A honey-golden summer, apparently...

No niin, voisihan tästä kai taas aktivoitua bloginkin suhteen - lomat kun on lomailtu kaikin puolin. Kesään kuului hellettä, suomalaisvieraita Oxfordissa, mukavien asioiden näkemistä, oxfordilaisvierailua Suomessa, helvetillistä paluumatkaa yöbusseilla Oxoniaan, vilustumista, kirjalöytöjä, currynkokkausta ja mitä vielä. Eli kaikin puolin hyvänoloinen sesonki oli tämä. Ja onhan se nyt pidettävä myös mielessä ettei kesäisyys oikeasti ole näillä main vielä loppu lainkaan - se vain alkaa kallistua miellyttävästi kohti syksyä, tuota lempivuodenaikaani. Luulisin että nyt - sikäli kuin energiaa löytyy - voisin lähitulevaisuudessa päivitellä jotain sekä Uffingtonin Valkeasta Hevosesta, jossa kävimme J:n ja L:n kanssa, sekä ehkä (vihdoin!) myös lempicurryistani resepteineen. Lupauksia, lupauksia... Saas nähdä.



Erittäin hauska puoli vieraiden saamisessa tänne on tietenkin se, että kehtaa/viitsii tuppautua sisälle collegeihin, joihin ei arkimoodissa tulisi ehkä tunkeuduttua. Sitäpaitsi tuli havaittua sekin, että tuolla yliopistokortillani saan useimmiten ainakin yhden, Balliol Collegessa jopa kaksi muukalaista mukanani sisään ilmaiseksi. Not bad... Mutta nyt voisin postailla ensin joitain kuvia Magdalen Collegesta, jossa siis (vihdoin!) tuli käytyä. Niin ja mainittakoon että tuo kyseisen collegen nimi lausutaan epätavallisesti 'maud-lin', eikä sillä itsestäänselvimmällä tavalla - niinkuin asiaintila perin usein täällä on.



Verrattoman Sir Nicolaus Pevsnerin mukaan Magdalen on "visually the ideal college, with a firm centre and around it in all directions quads, or rather areas of all sizes and odd shapes". Ja peuratarha! Se se vasta on jotain - etenkin kun kyseisen tarhan peurat kuulemma luokiteltiin II maailmansodan ja siitä johtuvan säännöstelyn aikana kasveiksi, jotta niitä ei tarvitsisi luovuttaa muonitukseen... Voin kuvitella että käytännöllishenkiset armeijaihmiset mieluummin antoivat periksi kun antautuivat pikkutarkkaan argumentaatioon aina skolastiikasta asti ammentavan pilkunviilaajien klubin kanssa. Sääli sinänsä että tarhan kasvikseisat peurat eivät onnistuneet poseeraamaan niin tyylikkäästi että olisivat päässeet näinkin korkeita standardeja ylläpitävän blogin komistukseksi. Mahtaa nyt harmittaa.



Niin, nuo kaksi ylempää kuvaahan ovat siis Magdalenin cloisterin (sille ei oikeasti taida olla mitään kunnon käännöstä, vai onko?) luota, joka (edelleen Pevsneriä seuraten) rakennettiin 1475-90, ja kuten on helppo huomata, "has three-light openings". Jepjep. Nämä kaksi alempaa puolestaan ovat collegen kappelista, joka oli iltapäivän kullertavassa valossa aika miellyttävä kokemus - oikeastaan ilta-aurinko on ylipäänsäkin parasta mitä tälle paikalliselle hunajankellervälle hiekkakivelle voi tapahtua. Vähän niinkuin pakokaasu on kurjinta. Joka tapauksessa kappelin dateeraus osuu suunnilleen samalle ajalle kuin cloisterinkin (1474-80), ja se edustaa samaa T-mallista tyyppiä kuin New Collegen ja Mertonin kappelit. Lisäksi voisin tietenkin lukea vanhan kunnon arkkitehtuuri-fetisistin Sir Nikolauksen horinoita, mutta antaa olla tällä kertaa. Ne ovat sellaista materiaalia jota kannattaa annostella aika varovaisesti...



