St. Giles' Fair

Viikko on kulunut perin nopeasti, ja ensi yönä koittaa taas sen kaikkea muuta kuin ilahduttavan yöllisen bussimatkan aika Oxfordista Gatwickiin. Suomessa käynnille lienee sinänsä tässä välissä ihan sopiva hetki, sillä lukukausi ei ala vielä liki kuukauteen. Täytyy kuitenkin todeta että kesäkausi on selvästi loppumassa täälläkin, ja turistien määrä on vähentynyt huomattavasti ( - helpotus!). Toisaalta yliopistolaiset eivät ole vielä läheskään palanneet, joten oikeastaan the Town pitää Oxfordissa valtaa tässä parin viikon ajan.

St. Gilesin (Pyhän Aegidiuksen) juhla 1. 9. ja sen tietämillä jo 1200-luvulta vietetyt markkinat ovatkin aina olleet kaupunkilaisten juttu, ja esimerkiksi University Gardens pidetään mielenosoituksellisesti kiinni parin päivän ajan - ilmeisesti osoittamassa että sehän ei mikään julkinen puisto olekaan. Samaten havaitsin monien kirjastojen ottavan omaa lomaa juhlan tähden - kaikkein harmittavimpana esimerkkinä Institutio Tayloriana, joka pitää porttinsa kahlittuna julmasti aina August Bank Holidaystä huomiseen. Kiitos vaan. Muutenkin the Fair valtaa elintilansa kaupunkiympäristöstä varsin kyselemättä: St Giles', joka on yksi kaupungin valtaväyliä, on suljettu liikenteeltä muutaman päivän ajan, ja metelin voi kyllä arvata käyvän esimerkiksi Balliol Collegessa asuvien hermoille ihan riittävästi.


(Taas se teki tuon saman väärinpäinlaittamisen ruokakuvan suhteen... mikä tätä ohjelmaa vaivaa? En osaa.) No mutta joka tapauksessa. Vaikka markkinahumu ei sinänsä ole minun juttuni ollenkaan, eikä jonkinmoisen stressin alla oleminen suinkaan tee huutavien teinilaumojen kestämisestä yhtään helpompaa, oli markkinoilla kuitenkin yritettävä käydä edes lyhyesti. Sitäpaitsi Magdalen Streetillä olevan Caribbean Food -kojun ohitse ei olisi ollut kovin helppo kävellä mitään kokeilematta. Aitoon tyyliin halkaistuissa peltitynnyreissä grillailtua ruokaa ei voi mitenkään erityisen halvaksi kehua (Cowley Roadilta saa samaa tavaraa ympäri vuoden murto-osalla tästä hinnasta), mutta jerk chicken with rice and beans, todellinen jamaikalaisklassikko, oli kyllä maun puolesta hintansa väärti.



Omalla tavallaan karibialaisruoka tuntui myös ajankohtaiselta, sillä luen parhaillani Jean Rhysin (1890-1979) Wide Sargasso Sea-teosta suurella innolla. Perusideana Rhysillä, joka muissakin kirjoituksissaan tapasi käsitellä sorrettujen, väärinymmärrettyjen ja syrjäytyneiden psyykeä, on kirjoittaa Charlotte Brontën Jane Eyreä täydentävä paralleeliromaani, joka kertoo herra Rochesterin ullakolle sulkeman "hullun vaimon" tarinan tämän näkökannalta. Uskoisin että lähes kaikkia Jane Eyren lukijoita kyseisen (niin ilmiselvästi psykologisia tulkintoja vaativan) hämärän hahmon patriarkaalinen ja todella yliolkaisen viktoriaaninen käsittely on jäänyt häiritsemään. Viime vuosikymmeninä tällainen 'täydentävä' narratiivi on tietenkin muodostunut jo lähes omaksi genrekseen, mutta kannattaa muistaa kirjan ilmestyneen jo 1966. Kirjoittajan omat kreolijuuret johtavat postkolonialististen teemojen erittäin mieleenpainuvaan käsittelyyn, minkä lisäksi teoksen kieli on todella, todella korkeatasoista. Tajunnanvirran synnyttämien kuvien runsautta korostava kielen yksinkertaisuus ja karibialaisen puheenparren taitava käyttö tekevät lukukokemuksesta äärimmäisen nautinnollisen huolimatta aiheen synkistä aspekteista. Ainakin neljä (tai neljä ja puoli) tähteä viidestä.