja-pysäytys -taktiikalla:

Trilingual text inscribed in a rock-cut niche above Lake Van:

"[...] I am Xerxes, the great king, King of Kings, king of all kinds of people, king of this earth far and wide, the son of Darius the king, the Achaemenid.

Xerxes the Great King proclaims: King Darius, my father, by the favour of Auramazda, made much that is good, and this niche he ordered to be cut; as he did not have an inscription written, then I ordered that this inscription be written.

May Auramazda protect me together with the gods, and my kingdom and what I have done."

- 7.E.86 (s. 301)

Ooo-kei... tilan täyttämisestä puheenollen...

Concerning Vril, or Beyond the Fluid Beef

Huh, kuukausi vierähtänyt edellisestä postauksesta! Pahoittelut, mikäli joku sellaisia kaipaa... Fakta vain on että kun päivän naputtelee kirjastossa menemään, ei oikeastaan kaipaa illan tullen enää samaa kamaa. Nyt täytyy aktivoitua ja postata jälleen kirjallisuutta ja ruokaa (tosin vain käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä) kombineeraava kyhäelmä. Tämä liittyy - täysin yllättäen! - viimeaikaisiin lukemisiin. Tosin juttu saattaa sisältää vastauksia myös niille, jotka ovat ihmetelleet mitä ne englantilaiset jalkapallo-aficionadot termoksistaan oikein juovat.

Mistä aloittaa? Katsotaanpas... Omana aikanaan suurta suosiota nauttineet ja tätä nykyä lähes unohdetut englantilaiset herrasmiesauktorithan ovat aina mainio lähtöpiste! Tämän täysin keinotekoisen eksordiumin saattelemana haluaisin kiinnittää huomionne Sir Edward Bulwer-Lyttoniin (1803-1873) - jonka teos The Coming Race (julkaistu anonyymisti 1871) on jälkivaikutukseltaan yllättävän monipuolinen varhaisen tieteiskirjallisuuden edustaja. Tietenkin varhaisempaa proto-scifiä löytyy paljon, joukossaan suosikkini Lukianos, mutta nuo todelliset edelläkävijät voimme varmaan jättää toiseen postaukseen.

Cambridgessä koulunsa käynyt Lytton oli omana aikanaan hyvinkin suosittu kirjailija pitkällisen poliitikonuransa lisäksi - hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat mm. Pelham (1828) ja Godolphin (1833). Lisäksi Sir Edwardin aikaansaannoksiin täytyy lukea monien sangen osuvien mutta tätä nykyä traagisen kliseisiksi muodostuneiden sanontojen ja troopien muotoilu. Ja ne ovat todellakin sarjassamme 'almighty dollar', 'it was a dark and stormy night' ja sitä rataa. Olisi hauska voida eläytyä sellaisen lukijan mielentilaan, joka aidosti ensimmäistä kertaa huomasi tuollaisen ilmaisun kirjallisuudessa ja oli että 'no jopas, onpas vallankin mainiosti laitettu, etten sanoisi!'...

No mutta sivuseikka, tuo. Perhe-elämän auvoisuudella ei Bulwer-Lyttonia kuitenkaan ollut siunattu: hänen vaimonsa Rosina Doyle Wheeler (1802-1882) oli ilmeisesti siipan mielestä aivan liian älykäs ja voimakastahtoinen puoliso, joka kaiken lisäksi rohkeni vastustaa miehensä syrjähyppyjä - aivan kuin ne eivät muka kuuluisi brittipoliitikon määritelmään! Joka tapauksessa pariskunnan asumusero vuonna 1835 oli sotkuisa ja katkera, johon myllyyn Rosinan v. 1839 julkaisema Cheveley, or the Man of Honour moninaisine herjoineen lisäsi vettä aivan kiitettävästi. Lopulta v. 1858 Bulwer-Lytton toimitti Rosinan houruinhoitolaitokseen, josta tämä melkoisen cause celébren ja julkisen polemiikin myötä vapautui muutaman viikon jälkeen.

Miksi Bulwer-Lyttonin perhe-elämän selostaminen on tässä yhteydessä oleellista? Koska The Coming Race on itse asiassa häiritsevän misogynistinen kirja. Kirja on häiritsevä monella muullakin tavalla (mistä kohta lisää) mutta melko harva sen ominaisuuksista kumpuaa näin selkeästi Bulwer-Lyttonin omasta kokemuksesta. Tietenkin viktoriaaninen maailmankuva itsessään on monilta osin (lohdullisen) kaukana modernista, mutta Sir Edwardin luonteen varsin selkeänä ilmenevä tekopyhyys sai hänet reagoimaan erityisen huonosti vaimonsa palautteeseen.

Haluamatta pilata lukukokemusta niiltä jotka haluavat teosta vilkaista en aio antaa yhteenvetoa juonesta tai edes referoida Vril-yan, Bulwer-Lyttonin maanalaisen 'tulevan rodun' ylivertaista kulttuuria ja fysiikkaa. Sen sijaan muutamia hajahuomioita asioista jotka itse panin merkille. Ensiksikin on omalla tavallaan opettavaista ja hivenen huvittavaa löytää kyseisestä kirjasta lukuisia viittauksia teorioihin ja tieteenaloihin jotka nykyään on tuomittu (usein täysin hyvällä syyllä) sinne sananlaskunomaiseen tieteen romukoppaan - tai kenties jonkinlaiseen teosofiseen lelulaatikkoon. Tähän sarjaan kuuluvat mm. mesmerismi, Friedrich Max Müllerin teoriat kielten kolmiasteisesta evoluutiosta, oma suosikkini frenologia (johon viitataan täysin kuranttina psyyken salat paljastavana tieteenä) sekä tuo liki unohdettu odic fluid, joka osaltaan sai väistyä The Coming Racen myötä vril-energiaan perustuvien teorioiden tieltä. Hurmaavaa. Ja ei.

Pittoreskeilta vaikuttavilla viittauksilla kummallisiin teoretisointeihin on tietenkin pimeämpi puolensa - nimittäin se että olemme tekemisissä aikakauden ja ajatusrakenteiden kanssa, joita ei lainkaan vaivannut mm. puhua 'roduista', tehdä tyrmistyttävä (muttei vieläkään täysin kadonnut) ekvaatio 'rotu'=kulttuuri, ja vieläpä arvioida näitä kulttuureja - tai ajan terminologiaa käyttääksemme 'sivilisaatioita' - äärettömän ennakkoluuloisesti. Asialla ei edes ole erityisen paljon tekemistä kirjan aiheen ja puhtaan fiktiivisyyden kanssa. Päinvastoin, yhteiskunta jonka mielestä oli täysin validia mitata toisen yhteiskunnan 'sivilisaation tasoa' näiden nenän mittasuhteiden perusteella ei varmasti nähnyt Bulwer-Lyttonin teoksen tietyissä osissa mitään epärealistista tai imaginääriä, eikä tämän takia olekaan mikään suuri ihme, että mystinen vril-energia ja sen kehittäminen esimerkiksi hengitystekniikoiden ja hillityn käytöksen kautta nousi teoksen ilmestymisen jälkeen melkoiseen suosioon. Teoksen lähtöoletuksena toimiva 'onton Maan' malli puolestaan vetosi teosofeihin, ja onpa eräs nykyäänkin elävä salaliittoteoria saanut teoksesta potkua.

1870-luvulla kirjoitetun teoksen arviointi ei tietenkään saa rakentua moiselle toiseuttamiselle ja moralisoinnille, mutta koin yllä olevat seikat yhtäkaikki huomauttamisen arvoisiksi. Onneksi teosta ei tarvitse ottaa aivan suunnattoman vakavasti - päinvastoin, sen voi lukea aivan mainiosti toisaalta opettavaisena esimerkkinä siitä, mitä pidettiin 'tieteisenä' 1800-luvun loppupuolen Englannissa, tai toisaalta sosiaalisena satiirina, jota se varmasti omana aikanaan oli ainakin osittain. Teoksen sosiaalisen viestin aukilukeminen ja analyysi olisi sinänsä erittäin kiehtova aihe, mutta siihen ei valitettavasti tällä kertaa ole tilaa eikä aikaa. The Coming Race on omalla tavallaan myös sangen viaton indikaattori siitä, miten vain vähää aiemmin päivänvalon nähnyt darwinistinen evoluutioteoria (On the Origin of Species by Means of Natural Selection, 1859) ja sen sovellukset ymmärrettiin ja väärinymmärrettiin aikalaiskeskustelussa.

Lyhyesti siis: mikäli jotakuta kiinnostaa lukea sangen viehkolla englannilla kirjoitettu ja jonkinlaista epämääräistä (petollista) nostalgiaa huokuva teos joka on sekä länsimaisen tieteiskirjallisuuden alkutekijöitä, häiritsevän ennakkoluuloinen ja sovinistinen kulttuurillisen determinismin esitys, että lukuisien myöhempien myyttien ja salaliittoteorioiden alkutekijä, etsikää toki käsiinne Edward Bulwer-Lyttonin The Coming Race. Ainakin Hesperus pitää sitä painossa länsimaisten klassikoiden sarjassaan, ja kyseisen edition esipuhe on niukkuudestaan huolimatta varsin mainio.

Mutta miten edellä sanottuun voidaan siis yhdistää tuo ensimmäisenä kuvana ollut, sinänsä aika hymyilyttävä ja kenties myös paavillisen erehtymättömyyden oppia (dogmaksi v. 1870) ironisoiva mainos? Bulwer-Lyttoniin ja tulevan ylivertaisen rodun monikäyttöiseen psyykkiseen voimaan todellakin liittyy brittien kovasti rakastama, mutta muun maailman tietoisuuteen hädin tuskin päässyt Bovril, joka syntyi aivan pian The Coming Racen ilmestymisen jälkeen. 1870-luvulla skottilaisen John Johnstonin kehittämä 'Johnston's Fluid Beef' sai pian vähemmän ruokahalua karkoittavan nimen, jossa latinalainen bov- kanta liittyi uusinta uutta, todellista edityksellistä ruumiinkulttuuria ja edistysuskoa henkivään Vriliin. En saanut mistään tietooni oliko Sir Edwardillä mielipidettä luomuksensa Nachlebenistä - jos edes fataalilta korvasairaudeltaan sitä kuuli käytettävän - mutta viimeistään Bovrilin käyttö buurisotien muonituksessa olisi varmasti kääntänyt hänen päänsä. Näemme siis että moraaliselta kannalta vril-johdannaistenkin nuhteettomuus on kyseenalainen...

No mutta niin tai näin, pitihän tuota tököttiä itselleenkin purkillinen hankkia, ja vaikka mönjä näyttää - ja valtaosin myös maistuu - toiselta brittierikoisuudelta, hiivatahna Marmitelta, on siitä tehty kuuma juoma kenties edesauttanut allekirjoittaneenkin selviytymistä talvesta vailla flunssaa. Ei siihen hengitysharjoituksia tai muita tieteisrotujen kommervenkkejä tarvita.

Freezing the Emperors

Hyvää alkanutta vuotta vain, itse kullekin säädylle! Oikein talvisen Suomi-lomailun jälkeen Britanniaan palaaminen tuntui ilmastollisessa mielessä masentavalta, vaikka muuten tutkimusrutiiniin palaamista odottikin sangen paljon. Kauan ei kuitenkaan tarvinnut pimeydessä kärvistellä, sillä viikon alkupuolella tuli lunta oikein olan takaa valtaosassa Englantia - Skotlannista ja Walesin vuorista nyt puhumattakaan - aina siinä määrin että lehdet ovat jo useamman päivän kirjoitelleet 'kriisistä' ja rummuttaneet mm. valtakunnan soravarantojen vähyyttä... Fennille ei tämä sää ole ehkä aivan yhtä suuri shokki, joskin tietty häiriötekijä etenkin työnteon suhteen. Keskiviikkona lumiseen valkeuteen herääminen aiheutti mielestäni varsin ymmärrettävän päähänpiston viitata kintaalla vain kymmenestä viiteen auki olevassa kirjastossa istumiselle ja kiertää sen sijaan kaupunkia ja sen puistoja talvista estetiikkaa ikuistaen.

