Museum of the History of Science

Vaihteeksi museosunnuntai ainaisten kävelyjen vastapainoksi. Pitt Riversin lisäksi toinenkin Oxfordin museo on osaltaan säilyttänyt vanhanaikaisen Schatzkammermaisen viehätyksensä, nimittäin "Old Ashmoleanissa" toimiva Museum of the History of Science Broad Streetillä - jonne siis suuntasin tänään. Kyseinen instituutio on monellakin tapaa merkittävä, mutta erityisen tärkeä se on heille, jotka haluavat nähdä mahdollisimman kattavan valikoiman Elias Ashmolen ja John Tradescant nuoremman luomaa kokoelmaa. Varsinainen Ashmolean Museumhan lähes tuossa naapurissani on nimittäin tällä hetkellä hyvin suurisuuntaisen remontin kourissa, ja avautuu yleisölle aikaisintaan marraskuussa. Puhuin tässä eräänä päivänä kyseisen museon aigeialaisen kokoelman kuraattorin kanssa, ja sain kuulla kiinnostavia vihjeitä uuden museon rakenteesta. Mutta siitä lisää tuonnempana.

Siis: mikä tekee kyseisestä tieteenhistorian museosta niin erityisen? Ensiksikin se toimii vuonna 1683 valmistuneessa Old Ashmoleanissa, joka on maailman vanhin ensisijaisesti museokäyttöön tarkoitettu rakennus. Koko Ashmolean Museum toimi kyseisessä osoitteessa vuoteen 1894 asti, jolloin taide, antikviteetit ja arkeologiset jäänteet siirrettiin nykyiseen museorakennukseen Beaumont Streetille (joka siis tällä hetkellä on remontissa). Broad Streetille jäi muun muassa Ashmolen mittava valikoima astrologisia vempaimia sekä muuta kiinnostavaa, joka muodosti nykyisen kokoelman perustan. Nykyisellään MotHoS (ei virallinen lyhenne tietääkseni...) voi ylpeillä maailman laajimmalla astrolabien kokoelmalla, joista varhaisimmat ovat 800-luvulta Syyriasta! Oo... Itsehän olen todella heikkona kaikkiin mystisen oloisiin metallisiin (pseudo-)tieteellisiin instrumentteihin niinkuin juuri astrolabeihin, armillaarikehiin ja sensemmoisiin, joten voitte kuvitella innon jolla syvennyin kokoelmaan. Erityisen ilahduttavia olivat arabialaiset ja persialaiset astrolabit 1000-1400 -luvuilta - joukon huipentumana itsensä safavidishaahi ‘Abbāsin omistama massiivinen ja muutenkin vaikuttava yksilö. Myös kemiaan, fysiikkaan, lääketieteeseen ja muuhun liittyvää materiaalistä jäämistöä oli runsaasti, kuten erittäin laaja ja kaunis kokoelma varhaisia mikroskooppeja pääasiassa 1700-luvulta sekä aivan hurmaava tosite frenologian kurssille osallistumisesta vuodelta 1825! Suosittelen lämpimästi - etenkin kun museo on Pitt Riversin tavoin maksuton.

Sananen itse Sir Eliaksesta ja kokoelman synnystä. Elias Ashmole (1617-1692) oli rojalistisen poliitikon ja heraldisen virkamiehen uransa lisäksi merkittävä antikvaarikko, harrastelija-astrologi sekä alkemian tuntija. [Viimeksimainittu erityisesti selittää sympatiani... Ashmole mm. keräsi ja toimitti Theatrum Chemicum Britannicumin, joka on erittäin merkittävä kokoelma lähinnä 1500-luvun alkemistisia tekstejä.] Tärkeimpänä Ashmolen kontribuutiona tulee kuitenkin pitää hänen elämänikäisen keräilynsä luomaa monitieteellistä kokoelmaa antikviteetteja, harvinaisuuksia ja korvaamattomia manuskripteja, jotka hän lopulta 1677 lahjoitti yliopistolle, ja joista luotiin maailman ensimmäinen yliopistollinen museo. Ashmolen kirjasto oli niinikään perustana Ashmolean Librarylle, joka valtavasti laajentuneessa ja nykyiseltä sponsoriltaan uuden nimen saaneessa muodossaan on siis Sackler Library. Manuskriptit ovat tätä nykyä kylläkin Bodleianin hellässä (joskin kenties hivenen mustasukkaisessa) huomassa - merkittävimpinä kannattaa ehkä mainita Ashmole Bestiary 1300-luvulta sekä itsensä John Deen v. 1577 kopioima kappale Thomas Nortonin traktaatista Ordinall of Alchymy.

Ashmole ei kuitenkaan luonut suunnatonta kuriositeettikabinettiaan yksin; etenkin botanististen, minerologisten ja zoologisten harvinaisuuksien osalta kokoelma ei olisi mitään ilman John Tradescanteja, isää ja poikaa, jotka maineikkaina botanisteina ja keräilijöinä olivat luoneet oman kokoelmansa 1600-luvun alkupuolen kuluessa Lambethiin - tämä muodosti Englannin ensimmäisen yleisölle avoimen museon. Tämän Museum Tradescantianumin Ashmole sai haltuunsa 1664 nuoremman Tradescantin kuoleman jälkeen keinoin jotka eivät välttämättä olleet yksiselitteisesti rehellisiä, päätellen leskirouva Ester Pooks Tradescantin nostamasta oikeusjupakasta. Niin tai näin, ehkä kokoelmien yhdistyminen ja päätyminen Oxfordiin oli näin retrospektiivisesti ihan hieno asia. Osaltaan tästä kokoelman kahtalaisesta alkuperästä on muistuttamassa Old Ashmoleanin ikkunoiden lasimaalauksissa esitetyt vaakunakilvet, joista ylävasemmalla oleva kuuluu Tradescanteille, alavasemmalla taas Ashmolelle.

On airs, waters, places

Let's talk about the weather. Mikäänhän ei tietenkään ole kliseisempää kuin englantilaisen keskustelun perikuvana pidetty, savolaista "ohan tuota ilimoja pielly vuan pysyyhä hyö pitelemättäe"-pyörittelyäkin tyhjänpäiväisempi sään kommentointi pitkään ja perusteellisesti... Jotain perua asiassa kyllä saattaa olla, ja selitys piillee täkäläisessä small talk -kulttuurissa. Tässä eräänä päivänä jopa Big Issuen myynyt työtön miekkonenkin aloitti säätilan analyysin allekirjoittaneen kaivaessa kuvettaan. Eipä ilmiössä sinänsä mitään vikaa ole - säähän on kai aina ajankohtainen asia, tosin itse koen useimmat säätilat ongelmallisiksi. Joko on liian kylmä tai kuuma tai sitten on inhottavan kuivaa.

Täällä ei moista ongelmaa ole. Sää on mitä miellyttävin! Sopivan korkea ilmankosteus, yleensä puolipilvistä, aamuisin sadekuuroja joihin on mukava herätä - yleisestikään ei ole liian kuuma tai kylmä. Niinpä tämäkään säästä puhuminen ei ole suinkaan pelkkää blogin pakollista päivittämistä, vaan se liittyy laajempaan tematiikkaan, joka on ollut etenkin tänään erityisen pinnalla. Luettuani ensin koko viikon kirjallisuutta liittyen klimatologiseen determinismiin, osallistuin tänään vieläpä seminaariin aiheesta Maison Française d'Oxfordissa. Kyseessähän siis on (niille jotka eivät ilmiötä jo entuudestaan tunne) antiikissa, keskiajalla ja pitkälti uudella ajallakin vaikuttanut ajattelutapa ja luonnontieteellisesti perusteltu teoria siitä, kuinka erilaiset ilmastolliset olosuhteet vaikuttavat niissä eläviin kansoihin, yleensä korostamalla (liikaa) jotakin kyseisen ihmisryhmän jäsenten ruumiinnestettä (tiedättehän, ne klassiset veri, lima, musta ja keltainen sappi...), mikä puolestaan vaikutti näiden luonteeseen. Antiikissa tämä tietenkin liittyy relevantisti niihin tapoihin, joilla kreikkalaiset ja roomalaiset luonnehtivat muita kansoja, joiden katsottiin asuvan muissa, vähemmän erinomaisissa ilmastoissa.


Juttu alkoi tietenkin alunperin kreikkalaisten parissa - niinkuin jutuilla annetaan ymmärtää olevan tapana alkaa... hyvässä ja pahassa. Sivilisaation ja sen puutteen tai vaillinaisuuden tarkastelun dynamiikkahan oli tuttua jo Kaksoisvirtainmaasta - jossa kaupunkikulttuurit olivat jo kauan luonnehtineet ympäröiviä nomadikansoja vähättelevin termein - mutta kreikkalaiset loivat tematiikalle suorastaan teoreettisen pohjan. Ensin Aristoteles ja myöhemmin lukuisat lääketieteelliset, maantieteelliset ja etnografiset kirjoittajat (tunnetuimpana kenties Hippokrates teoksessaan Peri aërōn hydatōn topōn) täydensivät ajatussysteemiä, joka lopulta siirtyi roomalaisille - ja kaikkiaan tietenkin antiikin kirjallisuudesta koko myöhempään länsimaiseen traditioon. Perusideana oli, että maailma jakautui leveyssuunnassa 3-7:ään vyöhykkeeseen, jotka olivat joko asumiskelvottomia kylmyyden tai kuumuuden takia, tai asuttavissa, muttei niin hyvin edellytyksin kuin vyöhykkeistä (klimata) keskimmäinen, Välimeren vyöhyke. Idän ja etelän kansat nähtiin yleensä älykkäinä, mutta tarmottomina, kun taas pohjoisen ja lännen kansoille tyypillisenä pidettiin sotaisuutta ja äkkipikaisuutta, jota vastasi älyllinen lahjattomuus. Kaiken keskellä elävinä vain kreikkalaiset (ja myöhemmin roomalaisetkin) olivat todella tasapainoisia...


Esimerkiksi pohjoisten barbaarien kuten kelttien ja germaanien aggressiivisuus selitettiin näin, että koska heidän asuttamansa pohjoisen vyöhykkeen ilmasto oli kostea ja kylmä, kerääntyi heidän jäseniinsä runsaasti veden elementtiä edustavaa limaa, mikä puolestaan teki heistä suurikokoisia ja vaaleita; koska ilmaston kylmyys ei kuitenkaan mahdollistanut tämän kosteuden haihtumista, täytyi moisen ikävän ilmaston asujainten olla poikkeuksellisen kuumaverisiä, jotta he jotenkin edes pääsisivät eroon tuosta nesteestä. Kyseinen kuumaverisyys teki heistä muutenkin äkäisiä, ja tämä vielä yhdistyi heidän luontaiseen järjettömyyteensä.

Nämä teoriat olivatkin sitten todella pitkäikäisiä ja vaikutusvaltaisia, aina siinä määrin että nykyäänkin vielä pohdimme seminaareissa niiden vaikutusta toisten kansojen luonnehtimiseen kautta historian. Asia on kiinnostava eikä vailla kuranttiuttakaan. Eräs puhuja veti kiintoisasti, tosin vain puolivakavaissaan ja avauksenomaisesti, kuvaan mukaan amerikkalaisen, semipopulistisen tutkijan Jared Diamondin taannoisen, Pulitzer-palkitunkin (for what it's worth...) teoksen Guns, Germs and Steel (1992), ja katsoi tämän edustavan tietynlaista paluuta jonkinasteiseen klimatologiseen determinismiin - teoksessahan korostetaan nimenomaan maantieteen ja ilmaston vaikutusta ihmiskunnan historiaan; tyhjentävästi kumotut ja - oikeutetusti - pahamaineiset teoriat eri ihmisryhmien tai kulttuurien paremmuudesta ovatkin ehkä korvautuneet (ainakin Diamondin teorioissa) näkemyksillä eri maantieteellisten elementtien paremmuudesta. Itse olen joskus havainnoinut, että etenkin Andien kulttuuripiirin lukuisten sivilisaatioiden kytkeminen El Niño -ilmiöön edustaa tällaista "ilmastohistoriallista sivilisaatioiden selittämistä".

Mutta nyt huomaan luennoivani... pahoittelut siitä. Aihe vain on varsin kiinnostava, kuten jo totesinkin, ja liittyypä se omaan tutkimukseenikin ihan kohtuullisen relevantisti. Loppuun - ja kytkeäksi kyseisen lopun sieväksi elliptiseksi rakenteeksi tuon alun kanssa - haluaisin vielä liittää pienen sanoman ystävältämme, verrattomalta Maxilta (älkää huoliko, keksin kyllä kohta jonkun muunkin siteerattavan; tämä nimenomainen pätkä on vain niin hieno, ja Maxin lukemisesta on vielä niin vähän aikaa että muistuu mieleen nostaa näitä esille), joka oikein kauniin sanakääntein ja mukavasti ilmasto- ja humoraaliteorioita peilaten kirjoittaa Oxfordin ilmastosta ja sen vaikutuksista ihmisiin seuraavasti:


“I floated out into the untenanted meadows. Over them was the usual coverlet of white vapour, trailed from the Isis right up to Merton Wall. The scent of these meadows’ moisture is the scent of Oxford. Even in hottest noon, one feels that the sun has not dried them. Always there is moisture drifting across them, drifting into the Colleges. It, one suspects, must have had much to do with the evocation of what is called Oxford spirit – that gentlest spirit, so lingering and searching, so dear to them who as youths were brought into ken of it, so exasperating to them who were not. Yes, certainly, it is this mild, miasmal air, not less than the grey beauty and gravity of the buildings, that has helped Oxford to produce, and foster eternally, her peculiar race of artist-scholars, scholar-artists. The undergraduate, in his brief periods of residence, is too buoyant to be mastered by the spirit of the place. He does but salute it, and catch the manner. It is on him who stays to spend his maturity here that the spirit will in its fullest gradually descend. The buildings and their traditions keep astir in his mind whatsoever is gracious; the climate, enfolding and enfeebling him, lulling him, keeps him careless of the sharp, harsh, exigent realities of the outer world. Careless? Not utterly. These realities may be seen by him. He may study them, be amused or touched by them. But they cannot fire him. Oxford is too damp for that. [...] Oxford, that lotus-land, saps the will-power, the power of action. But, in doing so, it clarifies the mind, makes larger the vision, gives, above all, that playful and caressing suavity of manner which comes of a conviction that nothing matters, except ideas, and that not even ideas are worth dying for, inasmuch as the ghosts of them slain seem worthy of yet more piously elaborate homage than can be given to them in their hey-day. If the Colleges could be transferred to the dry and bracing top of some hill, doubtless they would be more evidently useful to the nation. But let us be glad there is no engineer or enchanter to compass that task. Egomet, I would liefer have the rest of England subside into the sea than have Oxford set on a salubrious level. For there is nothing in England to be matched with what lurks in the vapours of these meadows, and in the shadows of these spires – that mysterious, inenubilable spirit, spirit of Oxford. Oxford! The very sight of the word printed, or sound of it spoken, is fraught for me with most actual magic.”

- Max Beerbohm, 1911 (Zuleika Dobson, chapter 12)

Row, row, row the boat...

Oikein rentouttava viikonloppu takanapäin - ja sääkin on ollut mitä mainioin! Alunperin ajattelin olla lauantainakin toimelias ja kenties saada luettua loppuun Bodleianissa työn alla olevan Beatrix Günnewigin Das Bild der Germanen und Britannier -teoksen, joka on kieltämättä varsin oleellinen väikkärin kannalta. Leppeä ilma ja sopiva auringonpaiste saivat minut kuitenkin pyörtämään päätökseni, ja arvelin ettei oikean kaksipäiväisen viikonlopun vietosta aivan korvaamatonta vahinkoa koituisi. Halusin kuitenkin välttää altistamasta kalpeaa humanistinhipiääni liialle ultraviolettisäteilylle, ja tämän verukkeen varjolla päätin omistaa valtaosan äkisti syntynyttä vapaapäivää aiemmin käymättömien antikvariaattien koluamiselle...

Kuten kuvasta näkyy, voi kauniin päivän käyttää vaikka minkämoisiin tarkoituksiin - todisteena nämä eläkeläishenkilöt, jotka katsoivat soveliaaksi harrastaa Morris-tanssiaan keskellä kaupunkia. Jestas. Avert your eyes, children and ladies of nervous disposition! Vaikka ei kyseinen tanhu kuitenkaan niin vahingolliselta vaikuttanut kuin mitä Terry Pratchett saa sen kirjoissaan kuulostamaan - tämä myönnettäköön rehellisyyden nimissä.


No mutta joka tapauksessa. Ensimmäisenä piipahdin St. Michael's Streetin paperikauppa Arcadiaan, joka myy oikeastaan aivan kaikkea, mutta myös käytettyjä kirjoja. Se on oikeastaan ikäänkuin... hm, no vähän niinkuin kotimaassa Pentik, tai jotain sellaista, muttei tietenkään ketju. Ja se myy kirjoja, mikä on aina erityisansio. Seuraavaksi suuntasin Oxfordin linnalle, jossa tiistaisin, lauantaisin ja joskus muulloin(kin kai?) järjestetään toreja ja muuta vastaavaa. No books... tosin eräs koju piti näytillä vanhoja litografioita ja karttoja, mikä on aina hauskaa. Mainittakoon että tämä Oxfordin linna, jonka rakennutti Robert d'Oilly de Liseaux aivan normannivalloituksen jälkeen, oli viime vuosikymmenelle asti lähinnä raunioiden päälle rakennetun vankilan alla ja tietenkin yleisöltä suljettu. Nyt koko alue on kuitenkin avautunut uudeksi toiminta- ja kulttuurikeskukseksi, jonka keskiössä on linna, mutta joka myös sisältää Englannin ensimmäisen hotelliksi muutetun vankilan.

Toisen erinomaisen antikvariaatin löysin aivan Christ Church Collegen edestä St. Aldatesilta, jossa St. Philip's Books tarjoaa erinomaisen valikoiman kirkkohistoriaa, patristiikkaa ja teologiaa - joskin myös historia ja klassillinen tutkimus ovat vahvasti edustettuina. Kyseisestä putiikista, jonka stukkokoristeltuun kattoon kannattaa sivumennen sanoen luoda ihaileva katse, tein muutamia oikein onnekkaita löytöjä, kuten Charles Mierowin käännöksen Jordaneen goottihistoriasta (1915) sekä kauan halajamani Ramon Llullin (eli tuttavallisemmin Raimundus Lulluksen) Ars Generalis Ultiman. Oivallista! Viimeisenä päivän lupaavasta antikvariaattikavalkadista mainitsen Paradise Streetillä sijaitsevan Book Lover -liikkeen, jossa näyttäisi olevan oxfordilaisittain epätyypillisen runsaasti sarjakuvaa ja fiktiota tarjolla. Itselleni tarttui mukaan Jamie Oliverin Jamie's Dinners, jota olen jo ehtinyt sen verran lehteillä että voi todeta sen erittäin inspiroivaksi ja sangen konstailemattomaksi. Täytyy vain ehtiä jossain vaiheessa testaamaan tuo George Streetillä sijaitseva Jamie's Italian -ravintola...

Tänäänkin jatkoin ympäristön tutkimisen ja ympäriinsä hortoilun merkeissä, tähdäten nimenomaan Isiksen jokivarteen kaupungista etelään. Päivä oli jälleen mitä kaunein, ja tämän oli tietenkin huomannut myös monilukuinen joukko brittejä, jotka - kieltämättä - ovat aika armoitettua ulkoilmakansaa. Polut ja pientareet ja Isis itsekin olivat täynnä väkeä, ja hieman jokea alaspäin seurailtuani näin myös noita kuuluisia collegejen soutujoukkueita harjoittelemassa. Myös venevajoja näkyi yllin kyllin - jokainen tietenkin oli kunkin opinahjon vaakunalla prameerattu, ja maanpuoleisella (täydellisesti hoidetulla) ruohokentällä pelattiin - niin, mitäpä muutakaan kuin krikettiä! Mikä pastissi. Luontokin oli reitillä ihan mukavasti läsnä, mutta ennen kaikkea mieleen jäi väenpaljous ja valmentajien huuto näiden pyöräillessä kävelytietä samaa tahtia joukkueidensa soudannan myötä. Triviaaleista häiriötekijöistä huolimatta jatkoin Iffleyn sululle asti, jossa koitui tilaisuus seurata käsikäyttöisen sulkuportin toimintaa in situ. Myös kolme nunnaa seurasi toimitusta perin kiinnostuneina... jotain freudilaista kenties sulkuporteissa, heille?




Ja kuten näyttäisi jo tavaksi tulleen, kokkasin tässä illan mittaan pidemmän kaavan mukaan; tosin kuten aina wok-ruokien ollessa kyseessä valmisteluihin menee rutkasti kauemmin aikaa kuin itse kypsentämiseen. Kerran aiemminkin kokeilemani minted lamb stir-fry onnistui englantilaisesta karitsasta vielä paljon paremmin, ja myös uuden sadon pavut olivat oikein ilahduttavan rapsakoita. Resepti on ilmeisesti taka-Intiasta Kiinan sijaan, sillä liemi/kastike ei koostunut soijasta vaan osterikastikkeesta ja kalakastikkeesta. Nam nam. Anteeksi: nam pla (on siis kalakastike, hm... vietnamiksi?).

"A day inaugurated in the right spirit"

Sananen englantilaisista aamiaisista. Itsehän en ole sanomattoman innostunut aamiaisten syömisestä ylipäätään - tuntuu että ruoka täytyy ennen puoltapäivää usein pakottaa alas kurkusta - mutta asuessa tuhdeista aamiaisistaan tunnetussa maassa tuntee jonkinlaista puolitiedostettua painostusta (täysin omassa päässään kehkeytynyttä siis) ryhtyä aamiaisensyöjäksi. Toki olen kotimaassakin nauttinut silloin tällöin englantilaistyylisistä täyden serveerauksen aamiaisista, mutta niissä se pointti onkin ollut etenkin kiireettömän, vapaapäiväisän ja viihtyisän aamun vietosta - ja ilahduttavaahan moinen onkin. Siis tietenkin kulinarististen elämysten lisäksi, koska tosiasiahan on että klassisen Full Englishin maut miellyttävät makuaistia vaikka ainekset raskaanpuoleisia ovatkin.

Toisena ja ehkä tärkeämpänä motiivina ruokailurytmini muutokselle tulee nähdä se, että Bodleianista (tai Sackleristä sen puoleen yhtälailla) on vähän hankalaa lähteä lounastamaan kesken työpäivän. Ei ole kyse siitä etteikö lähettyviltä ruokaa saisi - vaikka mitä on tarjolla, mutta kun se kaikki on valmisruokaa, etupäässä voileipiä and such, jollaisten mättäminen päivittäin olisi lopultakin todella epäviisasta. Näin ollen olen yrittänyt viedä asioita siihen suuntaan, että syön tukevan aamiaisen, päivällä otan kahvin jossain välissä, ja toisen aterian syön vasta illalla kotosalla, kun voin sen itse kokata. Näyttäisi toimivan ihan hyvin.

Tänään siis laitoin tuhdinpuoleisen aamiaisen, mutta korvasin ne kovin rasvaiset lihatuotteet savusillillä (kippers), johon usein törmää aamiaisruokana, ennen muuta Skotlannissa. Hyvää oli. Enköhän tässä joskus laittane vielä ihan klassisista klassisimmankin aamiaisruuan, nimittäin devilled kidneys, joka muutaman harjoittelukerran jälkeen ei ole kovinkaan hankala ruoka, ja perin edwardiaaninen kaiken muun hyvän lisäksi.

Skotlannista puheenollen: törmäsin eilen Turl Streetillä toimivaan viskikauppaan! En tutkinut sen tarkemmin, koska olin menossa muualle, mutta puoti pitänee käydä tarkastamassa tässä joskus, vaikka se pikkuhiukkasen turisteisalta vaikuttaakin. Niin tai näin, valikoiman pitäisi olla aika lailla monimuotoisempi kuin Suomessa. Eilen törmäsin myös ehkä näyttävimpään kauppahallituotteeseen toistaiseksi (ja pahoittelut eläinystäville - jos vaikka tulkitsisimme hain surullisen ilmeen johtuvan noista sitruunoista... se ei varmaankaan ole sitruunahai, Negaprion brevirostris):

Blackwell mon amour

Tajusin että ehkä en ole kyllin painokkaasti tähdentänyt, kuinka erinomaisen loistokas kirjakauppa tuo Blackwell oikeastaan on. Se ON. Kyse ei nimittäin ole ainoastaan sen massiivisesta laajuudesta. Mikä on fakta. Tieteellisen kirjallisuuden Norrington-huone on käsittääkseni suurimpia yhtenäisiä huonetiloja joissa kirjoja myydään - itse rakennukseenhan Broad Street 50:ssä se ei mahtuisikaan, joten kyseinen luola (sitä se on, kirjoilla vuorattu massiivinen luola... brilliant) on kaivettu viereisen Trinity Collegen quadin (sisäpihan) alle. Ei, kyse on paljon suuremmassa määrin Blackwellin kattavuudesta. Katutasossa on keittokirjat, bestsellerit, lastenkirjallisuus ja moderni kauno, kun taas seuraavassa on klassinen fiktio, kirjallisuudentutkimus, draama, runous ja varsin hyvää kahvia tarjoava joskin lähes poikkeuksetta täynnä oleva Caffè Nero. Seuraavaksi (ja nyt pääsemme niin sanotusti asiaan!) nousemme portaat jälleen, ja päädymme kahvintuoksusta kerroksista kenties oleellisimpaan, nimittäin historian, arkeologian, klassillisen tutkimuksen sekä Blackwell Rare Booksin äärelle. Tällä kohtaa voisin jo ryöstöviljellä kaikenmoisia laatusanoja täysin häpeilemättä, mutta ne hämärtäisivät ylimmän kerroksen käytettyjen kirjojen osion nuhjuista loistoa, joka ei sekään ole suinkaan vähäinen. Eräät parhaat antikvaariset löydöt Oxfordissa olenkin tehnyt juuri Blackwellin secondhand-osastolla.

Ne löydöt, ne löydöt...! En tiedä toista kirjakauppaa, josta voi kävellä ulos niin kirjavan, suorastaan eklektisen valikoiman kanssa. Tässä eräskin päivä (ottaaksemme summittaisen esimerkin) kävin ensin katselemassa ja lehteilemässä Rare Booksissa Sir Richard Burtonin omaelämäkertaa, jonka oli omistanut lordi Dunsanyn, erään lempikirjoittajani, äiti Ernle Elizabeth Louisa Maria Grosvenor Ernle-Erle-Drax (ah näitä viktoriaanisia aatelisnimiä...), omaa sukuaan Burton ja siis maineikkaan tutkimusmatkaaja-seikkailijan serkku. Olettaisin kyseisenkin kaksiniteisen kirjan levänneen tuon kuuluisan Dunsanyn linnan - Irlannin ehkä pisimpään yhtäjaksoisesti asutetun asuinlinnan - kirjastossa. Mutta se siitä, en kyseistä harvinaisuutta hankkinut enkä kaiketi hankikaan; tosin hintaa en myöskään kysynyt, sehän voi olla yllättävän järkeväkin.

