"Yuletide has come and gone again..."

Vain muutama sananen täältä Itä-Suomen korpimailta tässä yhteydessä - ainoastaan sen verran mitä laiskahko nettiyhteys ja vielä laiskempi joulutunnelma sallivat. Tervetullut loma on kulunut tietenkin lähinnä syödessä, lukiessa ja koirien kanssa puuhastellessa. Joulupöydän tähtiä tänä vuonna olivat todella oivallinen kylmäsavusiika, brittilästä mukana tuomani mince piet ja Turusta mukaan tarttunut perinteinen panettone, vieläkin perinteisempi maalaismaksapatee (äidin käsialaa), pikkuveljen leivät, sekä taleggio-juusto. Nam nam.

Käsittämätöntä on kuitenkin se, että silkkaa vapaa-ajanlueskeluakin varten olisi pitänyt ilmeisesti tehdä tiukempi aikataulu... tai vastaavasti olisi kai voinut yrittää löytää jostain sitä puuttuvaa suhteellisuudentajua ja jättää osan kirjoista kotiin. Mutta kun näin ei kerran tullut tehtyä kuin Gissingin New Grub Streetin kohdalla, täytyisi vielä selvittää erittäin tervetullut etukäteisjoululahja, Chimamanda Ngozi Adichien Half of the Yellow Sun (Harper, 2007), Anthony Graftonin Worlds Made by Words: Scholarship and Community in the MOdern West (HUP, 2009)- jonka useat brittikirjailijat olivat valinneet tämänvuotiseksi suosikkituttavuudekseen TLS:ssä - sekä loppupuoli Ronald Huttonin erinomaista ja perusteellisesti tutkittua teosta Blood and Mistletoe: the History of the Druids in Britain (YUP, 2009). Ehdin sentään jo lopetella kolmannen tämän vuoden historia-aiheisen uutuuden, Owen Daviesin Grimoires: A History of Magic Books (OUP, 2009), joka aivan eittämättä nousee yhdeksi laadukkaimmista aihetta tutkineista teoksista pitkään aikaan.

Ja jotta liian rennoksi eivät ehtisi asiat mennä, tuli joululahjojen joukossa vielä aimo annos upeita, ilahduttavia ja kiinnostavia kirjoja niin proosan kuin runoudenkin kentiltä: niistä kenties tulevaisuudessa lisää.

Pet Food, or, (assisted) bunny suicides

Loppuvuoden iloihin kuuluu tietenkin myös riista, ja kun Covered Marketin M. Feller, Son & Daughter, kaupungin korkeatasoisin luomuteurastaja, esittelee jahtien saalista näin komeasti, on siitä aika vaikea kävellä ohitse noin vain. Vakaana aikomuksenani on joku päivä laittaa ainakin fasaania, mutta ensi alkuun päätin valita jotain jonka käsittelystä löytyy jo kokemusta. Eli kania! Ja itse asiassa (vaikka itse sanonkin) tämä italialaistyyppinen valkoviinissä haudutettu kani onnistui oikein mukavasti. Kreikkalainen kouneli me aspri saltsa on hyvin samanlainen, ja ehdottoman herkullinen.

Eli otetaan kani (ja se naapurin Nappe kannattaa tosiaan jättää rauhaan...) - aina parempi jos jo valmiiksi nyljetty -, puhdistetaan pupunen ja paloitellaan halutun kokoisiksi paloiksi - vähintään viiteen, ettei tule liian isoja könttejä. Keuhkoista, sisäelimistä, rintakehästä ja muusta kannattaa keittää riistaliemi - itselläni oli tähän vaiheeseen aikaa vain tunti, joten liemestä ei tullut läheskään niin mukavaa kuin oli voinut. Siltikin, haaskata ei sinun pitämän! Mausta vehnäjauhot suolalla, pippurilla ja hyvin hienoksi hakatulla timjamilla, ja pyörittele kaninpalat siinä. Ruskista oliiviöljyssä, ja kun ovat mukavan ruskeita, vähennä lämpöä ja lisää puolikas sitruuna viipaloituna. Paistele näitä kunnes sitruuna ikäänkuin alkaisi karamellisoitua tai sinnepäin, ja lisää sitten n. 10 salvianlehteä silputtuna, yksi pieni peperoncino murskattuna sekä ainakin viisi valkosipulinkynttä ohuelti pilkottuna. Paista joitain minuutteja, ja lisää sitten vajaa puoli pulloa valkkaria sekä riistaliemi. Hauduta tiiviin kannen alla ainakin 45 minuuttia ja mieluiten niin pitkään että kani alkaa irrota luistaan. Tässä vaiheessa nosta lihat hetkeksi pois ja sakeuta kastike nopeammin kiehuttamalla mukavan siirappiseksi herkuksi. Lihat takaisin pataan, maun tarkistus, persiljasilppua päälle ja tarjolle! Uunissa ruskistetut perunat käyvät aika hyvin kaveriksi, ja pannulla paistettu lehtimangoldi olisi todella klassinen.

Kuten totesin, yllä oleva tapa laittaa kania on aika laajalle levinnyt Välimeren maissa - itse tunnen italialaisen ja kreikkalaisen metodin, mutta on helppo kuvitella vastaavat reseptit myös Iberian niemimaalta. Koko idean toi takaisin mieleen paitsi arvoisa lihakauppias Feller, myös äsken naurettavan halvalla (Bordersin loppuunmyynnistä) hankkimani Guy Grieven ja Thomasina Miersin kirja The Wild Gourmets (Bloomsbury 2007), jossa yhdistyvät kaksi nykypäivän suosittua trendiä - elämyksellisyys ja ruuanlaitto. Vinkkejä eräelämään tarjotaan avokätisesti, samoin metsästykseen; ja kun saalista on lopulta saatu, klassisen yksinkertaiset, välillä leirielämään mukautetut ohjeet varmistavat, ettei sitä repun pohjalta löytyvää sikanautapurkkia tarvitse edelleenkään avata... Oikein inspiroivia ohjeita kaiken kaikkiaan.

Kirjasta löytyy myös jänisragùn ohje, mutta itse laitoin tätä klassista italialaista lihakastiketta kesällä kanista - jänistä ei silloin ollut tarjolla, ja vaikka kani ei maultaan pystykään pitkäkoipea imitoimaan, tuli kauan hauduttamalla kastikkeesta silti varsin muhevaa. Perusidea on oikeastaan kaikille ragùille yhteinen: pohjana on soffritto, eli sipulin, porkkanan ja varsisellerin hakkelus, jota freesataan kauan ja hartaasti, loppuvaiheessa hienoksi hakatun porsaankyljen kanssa. Tähän lisätään sitten erikseen ruskistettu liha, laakerinlehdet, muskotti, pippuri, hieman tomaattia (vaikka 'valkeita' ragùjakin on), ja viini (tämäkin jakaa mielipiteitä tai oikeammin siis tarjoaa variaation mahdollisuuksia: sekä valkeaa että punaista tiedetään käytettävän). Haudutusajan täytyy olla todella pitkä - kunnes liha irtoaa luista ilman voimankäyttöä. Siinä vaiheessa poistetaan lihat pannusta, perataan ne, ja hienonnetaan ne repimällä ja silppuamalla riittävän pieneksi. Palautetaan pannuun, annetaan vielä hautua jonkin aikaa, tarkastetaan maku, ja tarjotaan oikeaoppisesti pappardellen ja parmigianon kera. Tukeva mutta herkullinen pasta.

Kun nyt italialaisista resepteistä on puhe, niin (ah!) muistot harhailevat viime kevääseen, jolloin kävin erään iloisen seurueen mukana Suomen Rooman-instituutista käsin Olevano Romanon pikkukaupungissa Lazion kukkuloilla, ja maistoin herkullista tryffelitäytteistä kanirullaa artisokkien kera. Olevano on perinteinen Villa Lanten väen herkuttelumatkojen kohde, eikä syynä ole ainoastaan paikallisten viinien mainious - ehkä vielä tärkeämpi houkutin on ravintola Sora Maria e Arcangelo, joka tunnetaan usein vain nimellä Villisikaravintola. Paikan spesialiteettina on nimittäin ollut jo iät ja ajat liekitetty villisika, mutta suoraan sanoen listan muut herkut ovat viime vuosina nousseet paljon kiinnostavammiksi vaihtoehdoiksi. Ravintolaa on näet vaihtunut johtamaan uusi sukupolvi, ja tässä tapauksessa tulokset ovat olleet mitä hienoimmat: Michelin on jo huomioinut paikan, ja menyyssä yhdistyy Italian vuoristokeittiön parhaat ainekset erinomaisiin ideoihin ja taitavaan toteutukseen. Voin sanoa syöneeni Sora Mariassa eräät elämäni parhaista aterioista, eikä nälkäkään ole ikinä jäänyt vaivaamaan. Jos liikutte seudulla tai edes päivämatkan päässä - käykää! Se on sen arvoista.

Villisikaravintola on kuulunut Rooman-instituutin väen kantapaikkoihin jo ainakin 1960-luvulta asti, sillä perinne on ikuistettu nostalgisin ja joka retkellä toistetuin sanakääntein Jaakko Suolahden kirjaan Viiniretkillä Italiassa (1970). No huoh... nyt tuli ikävä sinne taas.

"Now play! And look mysterious..."

Worcester College (perustettu 1283 Gloucester Collegena) järjesti viime- ja tällä viikolla keskiaikaisten mysteerinäytelmien sarjan; itse ehdin vääntäytyä esitystä seuraamaan eilisiltana. Vierailu oli myös ulkoperformatiivisten seikkojen johdosta tervetullut: olihan sitä päästävä urkkimaan sisältäkin päin college jonka ohitse kävelee aivan joka päivä (se on siis tuossa Beaumontin ja Walton Streetin kulmassa, ja oikeastaan lähin vanhoista collegeista täältä katsoen). Rakennus, kuten kuvasta näkyy, ei tietenkään ole 1200-lukulainen, vaan peräisin valtaosan 1700-lukua kestäneen rakennusprosessin ajalta. Tämän jälkeen ei collegeen lisättykään mitään ennen vuotta 1939, mikä tekee siitä harvinaisen Oxfordin collegejen joukossa.


W.C:n (hm, tuskinpa lyhentävät sitä itse noin...) kappeli valmistui 1791, mutta sen sangen näyttävä uusrenessanssiin vivahtava interiööri on William Burgesin käsialaa vuodelta 1864. Seinien alaosan kuvapaneelit ovat enemmän kuin hieman prerafaeliitteisat, mutta tämä ei lopultakaan haittaa kokonaisuuden ollessa aika hyvin balanssissa. Myös alttari ja kandelaaberit ovat kerrannais-quattrocentoa. Burges oli yleisesti joltinenkin gootikko (siis stilistisessä mielessä), mutta ainoina suoranaisina todisteina tästä ovat sinänsä pikanttina yksityiskohtana toimivat penkinpäiden eläin-grotteschi. Itse satuin istumaan muurahaiskävyn lähelle, ja vieressä joviaalina lojunut collegen vice principal selitti eläimen symboloivan (tai kenties ihan vain muistuttavan) työn valmistumisen aikaista rovastia.

Itse mysteerinäytelmä - tai kolmehan niitä oli itse asiassa, lyhyitä kun ovat - kuului osana kuuluisaan mysteerioiden sykliin, joka tunnetaan nimillä the Hegge Cycle, the Ludus Coventriae Cycle tai N-Town Plays, ja joka on säilynyt vain yhdessä manuskriptissa (BL MS Cotton Vespasian D.8) Norfolkista 1400-luvun puolimailta. Kaikkiaan näytelmiä on yli neljäkymmentä (kattaen koko historian luomisen ja viimeisen tuomion välillä), mutta tämänkertaisessa produktiossa niitä esitettiin yhteensä viisi, kaikki Maria-aiheisia. Keskiviikon osalle oli tullut 'The Play of the Marriage of Mary and Joseph', 'The Play of the Parliament of Heaven, Salutation & Conception', sekä "The Play of the Visit to Elizabeth". Yleisesti ottaen näytelmien sisältö on hyvin vaihtelevaa lähes liturgisista luennoista ja selityksistä hyvinkin lennokkaaseen dialogiin ja humoristisiin hahmoihin.

Harrastelijavoimin ja lyhyellä varoitusajalla toteutetuksi produktioksi kaikki sujui kerrassaan mallikkaasti, ja esimerkiksi Mariaa esittäneellä Rebecca Fieldillä oli ihan aidosti hyvä ääni. Joosefia esittänyt Simon Ogdon taas oli aidosti koominen - näytelmäteksti nimittäin on sangen kekseliäs 'sauvansa hukanneen' vanhan Joosefin karakterisoinnissa; tällainen maanläheisen huumorin ja katolilaisen Corpus Christi-perinteen yhdistelmä on kaiketi varsin oleellista keskiaikaisissa mysteerinäytelmissä, mutta toisaalta olen käsittänyt N-Town -näytelmien olevan poikkeuksellisen hieno esimerkki tästä. Musiikista vastasi collegen kuoro, ja kun manuskriptissä ei ole kummempia ohjeita musiikillisesta puolesta säilynyt joidenkin hyvin ylimalkaisten suositusten lisäksi, koostui ääniraita hyviksi havaituista liturgisista hymneistä ja moteteista - kaikki tietenkin oikealta aikakaudelta.

Jos kekseliäisyyttä vaadittiin näytelmän keskiaikaisilta esittäjiltä, on se taatusti ollut tarpeen myös nykytiimille näiden yrittäessä rekonstruoida alkuperäistä rekvisiittaa. Kuinka esimerkiksi kuvata itse Kolminaisuus? (Vastauksen näette ylläolevassa kuvassa.) Tai kuinka ne "thre bemys of lyghte" joiden avulla sikiäminen tapahtui? Tietenkin kolmen kultaisen nauhan muodossa, jotka rullattiin Isä Jumalan valtikasta Marian sylkkyyn. Mysteeri jos mikä.

Desciptio Hiberniae, pars V: Mad old Ireland hurt you into (buying) poetry...

Kirjallisuuden korkea arvostus Irlannissa on oikeastaan jo niin kauan vaalittu ja laajalti tunnettu topos, että sen selittäminen ei ehkä olisi ensinkään välttämätöntä. Mutta JOS asiaa haluaisi kuitenkin eksplikoida, niin keskiaikainen kirjankopiointi- ja -kuvitusperinne olisi itsestäänselvä alkupiste; monien tutkimieni teosten käsikirjoitushistoria kulkee ratkaisevina suosisatoina nimenomaan Irlannin tai ainakin irlantilaisten munkkien pitkin Eurooppaa perustamien luostareiden kautta. Modernimmin saattaisi pointtia todistellakseen tuoda esiin vaikka Irlannin väkimäärään suhteutettuna sangen suuren määrän kansainvälisesti erittäin tunnettuja kirjailijoita Jonathan Swiftistä Seamus Heaneyhin. Ja anekdootin mukaan tuodakseen voisi myös mainita Janen, lady Wilden kuuluisan kertomuksen runoilija Thomas Davisin hautajaisista, ja kuinka tuikituntemattoman runoilijan suuret maahanpanijaiset innostivat Oscar Wilden äidin itsensä runoilemaan. Lopuksi tulisi tietenkin lisätä suullisen vitsi-, värssy- ja viisasteluperinteen vahva pohja, jota irlantilaiset tuntuvat vaalivan päivittäin. Nämä siis vain, jos haluaisi asiaa selventää...

Limerickin itsenäisistä kirjakaupoista spottasin valitettavasti vain yhden: epäilyttävän New Age -henkiseltä päällisin puolin näyttävän The Celtic Bookshopin aivan vastapäätä The Hunt Museumia, Ruthland Streetillä. Sisälle kannattaa kuitenkin uskaltautua, sillä lopulta valikoima on oikein monipuolinen, sisältäen myös yllättävän hyvän otoksen keltologista tutkimuskirjallisuutta - joskaan harmillisesti ei oikeastaan yhtään alkutekstiä, joiden perässä taisin ennen kaikkea olla. Toinen havittelemani teosluokka olikin vielä marginaalisempi, nimittäin Edward Plunkettin, 18. Dunsanyn paronin, ensipainokset. Vihdoin viimein dunsanyadini osoittautui voitokkaaksi, mutta yllättävän vähän tunnettu tuo 1900-luvun alun angloirlantilainen kirjoittaja näyttäisi olevan jopa kotisaarellaan. Limerickissä tuli vastaan vain eioota, joskin bonuksena kuului kirjakaupan omistajattaren ja jonkun käymässä olleen tuttavan välistä iirinkielistä keskustelua. Hinnat olivat korkeahkot, joskin esimerkiksi Hunt Museumin katalogi maksoi vain noin puolet siitä mitä kadun toisella puolella museopuodissa.


Galwayssä bibliofiili kohtasi lähinnä harmillisia uutisia, sillä jo etukäteen suositeltu Kenny's Bookshop oli muuttanut toimintansa Internetiin vain vähää aiemmin. Hemmetti, ei näin! Muutenkinhan sitä hankkii kirjoja netitse vain silloin jos niitä ei muualta, itse fyysisesti hakemalla, metsästämällä ja tutustumalla löydä. No mutta kyllä kaupungista silti löytyi Charlie Byrne's Bookshop, Middle Streetiltä. Kutsuva ulkonäkö, erinomainen valikoima yksinomaan käytettyjä kirjoja, ja kohtuulliset hinnat, joskin henkilökunnan palvelualttius ja ennen kaikkea asiantuntemus tuotti massiivisen pettymyksen. Lordi Dunsanyn ensipainoksia kysyessäni kommunikaatiorajoitteinen jolppi johdatti jenkkiläisten fantasiapokkareiden ääreen. I rest my case. Uskon kuitenkin että toisina päivinä kaupassa viihtyisi kauan ja löytäisikin jotain - valikoimassa ei ainakaan ole mitään vikaa. Mukaan tarttui paikallinen uuden kirjoittamisen antologia Crannóg, numero 22.


Dublin! Tässä vaiheessa bibliofiilin kannattaa innostua. Toisaalta tässä vaiheessa bibliofiilin olisi ehkä kannattanut varata vähän enemmän aikaa niiden muutaman tunnin sijaan. Tosin jos yleistä rahallista balanssia ajattelee, saattoi sittenkin olla varsin hyvä juttu ettei aikaa ollut käytettävissä enempää. Jos isoja kirjakauppoja haikailee, niin Dawson Street on hyvä paikka aloittaa - siellä näet sijaitsee Waterstonesin ketjumyymälän lisäksi myös Hodges Figgis, jota voisin jopa kutsua Dublinin Blackwelliksi tekemättä vääryyttä kummallekaan instituutiolle. Se on suurenmoinen, ja käsitin itse asiassa vasta sisään käveltyäni ja keltologiselle osastolle juututtuani, että myös edellisellä Dublinin-reissullani olin liikkeessä jo käynyt. Ilmankos jalat tuntuivat koko ajan vetävän Dawson Streetin suuntaan... Mukaan tarttui irlantilaisen mytologian klassikko, T. F. O'Rahillyn Early Irish History and Mythology, Dublin Institute for Advanced Studies 1946 [repr. 1999], joka on ikääntynyt mutta tietyiltä osin varsin relevantti tutkimus, sekä CSANAn (The Celtic Studies Association of Northern America) vuosikirja numero 2 (2002): Identifying the Celtic, Four Courts Press. Ilahduttavaa ja yltäkylläistä, mutta pian oli vain repäistävä itsensä liikkeelle, sillä...



... kun Hodges Figgis oli tunnistettu jo ennestään tutuksi, sattui mielen perukoilta nousemaan myös muistikuva aivan kulman takana olevasta vanhojen kirjojen kaupasta. Seurasi ripeä siirtyminen siis Duke Streetille, josta löytyi kuin löytyikin Cathach Books Ltd., eräs Dublinin laadukkaimpia antikvariaatteja. Ja vihdoin, vihdoin löytyi myös Dunsanyä, vieläpä oikein rivillinen omalla, nimilaputetulla hyllyllään ja myyjän 'certainly'-toteamuksen saattelemana. Voitto! ... Tai no, ehkä kyseessä oli kuitenkin ennen muuta kirjakaupan voitto, sillä mitkään polkuhinnat eivät kuitenkaan olleet kyseessä. Mutta koska Dunsanyn varhaispainokset ovat perin vaikeita löytää, korjasin sen kummemmin mukisematta mukaani niistä kaksi: Tales of Three Hemispheres (1920), T. Fisher Unwin, London, sekä Jorkens Has a Large Whiskey (1940), Unwin Brothers, London. Lisäksi kuormaan eksyi vielä v. 1971 otettu näköispainos (pienen erän sellainen) vuonna 1912 Cuala Pressiltä (Churchtown) ilmestyneestä teoksesta Selections From the Writings of Lord Dunsany, johon esipuheen on kirjoittanut itse William Butler Yeats. Cuala Presshän oli Elizabeth Yeatsin (runoilijan siskon) omistama pienkustantamo, jonka merkitys Celtic Revival -liikkeelle oli varsin merkittävä.



Päivän sitaatti olkoonkin siis lordi Dunsanyn kynästä, tarkemmin sanoen tarinasta 'Idle Days on the Yann', joka ilmestyi ensimmäistä kertaa kokoelmassa A Dreamer's Tales vuonna 1910, ja joka kuuluu ehdottomasti lordin tuotannon parhaimmistoon; haluaisin etenkin kiinnittää huomion harvinaisen kauniiseen proosarytmiin, lähes metatesktuaalisuutta ennakoivaan leikittelyyn imaginaarin kirjallisuuden olemuksella, sekä aika huomattavaan jälkivaikutukseen - niin Lovecraftin The Dream-Quest of Unknown Kadath (1926) kuin Gaimanin Stardustkin (1998) ovat aivan selvästi velkaa Dunsanylle:



"And so we came into the central stream, whereat the sailors lowered the greater sails. But I had gone to bow before the captain, and to inquire concerning the miracles, and appearances among men, of the most holy gods of whatever land he had come from. And the captain answered that he came from fair Belzoond, and worshipped gods that were the least and humblest, who seldom sent the famine or the thunder, and were easily appeased with little battles. And I told how I came from Ireland, which is in Europe, whereat the captain and all the sailors laughed, for they said, "There are no such places in all the land of dreams." When they had ceased to mock me, I explained that my fancy mostly dwelt in the desert of Cuppar-Nombo, about a beautiful blue city called Golthoth the Damned, which was sentinelled all round by wolves and their shadows, and had been utterly desolate for years and years, because of a curse which the gods once had spoken in anger and could never since recall. And sometimes my dreams took me as far as Pungar Vees, the red walled city where the fountains are, which trades with the Isles and Thul. When I said this they complimented me upon the abode of my fancy, saying that, though they had never seen these cities, such places might well be imagined. For the rest of that evening I bargained with the captain over the sum that I should pay him for any fare if God and the tide of Yann should bring us safely as far as the cliffs by the sea, which are named Bar-Wul-Yann, the Gate of Yann."

Descriptio Hiberniae, pars IV: Caisleán Bhun Raithe

Joko Irlanti-postaukset kyllästyttävät...? Sepä hyvä, koska muutama on vielä luvassa! Julistinhan näet taannoin postaavani jotain myös Irlannin-ekskun pääasiallisesta linnakohteesta, Bunrattyn linnasta. Vierailimme paikalla valitettavan kiireellisellä aikataululla torstai-iltapäivänä, niin että linnan ja sen ympäristön Folk Parkin kiertämiseen jäi aikaa vain noin tunti. Tämä ei oikeastaan riitä asioiden perinpohjaiseen tutkimiseen, niin että jos olette aikeissa visiteerata, varatkaa ihmeessä enemmän aikaa. Jos vanhojen asioiden tutkimiseen kuitenkin väsähtää, eikä noin tunnin tai puolentoista välein kulkevaa bussia jaksa odotella ulkosalla, voin suositella läheistä The Creamery -pubi/ravintolaa, jossa aiemmassa postauksessa mainittu Irish Stew tuli syötyä. Kannattaa tarkastaa.

Paikan historiasta sanottakoon ainakin se, että kivilinna on tietenkin normanniperua, siinä 1200-1300 -lukujen taitteessa Thomas de Claren rakennuttama. Kyseinen suku ei kuitenkaan päsmäröinyt alueella kauaa, sillä Thomaksen poika Richard kaatui Thomondin (Tuadhmhumhain, eli Pohjois-Munster) kuninkaita O'Brieneita vastaan taistellessaan, eikä linnakaan kauaa ehjänä pysynyt moisen jälkeen. Lyhyen uuden normannimiehityksen jälkeen linna jäi pysyvästi irlantilaisille, ja nykyinen rakenne on munsterilaisen MacNamaran klaanin peruja. Monikaan linnassa tätä nykyä näytillä olevista esineistä ei liene noilta ajoilta peräisin, tai ei ainakaan ole kuulunut linnan tuonaikaiseen kalustukseen/sisustukseen - kuten tämäntyyppisissä kohteissa tapaa olla laita, on valtaosa rekvisiitasta tuotu varmasti muualta. Komeat ja taatusti vanhat ovat kyllä nuo pääsalin seinää koristavat irlanninhirven (Megaloceros giganteus) jättimäiset sarviparit. Vaikka itse laji kuoli sukupuuttoon yli 7000 vuotta sitten, on sarvia löytynyt Irlannin soista kautta historian sisustuselementeiksi asti.

Irlannin historian perusteemoja näyttäisi olevan alueellisten valtablokkien ja mahtisukujen kahinointi, eikä Thomond ollut poikkeus: viimeistään 1470-luvun puolivälissä Bunratty linnoineen oli siirtynyt MacNamaroilta O'Brieneiden haltuun. Takaisin englantilaisiin käsiin linna päätyi, kun Barnabas O'Brien, Thomondin kuudes jaarli antoi Parlamentin joukkojen miehittää Bunrattyn ennen loikkaamistaan Englantiin. Kuuluttuaan 1700-luvun Studdertien suvulle linna jäi 1800-luvun alussa asumattomana heitteille perheen muutettua läheiseen modernimpaan kartanoon, ja koko paikka pääsi ilmeisesti rapistuman sangen pahasti. Raunioitumisen keskeytti
Standish Prendergast Vereker, Gortin 7. varakreivi, joka 1950-luvulla kunnostutti linnan.

Linnan esineistö on eklektinen mutta melko harmoninen yritys luoda kuva 1500-1600 -lukulaisen asuinlinnan sisustuksesta, ja kun tiedot huoneiden käyttötarkoituksista näyttäisivät säilyneen kohtuullisen hyvin, on yleinen efekti paitsi vaikuttava, myös informatiivinen. Kaikki löytyy: vankila, keittiöt, suuri sali, pieni sali, makuuhuoneita, linnanherran solarium (siis paikka missä ollaan yksin, solus, ei mitään ruskettumiseen liittyvää...) ja mitä sitä nyt saattoikaan tarvita jotta elämä olisi edes jokseenkin miellyttävää vihamielisten irlantilaisten (olipa linnan omistajana sitten normannit tai toiset irlantilaiset...) ympäröimänä.

Erityisen ilahduttava kohde Bunrattyn Castle and Environs on ympäröivän Folk Parkin takia - ilahduttavuutta lisää se että kyseisen kohteen toteutuksessa ei oltu ehkä kuljettu sitä kaikkein kliseisintä, neliapiloita ja shillelagheja viljevää irlantilaisuus-tulkinnan polkua. Päinvastoin ote oli oikeastaan kansatieteellinen, ja perinteiset rakennusmallit, elinkeinot ja esineet tuotiin esille vähäeleisesti ja kummemmin luennoimatta. Välillä - etenkin koska päivän myöhäinen hetki ja sään epäsuotuisuus olivat häivyttäneet kaikki muut vierailijat - tunnelma oli erittäin autenttinen, ja hetkittäin saattoi jopa kuvitella tarkkailevansa parin vuosisadan takaista kylää, joka vain sattui olemaan oudon autio.

Descriptio Hiberniae, pars III: Not just spuds...

Perunan historia Irlannin pääasiallisena ravinnonlähteenä on tietenkin sekä pitkä, monipolvinen että synkkä, joten emme puutu siihen tällä erää - kieltäkäämme tosiasiat ja ajatelkaamme ruokaa yksinomaan iloisena aiheena. Sitäpaitsi käsittääkseni Irlanti on tätä nykyä maailman perunantuottajien listalla vasta sijalla 25. Sarjassamme 'hyödyllistä tietoa', jälleen...

Vaikka aikomukseni ei todellakaan ollut perunasta puhua, on irlantilaisten perinneruokien joukosta aika mahdotonta löytää ruokalajeja jotka olisivat tyystin vailla tuota mukulaisaa ystäväämme. Otetaan vaikkapa kunnon tukeva annos Irish Stewtä... Hitaasti haudutettua lammasta, porkkanaa, selleriä ja sitä perunaa. Lisäksi päälle tarjotaan ilahduttava pallo sitruunasorbettia ... anteeksi, tarkoitan tietenkin perunamuusia, joka siis sotketaan joukkoon suurukseksi. Juuri tätä matkalainen tarvitseekin talsittuaan kenkänsä märiksi ja nähtyään paljon kaikkea hienoa. Seuraksi sopii vaikkapa Bulmers, saaren myydyin siiderimerkki.

Eipäs jätetäkään tätä peruna-asiaa aivan vielä... Koska tietenkin Fish and Chips kuuluu asiaan, etenkin kun merenrantakaupungeissa ollaan. Oikeaoppisesti se nautitaan joko sanomalehdestä tai korkeintaan paperipussista (vaikka täytyy kyllä sanoa että Galwayssä ihan lautaselta ja istualtaan syöty erä oli ehkä retken paras), runsaan suolan ja etikan kera. Tämä jos ei ole kansankeittiötä niin ei mikään. Saaren maineikkain tätä herkkua tarjoileva instituutio lienee Dublinin Leo Burdock's, joka tuli testattua joitain vuosia sitten. Muistelisin olleen oivaa.

Jos kaipaa jotain fiinimpää merellistä, kannattaa Irlannissa ehdottomasti tutustua paikallisiin nilviäisiin. Etenkin sinisimpukat ovat aivan omaa luokkaansa - voin sanoa etten ole pitkällisen simpukka-fanittamiseni aikana saanut missään näin erinomaista annosta kuin Galwayssä paikassa nimeltä Conlon's. Todella, todella lämpimät suositukseni - myös paikan osterit olivat aivan erinomaisia. Sinisimpukoiden, etenkin keittona tarjottujen sellaisten, traditionaalinen kumppani on lasillinen Guinnessiä.

Hypätäänpäs jokseenkin toiseen rekisteriin, katuruokaan. Tai ehkä suoraan sanottuna jopa roskaruokaan. Urheana kulinaarisena kokeilijana itseään pitävä ihminenhän ei näet voi väistää myöskään niitä ruokia joita syötyään iskee moraalinen pahoinvointi. Oikeasti - ei voi. No, tällä kertaa oma moraalinen yökötykseni tuli tuosta Brittein saarten modernin pikaruokakulttuurin kliseestä: todellisesta uppopaistamisfantasian ydintopoksesta - uppopaistetusta Mars-patukasta. Jep jep. En olisi ehkä uskaltanut kokeilla ellei pikkuveli olisi ollut niin innolla fölissä. Ja rehellisenä kronikoitsijana joudun myös toteamaan että lopputulos oli aivan hemmetin herkullinen. Sehän koko asiasta kamalan tekeekin - jo sitä syödessään tunsi itsensä huonoksi ihmiseksi. Joten omalta kohdaltani tämä sai luvan olla ensimmäinen ja viimeinen kerta.

Jos haluaa ruuan päälle jotain inhimillisempää imellystä, niin voin suositella irlantilaista fudgea. Eihän se sinänsä kai eroa meikäläisistä kermatoffeista muuta kuin kerman paljoudessa ja yleisessä täyteläisyydessä - mikä tietenkin tässä tapauksessa on iso ero. Jopa makeilu-rajoitteiselle allekirjoittaneelle nämä maittoivat oikein hyvin.

Descriptio Hiberniae, pars II: Ailtireacht, etc.

Eli postataanpas joitain arkkitehtonisluonteisia kuvia - toisin sanoen tähän luokkaan kuuluvat useimmat nähtävyyksiksi luokiteltavat kohteet. Täytyy sanoa että yleisesti ottaen kyseisellä saarella on hauskinta vain olla/kuljeksia, puhua ihmisille, istua pubeissa ja aistia ilmapiiriä; mutta välillä tietenkin tulee vastaan linnoja, aidosti vanhoja kirkkoja ja kaikkea sellaista mitä nyt saataa haluta tutkiskella. Tässä yhteydessä en sano vielä mitään Bunrattyn linnasta, sillä se ansaitsee mielestäni ihan oman postauksensa.

Limerick (Luimneach) ensin. Isoin ja ehkä kaupungin puolelta eniten panostusta osakseen saanut kohde on ilmiselvästi King John's Castle Shannon-joen yli johtavan Thomond Bridgen luona. Vuoden 1200-paikkeilla valmistunut linna oli tietenkin tarkoitettu vakiinnuttamaan joitain vuosikymmeniä nousua tehnyt anglonormannien valta Munsterissä. Linnaa piirittivät sitten monessa yhteydessä niin irlantilaiset lordit kuin Cromwell ja Wilhelm Oranialainenkin. Kaikesta tästä tarjotaan linnan kolmessa näyttelyssä yllin kyllin tietoa - kaiken sen puuhatoiminnan, re-enactmentin ja 'elämyksellisyyden' ohella johon nykyään aika monet historialliset kohteet ovat turvautuneet. Eli jos haluatte nähdä vahanuken kuningas Juhanasta (joka ei siis koskaan käynytkään Limerickissä) niin kolutkaa kaikki tarkkaan. Tästä huolimatta linnan perustuksissa tehdyt arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet kaikenmoista jännittävää, jopa viikinaikaise Hlymrekrin talonpohjia, ja siksi kyseinen osio saakin suositukseni.

Toinen ihan kiinnostava kohde on The Hunt Museum, joka on toiminut 1700-lukulaisessa entisessä tullikamarissa vasta vuodesta 1997. John ja Gertrude Huntin yksityiskokoelma museoitiin 1970-luvulla, ja on ilahduttavan eklektinen sekoitus kaikenlaista kiinnostavaa, kuten tämänlaatuisilta kokoelmilta voi odottaakin. Irlannin ja Manner-Euroopan pronssikausi on mainiosti esillä, samoin monensorttiset keramiikat (joista nyt en erityisemmin välitä edelleenkään mutta väliäkö tuolla...), mutta kaikkein merkillisin esine on huomattavan kookas puinen kouros-tyyppinen veistos, joka on radiohiiliajoitettu (British Museumissa) 2000-luvulle eaa. Ilmeisesti kyseessä on egyptiläinen originaali, joka on 600-luvulla eaa. uudelleenmuokattu Kreikassa. Kasvot ovat turmeltuneet ja myöhemmin korvatut, mutta asento on täysin egyptiläinen hiustyylin taas muistuttaessa kreikkalaisten efebien sellaista. Hämmentävä esine.

Kolmas näkemisen arvoinen pytinki itse Limerickin kaupungissa on St. Mary's Cathedral vuodelta 1168. Torni lisättiin 1300-luvulla, ja nykypäivänä kirkossa on kaikenlaista kiinnostavaa nähtävää, mm. erinäisiä inskriptioita ja Wilhelm Oranialaisen piiritysarmeijan ampumia tykinkuulia. Kaikki edellä mainitut kolme kohdetta sijaitsevat aivan lähellä toisiaan ns. englantilaisen kaupungin alueella King's Islandilla. Näin ollen niiden katsomiseen ei valtavan kauaa mene, ja aikaa jää todennäköisesti myös Bunrattyssä käyntiin. Mutta siitä lisää toiste.

Vaan on niitä kirkkoja Galwayssäkin (Gaillimh). Kaupungin katedraali on perin uusi (1960-luvulta) mutta ainakin kokoa löytyy (samoin kuin aika harmillisen graafisia abortinvastaisia lehtisiä peräpenkeille siroteltuna...). Kuvan pistin lähinnä havainnollistamaan tuota Corrib-joen tulvivaa tilaa. Sateet aiheuttivat monellakin kolkalla Brittein saarilla tulvia tuossa menneellä viikolla, ja Irlannissa luoteis- ja keskiosat olivat niitä kovimmin koeteltuja.

Paljon vanhempi ja huomattavasti keskeisemmin kaupungin vanhan osan mukavien katujen tuntumassa sijaitseva kirkko on The Collegiate Church of St. Nicholas vuodelta 1320, Irlannin suurin keskiaikainen jatkuvassa käytössä ollut kirkko. Mutta jos nyt aivan rehellinen olen niin itse kirkkoa kiinnostavampi oli tuossa sen viereisellä kadulla lauantaina pidetty Farmers' Market, jollaisia on tietenkin vähän joka kaupungissa näillä saarilla. Mainioita mahdollisuuksia tutustua paikallisiin tuotteisiin ja esimerkiksi juustoerikoisuuksiin. Irlannissa ne huomionarvoisimmat juustot ovat tietenkin erinomaisia pitkään kypsytettyjä cheddareita.

Galway on tunnelmaltaan Limerickiä boheemimpi, opiskelijaisempi, rennompi ja vähemmän kyräilevä - sanalla sanoen siis mukavampi. Tunnelma on myös merellisempi, sillä Shannonin laaja ja pitkä suistoalue oikeastaan tekee Limerickistä ennemminn joenvarsikaupungin. Galwayssä sensijaan on molemmat, ja Spanish Archin (An Póirse Spáinneach) luo kävellessä saa hyvin todennäköisesti sieraimiinsa meren tuoksahduksen. Eli mitä se nyt sitten onkaan - merilevää ja kuollutta kalaa. Jee. Niillä kulmilla on myös Galway City Museum, viime vuoden uutuus (johon itse asiassa liittyy tuo kuvassakin muurin takaa kurkkaava valkea osio). Joka tapauksessa meren läheisyyden aistii myös kalaravintoloissa, jotka Galwayssä ovat oikein hyviä - kuten tulemme huomaamaan seuraavassa tai sitä seuraavassa postauksessa.

Sitten on kai sanottava vielä sana tai pari Dublinista (Baile Átha Cliath), mutta sen arkkitehtonisten tai muidenkaan nähtävyyksien luettelointiin en kyllä rupea. Sitä paitsi itsellänikin oli siellä käytettävissä vain yksi ilta, niin että voin vain kehoittaa käymään itse paikan päällä. Tämä lyhyempi visiitti vahvisti sitä edellisellä kerralla saatua vaikutelmaa että kelpo kaupunki on kyseessä. Kaikkia pääkaupunkeja lähes symptomaattisena vaivaava ynseyskään (joka oikeasti on tietenkin kulttuurinen meemi) ei saa irlantilaisia sortumaan samalle tasolle ... hm, sanotaanko vaikka omien helsinkiläistemme kanssa. No offence.

Descriptio Hiberniae, pars I: The Green Fields of Ireland

Syy blogihiljaisuuteen on ollut paras mahdollinen, nimittäin ekskuilu. Tämä Britannian-kauteni ensimmäinen varsinainen (so. monipäiväinen) ekskursio suuntautui Limerickiin pikkuveljeäni a:ta tervehtimään, ja pitihän sinne päästyä nyt yrittää edes hieman kierrellä ympäriinsä. Kuvamateriaalia tuli napsittua valtaisat määrät, joten tässä muutamien päivien aikana ajattelin postailla temaattisesti jaotellun kavalkadin ikivihreän saaren antia. Olkoon ensimmäisenä vuorossa yleisluontoinen, johdatteleva tunnelmointipläjäys, pääpainona silkat maisemat.


Itineraari vei ensin lentäen Gatwickiltä Shannonin kentälle ja Limerickiin, josta perjantaina siirryimme Galwayhin. Lauantaina jatkoin sitten bussilla yli saaren Dubliniin, jossa aikaa olikin varsin vähänlaisesti. Sunnuntai olikin paluupäivä: ensin lautalla Holyheadiin, Walesiin, ja sitten uuvuttava junailu takaisin Oxoniaan. Jaa, itineraarista ja Walesistä tulikin mieleen... otsikon latinalainen osa on mukaelma Giraldus Cambrensiksen eli Gerald Walesiläisen tuotannosta: hänhän kirjoitti sekä Topographia Hibernican, Expugnatio Hibernican että Descriptio Cambriaen 1100-luvun lopussa. Gerald olisikin varsin opettavaista matkalukemista Irlannissa, vaikkei hän aina kovin ymmärtäväinen tai sympaattinen saaren kuvaaja olekaan. Harmi vain että jätin sen taannoin Hay-on-Wyesta ostamani Gerald-edition kotiin (sen sijaan matkalukemisena oli Chinua Acheben Things Fall Apart, mutta siitä lisää ehkä joskus toiste jossain postkolonialismi-postauksessa...).

Topographian 1. kirjan 3. luvussa Gerald havainnoi, kuinka Irlannin sää muuttuu sitä kosteammaksi ja terveellisemmäksi mitä lännemmäksi mennään - samoin maa muuttuu hedelmällisemmäksi. Tämä oli erityisen ajankohtainen havainto, sillä sää oli lähes kautta linjan sateinen (olette varmaan kaikki perillä kuinka pahoiksi tulvat yltyivät tällä toisella saarella, etenkin Cumbriassa). Shannon-joki tulvi näyttävästi aivan velipojan opinahjon luona, ja dramatiikkaa riitti vielä lauantain cross-country -taipaleellekin. Irlantilaisilta kysyttäessä tällainen tulvinta kuului olevan varsin harvinaislaatuista, vaikka länsirannikon normi-ilmastoon kuuluukin sade neljänä päivänä viidestä.

Uskomattoman onnenkantamoisen kautta matka Limerickistä Galwayhin - ja täten siis Munsterista Connachtiin vanhoina kuningaskuntina ajateltaessa - taittui mitä mahtavimmassa säässä. Tämä johti perin turisteisaan joskin kaikessa hektisyydessään väistämättömään valokuvailuun bussin ikkunasta, ja välillä tulokset olivat perinjuurin palkitsevia. Täytyy myöntää että en tiedä montaa yhtä kaunista asiaa kuin irlantilainen maaseutu. Oivaa matkamusiikkia olivat mm. Planxtyn tulkinnat vanhoista irkkuklassikoista ja uudempaa soundia edustava, erinomainen Flogging Molly.



Laivamatka Irlanninmeren ylitse Stena Linen aluksella (ajatelkaa Tallinan-laivaa, mutta ilman viinarallia...) oli jokseenkin kuoppainen. Tai understatement sikseen: se oli ehkä myrskyisin merimatka jonka olen kokenut. Dublinin satamasta poistuttaessa kaikki näytti vielä näin seesteiseltä... little did I know. Olisi kannattanut muistella Giralduksen Topographian lukua 2.1, joka mainitsee Irlanninmeren olevan aina liikkeessä. Siinä vaiheessa kun Holyheadin niemenkärki tuli näkyviin, olisi paatuneempikin merikarhu tuntenut kiitollisuutta. Toisaalta keikutus ja pärskeet olivat varsin hauska kokemus, ja aion kyllä taittaa matkan toistekin tuolla tavalla - tosin jättäen tämän kerran tavoin aamiaisen välistä.

Seuraavaksi... jotain muuta. Haha, katsotaan mitä tuleman pitää!

The National Treasure

Se! On! Auki! Vihdoin viimein näiden kaikkien kuukausien odottelun jälkeen tuo oma lähiömuseoni, The Ashmolean, on avattu! Eilen oli ensimmäinen avajaispäivä, mutta kaiken varalta kävin siellä tänäänkin, joskin vain tunnin kierroksella eilisten neljän sijaan. Hauskaa - joskin hieman yllättävää - on se että ihmismassa ei ole aivan käsittämättömän valtaisa, vaan ainoastaan poikkeuksellisen taaja museoon. Täytyy kuitenkin myöntää ettei mikään väenpaljous olisi saanut allekirjoittanutta pysymään poissa... täytyihän nimittäin sekä arkkitehtuuri että näyttelyesineet tarkastaa perin pohjin. Tuloksena oli kaikinpuolinen ihastuminen instituution kokoelmiin, ja ennen kaikkea valtaosaan niiden näytteilleasettelua.

Lyhyt historiallinen kertaus lienee paikallaan: Ashmolean Museumin, Britannian vanhimman museon, pohjana toimi John Tradescant vanhemman ja nuoremman Lambethiin, Lontooseen kokoama Museum Tradescantianum tai lyhyemmin vain The Ark, joka koostui niin luonnonhistoriallisista kuin antropologisistakin kuriositeeteista. Tämän yleisölle auki olleen kokoelman keplotteli itselleen Tradescant nuoremman kuoleman jälkeen Sir Elias Ashmole, tuo lipevä ja vaikutusvaltainen rojalisti, alkemisti ja opportunisti. Liitettyään mukaan oman kokoelmansa manuskripteja ja antikviteetteja Ashmole korjasi kunnian itselleen ja dedikoi nimeään kantavan museon Oxfordiin vuonna 1683. Lontoo hävisi pahasti, sillä British Museum avautui vasta 76 vuotta myöhemmin.

Nykysijaintinsa museo sai vuonna 1845, kun se muutti ns. Old Ashmolean -rakennuksesta Broad Streetiltä Sir Charles Cockerellin suunnittelemaan jokseenkin pönöttäväiseen pytinkiin St. Giles'in ja Beaumont Streetin kulmaan. (Älkää haukkuko rakennusta täkäläisten kuullen - britit ovat niin sentimentaalisia kerrannaistyyliensä suhteen...) Kokoelman kasvaessa (esim. minolaisella materiaalilla) tilat kuitenkin jäivät auttamattomasti pieniksi, ja tähän puutteeseen tämä uusin restaurointi puuttui etevällä kädellä. Tarkemmin sanoen käsi kuului arkkitehti Rick Matherille, joka on museo- ja yliopistorakennusten veteraani.

Matherin aikaansaannosta ei voi kuin ihailla (sillä eiköhän valitusten ja reklamoinnin aikakin koita parinkymmenen vuoden sisällä...); valoa ja pystysuoraa tilaa hyödynnetään erinomaisesti, sillä niistä tontilla ei ole puutetta. Sen sijaan ulospäin uusi rakennus ei näy juuri lainkaan lukuunottamatta St. Giles'ille avautuvaa sivusisäänkäyntiä. Keskusportaikko on huikean kaunis, ja näyttelytilojen suunnittelussa on käytetty järkeä ja luovuutta yhtäläisesti. Runsas lasin hyödyntäminen ja vitriinien taitava asettelu avaavat tilaa, toimivat suunnistuksen apuna ja johdattelevat seuraaviin aiheisiin. On hyvä että kaupungissa, jossa wanhanajan museaalista perinnettä edustavat jo Pitt Rivers -museo ja Museum of Natural History, on uskallettu ottaa museologisesti ainakin parinsadan vuoden harppaus. Kumpikin museotyyppi on tietenkin itsessään arvokas ja kaivattu. Lisäksi uudessa Ashmoleanissa infotaan varsin kiitettävästi (ehkä melkein liian kanssa) museoalan haasteista, konservointiprosesseista ja vastaavasta. Erityisen hauska esimerkki on koskemaan kutsuva kokeilu siitä, kuinka kumuloituva ihmiskosketus voi kuluttaa niinkin vankkoja materiaaleja kuin hiekkakivi ja messinki. (Itse olin 7340:s koskettaja - eli alkupäähän pääsin). Kellariholveissa sijaitsee kahvila, ja katolla aika huikea terassiravintola.

Nyt seuraa luettelo erityisesti mieleenjääneistä kohteista. Toimikoon se jonkinlaisena esimerkkinä myös Ashmoleanin kokoelman kirjavasta luonteesta ja ilahduttavasta variaatiosta.

• Egyptin 'nollannen dynastian' kuninkaiden Narmerin ja 'Skorpionin' rituaalinuijat (E.3631-2), jotka olivat massiivisen suuria - tätä en ollut aiemmin tajunnut, ja ilahduin kovasti.
• Faarao Taharqan ka-pyhäkkö 800-luvulta eaa. (koko pyhäkkö siis - vau).
• Osa Marmor Pariumia! Siis sitä 260-luvun eaa. historiallista inskriptiota Parokselta.
• The Alfred Jewel. Soma hely, jos sellaisista nyt sattuu tykkäämään.
• Päällikkö Powhatanin viitta/seinävaate Jamestownin perustamisen ajoilta.
• T. E. "Arabian" Lawrencen asu vuosilta 1916-18 (emiiri Faisalin lahja tälle).
• Harvinaisen hieno phurba - rituaalitikari Tiibetistä (1200-1400 -luvut?).
• Suppea mutta todella ilahduttava kokoelma suurmoguliperiodin miniatyyritaidetta.
• Paolo Uccellon Caccia notturna (n. 1470), hemmetin hieno.
• Tintoretton Risurrezione (1570-luku), penseä aihe mutta oiva toteutus.
• Rubensin tulkinta Gemma Augusteasta (1626), lähinnä hämmentävä.

Siinä vain muutamia juttuja ikäänkuin esimakuna. Kaikki näyttelyt eivät olleet itse asiassa vielä valmiita, ja lisää materiaalia ilmestyy näytille vielä kauan. Eli siis tarjolla oli suunnattomasti kaikkea hyvää, mutta toki joitain risujakin täytyy jakaa - mitä pointtia missään muuten olisi?

• Hissien edustat, pesuhuoneet ja takaportaat ovat ahtaat ja epäkäytännölliset. Toisaalta tungos ei tule varmaan olemaan liian ahdistava kävijämäärien normalisoituessa.
• Egyptiläinen osio, jonka valtaosa rempattiin vähällä rahalla ja nopealla aikataululla joskus 1990-luvun alussa, näyttää nyt todella vaatimattomalta uuden osion rinnalla. Harmi.
• Muut epäkohdat ovatkin sitten makukysymyksiä: itse esimerkiksi en kestä katsoa kahtakaan kappaletta maiolica-keramiikkaa tai flaamilaisia hedelmäasetelmia, ja molemmille oli kyllä varattu ainakin yksi huone täällä. (Argh.)

Eli siis miinukset jäävät auttamattomasti plussien jalkoihin. Vaikka jo näin avajaisviikonloppuna tuli nähtyä paljon, luulen että Museosta tulee niin rutiininomainen käyskentelykohde, että lopulta valtaosan näyttelyistä tuntee kuin omat taskunsa. Siihen tähdäten.

Books of the Fall

Syksyssä on tietenkin parasta se, että pimeys, sateiset päivät (kuvasta huolimatta) ja kaikki sensellainen antavat entistäkin paremman tekosyyn viettää vapaa-aikansa kirjojen parissa. Kulunut viikko on ollut erityisen mainio löytöjen suhteen sekä tieto- että kaunokirjallisuuden puolella.

Joscelyn Godwin: Athanasius Kircher's Theatre of the World (Thames & Hudson, 2009). Suurten kuvakirjojen hankkiminen tuntuu useimmiten isolta investoinnilta, mutta onneksi tällä kertaa Blackwellin kanta-asiakaskortille kertyneet pisteet helpottivat päätöstä. Godwinistahan on tässä viimeisen kymmenen vuoden kuluessa kehkeytynyt jonkinlainen uuden ajan alun tieteellisten ja allegoristen tekstien auktoriteetti (vrt. käännöksensä Hypnerotomachia Poliphilista, Thames & Hudson 1999), vaikka herran juuret ovatkin varsin musikologiset. Mitä Kircheriin tulee, on musiikilla tietysti vankka osansa tuon jesuiitta-monitieteilijän - ehkä viimeisen todellisen polymaatin - maailmankatsomuksessa. Onkin kiinnostavaa, että Kircherin (ja laajemmin koko 1600-luvun) tieteellis-esoteerinen maailmankuva on noussut viime vuosina suuren kiinnostuksen ja aktiivisen tutkimuksen kohteiksi varsin yllättävällä intensiteetillä.

Itse taisin kääntyä Kircher-faniksi jotain viitisen vuotta sitten, mutta todellinen innostus syntyi vuonna 2007, kun löysin Roomasta, Piazza Borghesen kirjatorilta, joitakin Mundus Subterraneuksen irtosivuja. Kyseisen teoksen idea on todella viehättävä ja hyvin tyypillinen Kircherin - proto-egyptologin, orientalistin, geologin, lääketieteilijän, mekaanisten laitteiden suunnittelijan etc. - laaja-alaiselle näkemykselle: kuvata kootusti kaikki maanalaisuuteen liittyvät ilmiöt vulkanismista ja metallien synnystä katakombeihin ja jättiläisten luurankoihin. Kircherin eklektisyyden lumo on varmasti jotain joka erityisesti vetoaa postmodernin sirpaloituneen maailmankuvan kanssa kamppaileviin nykyihmisiin; 1600-luku kohtasi tietyssä mielessä varsin samanlaisia ongelmia yhä nopeammin akkumuloituvan tiedon jäsentämisessä, ja löydetyt ratkaisut olivat parhaimmillaan luovia ja avarakatseisia, joskaan eivät teknisesti ottaen aina ihan 'oikeita'. Mutta sitten tuli muotiin Descartes ankean rationalisminsa kanssa, ja sulki monia kiinnostavia ovia. Pöh.


Uuden ajan alun tieteellisessä rekisterissä vielä hetken pysyäksemme mainitsen seuraavana Edward Lhwydin Archaeologia Britannican, josta on juuri ilmestynyt uusi kommentoitu editio kera käännöksen (ed. D. W. Evans & B. F. Roberts, Celtic Studies Publications 2009). Tämän hankkimnen tuli jokseenkin ajankohtaiseksi nyt kun olen alkanut visiteeraamaan Jesus Collegessa järjestettävässä keltologisessa seminaarissa - vaikka todennäköisesti olisin kyllä korjannut teoksen mukaani muussakin tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Lhwydin - Jesus Collegen jäsenen ja Ashmolean Museumin kuraattorin - merkitys keltologialle on etupäässä se, että hän oli ensimmäisten joukossa soveltamassa etymologian kehittyvää metodiikkaa nykyään 'kelttiläisinä' tunnettujen kielten tutkimukseen. Niin ikään hän käytti näistä kielistä ensimmäisenä termiä 'Celtic', ja yhdisti ne antiikin aikana Galliassa puhuttuun kieleen. Monet Lhwydin ideoista - erityisesti suuri osa hänen etymologioistaan - ovat nyttemmin täysin aikansa eläneitä, mutta keltologian varhaishistoriassa kyseisellä walesiläisellä on tärkeä sija.

Uudempaa tutkimusta samalla saralla edustaa ehkä kaikkein innostavin hankintani: yli 1200-sivuinen A New History of Ireland, osa I (ed. Dáibhí Ó Cróinín), OUP 2005 (paperback). Kyseinen tiiliskivi oli pakko hankkia pehmeäkantisena, hivenen vaikeasti käytettävänä niteenä sillä kovakantisen hinta oli järkyttävät 220 £! Siihen nähden paperikantisen 30 £ oli äärimmäisen kohtuullinen hinta. Toistaiseksi olen lukenut vasta teoksen esipuhetta (joka sattumoisin on täkäläisistä keltologeista tärkeimmän, Jesus Professor of Celtic Thomas Charles-Edwardsin, käsialaa) mutta kunhan teos on tykkänään kahlattu lävitse, ovat tiedot Irlannin historiasta 700-luvulle asti varmasti enemmän kuin kohtuulliset...

On kaunokirjallisuuttakin, sentään. Hallowe'enin kunniaksi etsin käsiini William Hope Hodgsonin (1877-1918) kauhukirjoituksia, joita nykyään tuntuu olevan valitettavan heikosti painossa. Pienen vaivannäön arvoisia kyseiset jutut kuitenkin ovat, joten kannattaa kysellä josko niitä olisi saatavissa. Erityisen emblemaattisia edwardiaanisen kauhukirjallisuuden teemojen suhteen ovat Hodgsonin Carnacki-tarinat (esim. The Casebook of Carnacki the Ghost Finder, Wordsworth 2006). Vuodesta 1912 alkaen julkaistuja mysteerinovelleja on yhdeksisen kappaletta, ja niiden teemat ovat yllättävän samankaltaisia esimerkiksi H. P. Lovecraftin kanssa. Tarinoiden englanti on (tahattoman) huvittavaa, sillä se vilisee kollokvialismeja joita on tullut kuulleeksi lähinnä Jeeves & Wooster -tarinoissa. Näin ollen kauhuelementit keventyvät välillä sangen tervetulleesti. Carnackin hahmo itse on ehkä hieman heikosti kehitetty - jää vähän ohueksi persoonaksi - mutta itse mysteerit ovat vallan ensiluokkaisia. Erityisen hienoa on se, että tarinoissa pidetään hyvin kauan jännitystä yllä sen suhteen, onko kukin tapaus vain inhimillisen käden tuotosta vai onko kyseessä jotain pahaenteisempää. Tarkastamisen arvoinen on myös Hodgsonin ehkä parhaiten tunnettu täyspitkä (muttei silti kovin pitkä) romaani The House on the Borderland (itselläni on Penguin-editio viime vuodelta), jota olen itse lueksinut eilen ja tänään. Hyvää yliluonnollista kauhua, muttei liikaa edes näin yliherkällä mielikuvituksella varustetulle.