The Real Capital of Ireland

Kävin toissa viikonloppuna tyttöystäväni I!:n luona Corkissa, joten Leidenia seurasi heti toinen mukava kaupunkiloma. Sää ei varsinaisesti suosinut kaupungin tutkimista, mutta toisaalta mitä sitä nyt Irlannilta voi odottaa... Viime vuoden kaltaisiin tulviin ei sentään tarvinnut varautua. Kaupunkia tuli nähtyä ehkä juuri sopivasti: oleellisimmat nähtävyydet, hieman iltarientoja ja yksi teatteriesitys. Tukikohtanamme toimi Shandonin (iir. Sean Dun - 'vanha linnake') alue Lee-joen pohjoispuolella, jossa talokanta ja yleinen tunnelma muistutti itseasiassa todella paljon kotoista Jerichoani, ja tuntui siksi valtavan mukavalta. Lisämukavuutta alueeseen (Oxfordiin verrattuna) toivat suuret korkeuserot, mikä Thamesin laakson ja Alankomaiden litteyden jälkeen oli oikein tervetullutta...



Ensimmäisessä kuvassa komeilee Shandonin maamerkeistä näkyvin, St. Annen kirkon torni, jonka sointuvat kellonlyönnit olivat onneksi jokseenkin diskreettejä - toisin sanoen eivät herättäneet aivan kesken unien. Ehkä hieman epätyypillisesti Irlannin-matkalle ainoa tarkemmin tutkituksi tullut kirkko oli St. Annen tavoin niinikään anglikaaninen (tai siis Church of Ireland, kuten saarella mieluummin sanotaan), nimittäin kaupungin protestanttinen St. Finbarre's Cathedral (Ardeaglais Naomh Fionnbarra). Vuosina 1862-79 pykätty kirkko oli sangen näyttävä, ja gargoilien ja muiden kiviveistosten bongaaminen tietenkin viihdyttävää. Hädin tuskin tuossa yllä olevassa kuvassa näkyy apsiksen katolla tuomiopäivän torviin puhalteleva kullattu enkeli, jonka sanotaan (missäpä omanarvontuntoisessa kaupungissa ei jotain vastaavaa traditiota olisi?) putoavan katolta juurikin sen viimeisen pasuunan törähtäessä.



Samasta mukavan vaaleasta paikallisesta kivestä (Corkin rakennuskannan - samoin kuin vaakunan - värit ovat paikallisista kivilaaduista johtuen tuhkanharmaa ja ruosteenpunainen) on myös University College Corkin päärakennus, josta tietenkin tuli mieleen täkäläisten collegejen arkkitehtuuri. Itseasiassahan tuo tudorienaikainen perpendikulaarityyli ja sen myöhemmät inkarnaatiot voisi aivan vakuuttavasti uudelleennimetä brittiläiseksi collegetyyliksi, sen verran monet opinahjot (tietenkin Ox-bridge -akselin vaikutuksen alaisena) on sillä toteutettu... Cork on vilkkaan oloinen opiskelijakaupunki, ja kampus oli paitsi viihtyisä, myös mukavan kompakti. Kaikkein kiinnostavin yliopiston aspekti itselleni oli kuitenkin sen maineikas ogam-inskriptioiden kokoelma, joka 28:n kiven lukumäärällään on Irlannin suurin.



Ogam on siis varhainen (500-700 -luvuilla aktiivisimmin käytetty), latinalaiseen aakkostoon perustuva merkkijärjestelmä, jonka kahdellakymmenellä merkillä kirjoitettiin etupäässä varhaisiiriä ('Old Irish'). Kivissä käytettynä aakkoset rakentuvat kiven kantista joko oikealle, vasemmalle, tai molempiin suuntiin hakatuille viivojen joukoille, joita luettiin alaoikealta ylös, vasemmalle ja alas. Omalla tavallaan niiden käyttö, kaivertamisen helppous ja viestit (jotka koostuvat etupäässä henkilöiden nimistä, patronyymeistä ja heimojen tai klaanien nimistä) ovat sangen samanlaiset verrattuna skandinaavisiin riimukiviin. UCC:n kokoelma oli erinomaisen hyvin dokumentoitu, järkevästi esille asetettu ja hyvin konservoitu - sikäli kuin nyt kivet ei-kovin-saastuneessa ilmastossa kummempaa konservointia kaipaavat. Mukaan tarttui pienestä museopuodista tietenkin kaikkea ogam-teemaista.



UCC:n kampuksella olisi sijainnut myös 2004 avattu Lewis Glucksman Gallery, joka on arkkitehtonisesti todella inspiroiva. Sääli vain että päivä oli maanantai, ja ihailu täytyi rajoittaa ulkokohtaiseksi... Rakennuksen on suunnitellut irlantilainen arkkitehtifirma O'Donnell + Tuomey, ja se on etupäässä tarkoitettu vaihtuville näyttelyille ja temaattisille kokoonpanoille. Ja arvasitte oikein - koska en voinut raportoida mitään tarkempaa, päädyin laittamaan nämä ruhtinaalliset kaksi linkkiä jonkinlaiseksi harhautukseksi.



Mutta jos jokin kaupallinen taho Corkissa todella ansaitsee oman linkkinsä, on se Cafe Paradiso! Paikkaa on sanottu Irlannin parhaaksi kasvisravintolaksi, ja se todella vaikuttaisi erinomaiselta kandidaatilta. Lähituotetuista luomuaineksista on luotu sesonkiin sovitettuja menüitä, joiden annokset ovat paitsi herkullisia, myös hyvällä maulla esillepantuja ja tasapainotettuja. Ravintolaan kannatti todella suunnata jopa sateen ja rajun tuulen halki: kokemus oli erittäin suositeltava, ja hintakin erittäin järkevä. Oma suosikkini oli feta-pistaasi-couscous -timbaali makeantulisella paprikahillokkeella, pannulla käytetyillä kurttukaalin lehdillä, mausteisilla kikherneillä ja korianterijugurtilla höystettynä. Menü lainasi aineksia, metodeita ja ruokalajeja luontevan oloisesti useammasta keittiöstä, joten lähes minkälaiseen tuuleen tahansa löytyy taatusti sopiva annos.



Ai niin, sen verran pitää ehkä vielä tuota postauksen otsikkoa selittää, että Cork näyttäisi jossain mielessä olevan Irlannin Turku - minkä itse tietenkin koin oikein kotoisaksi. Vilkas opiskelijaelämä, kompakti kampus, kelpo ravintolat, keskellä virtaava joki, suuret luulot omasta merkittävyydestään, väitetty 'oikea pääkaupunkius'... Yhteisiä piirteitä riittää nähdäkseni aivan kylliksi argumentin kantamiseen.

Descriptio Hiberniae, pars IV: Caisleán Bhun Raithe

Joko Irlanti-postaukset kyllästyttävät...? Sepä hyvä, koska muutama on vielä luvassa! Julistinhan näet taannoin postaavani jotain myös Irlannin-ekskun pääasiallisesta linnakohteesta, Bunrattyn linnasta. Vierailimme paikalla valitettavan kiireellisellä aikataululla torstai-iltapäivänä, niin että linnan ja sen ympäristön Folk Parkin kiertämiseen jäi aikaa vain noin tunti. Tämä ei oikeastaan riitä asioiden perinpohjaiseen tutkimiseen, niin että jos olette aikeissa visiteerata, varatkaa ihmeessä enemmän aikaa. Jos vanhojen asioiden tutkimiseen kuitenkin väsähtää, eikä noin tunnin tai puolentoista välein kulkevaa bussia jaksa odotella ulkosalla, voin suositella läheistä The Creamery -pubi/ravintolaa, jossa aiemmassa postauksessa mainittu Irish Stew tuli syötyä. Kannattaa tarkastaa.

Paikan historiasta sanottakoon ainakin se, että kivilinna on tietenkin normanniperua, siinä 1200-1300 -lukujen taitteessa Thomas de Claren rakennuttama. Kyseinen suku ei kuitenkaan päsmäröinyt alueella kauaa, sillä Thomaksen poika Richard kaatui Thomondin (Tuadhmhumhain, eli Pohjois-Munster) kuninkaita O'Brieneita vastaan taistellessaan, eikä linnakaan kauaa ehjänä pysynyt moisen jälkeen. Lyhyen uuden normannimiehityksen jälkeen linna jäi pysyvästi irlantilaisille, ja nykyinen rakenne on munsterilaisen MacNamaran klaanin peruja. Monikaan linnassa tätä nykyä näytillä olevista esineistä ei liene noilta ajoilta peräisin, tai ei ainakaan ole kuulunut linnan tuonaikaiseen kalustukseen/sisustukseen - kuten tämäntyyppisissä kohteissa tapaa olla laita, on valtaosa rekvisiitasta tuotu varmasti muualta. Komeat ja taatusti vanhat ovat kyllä nuo pääsalin seinää koristavat irlanninhirven (Megaloceros giganteus) jättimäiset sarviparit. Vaikka itse laji kuoli sukupuuttoon yli 7000 vuotta sitten, on sarvia löytynyt Irlannin soista kautta historian sisustuselementeiksi asti.

Irlannin historian perusteemoja näyttäisi olevan alueellisten valtablokkien ja mahtisukujen kahinointi, eikä Thomond ollut poikkeus: viimeistään 1470-luvun puolivälissä Bunratty linnoineen oli siirtynyt MacNamaroilta O'Brieneiden haltuun. Takaisin englantilaisiin käsiin linna päätyi, kun Barnabas O'Brien, Thomondin kuudes jaarli antoi Parlamentin joukkojen miehittää Bunrattyn ennen loikkaamistaan Englantiin. Kuuluttuaan 1700-luvun Studdertien suvulle linna jäi 1800-luvun alussa asumattomana heitteille perheen muutettua läheiseen modernimpaan kartanoon, ja koko paikka pääsi ilmeisesti rapistuman sangen pahasti. Raunioitumisen keskeytti
Standish Prendergast Vereker, Gortin 7. varakreivi, joka 1950-luvulla kunnostutti linnan.

Linnan esineistö on eklektinen mutta melko harmoninen yritys luoda kuva 1500-1600 -lukulaisen asuinlinnan sisustuksesta, ja kun tiedot huoneiden käyttötarkoituksista näyttäisivät säilyneen kohtuullisen hyvin, on yleinen efekti paitsi vaikuttava, myös informatiivinen. Kaikki löytyy: vankila, keittiöt, suuri sali, pieni sali, makuuhuoneita, linnanherran solarium (siis paikka missä ollaan yksin, solus, ei mitään ruskettumiseen liittyvää...) ja mitä sitä nyt saattoikaan tarvita jotta elämä olisi edes jokseenkin miellyttävää vihamielisten irlantilaisten (olipa linnan omistajana sitten normannit tai toiset irlantilaiset...) ympäröimänä.

Erityisen ilahduttava kohde Bunrattyn Castle and Environs on ympäröivän Folk Parkin takia - ilahduttavuutta lisää se että kyseisen kohteen toteutuksessa ei oltu ehkä kuljettu sitä kaikkein kliseisintä, neliapiloita ja shillelagheja viljevää irlantilaisuus-tulkinnan polkua. Päinvastoin ote oli oikeastaan kansatieteellinen, ja perinteiset rakennusmallit, elinkeinot ja esineet tuotiin esille vähäeleisesti ja kummemmin luennoimatta. Välillä - etenkin koska päivän myöhäinen hetki ja sään epäsuotuisuus olivat häivyttäneet kaikki muut vierailijat - tunnelma oli erittäin autenttinen, ja hetkittäin saattoi jopa kuvitella tarkkailevansa parin vuosisadan takaista kylää, joka vain sattui olemaan oudon autio.

Descriptio Hiberniae, pars III: Not just spuds...

Perunan historia Irlannin pääasiallisena ravinnonlähteenä on tietenkin sekä pitkä, monipolvinen että synkkä, joten emme puutu siihen tällä erää - kieltäkäämme tosiasiat ja ajatelkaamme ruokaa yksinomaan iloisena aiheena. Sitäpaitsi käsittääkseni Irlanti on tätä nykyä maailman perunantuottajien listalla vasta sijalla 25. Sarjassamme 'hyödyllistä tietoa', jälleen...

Vaikka aikomukseni ei todellakaan ollut perunasta puhua, on irlantilaisten perinneruokien joukosta aika mahdotonta löytää ruokalajeja jotka olisivat tyystin vailla tuota mukulaisaa ystäväämme. Otetaan vaikkapa kunnon tukeva annos Irish Stewtä... Hitaasti haudutettua lammasta, porkkanaa, selleriä ja sitä perunaa. Lisäksi päälle tarjotaan ilahduttava pallo sitruunasorbettia ... anteeksi, tarkoitan tietenkin perunamuusia, joka siis sotketaan joukkoon suurukseksi. Juuri tätä matkalainen tarvitseekin talsittuaan kenkänsä märiksi ja nähtyään paljon kaikkea hienoa. Seuraksi sopii vaikkapa Bulmers, saaren myydyin siiderimerkki.

Eipäs jätetäkään tätä peruna-asiaa aivan vielä... Koska tietenkin Fish and Chips kuuluu asiaan, etenkin kun merenrantakaupungeissa ollaan. Oikeaoppisesti se nautitaan joko sanomalehdestä tai korkeintaan paperipussista (vaikka täytyy kyllä sanoa että Galwayssä ihan lautaselta ja istualtaan syöty erä oli ehkä retken paras), runsaan suolan ja etikan kera. Tämä jos ei ole kansankeittiötä niin ei mikään. Saaren maineikkain tätä herkkua tarjoileva instituutio lienee Dublinin Leo Burdock's, joka tuli testattua joitain vuosia sitten. Muistelisin olleen oivaa.

Jos kaipaa jotain fiinimpää merellistä, kannattaa Irlannissa ehdottomasti tutustua paikallisiin nilviäisiin. Etenkin sinisimpukat ovat aivan omaa luokkaansa - voin sanoa etten ole pitkällisen simpukka-fanittamiseni aikana saanut missään näin erinomaista annosta kuin Galwayssä paikassa nimeltä Conlon's. Todella, todella lämpimät suositukseni - myös paikan osterit olivat aivan erinomaisia. Sinisimpukoiden, etenkin keittona tarjottujen sellaisten, traditionaalinen kumppani on lasillinen Guinnessiä.

Hypätäänpäs jokseenkin toiseen rekisteriin, katuruokaan. Tai ehkä suoraan sanottuna jopa roskaruokaan. Urheana kulinaarisena kokeilijana itseään pitävä ihminenhän ei näet voi väistää myöskään niitä ruokia joita syötyään iskee moraalinen pahoinvointi. Oikeasti - ei voi. No, tällä kertaa oma moraalinen yökötykseni tuli tuosta Brittein saarten modernin pikaruokakulttuurin kliseestä: todellisesta uppopaistamisfantasian ydintopoksesta - uppopaistetusta Mars-patukasta. Jep jep. En olisi ehkä uskaltanut kokeilla ellei pikkuveli olisi ollut niin innolla fölissä. Ja rehellisenä kronikoitsijana joudun myös toteamaan että lopputulos oli aivan hemmetin herkullinen. Sehän koko asiasta kamalan tekeekin - jo sitä syödessään tunsi itsensä huonoksi ihmiseksi. Joten omalta kohdaltani tämä sai luvan olla ensimmäinen ja viimeinen kerta.

Jos haluaa ruuan päälle jotain inhimillisempää imellystä, niin voin suositella irlantilaista fudgea. Eihän se sinänsä kai eroa meikäläisistä kermatoffeista muuta kuin kerman paljoudessa ja yleisessä täyteläisyydessä - mikä tietenkin tässä tapauksessa on iso ero. Jopa makeilu-rajoitteiselle allekirjoittaneelle nämä maittoivat oikein hyvin.

Descriptio Hiberniae, pars II: Ailtireacht, etc.

Eli postataanpas joitain arkkitehtonisluonteisia kuvia - toisin sanoen tähän luokkaan kuuluvat useimmat nähtävyyksiksi luokiteltavat kohteet. Täytyy sanoa että yleisesti ottaen kyseisellä saarella on hauskinta vain olla/kuljeksia, puhua ihmisille, istua pubeissa ja aistia ilmapiiriä; mutta välillä tietenkin tulee vastaan linnoja, aidosti vanhoja kirkkoja ja kaikkea sellaista mitä nyt saataa haluta tutkiskella. Tässä yhteydessä en sano vielä mitään Bunrattyn linnasta, sillä se ansaitsee mielestäni ihan oman postauksensa.

Limerick (Luimneach) ensin. Isoin ja ehkä kaupungin puolelta eniten panostusta osakseen saanut kohde on ilmiselvästi King John's Castle Shannon-joen yli johtavan Thomond Bridgen luona. Vuoden 1200-paikkeilla valmistunut linna oli tietenkin tarkoitettu vakiinnuttamaan joitain vuosikymmeniä nousua tehnyt anglonormannien valta Munsterissä. Linnaa piirittivät sitten monessa yhteydessä niin irlantilaiset lordit kuin Cromwell ja Wilhelm Oranialainenkin. Kaikesta tästä tarjotaan linnan kolmessa näyttelyssä yllin kyllin tietoa - kaiken sen puuhatoiminnan, re-enactmentin ja 'elämyksellisyyden' ohella johon nykyään aika monet historialliset kohteet ovat turvautuneet. Eli jos haluatte nähdä vahanuken kuningas Juhanasta (joka ei siis koskaan käynytkään Limerickissä) niin kolutkaa kaikki tarkkaan. Tästä huolimatta linnan perustuksissa tehdyt arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet kaikenmoista jännittävää, jopa viikinaikaise Hlymrekrin talonpohjia, ja siksi kyseinen osio saakin suositukseni.

Toinen ihan kiinnostava kohde on The Hunt Museum, joka on toiminut 1700-lukulaisessa entisessä tullikamarissa vasta vuodesta 1997. John ja Gertrude Huntin yksityiskokoelma museoitiin 1970-luvulla, ja on ilahduttavan eklektinen sekoitus kaikenlaista kiinnostavaa, kuten tämänlaatuisilta kokoelmilta voi odottaakin. Irlannin ja Manner-Euroopan pronssikausi on mainiosti esillä, samoin monensorttiset keramiikat (joista nyt en erityisemmin välitä edelleenkään mutta väliäkö tuolla...), mutta kaikkein merkillisin esine on huomattavan kookas puinen kouros-tyyppinen veistos, joka on radiohiiliajoitettu (British Museumissa) 2000-luvulle eaa. Ilmeisesti kyseessä on egyptiläinen originaali, joka on 600-luvulla eaa. uudelleenmuokattu Kreikassa. Kasvot ovat turmeltuneet ja myöhemmin korvatut, mutta asento on täysin egyptiläinen hiustyylin taas muistuttaessa kreikkalaisten efebien sellaista. Hämmentävä esine.

Kolmas näkemisen arvoinen pytinki itse Limerickin kaupungissa on St. Mary's Cathedral vuodelta 1168. Torni lisättiin 1300-luvulla, ja nykypäivänä kirkossa on kaikenlaista kiinnostavaa nähtävää, mm. erinäisiä inskriptioita ja Wilhelm Oranialaisen piiritysarmeijan ampumia tykinkuulia. Kaikki edellä mainitut kolme kohdetta sijaitsevat aivan lähellä toisiaan ns. englantilaisen kaupungin alueella King's Islandilla. Näin ollen niiden katsomiseen ei valtavan kauaa mene, ja aikaa jää todennäköisesti myös Bunrattyssä käyntiin. Mutta siitä lisää toiste.

Vaan on niitä kirkkoja Galwayssäkin (Gaillimh). Kaupungin katedraali on perin uusi (1960-luvulta) mutta ainakin kokoa löytyy (samoin kuin aika harmillisen graafisia abortinvastaisia lehtisiä peräpenkeille siroteltuna...). Kuvan pistin lähinnä havainnollistamaan tuota Corrib-joen tulvivaa tilaa. Sateet aiheuttivat monellakin kolkalla Brittein saarilla tulvia tuossa menneellä viikolla, ja Irlannissa luoteis- ja keskiosat olivat niitä kovimmin koeteltuja.

Paljon vanhempi ja huomattavasti keskeisemmin kaupungin vanhan osan mukavien katujen tuntumassa sijaitseva kirkko on The Collegiate Church of St. Nicholas vuodelta 1320, Irlannin suurin keskiaikainen jatkuvassa käytössä ollut kirkko. Mutta jos nyt aivan rehellinen olen niin itse kirkkoa kiinnostavampi oli tuossa sen viereisellä kadulla lauantaina pidetty Farmers' Market, jollaisia on tietenkin vähän joka kaupungissa näillä saarilla. Mainioita mahdollisuuksia tutustua paikallisiin tuotteisiin ja esimerkiksi juustoerikoisuuksiin. Irlannissa ne huomionarvoisimmat juustot ovat tietenkin erinomaisia pitkään kypsytettyjä cheddareita.

Galway on tunnelmaltaan Limerickiä boheemimpi, opiskelijaisempi, rennompi ja vähemmän kyräilevä - sanalla sanoen siis mukavampi. Tunnelma on myös merellisempi, sillä Shannonin laaja ja pitkä suistoalue oikeastaan tekee Limerickistä ennemminn joenvarsikaupungin. Galwayssä sensijaan on molemmat, ja Spanish Archin (An Póirse Spáinneach) luo kävellessä saa hyvin todennäköisesti sieraimiinsa meren tuoksahduksen. Eli mitä se nyt sitten onkaan - merilevää ja kuollutta kalaa. Jee. Niillä kulmilla on myös Galway City Museum, viime vuoden uutuus (johon itse asiassa liittyy tuo kuvassakin muurin takaa kurkkaava valkea osio). Joka tapauksessa meren läheisyyden aistii myös kalaravintoloissa, jotka Galwayssä ovat oikein hyviä - kuten tulemme huomaamaan seuraavassa tai sitä seuraavassa postauksessa.

Sitten on kai sanottava vielä sana tai pari Dublinista (Baile Átha Cliath), mutta sen arkkitehtonisten tai muidenkaan nähtävyyksien luettelointiin en kyllä rupea. Sitä paitsi itsellänikin oli siellä käytettävissä vain yksi ilta, niin että voin vain kehoittaa käymään itse paikan päällä. Tämä lyhyempi visiitti vahvisti sitä edellisellä kerralla saatua vaikutelmaa että kelpo kaupunki on kyseessä. Kaikkia pääkaupunkeja lähes symptomaattisena vaivaava ynseyskään (joka oikeasti on tietenkin kulttuurinen meemi) ei saa irlantilaisia sortumaan samalle tasolle ... hm, sanotaanko vaikka omien helsinkiläistemme kanssa. No offence.

Descriptio Hiberniae, pars I: The Green Fields of Ireland

Syy blogihiljaisuuteen on ollut paras mahdollinen, nimittäin ekskuilu. Tämä Britannian-kauteni ensimmäinen varsinainen (so. monipäiväinen) ekskursio suuntautui Limerickiin pikkuveljeäni a:ta tervehtimään, ja pitihän sinne päästyä nyt yrittää edes hieman kierrellä ympäriinsä. Kuvamateriaalia tuli napsittua valtaisat määrät, joten tässä muutamien päivien aikana ajattelin postailla temaattisesti jaotellun kavalkadin ikivihreän saaren antia. Olkoon ensimmäisenä vuorossa yleisluontoinen, johdatteleva tunnelmointipläjäys, pääpainona silkat maisemat.


Itineraari vei ensin lentäen Gatwickiltä Shannonin kentälle ja Limerickiin, josta perjantaina siirryimme Galwayhin. Lauantaina jatkoin sitten bussilla yli saaren Dubliniin, jossa aikaa olikin varsin vähänlaisesti. Sunnuntai olikin paluupäivä: ensin lautalla Holyheadiin, Walesiin, ja sitten uuvuttava junailu takaisin Oxoniaan. Jaa, itineraarista ja Walesistä tulikin mieleen... otsikon latinalainen osa on mukaelma Giraldus Cambrensiksen eli Gerald Walesiläisen tuotannosta: hänhän kirjoitti sekä Topographia Hibernican, Expugnatio Hibernican että Descriptio Cambriaen 1100-luvun lopussa. Gerald olisikin varsin opettavaista matkalukemista Irlannissa, vaikkei hän aina kovin ymmärtäväinen tai sympaattinen saaren kuvaaja olekaan. Harmi vain että jätin sen taannoin Hay-on-Wyesta ostamani Gerald-edition kotiin (sen sijaan matkalukemisena oli Chinua Acheben Things Fall Apart, mutta siitä lisää ehkä joskus toiste jossain postkolonialismi-postauksessa...).

Topographian 1. kirjan 3. luvussa Gerald havainnoi, kuinka Irlannin sää muuttuu sitä kosteammaksi ja terveellisemmäksi mitä lännemmäksi mennään - samoin maa muuttuu hedelmällisemmäksi. Tämä oli erityisen ajankohtainen havainto, sillä sää oli lähes kautta linjan sateinen (olette varmaan kaikki perillä kuinka pahoiksi tulvat yltyivät tällä toisella saarella, etenkin Cumbriassa). Shannon-joki tulvi näyttävästi aivan velipojan opinahjon luona, ja dramatiikkaa riitti vielä lauantain cross-country -taipaleellekin. Irlantilaisilta kysyttäessä tällainen tulvinta kuului olevan varsin harvinaislaatuista, vaikka länsirannikon normi-ilmastoon kuuluukin sade neljänä päivänä viidestä.

Uskomattoman onnenkantamoisen kautta matka Limerickistä Galwayhin - ja täten siis Munsterista Connachtiin vanhoina kuningaskuntina ajateltaessa - taittui mitä mahtavimmassa säässä. Tämä johti perin turisteisaan joskin kaikessa hektisyydessään väistämättömään valokuvailuun bussin ikkunasta, ja välillä tulokset olivat perinjuurin palkitsevia. Täytyy myöntää että en tiedä montaa yhtä kaunista asiaa kuin irlantilainen maaseutu. Oivaa matkamusiikkia olivat mm. Planxtyn tulkinnat vanhoista irkkuklassikoista ja uudempaa soundia edustava, erinomainen Flogging Molly.



Laivamatka Irlanninmeren ylitse Stena Linen aluksella (ajatelkaa Tallinan-laivaa, mutta ilman viinarallia...) oli jokseenkin kuoppainen. Tai understatement sikseen: se oli ehkä myrskyisin merimatka jonka olen kokenut. Dublinin satamasta poistuttaessa kaikki näytti vielä näin seesteiseltä... little did I know. Olisi kannattanut muistella Giralduksen Topographian lukua 2.1, joka mainitsee Irlanninmeren olevan aina liikkeessä. Siinä vaiheessa kun Holyheadin niemenkärki tuli näkyviin, olisi paatuneempikin merikarhu tuntenut kiitollisuutta. Toisaalta keikutus ja pärskeet olivat varsin hauska kokemus, ja aion kyllä taittaa matkan toistekin tuolla tavalla - tosin jättäen tämän kerran tavoin aamiaisen välistä.

Seuraavaksi... jotain muuta. Haha, katsotaan mitä tuleman pitää!

"When once I went to Londontown..."

Viikko vierähti niin aktiivisessa artikkelin kirjoittelussa ettei vähään aikaan ole moista koettu. Näin ollen pidin vähintään kohtuullisena tehdä perjantaina päiväretki Lontooseen ja kokea hieman küldüüriä. Tavoitteeksi otin käydä sekä British Museumin Moctezuma-näyttelyssä että Anish Kapoorin töitä esittelevässä Royal Academy of Artsissa.

Ensimmäisenä oli vuorossa BM, joka kyllä lunasti aika hyvin kaikki odotukset. Atsteekit (joiden oikeaa nimeä Mexíca näyttely muuten promotoi tuon konventionaalisen sijaan...) ovat aina aihe, jota voi käsitellä perin ennalta-arvattavasti ja jopa tietoisesti etäännyttäen, mutta tämä näyttely oli paitsi odotetusti informaatiorikas ja todella hienoja esineitä sisältävä, myös kiitettävän moniarvoinen ja osoittelematon asenteessaan mm. ihmisuhreihin, Cortézin edesottamuksiin ja muihin aiheisiin joiden yli ei aina näissä jutuissa päästä. Kiitos näyttelyn, muutamiksi vuosiksi lähes uinahtanut (tai ainakin enemmän mayakulttuurin suuntaan siirtynyt) kiinnostukseni Väli-Amerikan korkeakulttuureihin nousi jälleen, mistä johtuen kävinkin eilen korjaamassa Blackwellin käytetyistä kirjoista parempaan talteen Inga Clendinnenin teoksen Aztecs (Cambridge University Press, 1991) joka on oikein suositeltava uudehko yleisesitys mexíca-kulttuurin sosiaalisesta ja uskonnollisesta puolesta.

Muuten ehdinkin katsomaan British Museumista vain valikoituja paloja - vaikka ainahan se näin on, ellei ole useampi päivä aikaa. Tällä kertaa keskityin kiinalaisen jaden, japanilaisen keramiikan ja kelttiläisen rautakauden osioihin. Kiinnostavana reaktiona rankkaan ja taidehistoriaakin sisältäneeseen työviikkoon havaitsin näet Kreikka- ja Rooma -osastoihin kävelemisen aiheuttavan välittömän puutumisen. Jotain muuta, siis.

Kahvitauon jälkeen suuntasin Bakerloo-linjaa pohjoiseen, Maryleboneen. Toisin kuin olin aluksi ymmärtänyt, ei Bell Streetillä sijaitseva, sangen pieni Lisson Gallery kuitenkaan ollut pääasiallinen näyttelyn Kapoor-näyttelyn järjestäjä, vaan kaikkein kiinnostavimmat teokset olivat esillä Royal Academy of Artsissa. Palatessani takaisin päin kävin myös Bell Streetillä sijaitsevassa antikvariaatissa nimeltä Archive Bookstore. Paikkaa leimaa todella hurmaava bibliografinen kaaos, mutta hinnat ovat todella edulliset ja ajan kanssa löytöjä olisi varmasti tullut runsaanlaisesti. Tyystin epätyypillistä itsehillintää osoittaen tyydyin vain kokoelmaan Hilaire Bellocin runoja (todella keskinkertaisia... Belloc oli mainio prosaisti, mutta olisi saanut pysyä visumminkin sillä saralla). Oli aika ilahduttavaa havaita vasta myöhemmin junassa, että myös uusin Times Literary Supplement oli havainnut kyseisen pikku antikvariaatin ja kirjoitti siitä oikein lämpimään sävyyn.