Joka tapauksessa, harvinaisista kirjoista siirryin klassisten osastolle, josta siivilöityi esiin Greg Woolfin Becoming Roman - the Origins of Provincial Civilization in Gaul oikein järkevään hintaan, minkä jälkeen todelliset löydöt tapahtuivatkin käytettyjen kirjojen osastolla: ensin sinänsä aivan uudenuutukainen mutta alle kymmenellä punnalla irronnut Oxford Companion to Scottish History, minkä lisäksi kaksi erittäin onnekasta aarretta: Louise Adams Hollandin syystä maineikas tutkimus Janus and the Bridge vuodelta 1961 (American Academy in Rome) joka nykyään ei ole kovinkaan helposti saatavilla, sekä sen lisäksi Woodhousen English-Greek Dictionary, joka on kyllä sähköisessä muodossa, mutta silti oikein mukava myös omassa hyllyssä - ihan vaikka siltä varalta että täytyy kääntää jotain muinaiskreikaksi. Ja poislähtiessä tarttui vielä alakerran nykyfiktiosta mukaan China Miévillen Iron Council ikäänkuin keveämpänä lukemisena. Mikä nautinnollinen sessio.

Blackwellin perusti Benjamin Henry Blackwell 1879, mutta hänen poikansa Basil Blackwell on vähintään yhtä merkittävä hahmo yhtiön kasvua tarkasteltaessa - hänen ansiotaan on ennen muuta korkean tason ja monipuolisuuden säilyttäminen niin kustannustoiminnassa kuin myynnissäkin. Nykyäänhän kirjamyynti ja kustannustoiminta ovat eriytetyt, minkä tietenkin arvata saattaa, mutta modernia kirjamyynnin historiaakin Blackwell on tehnyt: se oli käsittääkseni ensimmäinen brittiläinen kirjakauppa, joka siirtyi myymään myös sähköisesti (vuonna 1995). Niin tai näin, kyseessä on kaiken kaikkiaan suurenmoinen instituutio, joka tuo aikamoisen määrän iloa ja löytämisen riemua itse kunkin elämään. Eipä tänäänkään tarvinnut erityisen laajassa elämänpiirissä liikkua, kun luettuani ensin Bodleianissa erästä oleellista, mutta valitettavasti saksankielistä tutkimusta lähdin ensin kahville Neroon, sitten kiertelin Blackwellillä, ja lopulta siirryin naapuriin Trinity Collegeen kuuntelemaan erästä vierailuluentoa, ajatellen kuitenkin pääasiassa suorastaan jalkojeni alla avautuvaa Norrington Roomia ja sen viittä hyllykilometriä kirjallisuutta... Oh well, kaikillahan se on oltava oma juttunsa. I know where my allegiances lie.

United Kimchi Aficionados, Inc.

Water, water everywhere... Epävakainen sää ei tarkoita Suomessa yhtään mitään tähän paikalliseen vaihteluun verrattuna. Eilenkin tuuli ihan pirunmoisina puuskina, ja tänä aamuna heräsin miellyttävään sadekuurojen ropinaan. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö jo pian tai peräti samaan aikaan myös paistaisi aurinko. Itselleni tällainen sää kyllä tuntuu sopivan ihan passelisti - yleensäkin tapaan kyllästyä jos sää jatkuu liian pitkään samanlaisena. No, täällä moista ongelmaa ei pääse syntymään. Sään hetkellisesti seestyttyä lähdin kiireen vilkkaa jatkamaan kanavienkartoitusurakkaani - tänään tutustuin viikko sitten kävelemieni reittien pohjoisosiin: ensin Oxford Canalia (niin, se ei itse asiassa olekaan Thames-Isis, joka virtaa noin sata - pari sataa metriä länteen siitä) myötäillen pohjoiseen, siellä itäsuuntainen poikkisiirtyminen ja taas joenvartta (Cherwellin siis) etelään. Tällä kertaa vain sade oli pehmittänyt polut valitettavan mutaisiksi; tosin runsaslukuisen eläinkannan (etenkin lehmiä ja sorsia näkyi enemmän kuin humanisti laskea taisi...) kanssa tämä seikka teki koko retkestä hauskan rustiikkisen. Löysin myös Jerichon pohjoisosasta kauniin pikku hautausmaan, St. Sepulchre Cemeteryn, johon on haudattu myös Benjamin Jowett, 1800-luvun lopun vaikutusvaltaisimpia Oxfordin doneja (Merton College) ja Algernon Swinburnen suojelija.