Oli ilo huomata ettei koko kansakunta sentään suhtautunut lumentuloon paniikinsekaisesti ja marttyyrin elkein - puistot olivat täynnä perheitä, ja ainahan sekä lapset että koirat ovat onnistuneet ottamaan lumesta ilon irti. Useampaan kohtaan kaupunkia olivat opiskelijat onnistuneet pykäämään lumiukon tapaisia, ja Bodleianin kupeessa majaili tietenkin erikoisuudentavoittelijoiden kädenjälkeä oleva lumisfinksi... Ohikulkijat olivat myös muistaneet Sheldonian Theaterin aitaa koristavia (kyseenalaista, myönnän...) kivikeisareita lumipesulla. Se on huomaavaista jos mikä. Omalla tavallaan ilahdutti myös se seikka, että Suomessa niin itsestäänselvänä otettu ilmiö oli täällä jotain aivan muuta: kymmeniä kaupunkilaisia tuli vastaan kameroineen ja improvisoituine talvivarustuksineen - Antarktis-tutkijatkin ovat välillä liikkuneet keveämmin, huomatkaa.

Lumentulo Oxfordissa oli jotain mistä olin salaa haaveillut jo kesästä lähtien - en tosin uskaltanut edes toivoa että se tapahtuisi jo tänä talvena ja näin runsain määrin. Läheskään joka talvi ei lunta näet tule, kuulemma. Mutta aivan kuten ammoin Turkuun muuttaessa ensimmäinen talvi oli oikein juhlavan runsasluminen, samoin näyttäisi olevan tämän talven laita Thamesin laaksossa... Voin vain todeta, että kesällä vehreyden kanssa niin oivallisesti synkanneet vanhat rakennukset toimivat täydellisesti myös lumen kanssa. Paitsi - ja tämä on se yksi iso 'mutta'! - mitä tulee lämpimänä pysymiseen niiden sisällä... Näin ollen odotan jokseenkin intensiivisesti Suomesta postipakettina tulevaa joululahjaa, sähköhuopaa!

Toinenkin erityinen ilon aihe löytyy: Blackwellin harvinaisten kirjojen osastolla on näet klassillisten teosten erityistarjous - tai no, useimpien hintojen ollessa silti yli tuhannen punnan on vähän vaikea ajatella kampanjaa varsinaisesti 'tarjouksena'... Mutta kyllä bibliofiili silti saa kummasti kiksejä päästessään katsomaan ja jopa hypistelemään (jos pyytää kauniisti) Aldina-kirjapainon (Venetsia) editio princepsejä (esim. Statiuksen ensipainos vuodelta 1502) tai itsensä Sir Isaac Newtonin kirjastoon kuulunutta Pindaros-editiota (1620, Saumur: hinta £3,500 ). Moisiin ei humanistiraasulla tietenkään tule koskaan varaa olemaan, mutta puhtaan esteettisessä mielessä jo moisten näkeminen on korvaamatonta. Esimerkiksi itse himoitsemistani Aldus Manutius -painoksista edullisin, Plautuksen näytelmien editio princeps (ja ainoa Aldina-editio) vuodelta 1522 oli hinnaltaan £1,500. No, haaveitahan pitää aina olla.

Jotain kuitenkin tarttui myös mukaan - ja vieläpä aivan järkevällä hinnalla. Kun tullaan parisataa vuotta uudempaan aikaan, saattaa aikanaan suurehkoista painoseristä säilyneitä teoksia saada varsin hyväkuntoisinakin noin sadan punnan hintaan. Itse hankin (ikäänkuin myöhästyneenä joululahjana itselleni...) vuonna 1760 Leidenissa otetun 2. painoksen Gronoviuksen editoimasta Justinuksen historiateoksesta Historiae Philippicae, joka on ollut omaa sydäntäni lähellä jo vuosikaudet. Myös Benjamin Jowettin (kuuluisan ja monissa anekdooteissa elävän Balliol Collegen rehtorin sekä Swinburnen mesenaatin) omistama kappale kreikkalaisten traagikkojen indeksiä olisi lähtenyt vain kuudellakympillä. Sillä tosin olisi ollut vain kuriositeettiarvoa, ja sitäkin lähinnä exlibristen keräilijöille.

Pari päivää löytöäni tutkiskeltuani olen siihen edelleen oikein tyytyväinen. Painojälki on oikein kaunista, kuten Luchtmansien painamissa teoksissa yleisesti sopii olettaa - kyseinen painotalohan tunnetaan nykyään nimellä E. J. Brill (vuodesta 1848 alkaen), ja se on eräs tärkeimpiä eurooppalaisia tieteellisiä kustantamoja. Nimilehdeltä käy kiintoisasti esille seikka jota en ollut aiemmin tiennyt (vaikka olisihan tuon voinut arvata): siis että painotalon tunnus sekä motto Tuta Sub Aegide Pallas olivat käytössä jo Luchtmansien aikana. Mitä Abraham Gronoviuksen, Leidenin yliopiston kirjastonhoitajan, editioon tulee, oli se omana aikanaan merkittävä Justinuksen teoksen tulkinnan kannalta; kun runsaasti vieraita erisnimiä sisältävä historiateos on säilynyt niinkin runsaslukuisena kuin Historiae Philippicae, on lukutapojen ja kaikenmoisten korruptoituneiden kohtien selvittely muodostanut todella merkittävän kontribuution - ja Gronovius suoriutui tästä paljon paremmin kuin edeltäjänsä Jacques Bongars (1581) ja Johann Graevius (1669). Ilo saada hyllyynsä paitsi kaunis ja hyväkuntoinen, myös tekstihistoriallisesti merkittävä editio.

"Yuletide has come and gone again..."

Vain muutama sananen täältä Itä-Suomen korpimailta tässä yhteydessä - ainoastaan sen verran mitä laiskahko nettiyhteys ja vielä laiskempi joulutunnelma sallivat. Tervetullut loma on kulunut tietenkin lähinnä syödessä, lukiessa ja koirien kanssa puuhastellessa. Joulupöydän tähtiä tänä vuonna olivat todella oivallinen kylmäsavusiika, brittilästä mukana tuomani mince piet ja Turusta mukaan tarttunut perinteinen panettone, vieläkin perinteisempi maalaismaksapatee (äidin käsialaa), pikkuveljen leivät, sekä taleggio-juusto. Nam nam.

Käsittämätöntä on kuitenkin se, että silkkaa vapaa-ajanlueskeluakin varten olisi pitänyt ilmeisesti tehdä tiukempi aikataulu... tai vastaavasti olisi kai voinut yrittää löytää jostain sitä puuttuvaa suhteellisuudentajua ja jättää osan kirjoista kotiin. Mutta kun näin ei kerran tullut tehtyä kuin Gissingin New Grub Streetin kohdalla, täytyisi vielä selvittää erittäin tervetullut etukäteisjoululahja, Chimamanda Ngozi Adichien Half of the Yellow Sun (Harper, 2007), Anthony Graftonin Worlds Made by Words: Scholarship and Community in the MOdern West (HUP, 2009)- jonka useat brittikirjailijat olivat valinneet tämänvuotiseksi suosikkituttavuudekseen TLS:ssä - sekä loppupuoli Ronald Huttonin erinomaista ja perusteellisesti tutkittua teosta Blood and Mistletoe: the History of the Druids in Britain (YUP, 2009). Ehdin sentään jo lopetella kolmannen tämän vuoden historia-aiheisen uutuuden, Owen Daviesin Grimoires: A History of Magic Books (OUP, 2009), joka aivan eittämättä nousee yhdeksi laadukkaimmista aihetta tutkineista teoksista pitkään aikaan.

Ja jotta liian rennoksi eivät ehtisi asiat mennä, tuli joululahjojen joukossa vielä aimo annos upeita, ilahduttavia ja kiinnostavia kirjoja niin proosan kuin runoudenkin kentiltä: niistä kenties tulevaisuudessa lisää.

Desciptio Hiberniae, pars V: Mad old Ireland hurt you into (buying) poetry...

Kirjallisuuden korkea arvostus Irlannissa on oikeastaan jo niin kauan vaalittu ja laajalti tunnettu topos, että sen selittäminen ei ehkä olisi ensinkään välttämätöntä. Mutta JOS asiaa haluaisi kuitenkin eksplikoida, niin keskiaikainen kirjankopiointi- ja -kuvitusperinne olisi itsestäänselvä alkupiste; monien tutkimieni teosten käsikirjoitushistoria kulkee ratkaisevina suosisatoina nimenomaan Irlannin tai ainakin irlantilaisten munkkien pitkin Eurooppaa perustamien luostareiden kautta. Modernimmin saattaisi pointtia todistellakseen tuoda esiin vaikka Irlannin väkimäärään suhteutettuna sangen suuren määrän kansainvälisesti erittäin tunnettuja kirjailijoita Jonathan Swiftistä Seamus Heaneyhin. Ja anekdootin mukaan tuodakseen voisi myös mainita Janen, lady Wilden kuuluisan kertomuksen runoilija Thomas Davisin hautajaisista, ja kuinka tuikituntemattoman runoilijan suuret maahanpanijaiset innostivat Oscar Wilden äidin itsensä runoilemaan. Lopuksi tulisi tietenkin lisätä suullisen vitsi-, värssy- ja viisasteluperinteen vahva pohja, jota irlantilaiset tuntuvat vaalivan päivittäin. Nämä siis vain, jos haluaisi asiaa selventää...

Limerickin itsenäisistä kirjakaupoista spottasin valitettavasti vain yhden: epäilyttävän New Age -henkiseltä päällisin puolin näyttävän The Celtic Bookshopin aivan vastapäätä The Hunt Museumia, Ruthland Streetillä. Sisälle kannattaa kuitenkin uskaltautua, sillä lopulta valikoima on oikein monipuolinen, sisältäen myös yllättävän hyvän otoksen keltologista tutkimuskirjallisuutta - joskaan harmillisesti ei oikeastaan yhtään alkutekstiä, joiden perässä taisin ennen kaikkea olla. Toinen havittelemani teosluokka olikin vielä marginaalisempi, nimittäin Edward Plunkettin, 18. Dunsanyn paronin, ensipainokset. Vihdoin viimein dunsanyadini osoittautui voitokkaaksi, mutta yllättävän vähän tunnettu tuo 1900-luvun alun angloirlantilainen kirjoittaja näyttäisi olevan jopa kotisaarellaan. Limerickissä tuli vastaan vain eioota, joskin bonuksena kuului kirjakaupan omistajattaren ja jonkun käymässä olleen tuttavan välistä iirinkielistä keskustelua. Hinnat olivat korkeahkot, joskin esimerkiksi Hunt Museumin katalogi maksoi vain noin puolet siitä mitä kadun toisella puolella museopuodissa.


Galwayssä bibliofiili kohtasi lähinnä harmillisia uutisia, sillä jo etukäteen suositeltu Kenny's Bookshop oli muuttanut toimintansa Internetiin vain vähää aiemmin. Hemmetti, ei näin! Muutenkinhan sitä hankkii kirjoja netitse vain silloin jos niitä ei muualta, itse fyysisesti hakemalla, metsästämällä ja tutustumalla löydä. No mutta kyllä kaupungista silti löytyi Charlie Byrne's Bookshop, Middle Streetiltä. Kutsuva ulkonäkö, erinomainen valikoima yksinomaan käytettyjä kirjoja, ja kohtuulliset hinnat, joskin henkilökunnan palvelualttius ja ennen kaikkea asiantuntemus tuotti massiivisen pettymyksen. Lordi Dunsanyn ensipainoksia kysyessäni kommunikaatiorajoitteinen jolppi johdatti jenkkiläisten fantasiapokkareiden ääreen. I rest my case. Uskon kuitenkin että toisina päivinä kaupassa viihtyisi kauan ja löytäisikin jotain - valikoimassa ei ainakaan ole mitään vikaa. Mukaan tarttui paikallinen uuden kirjoittamisen antologia Crannóg, numero 22.


Dublin! Tässä vaiheessa bibliofiilin kannattaa innostua. Toisaalta tässä vaiheessa bibliofiilin olisi ehkä kannattanut varata vähän enemmän aikaa niiden muutaman tunnin sijaan. Tosin jos yleistä rahallista balanssia ajattelee, saattoi sittenkin olla varsin hyvä juttu ettei aikaa ollut käytettävissä enempää. Jos isoja kirjakauppoja haikailee, niin Dawson Street on hyvä paikka aloittaa - siellä näet sijaitsee Waterstonesin ketjumyymälän lisäksi myös Hodges Figgis, jota voisin jopa kutsua Dublinin Blackwelliksi tekemättä vääryyttä kummallekaan instituutiolle. Se on suurenmoinen, ja käsitin itse asiassa vasta sisään käveltyäni ja keltologiselle osastolle juututtuani, että myös edellisellä Dublinin-reissullani olin liikkeessä jo käynyt. Ilmankos jalat tuntuivat koko ajan vetävän Dawson Streetin suuntaan... Mukaan tarttui irlantilaisen mytologian klassikko, T. F. O'Rahillyn Early Irish History and Mythology, Dublin Institute for Advanced Studies 1946 [repr. 1999], joka on ikääntynyt mutta tietyiltä osin varsin relevantti tutkimus, sekä CSANAn (The Celtic Studies Association of Northern America) vuosikirja numero 2 (2002): Identifying the Celtic, Four Courts Press. Ilahduttavaa ja yltäkylläistä, mutta pian oli vain repäistävä itsensä liikkeelle, sillä...



... kun Hodges Figgis oli tunnistettu jo ennestään tutuksi, sattui mielen perukoilta nousemaan myös muistikuva aivan kulman takana olevasta vanhojen kirjojen kaupasta. Seurasi ripeä siirtyminen siis Duke Streetille, josta löytyi kuin löytyikin Cathach Books Ltd., eräs Dublinin laadukkaimpia antikvariaatteja. Ja vihdoin, vihdoin löytyi myös Dunsanyä, vieläpä oikein rivillinen omalla, nimilaputetulla hyllyllään ja myyjän 'certainly'-toteamuksen saattelemana. Voitto! ... Tai no, ehkä kyseessä oli kuitenkin ennen muuta kirjakaupan voitto, sillä mitkään polkuhinnat eivät kuitenkaan olleet kyseessä. Mutta koska Dunsanyn varhaispainokset ovat perin vaikeita löytää, korjasin sen kummemmin mukisematta mukaani niistä kaksi: Tales of Three Hemispheres (1920), T. Fisher Unwin, London, sekä Jorkens Has a Large Whiskey (1940), Unwin Brothers, London. Lisäksi kuormaan eksyi vielä v. 1971 otettu näköispainos (pienen erän sellainen) vuonna 1912 Cuala Pressiltä (Churchtown) ilmestyneestä teoksesta Selections From the Writings of Lord Dunsany, johon esipuheen on kirjoittanut itse William Butler Yeats. Cuala Presshän oli Elizabeth Yeatsin (runoilijan siskon) omistama pienkustantamo, jonka merkitys Celtic Revival -liikkeelle oli varsin merkittävä.



Päivän sitaatti olkoonkin siis lordi Dunsanyn kynästä, tarkemmin sanoen tarinasta 'Idle Days on the Yann', joka ilmestyi ensimmäistä kertaa kokoelmassa A Dreamer's Tales vuonna 1910, ja joka kuuluu ehdottomasti lordin tuotannon parhaimmistoon; haluaisin etenkin kiinnittää huomion harvinaisen kauniiseen proosarytmiin, lähes metatesktuaalisuutta ennakoivaan leikittelyyn imaginaarin kirjallisuuden olemuksella, sekä aika huomattavaan jälkivaikutukseen - niin Lovecraftin The Dream-Quest of Unknown Kadath (1926) kuin Gaimanin Stardustkin (1998) ovat aivan selvästi velkaa Dunsanylle:



"And so we came into the central stream, whereat the sailors lowered the greater sails. But I had gone to bow before the captain, and to inquire concerning the miracles, and appearances among men, of the most holy gods of whatever land he had come from. And the captain answered that he came from fair Belzoond, and worshipped gods that were the least and humblest, who seldom sent the famine or the thunder, and were easily appeased with little battles. And I told how I came from Ireland, which is in Europe, whereat the captain and all the sailors laughed, for they said, "There are no such places in all the land of dreams." When they had ceased to mock me, I explained that my fancy mostly dwelt in the desert of Cuppar-Nombo, about a beautiful blue city called Golthoth the Damned, which was sentinelled all round by wolves and their shadows, and had been utterly desolate for years and years, because of a curse which the gods once had spoken in anger and could never since recall. And sometimes my dreams took me as far as Pungar Vees, the red walled city where the fountains are, which trades with the Isles and Thul. When I said this they complimented me upon the abode of my fancy, saying that, though they had never seen these cities, such places might well be imagined. For the rest of that evening I bargained with the captain over the sum that I should pay him for any fare if God and the tide of Yann should bring us safely as far as the cliffs by the sea, which are named Bar-Wul-Yann, the Gate of Yann."