Sydän- ja loppukesän kirjahankinnat ovat olleet vähän aiempaa vähäisemmät kahdestakin syystä: tila alkaa yksinkertaisesti käydä vähiin löytöjen säilömiseksi, minkä lisäksi tietenkin apurahan ensimmäinen erä tälle vuodelle alkaa olla jo sangen vähiin käynyt. Nyt onkin siis sitäkin parempaa aikaa lukea niitä löytöjään - mitä olenkin innolla harrastanut tässä viime kuukausina. Kirjallisista asioista olisikin paljon kirjoittamista, mutta ehkä jätämme ne toiseen, omaan postaukseensa. Sen verran kuitenkin haluan tässäkin yhteydessä hehkuttaa, että jo aiemmin mainitun Thomas Braunin jäämistöstä löytyi myös kauan kaipaamani Stefanos Byzantionlaisen 500-luvulla kokoama etnografinen hakuteos (Ethnika, tunnetaan myös latinankielisellä nimellä De urbibus), luotettavana joskin jo iäkkäänä Augustus Meineken editiona. Hurrah! Toinen, hämmentävä löytö on Johannes Pontanuksen Origines Francicae, mutta se taitaa ansaita ihan oman postauksensa joskus, kenties, ehkä.



Ja sitten puhtaan fantasioinnin maailmaan (jonne ei tietenkään koskaan ole kovin pitkälti noista bibliografisen hehkuttelun kentiltä...). Niille joille termi 'steampunk' sanoo jotain, tai siis niille tarkemmin ottaen joille se tuo positiivisia mielikuvia, saataa alla olevan kuvan tuunailtu pöytätietokone olla jokseenkin yhtä voimakkaan 'haluan!'-reaktion kohde kuin allekirjoittaneelle... Kuinka huikea! Sääli sinänsä että pöytäkone on semi-nomadia elämää viettävälle humanistille lähes tai täysin turhake. Huoh. No mutta siinä se kuitenkin on, iloa tuottamassa jo silkalla olemassaolollaan - on mukava tietää että jollakulla on noin kaunis kone, vaikka se ei itsellä olisikaan. Steampunkissakin olisi muuten aihetta postaukseen, joskin muistelisin ehkä ammoin sivunneeni jo aihetta. Tai ehkä kiertäneeni sitä. No olkoon.

The Merry Morning of May

Nyt kun vapunpäivän, tai oikeastaan -aamun tapahtumista on kulunut riittävästi aikaa, voi kaikesta reflektiosta ehkä kuoriutua paikallista rituaalielämää esittelevä postaus. Kävi nimittäin niin, että edellisen postauksen myöhäisestä julkaisuajasta ja sensellaisesta johtuen (vai juuri sen ansioistako?) onnistuin heräämään puoli kuudelta! Riensin siis päivän jo valjetessa kipinkapin halki heräilevän kaupungin, ja mitä lähemmäs Magdalen Bridgeä tultiin, sitä tiiviimmäksi väkijoukkokin kävi. Lopulta silkka ihmismassan tiiviys pakotti asettumaan tarkkailupaikalle juuri ja juuri näköetäisyyden päähän Magdalen Towerista, jossa (kameran todistusaineiston mukaan) collegen kuoro jo odotteli madrigaalit valmiina.

Tasan kuudelta kajautti kuoro laulunsa ilmoille, ja kansa hurrasi. Käsittääkseni tämän May Dayn (toukokuun 1. päivän) madrigaalinlaulanta liittyy jotenkin keskiaikaisiin sielunmessuihin, joita collegeissa laulettiin vuosittain niiden perustajien ja sponsoreiden sielujen auttamiseksi. Magdalen Collegen tapauksessa tapa ei jäänyt Henrik VIII:n uskonnollisen uudistuksen jälkeenkään unholaan, mutta esitys siirrettiin nyt anglikaanisesta kappelista tornin huipulle.

