Sinänsä ei ole tietenkään mitenkään sanottua että käsitteet joihin otsikossa viittaan, siis relativismi ja konstruktivismi, olisivat erityisen tiiviissä riippuvuussuhteessa toisiinsa nähden, mutta toisaalta (jättääksemme filosofiset hiustenhalkomiset porstuan puolelle) on myös aika helposti demonstroitavissa, että konstruktivistinen epistemologia johtaa relativistiseen maailmankatsomukseen mitä tulee muiden kulttuurien tai uskomusrakenteiden hyväksymiseen. Toisin sanoen: filosofioissa, joissa 'tieto' ei ole jotain objektiiviseen, muuttumattomaan tai immanenttiin todellisuuteen kohdistuvaa, vaan sosiaalinen konstruktio siinä kuin vaikka tapakulttuuri ja uskomukset, eivät myöskään moraaliset tai kulttuurilliset "totuudet" voi viitata mihinkään oman aikansa ja paikkansa ulkopuoliseen, normatiiviseen absoluuttiin. Näin.
No mutta joka tapauksessa: seuraavassa muutamia perinjuurin fanittamiani hahmoja, joiden ajattelusta yritän tarjota myös muutamia otteita esim. sitaattien muodossa - ei kylläkään välttämättä alkukielellä, valitan. Ja kuten jo todettua - se, ovatko kyseiset ajattelijat varsinaisesti relativisteja, konstruktivisteja, molempia, tai eivät kumpaakaan, ei tässä yhteydessä ole se kaikkein tiukimmalla filosofisella kammalla (vai partaveitsellä?) määritelty asema. Kyse on ennemmin tällaiseen galleristiseen esitystapaan sopivasti yleisestä hengestä ja humaaniudesta.
Mahavira (600-luku eaa.?)
Mahavira, jainalaisuuden kahdeskymmenesneljäs ja viimeinen tirthankara eli 'kahlaamonlöytäjä' (merkityksessä 'kahlaamo inhimillisten murheiden virran ylitse'), henkilöi tässä ennen kaikkea jainalaisten oppeja yleisemminkin - joiden kyllä katsotaankin saaneensa nykyasunsa vasta Mahaviran opetuksessa. Kyseisen ikivanhan ja ehdotonta väkivallattomuutta vaativan intialaisen uskonnon eräs hienoimmista konsepteista on näet anekantavada (अनेकान्तवाद, "ei-yksiselitteisyys"), inhimillisten näkökulmien pluralismi, jonka mukaan yksikään inhimillinen mielipide ei voi edustaa absoluuttista totuutta.
Eräs tunnetuimpia ja useimmin kuvattuja anekantavadan demonstraatioita on tarina sokeista viisaista ja elefantista, jossa joukko sokeita oppineita joutuu määrittelemään elefantin pelkän tuntoaistinsa avulla - ja kun lopulta nämä yrittävät muodostaa neuvottelemalla kokonaiskuvaa tuosta olennosta, vertaa kärsää tunnustellut sitä käärmeeseen, jalkoja tunnustellut puunrunkoon, jne. Myöhemmin Buddha käytti samaista vertausta opetuksessaan, eikä se käsittääkseni ole tuntematon suufienkaan keskuudessa.
Protagoras (noin 490-420 eaa.)
Näin on asian laita - Protagoras Abderalaisesta (Πρωταγόρας) ei ole säilynyt yhtään edes etäisesti antiikkista figuratiivista kuvausta. Tämä on kuitenkin omalla tavallaan aika hyvä symboli Protagoraan ja muidenkin sofistien kohtalosta länsimaisessa traditiossa. Kävi näet niin että itsekin vähintään puolisofistisia tekniikoita käyttänyt Sokrates sai oppilaansa Platonin tuotannon välityksellä ehdottomasti viimeisen sanan mitä tuli useimpiin filosofisiin kysymyksiin, ja näinpä monien sofistien (valtaosin) relativistinen ja ihmislähtöinen filosofia on paitsi säilynyt Platonin tulkitsemassa muodossa (mm. dialogi Protagoras), myös tuomittu monin eri retoriikoin milloin milläkin tavalla puutteelliseksi halki länsimaisen filosofian historian. Kun tähän yhdistää vielä judeo-kristillisen perinteen voimakkaan dualistisen ja moraalis-absolutistisen vaikutuksen, ei liene ihme että Protagoraan tunnetuin lausahdus "ihminen on kaiken mitta" ei ole kaikkina aikoina saanut osakseen ansaitsemaansa arvostusta.
Ehjemmässä muodossaan Protagoraan johtoajatus näyttäisi olevan Sekstos Empeirikoksen (adversus mathematicos 7.60) säilyttämänä: πάντων χρημάτων μέτρον ἐστὶν ἄνθρωπος, τῶν μὲν ὄντων ὡς ἔστιν, τῶν δὲ οὐκ ὄντων ὡς οὐκ ἔστιν, eli "Ihminen on kaikkien asioiden mitta: sekä olemassaolevien, että ne ovat, että olemattomien, etteivät ne ole". Täytyy kyllä jälleen kerran todeta että kreikankielen huikea taloudellisuus tekee mistä tahansa käännöksestä pakostakin kömpelön.
Mikä ehkä vielä hienompaa (ja nyt puhun vakaumuksellisena mutta uskontoihin tykästyneenä agnostikkona), Eusebios (praeparatio euangelica 14.3.7) ja Diogenes Laertios (9.51) mainitsevat Protagoraan esittäneen teoksessaan Jumalista (Περὶ θεῶν) oikein mallikelpoisen ajatuksen: περὶ μὲν θεῶν οὐκ ἔχω εἰδέναι, οὔθ' ὡς εἰσὶν οὔθ' ὡς οὐκ εἰσὶν οὔθ' ὁποῖοί τινες ἰδέαν. πολλὰ γὰρ τὰ κωλύοντα εἰδέναι ἥ τ'ἀδηλότης καὶ βραχὺς ὢν ὁ βίος τοῦ ἀνθρώπου. Tämä on käännettävissä: "Mitä tulee jumaliin, en pysty sanomaan ovatko he olemassa vai eivätkö ole, enkä millaisia he ovat ilmiasultaan; monet tekijät näet estävät tietämästä näitä asioita: aiheen epäselvyys ja ihmiselämän lyhyys."
Zhuangzi (369-286 eaa.)
Mestari Zhuang eli kiinalaisen filosofian kukoistuskaudella, niin sanottujen Sadan Koulukunnan (zhūzǐ bǎijiā) aikana, joka sai surullisen päätöksensa Qin Shi Huangdin, ensimmäisen keisarin, kirjarovioissa, kun Qin-valtion kansleri Li Si pyrki varmistamaan oman legalistisen koulukuntansa hallitsevuuden. Zhuangzin filosofia oli epistemologialtaan skeptistä ('tiedon määrä on loppumaton, mutta ihmiselämä rajallinen: on turhaa yrittää käyttää rajallinen rajattoman tavoitteluun') ja hänen sosiaalinen ohjelmansa lienee eräs varhaisimpia filosofisen anarkismin esimerkkejä ('maailma ei tarvitse hallitsemista: järjestys syntyy luonnostaan kun asiat jätetään rauhaan'). Molemmat ajatukset varmistivat (lukuisten muiden samankaltaisuuksien kanssa) että Zhuangzi tuli olemaan erittäin vaikutusvaltainen filosofi taolaisten parissa.
