The National Treasure

Se! On! Auki! Vihdoin viimein näiden kaikkien kuukausien odottelun jälkeen tuo oma lähiömuseoni, The Ashmolean, on avattu! Eilen oli ensimmäinen avajaispäivä, mutta kaiken varalta kävin siellä tänäänkin, joskin vain tunnin kierroksella eilisten neljän sijaan. Hauskaa - joskin hieman yllättävää - on se että ihmismassa ei ole aivan käsittämättömän valtaisa, vaan ainoastaan poikkeuksellisen taaja museoon. Täytyy kuitenkin myöntää ettei mikään väenpaljous olisi saanut allekirjoittanutta pysymään poissa... täytyihän nimittäin sekä arkkitehtuuri että näyttelyesineet tarkastaa perin pohjin. Tuloksena oli kaikinpuolinen ihastuminen instituution kokoelmiin, ja ennen kaikkea valtaosaan niiden näytteilleasettelua.

Lyhyt historiallinen kertaus lienee paikallaan: Ashmolean Museumin, Britannian vanhimman museon, pohjana toimi John Tradescant vanhemman ja nuoremman Lambethiin, Lontooseen kokoama Museum Tradescantianum tai lyhyemmin vain The Ark, joka koostui niin luonnonhistoriallisista kuin antropologisistakin kuriositeeteista. Tämän yleisölle auki olleen kokoelman keplotteli itselleen Tradescant nuoremman kuoleman jälkeen Sir Elias Ashmole, tuo lipevä ja vaikutusvaltainen rojalisti, alkemisti ja opportunisti. Liitettyään mukaan oman kokoelmansa manuskripteja ja antikviteetteja Ashmole korjasi kunnian itselleen ja dedikoi nimeään kantavan museon Oxfordiin vuonna 1683. Lontoo hävisi pahasti, sillä British Museum avautui vasta 76 vuotta myöhemmin.

Nykysijaintinsa museo sai vuonna 1845, kun se muutti ns. Old Ashmolean -rakennuksesta Broad Streetiltä Sir Charles Cockerellin suunnittelemaan jokseenkin pönöttäväiseen pytinkiin St. Giles'in ja Beaumont Streetin kulmaan. (Älkää haukkuko rakennusta täkäläisten kuullen - britit ovat niin sentimentaalisia kerrannaistyyliensä suhteen...) Kokoelman kasvaessa (esim. minolaisella materiaalilla) tilat kuitenkin jäivät auttamattomasti pieniksi, ja tähän puutteeseen tämä uusin restaurointi puuttui etevällä kädellä. Tarkemmin sanoen käsi kuului arkkitehti Rick Matherille, joka on museo- ja yliopistorakennusten veteraani.

Matherin aikaansaannosta ei voi kuin ihailla (sillä eiköhän valitusten ja reklamoinnin aikakin koita parinkymmenen vuoden sisällä...); valoa ja pystysuoraa tilaa hyödynnetään erinomaisesti, sillä niistä tontilla ei ole puutetta. Sen sijaan ulospäin uusi rakennus ei näy juuri lainkaan lukuunottamatta St. Giles'ille avautuvaa sivusisäänkäyntiä. Keskusportaikko on huikean kaunis, ja näyttelytilojen suunnittelussa on käytetty järkeä ja luovuutta yhtäläisesti. Runsas lasin hyödyntäminen ja vitriinien taitava asettelu avaavat tilaa, toimivat suunnistuksen apuna ja johdattelevat seuraaviin aiheisiin. On hyvä että kaupungissa, jossa wanhanajan museaalista perinnettä edustavat jo Pitt Rivers -museo ja Museum of Natural History, on uskallettu ottaa museologisesti ainakin parinsadan vuoden harppaus. Kumpikin museotyyppi on tietenkin itsessään arvokas ja kaivattu. Lisäksi uudessa Ashmoleanissa infotaan varsin kiitettävästi (ehkä melkein liian kanssa) museoalan haasteista, konservointiprosesseista ja vastaavasta. Erityisen hauska esimerkki on koskemaan kutsuva kokeilu siitä, kuinka kumuloituva ihmiskosketus voi kuluttaa niinkin vankkoja materiaaleja kuin hiekkakivi ja messinki. (Itse olin 7340:s koskettaja - eli alkupäähän pääsin). Kellariholveissa sijaitsee kahvila, ja katolla aika huikea terassiravintola.

Nyt seuraa luettelo erityisesti mieleenjääneistä kohteista. Toimikoon se jonkinlaisena esimerkkinä myös Ashmoleanin kokoelman kirjavasta luonteesta ja ilahduttavasta variaatiosta.

• Egyptin 'nollannen dynastian' kuninkaiden Narmerin ja 'Skorpionin' rituaalinuijat (E.3631-2), jotka olivat massiivisen suuria - tätä en ollut aiemmin tajunnut, ja ilahduin kovasti.
• Faarao Taharqan ka-pyhäkkö 800-luvulta eaa. (koko pyhäkkö siis - vau).
• Osa Marmor Pariumia! Siis sitä 260-luvun eaa. historiallista inskriptiota Parokselta.
• The Alfred Jewel. Soma hely, jos sellaisista nyt sattuu tykkäämään.
• Päällikkö Powhatanin viitta/seinävaate Jamestownin perustamisen ajoilta.
• T. E. "Arabian" Lawrencen asu vuosilta 1916-18 (emiiri Faisalin lahja tälle).
• Harvinaisen hieno phurba - rituaalitikari Tiibetistä (1200-1400 -luvut?).
• Suppea mutta todella ilahduttava kokoelma suurmoguliperiodin miniatyyritaidetta.
• Paolo Uccellon Caccia notturna (n. 1470), hemmetin hieno.
• Tintoretton Risurrezione (1570-luku), penseä aihe mutta oiva toteutus.
• Rubensin tulkinta Gemma Augusteasta (1626), lähinnä hämmentävä.

Siinä vain muutamia juttuja ikäänkuin esimakuna. Kaikki näyttelyt eivät olleet itse asiassa vielä valmiita, ja lisää materiaalia ilmestyy näytille vielä kauan. Eli siis tarjolla oli suunnattomasti kaikkea hyvää, mutta toki joitain risujakin täytyy jakaa - mitä pointtia missään muuten olisi?

• Hissien edustat, pesuhuoneet ja takaportaat ovat ahtaat ja epäkäytännölliset. Toisaalta tungos ei tule varmaan olemaan liian ahdistava kävijämäärien normalisoituessa.
• Egyptiläinen osio, jonka valtaosa rempattiin vähällä rahalla ja nopealla aikataululla joskus 1990-luvun alussa, näyttää nyt todella vaatimattomalta uuden osion rinnalla. Harmi.
• Muut epäkohdat ovatkin sitten makukysymyksiä: itse esimerkiksi en kestä katsoa kahtakaan kappaletta maiolica-keramiikkaa tai flaamilaisia hedelmäasetelmia, ja molemmille oli kyllä varattu ainakin yksi huone täällä. (Argh.)

Eli siis miinukset jäävät auttamattomasti plussien jalkoihin. Vaikka jo näin avajaisviikonloppuna tuli nähtyä paljon, luulen että Museosta tulee niin rutiininomainen käyskentelykohde, että lopulta valtaosan näyttelyistä tuntee kuin omat taskunsa. Siihen tähdäten.