Pian kuoron lopetettua laulantansa väkijoukko alkoi purkautua ahdetusta tilastaan - vanhemman väen ja täysipäisten käyttäessä katuja ja muita konventionaalisia kulkuväyliä, ja eräiden rämäpäisempien ja monessa tapauksessa yön juhlinnasta suoraan paikalle horjuneiden jatkaessa toista tärkeää Oxfordin vappuperinnettä, nimittäin Magdalen Bridgeltä Cherwelliin hyppimistä. Kyseistä tapaa vastaan annetaan joka vuosi voimakkaita 'suosituksia', ja tälläkin kertaa poliisit partioivat sillalla kykenemättä kuitenkaan estämään sieltä ja täältä tapahtuvia kamikaze-henkisiä loikkia. Käytännössähän ei nimittäin ole juuri muuta ongelmaa kuin se, että Magdalen Collegen kohdalla Cherwell on erittäin matala. Loukkaantumisia tapahtuu joka vuosi - luunmurtumat lienevät yleisimpiä mutta pahemmastakin puhutaan. Itse jaksoin todistaa muutamien uhkarohkeiden kokeiluja. Ei murtumia - ilmeisesti kyse on tekniikkalajista.

Sillä aikaa toisaalla... (no ei aivan, liikuin vain niin ripeästi kuin väkijoukon puristus antoi myöten). Jostain siis ilmestyi morristanssijoiden kulkue kaikkine May Dayn tyypillisine osallistujineen. Miekankantaja, May Bull sekä kaikkein hienoimpana (ja traditionaalisimpana) hahmona itse Jack-in-the Green, kevään valtias! Hetken aikaa teki mieli lukea James Frazerin Golden Bought'ta (1890), mutta hillitsin sentään impulssin. Eikä kyseistä kasvillisuudenjumaluuksiin ja niiden folkloristisiin jäänteisiin monen muun asian muassa perehtyvää ja auttamatta vanhentunutta teosta tietenkään ollut käsillä silloin kun sitä kerrankin olisi tarvinnut. Morrisseurueet levisivät sitten ympäri kaupunkia, ja etenkin Radcliffe Squarella ja Broad Streetilla sai nähdä (tai ennemmin: olisi saanut nähdä oikeasti vaivaa ollakseen näkemättä!) hyppeleviä pappoja hölmöissä asuissa. Mikään ei (täkäläisille) sano 'kevät' yhtä selkeällä kielellä kuin kyseinen tanhuilu... Oh well.

Kyllä. Sedällä on päässään juusto. Siitä ei valitettavasti pääse yli eikä ympäri, ei vaikka kuinka tahtoisi. En tiedä kuuluuko se olennaisena osana kenties teema-aiheiseen morrisesitykseen, ja suoraan sanoen en välitäkään tietää... Tässä vaiheessa rupesi kaikesta toimesta ja tohinasta väsynyttää tarkkailijaa unettamaan sen verran ankarasti, että lampsin kuorojen, soittokuntien, folk-ensemblejen ja morrispappojen miinoittaman keskustan halki päiväunille. Enkä usko olleeni ainoa näin tehnyt - siinä määrin raihnaiselta osa nuoremmasta juhlakansasta tuossa vaiheessa aamua näytti.

"Now play! And look mysterious..."

Worcester College (perustettu 1283 Gloucester Collegena) järjesti viime- ja tällä viikolla keskiaikaisten mysteerinäytelmien sarjan; itse ehdin vääntäytyä esitystä seuraamaan eilisiltana. Vierailu oli myös ulkoperformatiivisten seikkojen johdosta tervetullut: olihan sitä päästävä urkkimaan sisältäkin päin college jonka ohitse kävelee aivan joka päivä (se on siis tuossa Beaumontin ja Walton Streetin kulmassa, ja oikeastaan lähin vanhoista collegeista täältä katsoen). Rakennus, kuten kuvasta näkyy, ei tietenkään ole 1200-lukulainen, vaan peräisin valtaosan 1700-lukua kestäneen rakennusprosessin ajalta. Tämän jälkeen ei collegeen lisättykään mitään ennen vuotta 1939, mikä tekee siitä harvinaisen Oxfordin collegejen joukossa.