Retkeilemästä palattuani vaihdoin vain mutaiset kengät (-- ei hitto: tämän kirjoittaessani muistan että ne jäivätkin parvekkeelle, ja ovat nyt tietenkin litimärät... damnation!) - niin, siis jätettyäni ne kengät kastumaan parvekkeelle lähdin tarkastamaan Cowered Marketin, joka tästä viikonlopusta eteenpäin pitäisi olla myös sunnuntaisin auki. Ja niinhän se olikin. En tälläkään kertaa anna täydellistä raporttia paikasta, mutta huomautan eräästä iloisesta löydöstä: eräs skottilaisen lihakauppiaan myymälä pitää siellä myynnissä myös haggista! Jee! Sitäpä pitää maistaa seuraavaksi. Ostinkin kyseisestä lihakaupasta päivän ruokaan tarvittavan naudan - ja sen myi mitä merkillisin, maahisennäköinen ja äärimmäisen joviaalia skottimurretta vääntänyt äijänkäppyrä. Ha.

No niin, tahdotte ehkä tietää (tai sitten ette, ymmärrän kyllä...) mihin kyseinen lihakin lopulta päätyi? Ruokalajin nimi on kimchi jjigae, ja se on oikein tyypillinen ja suosittu korealainen arkiruoka. Ja tämä paljon mainostettu kimchi puolestaan on korealaisittain säilöttyä, hapatettua kiinankaalia, jonka tulinen ja omaperäinen maku on totuttelun arvoinen - lisäksi kimchi on luettu maailman viiden terveellisimmän ruuan joukkoon. Mutta resepti: Otetaan nautaa (tai possua tai tonnikalaa, ihan mitä haluaa), ruskistetaan se, otetaan syrjään valkosipulin ja inkiväärin kuullottamisen ajaksi ja yhdistetään sitten näiden kanssa, lisätään vettä, soijaa ja sokeria (kahta viimeksi mainittua yhtä paljon keskenään) ja haudutellaan liha mureaksi. Lisätään kimchiä ehkä sama määrä kuin lihaa tai vähän enemmän (mitä iäkkäämpää kimchiä sen parempi - tulee aromikkaampaa pöperöä), ja annetaan hautua. Tarjotaan keitetyn riisin tai kylmän tofun kera kevätsipulilla, seesaminsiemenillä ja seesamiöljyllä ryyditettynä. Viileän ilman ruokaa par excellence!

Spicing things up

Päätin että loppuviikon ei välttämättä tarvitsisi kulua yhtä kirjastoisissa merkeissä kuin alun - vaikka tänään taas havaitsinkin istuvani sekä Bodleianissa että Sacklerissä. Uskomatonta kuinka saksankielisen tutkimuksen lukeminen voi ottaa voimille! No mutta joka tapauksessa, eilen pidin puhtaan vapaapäivän, ja käytin sen vieläpä varsin miellyttävällä tavalla - mausteita metsästäen! Englantilaisten ruokakauppojen maustehyllyt ovat näet perin vaatimattomat, ja osin tästäkin syystä olen toistaiseksi laittanut lähinnä italialaistyyppistä ruokaa, joka tunnetusti ei vaadi laajaakaan mausteiden kirjoa. Keskiviikkoiltana valmistui oheinen penne alla crudaiola, hyvin simppeli ruoka - ja vaikka se oli ihan maistuvaa (lukuunottamatta aika harmillisen mautonta mozzarellaa), päätin että täytyyhän tämä maustevaraston vajavaisuus nyt korjata.

Siispä, off to the Cowley Road! Magdalen Collegen ohitse, yli Cherwellin ja ympäri kiertoliittymän nimeltä The Plain. Cowley Roadin varrelta löytyy näet mitä monimuotoisimmat etnomyymälät; puolalainen, venäläinen, pari kreikkalaista, italialainen, sekä lukuisia intialaisia ja kaakkois-aasialaisia ruokatavaraliikkeitä, sekä useita varsin asiantuntevan oloisia halal-teurastamoja. Voin sanoa että mitään ei jäänyt löytymättä, ja törmäsinpä vielä useisiin ainesosiin joista en ollut kuullutkaan. Yksi kauppareissu riitti täydellisen intialaisen maustevalikoiman kokoamiseen, ja myös thai-keittiön ja kiinalaisen peruskeittiön pääaineet löytyivät todella vaivatta ja pienellä rahalla.

Paluumatkalla kävin vielä ostamassa huhmareen, sillä mitäpä moisella maustemäärällä tekisi, ellei sitä saa jauhettua... Niin ikään hankin teroituspuikon, sillä keittiöveitset ovat olleet aivan säädyttömän huonossa terässä - olisi ollut vain ajan kysymys milloin sipuli tai vastaava olisi lipsauttanut terän sormille. Mutta eipä enää! Nyt täytyy vain kaivaa reseptit muistista ja muistikirjoista, niin että pääsen kokeilemaan. Aivan erityisenä, ilahduttavana löytönä voin mainita jo nyt kimchin, tuon korealaisten herkullisen, äärimmäisen tulisen hapankaalin. Mutta siitä lisää tuonnempana...