"What ho, gods of the Abyss!" (or, love kräftor)

Kauniin, suorastaan seesteisen suomalaisen järvimaiseman takana - niin, peräti sen alla - uinuu ikiaikaista unta, synkkiä unia nähden, muinaisten hirvitysten heimo, jotka vain ihmiskunnan yhteisillä ponnistuksilla saadaan pidettyä aisoissa... No heh, lovecraftimaisuudet sikseen, olisihan ollut aika kurjaa käydä Suomessa ilman ravun rapua. Onneksi rapusia järjestyi vielä kauden lopullakin parikymmentä kappaletta (joukossa muutama todella kookas yksilö, selvästi joitain makeanveden hummereita tai sellaiseksi tähdänneitä...), niin että haettuani apuvoimia vallan Turusta saakka saimme vielä aikaiseksi ihan kelpoisat rapukekkerit. Useamman päivän ajan sitä vietti niin antaumuksella vapaa-aikaa ettei muista kotvaan viettäneensäkään... Myös jousella tuli ammuttua mittavan tauon jälkeen, mikä taitojen ruostumisen huomioonottaen on selvästi ollut aivan liian pitkä aika.

Järviepeleiden ohelle valmistimme grillissä halloumi-maissi-tiikerirapuvartaita, joita varten rapueläimiä oli ensin marinoitu huolella melko paljon marokkolaista chermoula-kastiketta muistuttavassa valkosipuleisassa seoksessa.

(Jaa no sen verran voisin palata tuohon otsikkooni ja siis H. P. Lovecraftin yliluonnollisen kauhun äärelle, että antaisin viitteen ilmaisun alkuperäislähteeseen. Kyseinen tokaisu on siis Alan Mooren käsialaa, ja liittyy League of Extraordinary Gentlemen -sarjakuvasarjan erääseen tarinaan, jossa Wodehousen pidetyt hahmot Bertie Wooster [jonka repliikki on kyseessä] ja miespalvelijansa Jeeves päätyvät keskelle Lovecraftin nilviäismäisiä kauhuluomuksia edwardiaanisessa miljöössä... No mutta tämä tästä. En ole sinänsä itsekään aivan varma koko tämän postuloidun ravut + muinaiset kaaosjumalat -yhteyden huvittavuudesta, etenkään mikäli lukija ei ole kyseisen jenkkikirjoittajan tuotantoon tutustunut, mutta olkoon nyt tämän kerran. Jälleen näeme kuinka kauaskantoinen voi otsikkoon ängetty huono sanaleikki olla.)

Fakta vain on, että kyllä ne ravut varsin bisarrin näköisiä otuksia ovat, siitä ei pääse mihinkään. Hyviä kuitenkin kuin mikä, peijakkaat.

Täytyy kuitenkin todeta, että kenties vielä rapujakin suurempi ilon aihe oli yömyöhästä aamuvarhaiseen (mm. laiturilla makoillen) tarkkailtu tähtitaivas, joka kaukana kaupunkien valosaasteesta oli suorastaan ällistyttävä. Itseasiassa koko spektaakkelin eksistentiaalinen uhkaavuus olisi voinut olla jo liikaa mikäli nämä alussa (ja otsikossa) referoimani Lovecraft-mielleyhtymät olisivat pälkähtäneet päähän jo tuolloin. Tähdenlentojakin näkyi vaikka miten monta, ja viirupöllön (ketuksi luultu) ääni viihdytti kuuntelijoita enemmän kuin ehkä selvänä ollessaan voisi kuvitella.