W.C:n (hm, tuskinpa lyhentävät sitä itse noin...) kappeli valmistui 1791, mutta sen sangen näyttävä uusrenessanssiin vivahtava interiööri on William Burgesin käsialaa vuodelta 1864. Seinien alaosan kuvapaneelit ovat enemmän kuin hieman prerafaeliitteisat, mutta tämä ei lopultakaan haittaa kokonaisuuden ollessa aika hyvin balanssissa. Myös alttari ja kandelaaberit ovat kerrannais-quattrocentoa. Burges oli yleisesti joltinenkin gootikko (siis stilistisessä mielessä), mutta ainoina suoranaisina todisteina tästä ovat sinänsä pikanttina yksityiskohtana toimivat penkinpäiden eläin-grotteschi. Itse satuin istumaan muurahaiskävyn lähelle, ja vieressä joviaalina lojunut collegen vice principal selitti eläimen symboloivan (tai kenties ihan vain muistuttavan) työn valmistumisen aikaista rovastia.

Itse mysteerinäytelmä - tai kolmehan niitä oli itse asiassa, lyhyitä kun ovat - kuului osana kuuluisaan mysteerioiden sykliin, joka tunnetaan nimillä the Hegge Cycle, the Ludus Coventriae Cycle tai N-Town Plays, ja joka on säilynyt vain yhdessä manuskriptissa (BL MS Cotton Vespasian D.8) Norfolkista 1400-luvun puolimailta. Kaikkiaan näytelmiä on yli neljäkymmentä (kattaen koko historian luomisen ja viimeisen tuomion välillä), mutta tämänkertaisessa produktiossa niitä esitettiin yhteensä viisi, kaikki Maria-aiheisia. Keskiviikon osalle oli tullut 'The Play of the Marriage of Mary and Joseph', 'The Play of the Parliament of Heaven, Salutation & Conception', sekä "The Play of the Visit to Elizabeth". Yleisesti ottaen näytelmien sisältö on hyvin vaihtelevaa lähes liturgisista luennoista ja selityksistä hyvinkin lennokkaaseen dialogiin ja humoristisiin hahmoihin.

Harrastelijavoimin ja lyhyellä varoitusajalla toteutetuksi produktioksi kaikki sujui kerrassaan mallikkaasti, ja esimerkiksi Mariaa esittäneellä Rebecca Fieldillä oli ihan aidosti hyvä ääni. Joosefia esittänyt Simon Ogdon taas oli aidosti koominen - näytelmäteksti nimittäin on sangen kekseliäs 'sauvansa hukanneen' vanhan Joosefin karakterisoinnissa; tällainen maanläheisen huumorin ja katolilaisen Corpus Christi-perinteen yhdistelmä on kaiketi varsin oleellista keskiaikaisissa mysteerinäytelmissä, mutta toisaalta olen käsittänyt N-Town -näytelmien olevan poikkeuksellisen hieno esimerkki tästä. Musiikista vastasi collegen kuoro, ja kun manuskriptissä ei ole kummempia ohjeita musiikillisesta puolesta säilynyt joidenkin hyvin ylimalkaisten suositusten lisäksi, koostui ääniraita hyviksi havaituista liturgisista hymneistä ja moteteista - kaikki tietenkin oikealta aikakaudelta.

Jos kekseliäisyyttä vaadittiin näytelmän keskiaikaisilta esittäjiltä, on se taatusti ollut tarpeen myös nykytiimille näiden yrittäessä rekonstruoida alkuperäistä rekvisiittaa. Kuinka esimerkiksi kuvata itse Kolminaisuus? (Vastauksen näette ylläolevassa kuvassa.) Tai kuinka ne "thre bemys of lyghte" joiden avulla sikiäminen tapahtui? Tietenkin kolmen kultaisen nauhan muodossa, jotka rullattiin Isä Jumalan valtikasta Marian sylkkyyn. Mysteeri jos mikä.

"As the slow punt swings around"...

... kuten Matthew Arnold sen aikanaan pisti. Sunnuntain ohjelmaan kuului siis tuota maineikasta Oxfordin jokiveneilyä, eli puntingia pitkin Cherwelliä! (Tosin kyllähän sitä Cambridgessäkin harrastetaan, mutta väärin... siellä nimittäin sauvotaan tuolla kuvassakin näkyvällä tasanteella seisten, kun se itseasiassa on tarkoitettu kokaksi.) Vaikka kyseinen harrastus on usein myös täkäläisten mielestä lähinnä turistien heiniä, vahvisti eräs paikallinen jatko-opiskelija jo viikkoja sitten, että kyllä natiivitkin sauvomassa käyvät - joskaan eivät välttämättä pidä siitä yhtä suurta meteliä. Ennenkaikkea kannattaa huomata, että mikäli lähtee Magdalen Bridgeltä pohjoiseen pitkin Cherwellin oikeanpuoleista uomaa, vähenee metelöitsevien teiniveneellisten määrä huomattavasti. Osasyynä on toki se, että joenpohja on kyseisessä suunnassa verrattain mutainen, mikä vaatii sauvojalta jos ei nyt taitoa niin ainakin tarkkaavaisuutta.




Punttaustekniikka ei ole lopultakaan kovin vaikea oppia - tämän sai jopa allekirjoittanut huomata; etenkin paluumatka kävi oikeinkin näppärästi, joskin osasyynsä saattoi olla myös nautittu prosecco (mansikoiden kera, punting-perinteen sanelemalla tavalla). Veneillessä voi näet aurinkoisena päivänä tulla perin lämmin, ja tällöin on viisainta rantautua hetkeksi ja istuksia ruohikkoisella törmällä: luonto pyrki myös yllättävän lähelle, kun utelias liejukana tuli tarkastamaan venosen. Kerrassaan ilahduttavan veneilyiltapäivän ainoaksi varjopuoleksi täytyy lukea kännykän itsemurhuisa sukellus Cherwellin aaltoihin... Turhahan sitä oli sieltä mutaisesta vedestä yrittää onkia. Eli mikäli joku tuttu on yrittänyt soitella vastausta saamatta, selitys on siinä.

Rantauduttuamme alkoikin olla korkea aika siirtyä siinä seitsemän jälkeen Brasenose Collegelle, jossa sain paitsi ensimmäistä kertaa kokea Oxfordin kollegiaalisten illallisten tunnelmaa, myös erinomaisen johdatuksen collegen kolmelle quadille (sisäpihalle) ja kappeliin. Ruokarukous luettiin latinaksi, totta kai, ja salin tummalla puulla paneloituja seiniä koristivat kuolleiden alumnien potretit. Ah, mikäpä herättäisikään ruokahalun paremmin! Kannattaa myös panna merkille vaakunaa kannattelevan yksisarvisen varsin prominentti, hm, uloke, joka on kuulemma menneinä aikoina ollut häveliäästi peitettynä... Tarjoilut ja viinit olivat oikein mainiot, ja kun myös Common Roomissa kahvittelu oli takana, valtasi Jerichoon palatessa mielen oikein kokonaisvaltainen tyytyväisyys aktiivisen ja Oxford-tietoutta täynnä olleen päivän johdosta. Siinä ei paljoa yksi hukkunut kännykkä paina.

Where 'new' colleges date from the 14th century...

Päivästä tuli kuin tulikin sen verran aurinkoinen (tosin luonnollisesti sadekuurojen rytmittämänä, ettei vain liian yksitoikkoiseksi käy...), että laitoin uuden pellavatakin ylle ja suuntasin kohti New Collegea. Kyseisen collegen nimihän viittaisi useissa muissa konteksteissa varmasti johonkin -- no, 1800-luvun jälkeen perustettuun kenties, mutta täällä 'uudet' collegetkin on voitu perustaa jo 1379; nimenomaisena tarkoituksena oli kouluttaa New College of St. Mary the Virginissä kirkonmiehiä Mustan Surman niitettyä niin kirkkokansaa kuin sen kaitsijoitakin yhtäläisen liberaalisti. New Collegella on myös ollut vanhastaan ystävälliset suhteet Etoniin, Winchester Collegeen (jonka vaakuna on käsittääkseni lähes samanlainen) ja Cambridgen King's Collegeen.

No mutta kuten eilen mainitsinkin, New Collegen kirjastossa on Oxfordin ilmeisesti ainoa tavoitettavissa oleva kappale roomalaisen historioitsija Tacituksen teosten Opera omnia -editiota vuodelta 1533. Kyseisen laitoksen on painanut Frobeniusten laadustaan kuulu painotalo (ns. officina Frobeniana) Baselissa, jonka perusti Johannes Frobenius, Hans Holbein nuoremman ja Erasmuksen ystävä, siinä 1400-luvun lopulla, ja jota Tacitus-edition painamisen aikoina johtivat Johanneksen poika Hieronymus Frobenius ja lankonsa Nicolaus Episcopius. Frobenit kuuluivat renessanssi-Euroopan painajien ehdottomaan kärkeen Leidenin Elzevirien ja Venetsian Manutiusten officina Aldinan ohella - asiaa auttoi varmasti myös se, että Holbein kuvitti osan baselilaisten painamista teoksista. Officina Frobenianan tunnuksena on Asklepioksen sauva, jonka huipulla istuu kyyhky: selvä viittaus Matteukseen, jossa lääkäreitä kehoitetaan olemaan "viisaita kuin käärmeet ja vaarattomia kuin kyyhkyt." Se, miksi Johann Froben valitsi näin lääketieteellisen symbolin (vaikka painoi lähinnä kirkkoisien teoksia), ei ole itselleni ainakaan selvää... Tosin etenkin myöhempien tapausten jälkiviisaassa valossa kehoitus olla harmiton saa kiintoisan sävyn, sillä Luther käytti raamatunkäännökseensä nimenomaan Frobenin painamaa Erasmuksen kreikankielistä uutta testamenttia - ja tiedämmehän kaikki kuinka paljon harmia kyseisestä käännöksestä syntyi - ainakin mikäli katoliselta kirkolta olisi kysytty.

Yhtä kaikki, itse kirja oli erittäin hyvässä kunnossa ja kaunis, punaruskeaan vasikannahkaan sidottu, hyvin vahattu ja huollettu. Mitä itse tekstiin tulee, on editio siitä merkittävä, että se sisältää sekä Andrea Alciatin että Beatus Rhenanuksen kommentaarit Tacituksen teoksiin. Rhenanuksen Castigationes eli kommentaarit Tacituksen Germaniaan oli sisällöltään varsin kiinnostava, joskaan ei mitenkään ratkaiseva oman tutkimukseni kannalta - ainoa oikeasti merkittävä havainto oli strasbourgilaisen filologin (oletettavasti kansallismielisesti värittynyt) tulkinta siitä, kuinka 'me germaanit' ovat edelleen säilyttäneet osan vanhaa barbaarista hurjuuttaan siinä kun 'frankit' (=ranskalaiset) ovat pehmentyneet ja sivistyneet sitten Tolbiacin taistelun (496 AD). Kyseistä tematiikkaa näytetään hivenen motivoitavan myös ilmastollisilla seikoilla (ks. aiempi postaus asiasta) mutta pääpaino näkyisi olevan jokseenkin muualla. Vaan eipä mitään, tuon ikäisiä kirjoja on aina ilo katsella ja käsitellä - bibliofiilille ne näet tuo kovin eläväisen tuulahduksen länsimaisen kirjapainotaidon herooiselta ajalta.

Näinkin ilahduttavasti alkanut päivä jatkui hyvissä merkeissä, sillä työt sujuivat Bodleianissa, ja viiden luento Ioannou Centerissä oli maineikkaan prof. Suzanne Saïdin pitämä - otsikkonaan 'On Myth in Historiography: Diodorus, Strabo, and Dionysius of Halicarnassus'. Lisäksi löysin aiemmin päivällä Ashmolean Museumin museokaupasta (joka on auki remontista huolimatta, varmaankin varainhankinnallisista syistä) aika hauskan setin japanilaisia sake-kuppeja (20%:n alennuksella). Mutta niistä(kin) lisää tuonnempana.