Nyt kun vapunpäivän, tai oikeastaan -aamun tapahtumista on kulunut riittävästi aikaa, voi kaikesta reflektiosta ehkä kuoriutua paikallista rituaalielämää esittelevä postaus. Kävi nimittäin niin, että edellisen postauksen myöhäisestä julkaisuajasta ja sensellaisesta johtuen (vai juuri sen ansioistako?) onnistuin heräämään puoli kuudelta! Riensin siis päivän jo valjetessa kipinkapin halki heräilevän kaupungin, ja mitä lähemmäs Magdalen Bridgeä tultiin, sitä tiiviimmäksi väkijoukkokin kävi. Lopulta silkka ihmismassan tiiviys pakotti asettumaan tarkkailupaikalle juuri ja juuri näköetäisyyden päähän Magdalen Towerista, jossa (kameran todistusaineiston mukaan) collegen kuoro jo odotteli madrigaalit valmiina.
Tasan kuudelta kajautti kuoro laulunsa ilmoille, ja kansa hurrasi. Käsittääkseni tämän May Dayn (toukokuun 1. päivän) madrigaalinlaulanta liittyy jotenkin keskiaikaisiin sielunmessuihin, joita collegeissa laulettiin vuosittain niiden perustajien ja sponsoreiden sielujen auttamiseksi. Magdalen Collegen tapauksessa tapa ei jäänyt Henrik VIII:n uskonnollisen uudistuksen jälkeenkään unholaan, mutta esitys siirrettiin nyt anglikaanisesta kappelista tornin huipulle. 
Pian kuoron lopetettua laulantansa väkijoukko alkoi purkautua ahdetusta tilastaan - vanhemman väen ja täysipäisten käyttäessä katuja ja muita konventionaalisia kulkuväyliä, ja eräiden rämäpäisempien ja monessa tapauksessa yön juhlinnasta suoraan paikalle horjuneiden jatkaessa toista tärkeää Oxfordin vappuperinnettä, nimittäin Magdalen Bridgeltä Cherwelliin hyppimistä. Kyseistä tapaa vastaan annetaan joka vuosi voimakkaita 'suosituksia', ja tälläkin kertaa poliisit partioivat sillalla kykenemättä kuitenkaan estämään sieltä ja täältä tapahtuvia kamikaze-henkisiä loikkia. Käytännössähän ei nimittäin ole juuri muuta ongelmaa kuin se, että Magdalen Collegen kohdalla Cherwell on erittäin matala. Loukkaantumisia tapahtuu joka vuosi - luunmurtumat lienevät yleisimpiä mutta pahemmastakin puhutaan. Itse jaksoin todistaa muutamien uhkarohkeiden kokeiluja. Ei murtumia - ilmeisesti kyse on tekniikkalajista.
Sillä aikaa toisaalla... (no ei aivan, liikuin vain niin ripeästi kuin väkijoukon puristus antoi myöten). Jostain siis ilmestyi morristanssijoiden kulkue kaikkine May Dayn tyypillisine osallistujineen. Miekankantaja, May Bull sekä kaikkein hienoimpana (ja traditionaalisimpana) hahmona itse Jack-in-the Green, kevään valtias! Hetken aikaa teki mieli lukea James Frazerin Golden Bought'ta (1890), mutta hillitsin sentään impulssin. Eikä kyseistä kasvillisuudenjumaluuksiin ja niiden folkloristisiin jäänteisiin monen muun asian muassa perehtyvää ja auttamatta vanhentunutta teosta tietenkään ollut käsillä silloin kun sitä kerrankin olisi tarvinnut. Morrisseurueet levisivät sitten ympäri kaupunkia, ja etenkin Radcliffe Squarella ja Broad Streetilla sai nähdä (tai ennemmin: olisi saanut nähdä oikeasti vaivaa ollakseen näkemättä!) hyppeleviä pappoja hölmöissä asuissa. Mikään ei (täkäläisille) sano 'kevät' yhtä selkeällä kielellä kuin kyseinen tanhuilu... Oh well.
Kyllä. Sedällä on päässään juusto. Siitä ei valitettavasti pääse yli eikä ympäri, ei vaikka kuinka tahtoisi. En tiedä kuuluuko se olennaisena osana kenties teema-aiheiseen morrisesitykseen, ja suoraan sanoen en välitäkään tietää... Tässä vaiheessa rupesi kaikesta toimesta ja tohinasta väsynyttää tarkkailijaa unettamaan sen verran ankarasti, että lampsin kuorojen, soittokuntien, folk-ensemblejen ja morrispappojen miinoittaman keskustan halki päiväunille. Enkä usko olleeni ainoa näin tehnyt - siinä määrin raihnaiselta osa nuoremmasta juhlakansasta tuossa vaiheessa aamua näytti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti