Books of the Fall

Syksyssä on tietenkin parasta se, että pimeys, sateiset päivät (kuvasta huolimatta) ja kaikki sensellainen antavat entistäkin paremman tekosyyn viettää vapaa-aikansa kirjojen parissa. Kulunut viikko on ollut erityisen mainio löytöjen suhteen sekä tieto- että kaunokirjallisuuden puolella.

Joscelyn Godwin: Athanasius Kircher's Theatre of the World (Thames & Hudson, 2009). Suurten kuvakirjojen hankkiminen tuntuu useimmiten isolta investoinnilta, mutta onneksi tällä kertaa Blackwellin kanta-asiakaskortille kertyneet pisteet helpottivat päätöstä. Godwinistahan on tässä viimeisen kymmenen vuoden kuluessa kehkeytynyt jonkinlainen uuden ajan alun tieteellisten ja allegoristen tekstien auktoriteetti (vrt. käännöksensä Hypnerotomachia Poliphilista, Thames & Hudson 1999), vaikka herran juuret ovatkin varsin musikologiset. Mitä Kircheriin tulee, on musiikilla tietysti vankka osansa tuon jesuiitta-monitieteilijän - ehkä viimeisen todellisen polymaatin - maailmankatsomuksessa. Onkin kiinnostavaa, että Kircherin (ja laajemmin koko 1600-luvun) tieteellis-esoteerinen maailmankuva on noussut viime vuosina suuren kiinnostuksen ja aktiivisen tutkimuksen kohteiksi varsin yllättävällä intensiteetillä.

Itse taisin kääntyä Kircher-faniksi jotain viitisen vuotta sitten, mutta todellinen innostus syntyi vuonna 2007, kun löysin Roomasta, Piazza Borghesen kirjatorilta, joitakin Mundus Subterraneuksen irtosivuja. Kyseisen teoksen idea on todella viehättävä ja hyvin tyypillinen Kircherin - proto-egyptologin, orientalistin, geologin, lääketieteilijän, mekaanisten laitteiden suunnittelijan etc. - laaja-alaiselle näkemykselle: kuvata kootusti kaikki maanalaisuuteen liittyvät ilmiöt vulkanismista ja metallien synnystä katakombeihin ja jättiläisten luurankoihin. Kircherin eklektisyyden lumo on varmasti jotain joka erityisesti vetoaa postmodernin sirpaloituneen maailmankuvan kanssa kamppaileviin nykyihmisiin; 1600-luku kohtasi tietyssä mielessä varsin samanlaisia ongelmia yhä nopeammin akkumuloituvan tiedon jäsentämisessä, ja löydetyt ratkaisut olivat parhaimmillaan luovia ja avarakatseisia, joskaan eivät teknisesti ottaen aina ihan 'oikeita'. Mutta sitten tuli muotiin Descartes ankean rationalisminsa kanssa, ja sulki monia kiinnostavia ovia. Pöh.


Uuden ajan alun tieteellisessä rekisterissä vielä hetken pysyäksemme mainitsen seuraavana Edward Lhwydin Archaeologia Britannican, josta on juuri ilmestynyt uusi kommentoitu editio kera käännöksen (ed. D. W. Evans & B. F. Roberts, Celtic Studies Publications 2009). Tämän hankkimnen tuli jokseenkin ajankohtaiseksi nyt kun olen alkanut visiteeraamaan Jesus Collegessa järjestettävässä keltologisessa seminaarissa - vaikka todennäköisesti olisin kyllä korjannut teoksen mukaani muussakin tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Lhwydin - Jesus Collegen jäsenen ja Ashmolean Museumin kuraattorin - merkitys keltologialle on etupäässä se, että hän oli ensimmäisten joukossa soveltamassa etymologian kehittyvää metodiikkaa nykyään 'kelttiläisinä' tunnettujen kielten tutkimukseen. Niin ikään hän käytti näistä kielistä ensimmäisenä termiä 'Celtic', ja yhdisti ne antiikin aikana Galliassa puhuttuun kieleen. Monet Lhwydin ideoista - erityisesti suuri osa hänen etymologioistaan - ovat nyttemmin täysin aikansa eläneitä, mutta keltologian varhaishistoriassa kyseisellä walesiläisellä on tärkeä sija.

Uudempaa tutkimusta samalla saralla edustaa ehkä kaikkein innostavin hankintani: yli 1200-sivuinen A New History of Ireland, osa I (ed. Dáibhí Ó Cróinín), OUP 2005 (paperback). Kyseinen tiiliskivi oli pakko hankkia pehmeäkantisena, hivenen vaikeasti käytettävänä niteenä sillä kovakantisen hinta oli järkyttävät 220 £! Siihen nähden paperikantisen 30 £ oli äärimmäisen kohtuullinen hinta. Toistaiseksi olen lukenut vasta teoksen esipuhetta (joka sattumoisin on täkäläisistä keltologeista tärkeimmän, Jesus Professor of Celtic Thomas Charles-Edwardsin, käsialaa) mutta kunhan teos on tykkänään kahlattu lävitse, ovat tiedot Irlannin historiasta 700-luvulle asti varmasti enemmän kuin kohtuulliset...

On kaunokirjallisuuttakin, sentään. Hallowe'enin kunniaksi etsin käsiini William Hope Hodgsonin (1877-1918) kauhukirjoituksia, joita nykyään tuntuu olevan valitettavan heikosti painossa. Pienen vaivannäön arvoisia kyseiset jutut kuitenkin ovat, joten kannattaa kysellä josko niitä olisi saatavissa. Erityisen emblemaattisia edwardiaanisen kauhukirjallisuuden teemojen suhteen ovat Hodgsonin Carnacki-tarinat (esim. The Casebook of Carnacki the Ghost Finder, Wordsworth 2006). Vuodesta 1912 alkaen julkaistuja mysteerinovelleja on yhdeksisen kappaletta, ja niiden teemat ovat yllättävän samankaltaisia esimerkiksi H. P. Lovecraftin kanssa. Tarinoiden englanti on (tahattoman) huvittavaa, sillä se vilisee kollokvialismeja joita on tullut kuulleeksi lähinnä Jeeves & Wooster -tarinoissa. Näin ollen kauhuelementit keventyvät välillä sangen tervetulleesti. Carnackin hahmo itse on ehkä hieman heikosti kehitetty - jää vähän ohueksi persoonaksi - mutta itse mysteerit ovat vallan ensiluokkaisia. Erityisen hienoa on se, että tarinoissa pidetään hyvin kauan jännitystä yllä sen suhteen, onko kukin tapaus vain inhimillisen käden tuotosta vai onko kyseessä jotain pahaenteisempää. Tarkastamisen arvoinen on myös Hodgsonin ehkä parhaiten tunnettu täyspitkä (muttei silti kovin pitkä) romaani The House on the Borderland (itselläni on Penguin-editio viime vuodelta), jota olen itse lueksinut eilen ja tänään. Hyvää yliluonnollista kauhua, muttei liikaa edes näin yliherkällä mielikuvituksella varustetulle.