Tunnetuin Zhuangzi on kuitenkin niinkutsutusta perhosunestaan, jota myös useat länsimaiset kirjoittajat ovat mukaelleet ja lainanneet (joukossaan mm. Lovecraft ja Borges...). Lyhenneltynähän tuo vertaus menee näin: "Kun Zhuangzi uneksii olevansa perhonen ja herää, ei hän voi tietää onko hän ollut Zhuangzi joka on uneksinut olevansa perhonen, vai perhonen joka uneksii olevansa Zhuangzi."
Giambattista Vico (1668-1744)
Vico, johon James Joycekin viittaa Finnegans Wakessä ("by a commodius vicus of recirculation"), on syystä tunnettu vuonna 1725 ilmestyneestä pääteoksestaan Scienza Nuova (kokonaisuudessaan Principi di Scienza Nuova d'intorno alla Comune Natura delle Nazioni eli 'Uuden Tieteen Perusteet liittyen Kansojen Jaettuun Olemukseen') ja siinä esitetyistä ihmiskunnan retorisen kehityksen kolmesta vaiheesta. Vico on selkeästi anti-kartesiolainen ajattelija - toisinsanoen hän ei katso totuuden olevan havaittavissa yksinomaan mielen kautta (crt. Descartesin 'ajattelen, siis olen'), sillä vaikka mieli havaitsee itsensä, se ei luo itseään, eikä sen itseensä kohdistuva havainnointi voi näin ollen olla perusteena millekään 'totuudelle'. Vicon tärkein kontribuutio relativismille ja totuudelle sosiaalisena konstruktiona on hänen esittämänsä ajatus 'verum est ipsum factum' - todellista on se mikä on luotu (teoksessa De Antiquissima Italorum Sapientia, v. 1710). Todeksi katsotaan se, mikä on jaettuihin konventioihin (Vicolla retoriikkaan) perustuvaa, ja tämä sensus communis toimii tekojen ja historian motivaattorina.
Vicon tuotanto ei saanut millään muotoa lämmintä vastaanottoa omana aikanaan, mutta italialaisen jälkivaikutus on ollut sangen huomattava: hänen näkemyksensä ovat löytäneet kaikupohjaa muiden muassa Joycen, Bertrand Russellin, Isaiah Berlinin, Borgesin, Edward Saidin ja Erich Auerbachin tuotannossa - mainitakseni vain ne hahmot joita itse pidän erityisesti arvossa...
Ruth Benedict (1887-1948)
Vaikka listasta tässä muodossaan tuli kummallisen miesvaltainen, ei pidä kuvitella että Ruth Benedict olisi mukana jonkinlaisen kiintiönaisen roolissa - kaikkea muuta: mikä tahansa kulttuurilliseen relativismiin liittyvä keskustelu sivuaa välttämättä Benedictin ajatuksia. Hän oli 1900-luvun ehdottomasti tärkeimpiä amerikkalaisia antropologeja ja itsensä Franz Boasin oppilas - mikä seikka sinänsä ei ollut yksinomaan siunaus: Benedictiä verrattiin usein edeltäjäänsä ja opettajaansa tavoilla, jotka -20 ja -30 -lukujen henkisessä ilmastossa ovat useimmiten varmasti olleet vähätteleviä. On kuitenkin aivan kiistatonta että Benedictin tuottama etnosentrisen ajattelun kritiikki on hyvin arvokasta ihan minkä tahansa ajan luettavaksi, ja hänen pääteoksenaan pidetty Patterns of Culture (1934, huomatkaa!) oli selvästi edistyksellinen ilmestyessään.
Esimerkkeinä Benedictin ajattelusta voisi vaikka siteerata seuraavia lauseita:
- "No man ever looks at the world with pristine eyes. He sees it edited by a definite set of customs and institutions and ways of thinking."
- "Culture is not a biologically transmitted complex."
- "We do not see the lens through which we look."
Ludwig Wittgenstein (1889-1951)
Wittgensteinin, loogikon, läsnäolo tässä joukossa saattaa olla vähän yllättävää - kummaa kyllä yllätyn aina itsekin kun tajuan että sen kaiken yhtälöitä heittelevän ja epäilyttävän 'totuus'-hakuisen filosofoinnin takana (jota siis vaikka Tractatus Logico-Philosophicus on täynnään) löytyy itseasiassa valmius tunnustaa inhimillisen tiedon rajallisuus ja epävarmuus ja kaiken riippuvuus inhimillisestä kielellisestä viestinnästä itsestään.
Itseeni vetoaa ainakin se Wittgensteinin varhaiskauden (johon Tractatuskin siis kuluu) looginen johtopäätös, ettemme voi maailmassa (joka siis on kaikki joka on: 'Die Welt is alles, was der Fall ist', Tractatus 1) olevina saada tietoa mistään maailman ulkopuolisesta ('Das Subjekt gehört nicht zur Welt, sondern es ist eine Grenze der Welt', Tractatus 5.632). Tämä siirtää esimerkiksi uskonnon jonnekin inhimillisen tietouden ulkopuolelle. Tämä taas saa jylhän ilmaisunsa (kaikkien niiden hirvittävän matemaattisten ja numeropitoisia kaavoja viljelevien välivaiheiden jälkeen...) teoksen lopussa: 'Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen'(Tractatus 7) jota ei liene tarvis edes kääntää, siinä määrin tunnettu tuo lausahdus on.
Toisaalta Wittgenstein kyllä säilytti vanhempina vuosinaankin (siis tultuaan sangen skeptiseksi nuoruutensa suurteosta kohtaan) terveen relativismin mitä tulee 'totuuden' olemassaoloon ja vastaavaan. Esimerkki (vuodelta 1969, teoksesta Über Gewissheit, 105):
- "Kaikki hypoteesien testaaminen, varmentaminen ja kumoaminen tapahtuu lähtökohtaisesti järjestelmän sisällä. Eikä tämä järjestelmä ole vain enemmän tai vähemmän epävarma lähtökohta kaikille väitteillemme; ei, se on osa niin sanotun 'väitteen' olemusta. Järjestelmä ei niinkään ole lähtökohta, vaan se ympäristö jossa väitteemme ovat olemassa."
- 'Am Grunde des begründeten Glaubens liegt der unbegründete Glaube.'(Über Gewissheit, 253)
Isaiah Berlin (1909-1997)
Isaiah-setä kuuluu tietenkin joukkoon mukaan ihan vain saadaksemme tähänkin juttuun Oxford-kontakti! No ei sentään - Berlin on oikeasti ehkä keskeisimpiä 1900-luvun ajattelijoita, ja taatusti yksi humaaneimpia. Hänen filosofialleen on oleellista arvopluralismi - siis se että arvot ovat ihmisyhteisöjen luomuksia eivätkä 'luonnostaan' olemassa. Berlinin ajattelussa tämä ei kuitenkaan johda täyteen arvonihilismiin, sillä hänen 'objektiivinen pluralisminsa' esittää tiettyjen arvojen olevan jaettuja lähes tai täysin universaalisti (ja tässä hän otti vaikutteita Wittgensteinin myöhäisvuosien kieliteoriasta). Joka tapauksessa arvojen joutuessa törmäyskurssille (mikä Berlinin mielestä on väistämätöntä: moraaliset ristiriidat ovat väistämätön osa ihmiselämää), on täysin mahdollista että kumpikaan arvo ei ole itsessään toista arvokkaampi - päinvastoin: ne voivat olla molemmat yhtäläisen valideja.