Takaisin taiteeseen. Anish Kapoor (s. 1954, Mumbai), CBE, tuskin kaipaa kummempia esittelyitä modernien kuvanveistäjien joukossa. Lontoossa asuvan taiteilijan kuuluisimpia töitä ovat Chicagon Cloud Gate (2004), Sky Mirror (2001) sekä RAA:ssakin näytteillä oleva Svayambh (2007), joka ainakin itseeni teki kaikkein suurimman vaikutuksen. Kyseessä on siis massiivinen vahakappale, joka liikkuu lähes huomaamattoman hitaasti kiskoilla halki neljän huoneen ja jättäen jälkensä oviaukkoihin, ihan kuin joku avuton, suunnaton eliö, jonkinlainen vahadinosaurus joka on liian pehmeä tähän maailmaan. Hurja, omalaatuinen ja todella vaikuttava teos. Samaa värjättyä vahaa materiaalinaan hyödyntää myös uudempi Shooting into the Corner (2008-9), jossa kahdenkymmenen minuutin välein erikoisvalmisteisella ilmanpainekanuunalla nurkkaan (tai tässä näytteillepanossa naapurihuoneeseen) ammuttu vaha muodostaa teoksen prosessinomaisesti. Kuulemma tarkoitus on samalla sanoa jotain luomisprosessin pakollisesta raakuudesta. Olkoon miten on, itse pidin Svayambhista enemmän. Joka tapauksessa näyttely oli erittäin hieno ja sisälsi monia, monia muitakin teoksia oikeastaan kaikilla Kapoorin tekniikoilla toteutettuna, alkaen niistä 80-luvun pigmenttitöistä. Suosittelen lämpimästi kaikille.

...to Hay-on-Wye! (or, "I'm the only bibliophile in the village!")

"Meanwhile, in the small Welsh village of Y Gelli Gandryll..."

Määränpääni Hay-on-Wye (siis kymriksi Y Gelli Gandryll) on sellainen parintuhannen asukkaan kyläpahanen Powysin kreivikunnassa juuri Walesin puolella rajaa - itseasiassa nimenomaan Wye-joki on ollut vanhastaan Englannin ja Walesin raja. Tuon kokoiset syrjäiset kyläthän ovat autioituneet myös Britanniassa pitkin 1900-luvun loppupuolta, kuten jossain määrin Suomessakin, mutta Hayllä kävi keskimääräistä parempi tuuri. 1961 eksentrinen bibliofiili (but are there any other kinds...?) Richard Booth avasi käytettyjen kirjojen liikkeen kylässä, ja monet seurasivat hänen esimerkkiään seuraavan parinkymmenen vuoden aikana. 70-luvulle tultaessa kaupunki oli jo laajalti tunnettu "Town of Books" kymmenine kirjakauppoineen, mutta Boothille tämäkään ei vielä aivan riittänyt. Seuraava (luonnollinen?) askel oli julistaa Hay-on-Wye itsenäiseksi kuningaskunnaksi, (Kingdom of Hay) ja Booth itse kyseisen mikrovaltion kuninkaaksi hallitsijanimenään Richard Coeur de Livre, historioitsijoille ehkä tunnetumpaa Leijonamieltä heijastellen...

No, kuten useimmista mikrovaltioista, Hayn kuningaskunnastakaan ei tullut Sitä Suurta Menestystarinaa valtiollisessa mielessä - ei vähiten koska Hänen Majesteettinsa Kuningattaren hovi kieltäytyy visusti tunnustamasta moisia yritteliäitä luomuksia - mutta kirjojen suhteen kaupunki voi edelleen paksusti. Ja voinen lisätä että myös Hänen Kirjava Majesteettinsa kuningas Richard voi aika paksusti, sillä minulla oli kunnia nähdä hänet omassa korkeassa persoonassaan - tosin tajuten vasta jälkeenpäin koko asian, samalla kauhistuen hirveää faux pas'ta: olin kääntänyt noin vaan selkäni kuninkaalliselle. Saas nähdä onko enää asiaa Hayhin... Toivoisin kuitenkin että karkoitusmääräystä ei ole vielä julistettu; kylä on näet aivan suurenmoinen! Ne jotka tuntevat allekirjoittaneen ovat kaiketi myös perillä siitä jokseenkin voimakkaasta intohimosta jota tunnen kirjoja kohtaan...? Tälläisen patologisen tapauksen suhteen ei siis liene ihme että Hayn lumovoima ja sen syyt ovat varsin ilmeiset. Nykyään Timbuktun (itsessään hyvin kirjarikkaan) kaupungin kanssa ystävyyskaupunki-suhteen solmineessa kyläsessä on kolmisenkymmentä rekisteröityä käytettyjen kirjojen kauppaa! Voi. Hyvänen. Aika.

No kuten arvata saattaa, neljä tuntia oli lopulta aivan liian lyhykäinen aika käytettäväksi noin monen kirjakaupan tutkiskelemiseen, niin että ainoa järkevä vaihtoehto oli yksinkertaisesti valita joitakin, jotka vaikuttivat hyviltä ja joita toiset kirjakauppiaat suosittelivat. Tämä johti muutamiin erittäin ilahduttaviin löytöihin, useisiin todella miellyttäviin keskusteluihin kirjojen tiimoilta, sekä mitä hienoimman ja kirjavimman (no pun intended...) kirjakauppavalikoiman läpikäymiseen. Muutamia kaikkein mieleenpainuvimpia voin mainita nimeltäkin - vaikka useimmat liikkeistä itse asiassa ansaitsisivat oman käsittelynsä (siinä täydellisessä maailmassa missä blogien kirjoittamista ei jätetä aamuyön tunneille).

Addyman Bookshopilla on kaksikin liikettä Hayssä (kartan nrot 10 & 17), ja molemmat ovat todella erinomaisia. Ensimmäisestä löysin useampiakin teoksia, mm. lordi Dunsanyn varhaisia painoksia, ja toisessa oli ajan käydessä vähiin hauska lähinnä tunnelmoida. Molemmat liikkeet ovat erittäin laajoja ja monialaisia - lisähienoutena sivuliikkeen myyjä kertoi olleensa tekemässä antropologista kenttätyötä Etelä-Sudanissa nuer- ja zande-heimojen parissa, tismalleen samalla alueella missä E. E. Evans-Pritchard teki hyvin vaikutusvaltaista tutkimustaan zandejen hyvin vaikutusvaltaisista myrkkyoraakkeleista. Kiehtovaa! Makaaberiudenhaluisille mutta antropologiasta vähemmän piittaaville voi kaikkein lupaavin tyyssija löytyä Lion Streetiltä, jossa Murder and Mayhem -niminen liike (nro 11) palvelee kauhun, gotiikan ja muun lämminhenkisen ajanvietteen ystäviä. Itse tiedustelemiani James Branch Cabellin kirjoja sieltä ei juuri sattunut löytymään, mutta ajan salliessa olisivat muut löydöt varmasti kyseisen puutteen korvanneet... Sisustus on suuressa osassa tunnelman luomisessa.

Kolmas ehdottomasti mainitsemisen arvoinen liike on nimeltään petollisen huomaamattomasti vain Hay-on-Wye Booksellers, ja se sijaitsee hyvin keskeisesti Castle Streetillä (kartan nro. 14)vastapäätä kauniisti raunioitunutta Hayn linnaa (on toinenkin Hayn linna, mutta siitä on jäljellä vain ruohottunut motte jolla hevoseläimet laiduntavat). Itseasiassa linnakin myy kirjoja, ja on niin ikään varmin paikka tavata Hänen Majesteettinsa Richard - vauraimmat voivat kuulemma myös ostaa aateliskirjansa sieltä. No mutta takaisin mainitsemaani liikkeeseen: kerroksia on (vain) kaksi, mutta ne ovat erittäin täynnä kaikkea jännittävää moninaisilta aloilta: taidekirjoja oikein hieno valikoima, samoin 1900-luvun runoutta. 1800-luvun ensipainokset ovat keräilyhenkisille erittäin kiinnostava kohde, ja yläkerran klassikko-osiosta löytyi yhtä sun toista. Suosittelen lämpimästi, haluten kuitenkin toistaa että myös monet monet muut liikkeet vaikuttivat erittäin hyviltä - sitä vain toivoo että aikaa olisi ollut niiden kaikkien perusteelliseen tutkailuun.

Hay-on-Wyen tunnelma on aivan omanlaisensa. Siis selväähän on että turistit - tosin lähinnä Brittein saarten sisältä - ovat arkipäiväinen osa kylää; hyvänen aika, valtaosa asiakkaistahan tulee pakosti kylän ulkopuolelta. Mutta tästä huolimatta kaupunkia leimaa sellainen yhtäaikaisesti hieman hajamielinen, keskittynyt ja omistava kirjojen rakastamisen henki, jonka voi arvata valtaavan alaa siellä missä keräilijät asioivat toisten keräilijöiden pitämissä liikkeissä. Olen myös varma, että mikäli aikaa olisi enemmän, voisi kylästä tehdä todellisia löytöjä - ei niinkään jokavuotisen, kesäkuun alussa järjestettävän kirjafestivaalin vaan nimenomaan sen muun vuoden kuluessa. Arvelen käyväni Hayssä vielä monet kerrat, joten tilaisuuksia erilaisten selailu- ja harhailustrategioiden kokeilemiseen tulee varmasti yllin kyllin. Ja tietenkin oma viehätyksensä tulee kaksikielisistä viitoista - on aina sykähdyttävää nähdä kelttiläisiä kieliä arkipäiväisessä käytössä.

Hauskana loppukaneettina satuin tapaamaan takaisinpäin vievää bussia (menopaluu Hereford - Hay-on-Wye 6£) odotellessa The Timesin kirjeenvaihtajan, joka kertoi tulleensa lähetetyksi Hayhin katsomaan, mitä kymmenellä punnalla voisi oikein löytää. Kollegoita oli lähetetty esim. Oxfordiin ja Lontoon antikvariaatteihin, ja tarkoituksena on ilmeisesti tehdä Timesin kirjallisuusliitteeseen jonkinlainen vertaileva kavalkadi löydöistä. Kiinnostavaa. Ja mikä ehkä vielä kiinnostavampaa, kyseinen journalisti kertoi olevansa tulossa parin viikon sisällä Suomeen, raportoimaan Heinolassa järjestettävistä saunomisen maailmanmestaruuskisoista (tai jostain muusta näistä vastaavista järjettömistä kesäkilpailuista joita rakas kotimaamme näyttää olevan tätä nykyä pullollaan...). Niin että jos satutte tuolloin Heinolaan ja törmäätte hyvin hämmentyneeseen englantilaiseen Times-korrespondenttiin, voitte kertoa terveisiä siltä Hayn bussipysäkin oudolta suomalaiselta bibliomaanilta.

APPENDIX 1: bibliografinen saldo

- Edward Plunkett, lord Dunsany: Plays of Gods and Men, Talbot Press 1918.

- The Odes of Horace (transl. by lord Dunsany), Heinemann 1947.

- The Historical Works of Giraldus Cambrensis, (ed. T. Wright), H. G. Bohn 1863.

- Thomas Kinsella: Collected Poems 1956-1994, Oxford University Press 1996.

- Scott Lynch: The Lies of Locke Lamora, Orion 2006.

- E. E. Evans-Pritchard: The Nuer, Oxford University Press 1979.

- Zande Themes: Essays presented to Sir Edward Evans-Pritchard (ed. A. Singer & B. Street), Blackwell 1972.

- E. R. Curtius: European Literature and the Latin Middle Ages, Princeton University Press 1990.

- Arthur Koestler: The Thirteenth Tribe. The Khazar Empire and its Heritage. Hutchinson 1977.

- The Age of the Parthians (ed. V. Sarkhosh Curtis & S. Stewart), I. B. Tauris 2007.

- Anthony Birley: The People of Roman Britain, B. T. Batsford 1979.

APPENDIX 2: gastronominen saldo

Kun sekä kirjoista että hyvästä ruuasta kiinnostunut humanisti matkailee, ei mukaan suinkaan tartu ainoastaan paperimateriaalia. Haystä hankin eräitä tyypillisiksi katsottuja walesiläisiä tuotteita, jotka aavistuksenomaisesta turisteisuudestaan huolimatta kuuluvat kyllä todistetusti myös paikallisten kulutustottumuksiin. Ensinnä törmäsin englantilaisten klassisimman paahtoleivänpäällyksen lemon curdin kymriläiseen vastineeseen, joka kulki nimellä lemon cheese. Tämä sai kyllä hymyn väkisinkin suupieleen, sillä jo Giraldus Cambrensiksen ajoista asti Englannissa on vallinnut stereotypia juustoa rakastavista walesiläisistä. No mene ja tiedä, joka tapauksessa kyseessä on vain luovasti (vai markkinointitaitoisesti?) nimetty lemon curd, ehkä hieman runsasvoisempana varianttina - joka tapauksessa se sopii mainiosti levitettäväksi toisen löytöni, nimittäin walesinkakkusten (Welsh cakes) päälle. Kakkuset ovat oikeastaan kuin helposti murenevia, kohottamattomia englantilaisia teeleipiä (scones), vähän makeampia vain, ja varsin mukavia aamiaisen päättäjiä rusinoineen päivineen.

Through Hereford (Caerffawydd)...

Päätin muutama päivä sitten - varsin epätyypillisen spontaanisti vieläpä - lähteä tiistaina päiväretkelle jonnekin Oxfordin ulkopuolelle, eikä kohteen löytäminen tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Olin näet kuullut aivan Walesin ja Englannin rajalla sijaitsevasta pikkukylästä, Hay-on-Wye nimeltään, joka kuulosti erinäisistä syistä oivalliselta määränpäältä... mutta siitä lisää myöhemmin. Onnekaan sattuman kautta matka Hay-on-Wyehin kulkee järkevimmin Herefordin kautta, joten sain samalla reissulla kaksi kiinnostavaa kohdetta. Siispä, "up from the platform and onto the train" ja matkaan. Valitettavasti suoria vuoroja Oxfordin ja Herefordin välillä menee vain muutaman kerran päivässä, niin että junan vaihtaminen on enemmän kuin todennäköistä - varsinkin koska Walesiin ehtiäkseen on lähdettävä liikkeelle luonnottoman aikaisin. Oman vaihtoni suoritin Great Malvernissa, joka on herttaisen tylsä kylpyläkaupunki - kuulemma viktoriaaniset seurapiirit kiinnostuivat siellä vierailusta, kun havaittiin että sen lähdevesi "contains nothing at all"... Joten eipä siitä sen enempää.

Herefordissa ei itse asiassa ollut aikaa hukattavaksi, sillä jatkoyhteyden lähtöön oli vain reilu tunti, mutta kyllähän moisessa ajassa yhden katedraalin käy hyväksymässä. Kyseinen pytinki on rakennettu aivan normannivalloituksen jälkeen, siinä 1070-luvulla, ja sisältää muutamia todella näkemisen arvoisia kohteita. Eniten mainostettu on ehdottomasti Mappa Mundi, vellumille (vasikannahalle) toteutettu suuri maailmankartta 1200-luvulta. Koska pidän kartoista tavattomasti, oli se tietenkin erittäin hauska nähdä...

Vielä paljon ilahduttavampi kohde - etenkin liittyessään alkusoittona niin perin kirjojentäyteiseen päivään - oli kuitenkin katedraalin kahlehdittu kirjasto - yksi laajimmista koko Euroopassa. Kyseessähän on siis sellainen metallikettingein hyllyihin kammitsoiduista koodekseista koostuva kirjakokoelma, joita useimmat keskiaikaiset kirjastot olivat. Herefordin katedraalikirjastossa on yllättävää lähinnä hyvän kunnon lisäksi se, että näin perin laaja kokoelma kuului ei-luostarikirkolle. Ilmeisesti kuitenkin tietyt Herefordin piispat (ainakin St. Thomas de Cantilupe) pitivät hyvää huolta kokoelman kartuttamisesta mittoihin, joihin monet luostarikirjastotkin olisivat olleet tyytyväisiä...

Klassikolle erittäin kiinnostavia olivat myös kokoelman nimiöluettelot: koska kahlehditussa kirjastossa opukset olivat hyllyllä selkä sisäänpäin, täytyi niiden sisällön käydä ilmi muualta, useimmiten joko erillisistä nimilipukkeista tai hyllyn päähän kiinnitetystä listasta. Näissä listoissa riittikin tutkittavaa - piti hyvin vähältä etten jäänyt bussista niiden takia. Etenkin jäin pohdituttamaan, kun näin eräässä manuskriptissa Augustinuksen olevan liitettynä Didymoksen töihin... tämä tietenkin selittyi (lopulta, haastateltuani kirjastonhoitajaa asiasta) sillä että kyseessä ei olekaan Didymos "Bibliolathes" Augustuksen ajalta, vaan (itselleni aiemmin tuntematon) Didymos Aleksandrialainen 300-luvulta jaa, kristitty kirjoittaja. Se siitä mysteeristä - itse olin jo keksinyt koko liudan paljon hauskempia teorioita...

Muutenkin Herefordin katedraali on oikein mainio kohde, jos sattuu olemaan muutama tunti aikaa käytettäväksi. Jonkinlaisena myönteisenä enteenä päivän saldolle olisi ehkä voinnut tulkita myös tuon näytillä olleen keskiaikaisen kirja-arkun: ihan kätevä kuljetusmetodi, mikäli yhtään enempää olisi tullut hankittua kantamuksia. Sillä seuraavaksihan olemmekin jo Walesin puolella, ja kohteena on... [rumpuja, symbaaleita ja muuta asiaankuuluvaa...]