Great chieftain o' the puddin-race!

Hyvää Burns Daytä! Jos tämä toivotus ei nyt aivan välittömästi soita kelloja, niin selvennettäköön että kyseessä on (ainakin skoteille) sangen oleellinen vuotuisjuhla, jonka muistetaan Robert Burnsiä (1759-96), skotlannin maanis-depressiivistä kansallisrunoilijaa.

Burns, joka värssynikkarina nauttii suurinta mainetta ehkä proto-romantisminsa ja skottilaisen kansanperinteen ja puheenparren hyödyntämisensä johdosta, ei ehkä kuulu niihin tätä nykyä laajimmin luettuihin runoilijoihin, mutta ainakin tämän yhden päivän vuodessa hän on skottien ja sellaiseksi itsensä tuntevien mielissä. Ja vaikka itse en ole kumpaakaan, koin tämän hyväksi tilaisuudeksi (lue: tekosyyksi) maistaa haggista, joka on pääosassa Burns Supperin kattauksessa... Ja sitäpaitsi - ei ole sellaista kissanristiäistä, josta runouteen liittyvä teema ei tekisi viettämisen arvoista.

Joten: Feller, Son & Daughterilta hankkimani kilon painoinen esikypsennetty haggis uuniin foliossa ja vesihauteessa ja purjoja pellille samaan syssyyn. Lempeän lämpiämisen viemän puolentoista tunnin aikana ehtii hyvin laittamaan toisen pääosan esittäjän: runsaalla voilla maustetun lanttu-perunamuhennoksen (neeps and tatties), joka parhaassa tapauksessa tarjoiltaisiin kahtena eri muhennoksena, mutta jonka laiska allekirjoittanut yhdisti ei täysin epäortodoksisesti. Lisäksi olisi voinut kiehauttaa viskikastikkeen kokoon, mutta se ei onnistunut ihan odotetusti - ei siitä sitten enempää. Sanotaanko että koska viski kuitenkin tässä tapauksessa kuuluu ruokajuomaksi, ei sen läsnäolo kastikkeena ollut välttämättä ehdoton vaatimus muutenkaan.

Mitäpä muuta? Hyvää se oli, ihan oikeasti hemmetin hyvää. Paljon parempaa miltä lampaanpötsissä muhivan veren, ohranhyvien, yrttien, henkitorven, keuhkojen ja sydämen voisi kuvitella maistuvan. Voisi tätä syödä useamminkin. Pisteenä sananlaskunomaisen i:n päällä tradition suhteen oli luonnollisesti Burnsin runo An Address to a Haggis, joka kuuluu lukea pötsipalleron leikkaamisen aikana:

Fair fa' yer honest, sonsie face,

Great chieftain o' the puddin-race!

Aboon them a' ye tak yer place,

Painch, tripe, or thairn:

Weel are ye wordy of a grace

As lang's me arm.

The groanin' trencher there ye fill,

Yer hurdies like a distant hill,

Yer pin wad help to mend a mill

In time o' need,

While thro' yer pores the dews distil

Like amber bead.

His knife see rustic Labour dight,

An' cut ye up wi' ready slight,

Trenchin' yer gushing entrails bright,

Like onie ditch;

And then, O what a glorious sight,

Warm-reekin', rich!

Then, horn fer horn, they stretch an' strive:

Deil tak the hindmost, on they drive,

Till a' their weel-swall'd kytes belyve

Are bent like drums;

Then auld Guidman, maist like to rive

'Bethankit!' hums.

Is there that owre his French ragout,

Or olio that wad staw a sow,

Or fricassee wad mak her spew

Wi' perfect sconner,

Looks down wi' sneering, scornfu' view

On sic a dinner?

Poor devil! see him owre his trash,

As feckless as a wither'd rash,

His spindle shank a guid whip-lash,

His nieve a nit;

Thro' bluidy flood or field to dash

O how unfit!

But mark the Rustic, haggis-fed,

The trembling earth resounds his tread,

Clap in his walie nieve a blade,

He'll make it whissle;

An' legs, an' arms, an' heads will sned

Like taps o' thrissle.

Ye Pow'rs, wha mak mankind your care,

And dish them out their bill o' fare,

Auld Scotland wants nae skinking ware,

That jaups in luggies;

But, if ye wish her gratefu' prayer,

Gie her a Haggis!

Niille jotka jaksoivat selvittää tämän murrerunoilun loppuun asti tarjoiltakoon palkaksi huvittava tilastollinen tiedonjyvä: kolmannes Skotlannissa vierailevista amerikkalaisturisteista kuvittelee haggisin olevan eläinlaji, ja parikymmentä prosenttia jopa kuvittelee pääsevänsä metsästämään tuota jaloa Ylämaan riistaa...

Freezing the Emperors

Hyvää alkanutta vuotta vain, itse kullekin säädylle! Oikein talvisen Suomi-lomailun jälkeen Britanniaan palaaminen tuntui ilmastollisessa mielessä masentavalta, vaikka muuten tutkimusrutiiniin palaamista odottikin sangen paljon. Kauan ei kuitenkaan tarvinnut pimeydessä kärvistellä, sillä viikon alkupuolella tuli lunta oikein olan takaa valtaosassa Englantia - Skotlannista ja Walesin vuorista nyt puhumattakaan - aina siinä määrin että lehdet ovat jo useamman päivän kirjoitelleet 'kriisistä' ja rummuttaneet mm. valtakunnan soravarantojen vähyyttä... Fennille ei tämä sää ole ehkä aivan yhtä suuri shokki, joskin tietty häiriötekijä etenkin työnteon suhteen. Keskiviikkona lumiseen valkeuteen herääminen aiheutti mielestäni varsin ymmärrettävän päähänpiston viitata kintaalla vain kymmenestä viiteen auki olevassa kirjastossa istumiselle ja kiertää sen sijaan kaupunkia ja sen puistoja talvista estetiikkaa ikuistaen.

Oli ilo huomata ettei koko kansakunta sentään suhtautunut lumentuloon paniikinsekaisesti ja marttyyrin elkein - puistot olivat täynnä perheitä, ja ainahan sekä lapset että koirat ovat onnistuneet ottamaan lumesta ilon irti. Useampaan kohtaan kaupunkia olivat opiskelijat onnistuneet pykäämään lumiukon tapaisia, ja Bodleianin kupeessa majaili tietenkin erikoisuudentavoittelijoiden kädenjälkeä oleva lumisfinksi... Ohikulkijat olivat myös muistaneet Sheldonian Theaterin aitaa koristavia (kyseenalaista, myönnän...) kivikeisareita lumipesulla. Se on huomaavaista jos mikä. Omalla tavallaan ilahdutti myös se seikka, että Suomessa niin itsestäänselvänä otettu ilmiö oli täällä jotain aivan muuta: kymmeniä kaupunkilaisia tuli vastaan kameroineen ja improvisoituine talvivarustuksineen - Antarktis-tutkijatkin ovat välillä liikkuneet keveämmin, huomatkaa.

Lumentulo Oxfordissa oli jotain mistä olin salaa haaveillut jo kesästä lähtien - en tosin uskaltanut edes toivoa että se tapahtuisi jo tänä talvena ja näin runsain määrin. Läheskään joka talvi ei lunta näet tule, kuulemma. Mutta aivan kuten ammoin Turkuun muuttaessa ensimmäinen talvi oli oikein juhlavan runsasluminen, samoin näyttäisi olevan tämän talven laita Thamesin laaksossa... Voin vain todeta, että kesällä vehreyden kanssa niin oivallisesti synkanneet vanhat rakennukset toimivat täydellisesti myös lumen kanssa. Paitsi - ja tämä on se yksi iso 'mutta'! - mitä tulee lämpimänä pysymiseen niiden sisällä... Näin ollen odotan jokseenkin intensiivisesti Suomesta postipakettina tulevaa joululahjaa, sähköhuopaa!

Toinenkin erityinen ilon aihe löytyy: Blackwellin harvinaisten kirjojen osastolla on näet klassillisten teosten erityistarjous - tai no, useimpien hintojen ollessa silti yli tuhannen punnan on vähän vaikea ajatella kampanjaa varsinaisesti 'tarjouksena'... Mutta kyllä bibliofiili silti saa kummasti kiksejä päästessään katsomaan ja jopa hypistelemään (jos pyytää kauniisti) Aldina-kirjapainon (Venetsia) editio princepsejä (esim. Statiuksen ensipainos vuodelta 1502) tai itsensä Sir Isaac Newtonin kirjastoon kuulunutta Pindaros-editiota (1620, Saumur: hinta £3,500 ). Moisiin ei humanistiraasulla tietenkään tule koskaan varaa olemaan, mutta puhtaan esteettisessä mielessä jo moisten näkeminen on korvaamatonta. Esimerkiksi itse himoitsemistani Aldus Manutius -painoksista edullisin, Plautuksen näytelmien editio princeps (ja ainoa Aldina-editio) vuodelta 1522 oli hinnaltaan £1,500. No, haaveitahan pitää aina olla.

Jotain kuitenkin tarttui myös mukaan - ja vieläpä aivan järkevällä hinnalla. Kun tullaan parisataa vuotta uudempaan aikaan, saattaa aikanaan suurehkoista painoseristä säilyneitä teoksia saada varsin hyväkuntoisinakin noin sadan punnan hintaan. Itse hankin (ikäänkuin myöhästyneenä joululahjana itselleni...) vuonna 1760 Leidenissa otetun 2. painoksen Gronoviuksen editoimasta Justinuksen historiateoksesta Historiae Philippicae, joka on ollut omaa sydäntäni lähellä jo vuosikaudet. Myös Benjamin Jowettin (kuuluisan ja monissa anekdooteissa elävän Balliol Collegen rehtorin sekä Swinburnen mesenaatin) omistama kappale kreikkalaisten traagikkojen indeksiä olisi lähtenyt vain kuudellakympillä. Sillä tosin olisi ollut vain kuriositeettiarvoa, ja sitäkin lähinnä exlibristen keräilijöille.

Pari päivää löytöäni tutkiskeltuani olen siihen edelleen oikein tyytyväinen. Painojälki on oikein kaunista, kuten Luchtmansien painamissa teoksissa yleisesti sopii olettaa - kyseinen painotalohan tunnetaan nykyään nimellä E. J. Brill (vuodesta 1848 alkaen), ja se on eräs tärkeimpiä eurooppalaisia tieteellisiä kustantamoja. Nimilehdeltä käy kiintoisasti esille seikka jota en ollut aiemmin tiennyt (vaikka olisihan tuon voinut arvata): siis että painotalon tunnus sekä motto Tuta Sub Aegide Pallas olivat käytössä jo Luchtmansien aikana. Mitä Abraham Gronoviuksen, Leidenin yliopiston kirjastonhoitajan, editioon tulee, oli se omana aikanaan merkittävä Justinuksen teoksen tulkinnan kannalta; kun runsaasti vieraita erisnimiä sisältävä historiateos on säilynyt niinkin runsaslukuisena kuin Historiae Philippicae, on lukutapojen ja kaikenmoisten korruptoituneiden kohtien selvittely muodostanut todella merkittävän kontribuution - ja Gronovius suoriutui tästä paljon paremmin kuin edeltäjänsä Jacques Bongars (1581) ja Johann Graevius (1669). Ilo saada hyllyynsä paitsi kaunis ja hyväkuntoinen, myös tekstihistoriallisesti merkittävä editio.

"Yuletide has come and gone again..."

Vain muutama sananen täältä Itä-Suomen korpimailta tässä yhteydessä - ainoastaan sen verran mitä laiskahko nettiyhteys ja vielä laiskempi joulutunnelma sallivat. Tervetullut loma on kulunut tietenkin lähinnä syödessä, lukiessa ja koirien kanssa puuhastellessa. Joulupöydän tähtiä tänä vuonna olivat todella oivallinen kylmäsavusiika, brittilästä mukana tuomani mince piet ja Turusta mukaan tarttunut perinteinen panettone, vieläkin perinteisempi maalaismaksapatee (äidin käsialaa), pikkuveljen leivät, sekä taleggio-juusto. Nam nam.

Käsittämätöntä on kuitenkin se, että silkkaa vapaa-ajanlueskeluakin varten olisi pitänyt ilmeisesti tehdä tiukempi aikataulu... tai vastaavasti olisi kai voinut yrittää löytää jostain sitä puuttuvaa suhteellisuudentajua ja jättää osan kirjoista kotiin. Mutta kun näin ei kerran tullut tehtyä kuin Gissingin New Grub Streetin kohdalla, täytyisi vielä selvittää erittäin tervetullut etukäteisjoululahja, Chimamanda Ngozi Adichien Half of the Yellow Sun (Harper, 2007), Anthony Graftonin Worlds Made by Words: Scholarship and Community in the MOdern West (HUP, 2009)- jonka useat brittikirjailijat olivat valinneet tämänvuotiseksi suosikkituttavuudekseen TLS:ssä - sekä loppupuoli Ronald Huttonin erinomaista ja perusteellisesti tutkittua teosta Blood and Mistletoe: the History of the Druids in Britain (YUP, 2009). Ehdin sentään jo lopetella kolmannen tämän vuoden historia-aiheisen uutuuden, Owen Daviesin Grimoires: A History of Magic Books (OUP, 2009), joka aivan eittämättä nousee yhdeksi laadukkaimmista aihetta tutkineista teoksista pitkään aikaan.

Ja jotta liian rennoksi eivät ehtisi asiat mennä, tuli joululahjojen joukossa vielä aimo annos upeita, ilahduttavia ja kiinnostavia kirjoja niin proosan kuin runoudenkin kentiltä: niistä kenties tulevaisuudessa lisää.

Pet Food, or, (assisted) bunny suicides

Loppuvuoden iloihin kuuluu tietenkin myös riista, ja kun Covered Marketin M. Feller, Son & Daughter, kaupungin korkeatasoisin luomuteurastaja, esittelee jahtien saalista näin komeasti, on siitä aika vaikea kävellä ohitse noin vain. Vakaana aikomuksenani on joku päivä laittaa ainakin fasaania, mutta ensi alkuun päätin valita jotain jonka käsittelystä löytyy jo kokemusta. Eli kania! Ja itse asiassa (vaikka itse sanonkin) tämä italialaistyyppinen valkoviinissä haudutettu kani onnistui oikein mukavasti. Kreikkalainen kouneli me aspri saltsa on hyvin samanlainen, ja ehdottoman herkullinen.

Eli otetaan kani (ja se naapurin Nappe kannattaa tosiaan jättää rauhaan...) - aina parempi jos jo valmiiksi nyljetty -, puhdistetaan pupunen ja paloitellaan halutun kokoisiksi paloiksi - vähintään viiteen, ettei tule liian isoja könttejä. Keuhkoista, sisäelimistä, rintakehästä ja muusta kannattaa keittää riistaliemi - itselläni oli tähän vaiheeseen aikaa vain tunti, joten liemestä ei tullut läheskään niin mukavaa kuin oli voinut. Siltikin, haaskata ei sinun pitämän! Mausta vehnäjauhot suolalla, pippurilla ja hyvin hienoksi hakatulla timjamilla, ja pyörittele kaninpalat siinä. Ruskista oliiviöljyssä, ja kun ovat mukavan ruskeita, vähennä lämpöä ja lisää puolikas sitruuna viipaloituna. Paistele näitä kunnes sitruuna ikäänkuin alkaisi karamellisoitua tai sinnepäin, ja lisää sitten n. 10 salvianlehteä silputtuna, yksi pieni peperoncino murskattuna sekä ainakin viisi valkosipulinkynttä ohuelti pilkottuna. Paista joitain minuutteja, ja lisää sitten vajaa puoli pulloa valkkaria sekä riistaliemi. Hauduta tiiviin kannen alla ainakin 45 minuuttia ja mieluiten niin pitkään että kani alkaa irrota luistaan. Tässä vaiheessa nosta lihat hetkeksi pois ja sakeuta kastike nopeammin kiehuttamalla mukavan siirappiseksi herkuksi. Lihat takaisin pataan, maun tarkistus, persiljasilppua päälle ja tarjolle! Uunissa ruskistetut perunat käyvät aika hyvin kaveriksi, ja pannulla paistettu lehtimangoldi olisi todella klassinen.

Kuten totesin, yllä oleva tapa laittaa kania on aika laajalle levinnyt Välimeren maissa - itse tunnen italialaisen ja kreikkalaisen metodin, mutta on helppo kuvitella vastaavat reseptit myös Iberian niemimaalta. Koko idean toi takaisin mieleen paitsi arvoisa lihakauppias Feller, myös äsken naurettavan halvalla (Bordersin loppuunmyynnistä) hankkimani Guy Grieven ja Thomasina Miersin kirja The Wild Gourmets (Bloomsbury 2007), jossa yhdistyvät kaksi nykypäivän suosittua trendiä - elämyksellisyys ja ruuanlaitto. Vinkkejä eräelämään tarjotaan avokätisesti, samoin metsästykseen; ja kun saalista on lopulta saatu, klassisen yksinkertaiset, välillä leirielämään mukautetut ohjeet varmistavat, ettei sitä repun pohjalta löytyvää sikanautapurkkia tarvitse edelleenkään avata... Oikein inspiroivia ohjeita kaiken kaikkiaan.

Kirjasta löytyy myös jänisragùn ohje, mutta itse laitoin tätä klassista italialaista lihakastiketta kesällä kanista - jänistä ei silloin ollut tarjolla, ja vaikka kani ei maultaan pystykään pitkäkoipea imitoimaan, tuli kauan hauduttamalla kastikkeesta silti varsin muhevaa. Perusidea on oikeastaan kaikille ragùille yhteinen: pohjana on soffritto, eli sipulin, porkkanan ja varsisellerin hakkelus, jota freesataan kauan ja hartaasti, loppuvaiheessa hienoksi hakatun porsaankyljen kanssa. Tähän lisätään sitten erikseen ruskistettu liha, laakerinlehdet, muskotti, pippuri, hieman tomaattia (vaikka 'valkeita' ragùjakin on), ja viini (tämäkin jakaa mielipiteitä tai oikeammin siis tarjoaa variaation mahdollisuuksia: sekä valkeaa että punaista tiedetään käytettävän). Haudutusajan täytyy olla todella pitkä - kunnes liha irtoaa luista ilman voimankäyttöä. Siinä vaiheessa poistetaan lihat pannusta, perataan ne, ja hienonnetaan ne repimällä ja silppuamalla riittävän pieneksi. Palautetaan pannuun, annetaan vielä hautua jonkin aikaa, tarkastetaan maku, ja tarjotaan oikeaoppisesti pappardellen ja parmigianon kera. Tukeva mutta herkullinen pasta.

Kun nyt italialaisista resepteistä on puhe, niin (ah!) muistot harhailevat viime kevääseen, jolloin kävin erään iloisen seurueen mukana Suomen Rooman-instituutista käsin Olevano Romanon pikkukaupungissa Lazion kukkuloilla, ja maistoin herkullista tryffelitäytteistä kanirullaa artisokkien kera. Olevano on perinteinen Villa Lanten väen herkuttelumatkojen kohde, eikä syynä ole ainoastaan paikallisten viinien mainious - ehkä vielä tärkeämpi houkutin on ravintola Sora Maria e Arcangelo, joka tunnetaan usein vain nimellä Villisikaravintola. Paikan spesialiteettina on nimittäin ollut jo iät ja ajat liekitetty villisika, mutta suoraan sanoen listan muut herkut ovat viime vuosina nousseet paljon kiinnostavammiksi vaihtoehdoiksi. Ravintolaa on näet vaihtunut johtamaan uusi sukupolvi, ja tässä tapauksessa tulokset ovat olleet mitä hienoimmat: Michelin on jo huomioinut paikan, ja menyyssä yhdistyy Italian vuoristokeittiön parhaat ainekset erinomaisiin ideoihin ja taitavaan toteutukseen. Voin sanoa syöneeni Sora Mariassa eräät elämäni parhaista aterioista, eikä nälkäkään ole ikinä jäänyt vaivaamaan. Jos liikutte seudulla tai edes päivämatkan päässä - käykää! Se on sen arvoista.

Villisikaravintola on kuulunut Rooman-instituutin väen kantapaikkoihin jo ainakin 1960-luvulta asti, sillä perinne on ikuistettu nostalgisin ja joka retkellä toistetuin sanakääntein Jaakko Suolahden kirjaan Viiniretkillä Italiassa (1970). No huoh... nyt tuli ikävä sinne taas.

"Now play! And look mysterious..."

Worcester College (perustettu 1283 Gloucester Collegena) järjesti viime- ja tällä viikolla keskiaikaisten mysteerinäytelmien sarjan; itse ehdin vääntäytyä esitystä seuraamaan eilisiltana. Vierailu oli myös ulkoperformatiivisten seikkojen johdosta tervetullut: olihan sitä päästävä urkkimaan sisältäkin päin college jonka ohitse kävelee aivan joka päivä (se on siis tuossa Beaumontin ja Walton Streetin kulmassa, ja oikeastaan lähin vanhoista collegeista täältä katsoen). Rakennus, kuten kuvasta näkyy, ei tietenkään ole 1200-lukulainen, vaan peräisin valtaosan 1700-lukua kestäneen rakennusprosessin ajalta. Tämän jälkeen ei collegeen lisättykään mitään ennen vuotta 1939, mikä tekee siitä harvinaisen Oxfordin collegejen joukossa.


W.C:n (hm, tuskinpa lyhentävät sitä itse noin...) kappeli valmistui 1791, mutta sen sangen näyttävä uusrenessanssiin vivahtava interiööri on William Burgesin käsialaa vuodelta 1864. Seinien alaosan kuvapaneelit ovat enemmän kuin hieman prerafaeliitteisat, mutta tämä ei lopultakaan haittaa kokonaisuuden ollessa aika hyvin balanssissa. Myös alttari ja kandelaaberit ovat kerrannais-quattrocentoa. Burges oli yleisesti joltinenkin gootikko (siis stilistisessä mielessä), mutta ainoina suoranaisina todisteina tästä ovat sinänsä pikanttina yksityiskohtana toimivat penkinpäiden eläin-grotteschi. Itse satuin istumaan muurahaiskävyn lähelle, ja vieressä joviaalina lojunut collegen vice principal selitti eläimen symboloivan (tai kenties ihan vain muistuttavan) työn valmistumisen aikaista rovastia.

Itse mysteerinäytelmä - tai kolmehan niitä oli itse asiassa, lyhyitä kun ovat - kuului osana kuuluisaan mysteerioiden sykliin, joka tunnetaan nimillä the Hegge Cycle, the Ludus Coventriae Cycle tai N-Town Plays, ja joka on säilynyt vain yhdessä manuskriptissa (BL MS Cotton Vespasian D.8) Norfolkista 1400-luvun puolimailta. Kaikkiaan näytelmiä on yli neljäkymmentä (kattaen koko historian luomisen ja viimeisen tuomion välillä), mutta tämänkertaisessa produktiossa niitä esitettiin yhteensä viisi, kaikki Maria-aiheisia. Keskiviikon osalle oli tullut 'The Play of the Marriage of Mary and Joseph', 'The Play of the Parliament of Heaven, Salutation & Conception', sekä "The Play of the Visit to Elizabeth". Yleisesti ottaen näytelmien sisältö on hyvin vaihtelevaa lähes liturgisista luennoista ja selityksistä hyvinkin lennokkaaseen dialogiin ja humoristisiin hahmoihin.

Harrastelijavoimin ja lyhyellä varoitusajalla toteutetuksi produktioksi kaikki sujui kerrassaan mallikkaasti, ja esimerkiksi Mariaa esittäneellä Rebecca Fieldillä oli ihan aidosti hyvä ääni. Joosefia esittänyt Simon Ogdon taas oli aidosti koominen - näytelmäteksti nimittäin on sangen kekseliäs 'sauvansa hukanneen' vanhan Joosefin karakterisoinnissa; tällainen maanläheisen huumorin ja katolilaisen Corpus Christi-perinteen yhdistelmä on kaiketi varsin oleellista keskiaikaisissa mysteerinäytelmissä, mutta toisaalta olen käsittänyt N-Town -näytelmien olevan poikkeuksellisen hieno esimerkki tästä. Musiikista vastasi collegen kuoro, ja kun manuskriptissä ei ole kummempia ohjeita musiikillisesta puolesta säilynyt joidenkin hyvin ylimalkaisten suositusten lisäksi, koostui ääniraita hyviksi havaituista liturgisista hymneistä ja moteteista - kaikki tietenkin oikealta aikakaudelta.

Jos kekseliäisyyttä vaadittiin näytelmän keskiaikaisilta esittäjiltä, on se taatusti ollut tarpeen myös nykytiimille näiden yrittäessä rekonstruoida alkuperäistä rekvisiittaa. Kuinka esimerkiksi kuvata itse Kolminaisuus? (Vastauksen näette ylläolevassa kuvassa.) Tai kuinka ne "thre bemys of lyghte" joiden avulla sikiäminen tapahtui? Tietenkin kolmen kultaisen nauhan muodossa, jotka rullattiin Isä Jumalan valtikasta Marian sylkkyyn. Mysteeri jos mikä.

Desciptio Hiberniae, pars V: Mad old Ireland hurt you into (buying) poetry...

Kirjallisuuden korkea arvostus Irlannissa on oikeastaan jo niin kauan vaalittu ja laajalti tunnettu topos, että sen selittäminen ei ehkä olisi ensinkään välttämätöntä. Mutta JOS asiaa haluaisi kuitenkin eksplikoida, niin keskiaikainen kirjankopiointi- ja -kuvitusperinne olisi itsestäänselvä alkupiste; monien tutkimieni teosten käsikirjoitushistoria kulkee ratkaisevina suosisatoina nimenomaan Irlannin tai ainakin irlantilaisten munkkien pitkin Eurooppaa perustamien luostareiden kautta. Modernimmin saattaisi pointtia todistellakseen tuoda esiin vaikka Irlannin väkimäärään suhteutettuna sangen suuren määrän kansainvälisesti erittäin tunnettuja kirjailijoita Jonathan Swiftistä Seamus Heaneyhin. Ja anekdootin mukaan tuodakseen voisi myös mainita Janen, lady Wilden kuuluisan kertomuksen runoilija Thomas Davisin hautajaisista, ja kuinka tuikituntemattoman runoilijan suuret maahanpanijaiset innostivat Oscar Wilden äidin itsensä runoilemaan. Lopuksi tulisi tietenkin lisätä suullisen vitsi-, värssy- ja viisasteluperinteen vahva pohja, jota irlantilaiset tuntuvat vaalivan päivittäin. Nämä siis vain, jos haluaisi asiaa selventää...

Limerickin itsenäisistä kirjakaupoista spottasin valitettavasti vain yhden: epäilyttävän New Age -henkiseltä päällisin puolin näyttävän The Celtic Bookshopin aivan vastapäätä The Hunt Museumia, Ruthland Streetillä. Sisälle kannattaa kuitenkin uskaltautua, sillä lopulta valikoima on oikein monipuolinen, sisältäen myös yllättävän hyvän otoksen keltologista tutkimuskirjallisuutta - joskaan harmillisesti ei oikeastaan yhtään alkutekstiä, joiden perässä taisin ennen kaikkea olla. Toinen havittelemani teosluokka olikin vielä marginaalisempi, nimittäin Edward Plunkettin, 18. Dunsanyn paronin, ensipainokset. Vihdoin viimein dunsanyadini osoittautui voitokkaaksi, mutta yllättävän vähän tunnettu tuo 1900-luvun alun angloirlantilainen kirjoittaja näyttäisi olevan jopa kotisaarellaan. Limerickissä tuli vastaan vain eioota, joskin bonuksena kuului kirjakaupan omistajattaren ja jonkun käymässä olleen tuttavan välistä iirinkielistä keskustelua. Hinnat olivat korkeahkot, joskin esimerkiksi Hunt Museumin katalogi maksoi vain noin puolet siitä mitä kadun toisella puolella museopuodissa.


Galwayssä bibliofiili kohtasi lähinnä harmillisia uutisia, sillä jo etukäteen suositeltu Kenny's Bookshop oli muuttanut toimintansa Internetiin vain vähää aiemmin. Hemmetti, ei näin! Muutenkinhan sitä hankkii kirjoja netitse vain silloin jos niitä ei muualta, itse fyysisesti hakemalla, metsästämällä ja tutustumalla löydä. No mutta kyllä kaupungista silti löytyi Charlie Byrne's Bookshop, Middle Streetiltä. Kutsuva ulkonäkö, erinomainen valikoima yksinomaan käytettyjä kirjoja, ja kohtuulliset hinnat, joskin henkilökunnan palvelualttius ja ennen kaikkea asiantuntemus tuotti massiivisen pettymyksen. Lordi Dunsanyn ensipainoksia kysyessäni kommunikaatiorajoitteinen jolppi johdatti jenkkiläisten fantasiapokkareiden ääreen. I rest my case. Uskon kuitenkin että toisina päivinä kaupassa viihtyisi kauan ja löytäisikin jotain - valikoimassa ei ainakaan ole mitään vikaa. Mukaan tarttui paikallinen uuden kirjoittamisen antologia Crannóg, numero 22.


Dublin! Tässä vaiheessa bibliofiilin kannattaa innostua. Toisaalta tässä vaiheessa bibliofiilin olisi ehkä kannattanut varata vähän enemmän aikaa niiden muutaman tunnin sijaan. Tosin jos yleistä rahallista balanssia ajattelee, saattoi sittenkin olla varsin hyvä juttu ettei aikaa ollut käytettävissä enempää. Jos isoja kirjakauppoja haikailee, niin Dawson Street on hyvä paikka aloittaa - siellä näet sijaitsee Waterstonesin ketjumyymälän lisäksi myös Hodges Figgis, jota voisin jopa kutsua Dublinin Blackwelliksi tekemättä vääryyttä kummallekaan instituutiolle. Se on suurenmoinen, ja käsitin itse asiassa vasta sisään käveltyäni ja keltologiselle osastolle juututtuani, että myös edellisellä Dublinin-reissullani olin liikkeessä jo käynyt. Ilmankos jalat tuntuivat koko ajan vetävän Dawson Streetin suuntaan... Mukaan tarttui irlantilaisen mytologian klassikko, T. F. O'Rahillyn Early Irish History and Mythology, Dublin Institute for Advanced Studies 1946 [repr. 1999], joka on ikääntynyt mutta tietyiltä osin varsin relevantti tutkimus, sekä CSANAn (The Celtic Studies Association of Northern America) vuosikirja numero 2 (2002): Identifying the Celtic, Four Courts Press. Ilahduttavaa ja yltäkylläistä, mutta pian oli vain repäistävä itsensä liikkeelle, sillä...



... kun Hodges Figgis oli tunnistettu jo ennestään tutuksi, sattui mielen perukoilta nousemaan myös muistikuva aivan kulman takana olevasta vanhojen kirjojen kaupasta. Seurasi ripeä siirtyminen siis Duke Streetille, josta löytyi kuin löytyikin Cathach Books Ltd., eräs Dublinin laadukkaimpia antikvariaatteja. Ja vihdoin, vihdoin löytyi myös Dunsanyä, vieläpä oikein rivillinen omalla, nimilaputetulla hyllyllään ja myyjän 'certainly'-toteamuksen saattelemana. Voitto! ... Tai no, ehkä kyseessä oli kuitenkin ennen muuta kirjakaupan voitto, sillä mitkään polkuhinnat eivät kuitenkaan olleet kyseessä. Mutta koska Dunsanyn varhaispainokset ovat perin vaikeita löytää, korjasin sen kummemmin mukisematta mukaani niistä kaksi: Tales of Three Hemispheres (1920), T. Fisher Unwin, London, sekä Jorkens Has a Large Whiskey (1940), Unwin Brothers, London. Lisäksi kuormaan eksyi vielä v. 1971 otettu näköispainos (pienen erän sellainen) vuonna 1912 Cuala Pressiltä (Churchtown) ilmestyneestä teoksesta Selections From the Writings of Lord Dunsany, johon esipuheen on kirjoittanut itse William Butler Yeats. Cuala Presshän oli Elizabeth Yeatsin (runoilijan siskon) omistama pienkustantamo, jonka merkitys Celtic Revival -liikkeelle oli varsin merkittävä.



Päivän sitaatti olkoonkin siis lordi Dunsanyn kynästä, tarkemmin sanoen tarinasta 'Idle Days on the Yann', joka ilmestyi ensimmäistä kertaa kokoelmassa A Dreamer's Tales vuonna 1910, ja joka kuuluu ehdottomasti lordin tuotannon parhaimmistoon; haluaisin etenkin kiinnittää huomion harvinaisen kauniiseen proosarytmiin, lähes metatesktuaalisuutta ennakoivaan leikittelyyn imaginaarin kirjallisuuden olemuksella, sekä aika huomattavaan jälkivaikutukseen - niin Lovecraftin The Dream-Quest of Unknown Kadath (1926) kuin Gaimanin Stardustkin (1998) ovat aivan selvästi velkaa Dunsanylle:



"And so we came into the central stream, whereat the sailors lowered the greater sails. But I had gone to bow before the captain, and to inquire concerning the miracles, and appearances among men, of the most holy gods of whatever land he had come from. And the captain answered that he came from fair Belzoond, and worshipped gods that were the least and humblest, who seldom sent the famine or the thunder, and were easily appeased with little battles. And I told how I came from Ireland, which is in Europe, whereat the captain and all the sailors laughed, for they said, "There are no such places in all the land of dreams." When they had ceased to mock me, I explained that my fancy mostly dwelt in the desert of Cuppar-Nombo, about a beautiful blue city called Golthoth the Damned, which was sentinelled all round by wolves and their shadows, and had been utterly desolate for years and years, because of a curse which the gods once had spoken in anger and could never since recall. And sometimes my dreams took me as far as Pungar Vees, the red walled city where the fountains are, which trades with the Isles and Thul. When I said this they complimented me upon the abode of my fancy, saying that, though they had never seen these cities, such places might well be imagined. For the rest of that evening I bargained with the captain over the sum that I should pay him for any fare if God and the tide of Yann should bring us safely as far as the cliffs by the sea, which are named Bar-Wul-Yann, the Gate of Yann."

Descriptio Hiberniae, pars IV: Caisleán Bhun Raithe

Joko Irlanti-postaukset kyllästyttävät...? Sepä hyvä, koska muutama on vielä luvassa! Julistinhan näet taannoin postaavani jotain myös Irlannin-ekskun pääasiallisesta linnakohteesta, Bunrattyn linnasta. Vierailimme paikalla valitettavan kiireellisellä aikataululla torstai-iltapäivänä, niin että linnan ja sen ympäristön Folk Parkin kiertämiseen jäi aikaa vain noin tunti. Tämä ei oikeastaan riitä asioiden perinpohjaiseen tutkimiseen, niin että jos olette aikeissa visiteerata, varatkaa ihmeessä enemmän aikaa. Jos vanhojen asioiden tutkimiseen kuitenkin väsähtää, eikä noin tunnin tai puolentoista välein kulkevaa bussia jaksa odotella ulkosalla, voin suositella läheistä The Creamery -pubi/ravintolaa, jossa aiemmassa postauksessa mainittu Irish Stew tuli syötyä. Kannattaa tarkastaa.

Paikan historiasta sanottakoon ainakin se, että kivilinna on tietenkin normanniperua, siinä 1200-1300 -lukujen taitteessa Thomas de Claren rakennuttama. Kyseinen suku ei kuitenkaan päsmäröinyt alueella kauaa, sillä Thomaksen poika Richard kaatui Thomondin (Tuadhmhumhain, eli Pohjois-Munster) kuninkaita O'Brieneita vastaan taistellessaan, eikä linnakaan kauaa ehjänä pysynyt moisen jälkeen. Lyhyen uuden normannimiehityksen jälkeen linna jäi pysyvästi irlantilaisille, ja nykyinen rakenne on munsterilaisen MacNamaran klaanin peruja. Monikaan linnassa tätä nykyä näytillä olevista esineistä ei liene noilta ajoilta peräisin, tai ei ainakaan ole kuulunut linnan tuonaikaiseen kalustukseen/sisustukseen - kuten tämäntyyppisissä kohteissa tapaa olla laita, on valtaosa rekvisiitasta tuotu varmasti muualta. Komeat ja taatusti vanhat ovat kyllä nuo pääsalin seinää koristavat irlanninhirven (Megaloceros giganteus) jättimäiset sarviparit. Vaikka itse laji kuoli sukupuuttoon yli 7000 vuotta sitten, on sarvia löytynyt Irlannin soista kautta historian sisustuselementeiksi asti.

Irlannin historian perusteemoja näyttäisi olevan alueellisten valtablokkien ja mahtisukujen kahinointi, eikä Thomond ollut poikkeus: viimeistään 1470-luvun puolivälissä Bunratty linnoineen oli siirtynyt MacNamaroilta O'Brieneiden haltuun. Takaisin englantilaisiin käsiin linna päätyi, kun Barnabas O'Brien, Thomondin kuudes jaarli antoi Parlamentin joukkojen miehittää Bunrattyn ennen loikkaamistaan Englantiin. Kuuluttuaan 1700-luvun Studdertien suvulle linna jäi 1800-luvun alussa asumattomana heitteille perheen muutettua läheiseen modernimpaan kartanoon, ja koko paikka pääsi ilmeisesti rapistuman sangen pahasti. Raunioitumisen keskeytti
Standish Prendergast Vereker, Gortin 7. varakreivi, joka 1950-luvulla kunnostutti linnan.

Linnan esineistö on eklektinen mutta melko harmoninen yritys luoda kuva 1500-1600 -lukulaisen asuinlinnan sisustuksesta, ja kun tiedot huoneiden käyttötarkoituksista näyttäisivät säilyneen kohtuullisen hyvin, on yleinen efekti paitsi vaikuttava, myös informatiivinen. Kaikki löytyy: vankila, keittiöt, suuri sali, pieni sali, makuuhuoneita, linnanherran solarium (siis paikka missä ollaan yksin, solus, ei mitään ruskettumiseen liittyvää...) ja mitä sitä nyt saattoikaan tarvita jotta elämä olisi edes jokseenkin miellyttävää vihamielisten irlantilaisten (olipa linnan omistajana sitten normannit tai toiset irlantilaiset...) ympäröimänä.

Erityisen ilahduttava kohde Bunrattyn Castle and Environs on ympäröivän Folk Parkin takia - ilahduttavuutta lisää se että kyseisen kohteen toteutuksessa ei oltu ehkä kuljettu sitä kaikkein kliseisintä, neliapiloita ja shillelagheja viljevää irlantilaisuus-tulkinnan polkua. Päinvastoin ote oli oikeastaan kansatieteellinen, ja perinteiset rakennusmallit, elinkeinot ja esineet tuotiin esille vähäeleisesti ja kummemmin luennoimatta. Välillä - etenkin koska päivän myöhäinen hetki ja sään epäsuotuisuus olivat häivyttäneet kaikki muut vierailijat - tunnelma oli erittäin autenttinen, ja hetkittäin saattoi jopa kuvitella tarkkailevansa parin vuosisadan takaista kylää, joka vain sattui olemaan oudon autio.