- "All forms of tampering with human beings, getting at them, shaping them against their will to your own pattern, all thought control and conditioning is, therefore, a denial of that in men which makes them men and their values ultimate." (Two Concepts of Liberty, 1958)
- Kuuluisa on myös Berlinin essee 'The Hedgehog and the Fox' (1953), jossa Arkhilokhokselta ja sittemmin Erasmukselta periytyvä aforismi 'kettu tietää monta pientä asiaa, mutta siili yhden suuren asian' sovelletaan länsimaisiin kirjoittajiin ja filosofeihin: Platon, Dante, Hegel, Proust jne. ovat siilejä joiden katsantokanta on lukkiutunut yhden idean mukaiseksi, kun taas Herodotos (jee!), Shakespeare, Montaigne ja Joyce ovat kettuja joiden maailmankuva ei voi mahtua yhden ahtaan idean sisään.
Uskoisin että tulevaisuudessa tulen puhumaan/kirjoittamaan enemmänkin Berlinin filosofiasta, sillä lukemista tuossa odottaa myös viime vuonna ilmestynyt editio I.B.:n kirjeitä vuosilta 1946-1960, nimeltään Enlightening (Chatto & Windus). Sanovat myös että I.B. oli aikansa parhaiden puhujien ja mainioimpien tarinankertojien joukossa - jälleen kerran harmittaa ettei syntynyt kolmeakymmentä vuotta aiemmin. Tai ehkä ei harmita kuitenkaan. Niin ja tietenkin Isaiah oli myös perustamassa Wolfson Collegea, joka on paitsi näyttävä esimerkki brittiläisestä modernistisesta arkkitehtuurista, myös college-hallinnollisesti äärimmäisen demokraattinen ja tasa-arvoinen.
Richard Rorty (1931-2007)
Toinen piakkoin kenties vielä enemmän fanittamani ajattelija on Richard Rorty - hankin tuossa päivänä muutamana toisen pääteoksensa, Philosophy and the Mirror of Nature (1979). Kyseinen opus sai aikaan todella ison keskustelun ilmestyessään, ja se on ehdottomasti modernin filosofian keskeisimpiä klassikoita. Periaatteessa teoksen ideana on (hehe... onpas fiksua yrittää referoida sitä kun en vielä ole lukenut kirjaa läpi - no mutta teen sen silti) nostaa keskeiseksi epistemologiseksi ongelmaksi sen kartesiolaisen pohjaoletuksen, että 'tiedon' katsotaan muodostuvan mielessä, joka puolestaan heijastelee peilin tavoin jonkinlaista 'todellisuutta'. Koska filosofisen 'totuudenä on löydettävä jokin pohja, joutuu Rortyn kritisoima epistemologia olettamaan jotkut jaetuista uskomuksistamme (ks. yllä Wittgensteinin kohdalla) perustavanlaatuisiksi siinä kuin toiset ovat 'vain' uskomuksia - mikä ei ole loogista tai perusteltua. Näin ollen useimmat filosofian "suurista kysymyksistä" eivät ole toisaalta suuria eivätkä kysymyksiäkään - ainoastaan kielipelejä jotka pitävät "myllyn pyörimässä". Se, että hänen oma teoriansa tekee filosofiasta tarpeetonta, ei huoleta Rortya: hänen nähdäkseen filosofien pysyvin funktio onkin olla eräänlainen älyllinen katalyytti, joka kuohuttaa aiemmin hyväksyttyjä käsityksiä osoittamalla niiden perusteettomuus. Lopulta varsin sokraattista, eikö?
Toinen tärkeä Rortyn kontribuutio oli teos Contingency, Irony, and Solidarity (1989), joka on melkolailla viiden kärjessä omalla hankintalistallani. Sieltä on peräisin sitaatti johon voisin tällä erää lopettaa tämän puisevan sepustuksen - itse koen Rortyn muotoileman 'moraalisen ironismin' hyvin vetoavaksi filosofiaksi:
- " 'Ironist' is the sort of person who faces up to the contingency of his or her own most central beliefs and desires - someone sufficiently historicist and nominalist to have abandoned the idea that those central beliefs and desires refer back to something beyond the reach of time and chance. A 'moral ironist' applies this knowledge to our moral beliefs and desires in particular."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti