A honey-golden summer, apparently...

No niin, voisihan tästä kai taas aktivoitua bloginkin suhteen - lomat kun on lomailtu kaikin puolin. Kesään kuului hellettä, suomalaisvieraita Oxfordissa, mukavien asioiden näkemistä, oxfordilaisvierailua Suomessa, helvetillistä paluumatkaa yöbusseilla Oxoniaan, vilustumista, kirjalöytöjä, currynkokkausta ja mitä vielä. Eli kaikin puolin hyvänoloinen sesonki oli tämä. Ja onhan se nyt pidettävä myös mielessä ettei kesäisyys oikeasti ole näillä main vielä loppu lainkaan - se vain alkaa kallistua miellyttävästi kohti syksyä, tuota lempivuodenaikaani. Luulisin että nyt - sikäli kuin energiaa löytyy - voisin lähitulevaisuudessa päivitellä jotain sekä Uffingtonin Valkeasta Hevosesta, jossa kävimme J:n ja L:n kanssa, sekä ehkä (vihdoin!) myös lempicurryistani resepteineen. Lupauksia, lupauksia... Saas nähdä.



Erittäin hauska puoli vieraiden saamisessa tänne on tietenkin se, että kehtaa/viitsii tuppautua sisälle collegeihin, joihin ei arkimoodissa tulisi ehkä tunkeuduttua. Sitäpaitsi tuli havaittua sekin, että tuolla yliopistokortillani saan useimmiten ainakin yhden, Balliol Collegessa jopa kaksi muukalaista mukanani sisään ilmaiseksi. Not bad... Mutta nyt voisin postailla ensin joitain kuvia Magdalen Collegesta, jossa siis (vihdoin!) tuli käytyä. Niin ja mainittakoon että tuo kyseisen collegen nimi lausutaan epätavallisesti 'maud-lin', eikä sillä itsestäänselvimmällä tavalla - niinkuin asiaintila perin usein täällä on.



Verrattoman Sir Nicolaus Pevsnerin mukaan Magdalen on "visually the ideal college, with a firm centre and around it in all directions quads, or rather areas of all sizes and odd shapes". Ja peuratarha! Se se vasta on jotain - etenkin kun kyseisen tarhan peurat kuulemma luokiteltiin II maailmansodan ja siitä johtuvan säännöstelyn aikana kasveiksi, jotta niitä ei tarvitsisi luovuttaa muonitukseen... Voin kuvitella että käytännöllishenkiset armeijaihmiset mieluummin antoivat periksi kun antautuivat pikkutarkkaan argumentaatioon aina skolastiikasta asti ammentavan pilkunviilaajien klubin kanssa. Sääli sinänsä että tarhan kasvikseisat peurat eivät onnistuneet poseeraamaan niin tyylikkäästi että olisivat päässeet näinkin korkeita standardeja ylläpitävän blogin komistukseksi. Mahtaa nyt harmittaa.



Niin, nuo kaksi ylempää kuvaahan ovat siis Magdalenin cloisterin (sille ei oikeasti taida olla mitään kunnon käännöstä, vai onko?) luota, joka (edelleen Pevsneriä seuraten) rakennettiin 1475-90, ja kuten on helppo huomata, "has three-light openings". Jepjep. Nämä kaksi alempaa puolestaan ovat collegen kappelista, joka oli iltapäivän kullertavassa valossa aika miellyttävä kokemus - oikeastaan ilta-aurinko on ylipäänsäkin parasta mitä tälle paikalliselle hunajankellervälle hiekkakivelle voi tapahtua. Vähän niinkuin pakokaasu on kurjinta. Joka tapauksessa kappelin dateeraus osuu suunnilleen samalle ajalle kuin cloisterinkin (1474-80), ja se edustaa samaa T-mallista tyyppiä kuin New Collegen ja Mertonin kappelit. Lisäksi voisin tietenkin lukea vanhan kunnon arkkitehtuuri-fetisistin Sir Nikolauksen horinoita, mutta antaa olla tällä kertaa. Ne ovat sellaista materiaalia jota kannattaa annostella aika varovaisesti...



Sydän- ja loppukesän kirjahankinnat ovat olleet vähän aiempaa vähäisemmät kahdestakin syystä: tila alkaa yksinkertaisesti käydä vähiin löytöjen säilömiseksi, minkä lisäksi tietenkin apurahan ensimmäinen erä tälle vuodelle alkaa olla jo sangen vähiin käynyt. Nyt onkin siis sitäkin parempaa aikaa lukea niitä löytöjään - mitä olenkin innolla harrastanut tässä viime kuukausina. Kirjallisista asioista olisikin paljon kirjoittamista, mutta ehkä jätämme ne toiseen, omaan postaukseensa. Sen verran kuitenkin haluan tässäkin yhteydessä hehkuttaa, että jo aiemmin mainitun Thomas Braunin jäämistöstä löytyi myös kauan kaipaamani Stefanos Byzantionlaisen 500-luvulla kokoama etnografinen hakuteos (Ethnika, tunnetaan myös latinankielisellä nimellä De urbibus), luotettavana joskin jo iäkkäänä Augustus Meineken editiona. Hurrah! Toinen, hämmentävä löytö on Johannes Pontanuksen Origines Francicae, mutta se taitaa ansaita ihan oman postauksensa joskus, kenties, ehkä.



Ja sitten puhtaan fantasioinnin maailmaan (jonne ei tietenkään koskaan ole kovin pitkälti noista bibliografisen hehkuttelun kentiltä...). Niille joille termi 'steampunk' sanoo jotain, tai siis niille tarkemmin ottaen joille se tuo positiivisia mielikuvia, saataa alla olevan kuvan tuunailtu pöytätietokone olla jokseenkin yhtä voimakkaan 'haluan!'-reaktion kohde kuin allekirjoittaneelle... Kuinka huikea! Sääli sinänsä että pöytäkone on semi-nomadia elämää viettävälle humanistille lähes tai täysin turhake. Huoh. No mutta siinä se kuitenkin on, iloa tuottamassa jo silkalla olemassaolollaan - on mukava tietää että jollakulla on noin kaunis kone, vaikka se ei itsellä olisikaan. Steampunkissakin olisi muuten aihetta postaukseen, joskin muistelisin ehkä ammoin sivunneeni jo aihetta. Tai ehkä kiertäneeni sitä. No olkoon.

Mirabilia Mundi

Eilen oli hyvä päivä. Voisin jopa sanoa että erittäin hyvä päivä. Istuksin nimittäin perjantai-iltapäivällä Blackwellin kahvilassa ennen prof. Mary Beardin vierailuluentoa (joka oli muuten vallan mainio, eikä ainoastaan aiheensa puolesta - scurra eli narrit/vitsiniekat Roomassa), ja ajattelin piipahtaa pikaisesti tarkastamassa myös kyseisen kirjakaupan käytettyjen opusten osaston. Sinne on kuluneiden kahden viikon aikana näet putkahdellut kaikenlaista erinomaista materiaalia ja suoranaisia jalokiviä tuhansien kirjojen kokoelmasta, jonka jätti äskettäin jälkeensä traagisesti menehtynyt Merton Collegen emeritus-fellow Thomas Braun. Ja niinhän siinä sitten kävi että löysin todellisen aarteen, ja vieläpä pilkkahintaan! Käytettyjen kirjojen osion tuttu myyjä kertoi että mikäli Blackwellin Rare Books -osasto olisi saanut kirjan käsiinsä, olisi sen hinta ollut yli kolminkertainen...

Kyseessä on siis, kuten itsekin voitte lukea, Geographiae Veteris Scriptores Graeci Minores, neliosainen kokoelma vähän tunnettuja, fragmentaarisesti säilyneitä tai muuten perifeerisiä, (etupäässä) kreikkalaisia maantieteellisiä kirjoittajia, joka on merkittävä (ellei jopa ainoa) edeltäjä Karl Müllerin arvostetulle Geographici Graeci Minores -kokoelmalle (Didot, 1861). Opuksen ediittorina toimi John Hudson (1662-1719), josta valitettavasti tiedän osapuilleen sen mitä edesmennyt tri. Braun oli ensimmäisen osan sisäkanteen huomaavaisesti kirjoittanut: kyseinen filologi oli Oxfordin omia kasvatteja (Queen's Coll. & Univ. Coll.) sekä vuodesta 1701 peräti Bodleianin kirjastonhoitaja! Teoksen neljä volyymiä ilmestyivät vuosien 1698 ja 1712 välillä, ja ne painettiin vieläpä itsessään Sheldonian Theaterin kirjapainossa. Oli omalla tavallaan perin mieltäylentävää löytää teos suunnilleen kolmenkymmenen metrin päässä Sheldonianista, ja alle sadan metrin etäisyydellä Hudsonin työpaikasta Bodleianista. Kirjaset olivat päässeet kotikonnuilleen taas.

Silkan edition lisäksi - joka tässä yhteydessä sisältää kommenttien ja eräiden lukutapoihin liittyvien huomioiden lisäksi myös latinankieliset käännökset kreikan- ja arabiankielisistä teksteistä - teosta kasvattavat myös irlantilaissyntyisen kirkonmiehen ja Camden Professor of Historyn, Henry Dodwellin (1641-1711) lukuisat dissertaatiot aiheesta ja aikalailla myös aiheen vierestä. Olen ymmärtänyt että Dodwell oli omana aikanaan varsin ristiriitainen ja opillisesti omapäinen ajattelija, joten hänen esseemäisten pohdintojensa tarkastelu saattaa osoittautua hupaisaksi. Niinikään aivan erityinen ilonaihe on teoksen painojälki, ja etenkin siinä käytetyn kreikan huomattavan esteettinen typografia. Sanoisin että se on ligatuuriensa mutkikkuudessa ja jäsentelyssä todella lähellä pariisilaisen kustantajan Claude Garamondin vuonna 1541 kaivertamia Grecs du roi -kirjasimia, joita ensimmäisenä käytti painaja Robert Estienne (klassisisteille ns. Stephanus-numeroista tunnettu hahmo). Englannissa nämä fontit väistyivät lopulta skotti Alexander Wilsonin kaivertaman kirjasinleikkauksen tieltä vuoden 1756 jälkeen.

Kenties vielä kiinnostavampia ovat teoksen arabiankieliset osat, joiden kirjasin yllättäen EI näytä olevan aivan identtinen Robert Granjonin 1500-luvun loppupuolella kaivertaman kirjasinleikkauksen kanssa - mielestäni viivan tasapaksuus on uniformisuudessaan poikkeava. Lisäksi teoksen kolmannessa volyymissä on aukitaittuvia karttoja yksi per vanhan maailman manner, ja tietenkin vielä ylimääräinen tarkemmin Välimeren seutua kartoittamaan. Kaikki volyymit ovat huippukunnossa ja alkuperäiseen vellumiin sidottuja. Kaunista jälkeä kaikin puolin - joskin edelliset omistajat ovat pitäneet teoksia selvästi ennemmin näyttely- kuin käyttökirjallisuutena: olisin ollut oikein ilahtunut vaikkapa 1700-lukulaisista marginaalihuomioista, mutta sellaisia ei ole ainakaan vielä silmään osunut. Siellä täällä näyttäisi kyllä olevan tri. Braunin kädellä tehtyjä huomioita lähinnä lukutavoista, jotka Müllerin editio on korjannut.

Mitä opus sitten pitää sisällään? Täydellinen luettelo olisi varmaan silkkaa lukijoiden hermojen koettelua, mutta muutamia kiintoisimpia tekstejä mainitakseni voisin listata ainakin Hanno Karthagolaisen ja pseudo-Skylaks Karyandalaisen Periplus-teokset, teoksen ilmestymisaikana vielä Arrianoksen nimellä kulkeneen Periplus Maris Erythraein ('Punaisenmeren ympäripurjehdus' - aivan huippukiinnostava teksti jonka avulla on äskettäin paikallistettu ehkä Rhaptan kauppapaikka Rufiji-joen suistossa Tansaniassa, mutta joka tässä kokoelmassa perustuu harmillisesti Frobeniuksen ongelmalliseen editioon v:lta 1533), Skymnos Khioslaiselle pseudoattribuoidun Periegesis-tekstin (mitallisen, vaikka tiedämme oikean Skymnoksen tekstin olleen proosaa), Dionysios Periegeteen mittavan Oikoumenes periegesis ('Maanpiirin kuvaus') -runoelman Eustathioksen selityksin, Rufus Festus Avienuksen Ora Maritiman (kyllä, kirjoittaja on roomalainen, mutta teos sisältää paljon ainesta varhaisilta, kadonneilta kreikkalaisilta lähteiltä kuten Pytheas Massilialaiselta) sekä todellisena hienoutena Abu'l-Fida Ismaïl Hamawin, ayyubidisukuisen damaskoslaisen oppineen ja ruhtinaan (1273-1331), kuvauksen Khorasmiasta ja Mawarannahrista (eli Transoxianasta) sekä siihen liitetyn taulukkomuotoisen listauksen maailman kaupungeista. Hauskinta listassa on se, että mukana on myös tieto siitä klimêstä eli maailman ilmastollisesta vyöhykkeestä, jossa kaupunki sijaitsee. Tämä on aivan selvästi kreikkalaista vaikutusta, ja saattaa hyvin olla suoraan Ptolemaiokselta peräisin, tai sitten al-Idrisin monipuolisesta tuotannosta.

Mitähän sitä vielä raportoisi? Niin! Kiinnostava elementti, suorastaan oma lukunsa, ovat kirjojen etu- ja takakansissa olevat kaksi ex libristä... Melkoisella vaivalla olen nyt saanut tunnistettua niistä myöhemmän (1800-lukulaisen) Wardien, Dudleyn varakreivien ja jaarlien vaakunaksi. Vaakunatekstinä on 'Comme Je Fus', ja muuten aika pointitonta vaakunaa koristaa heraldinen kruunu. Nyt ainoana pähkinänä olisi ottaa selville onko kyseessä varakreivillinen vai jaarlillinen kruunu (mikäli niillä Englannissa eroa on... luulen kyllä että on), jolloin voisi saada selville onko ex libris kuulunut William Wardille (k. 1823), Dudleyn ja Wardin 3. varakreiville, vaiko tämän pojalle John Wardille, Dudleyn 1. jaarlille (k. 1833), joka toimi ulkoministerinä 1820-luvun puolenvälin jälkeen ja jonka mukana suku sammui.

Varhaisempi ex libris on kuitenkin paljon ongelmallisempi... Se on, veikkaisin, 1700-luvulta (etäisen rokokootyylinen), niinikään kruunun (mutta erilaisen) koristama, ja kantaa tekstiä 'Ex libris Marchionis Salsae'. Salsan markiisi? Kas kun ei King of Bongo tai Sultan of Swing... Tämän selvittelyyn meni melko lailla aikaa, ja paljon täytyy vielä tutkailla, mutta emblemin kahdesta vaakunakilvestä toinen näyttäisi kuuluvan italialaiselle Malaspina-suvulle. Näin ollen kyseessä voisi olla ainakin toiselta puoleltaan italialaisperäinen hahmo. Kummallista on se, että Toscanan herttuoiden palkkalistoilla työskennelleen englantilaisen insinöörin ja kartografin Robert Dudleyn (k. 1649) aviottomien lasten joukosta löytyy 'Maria Maddalena Marchesa Malaspina'! Hämmentävää, ei vähiten koska tämä tapahtuu kronologisesti ennen kuin nämä problemaattiset kirjat painettiin. Mutta kenties mainittujen kahden ex libriksen välillä on muutakin kuin vain sattumanvarainen hankintasuhde - ehkä jopa verisukulaisuus. Tätä tuntuisi tukevan se, että molemmilla ex libris-teksteillä tehty nettihaku tuottaa melkoisen määrän kirjoja joista molemmat löytyvät. Kirjaperintöä esi-isän italialaisilta lehtolapsilta, kenties?

No mutta tämä kaikki oli vain pieni esimerkki siitä mitä kaikkea hupia, iloa ja hämmenystä voi vanhojen kirjojen parissa kerta toisensa jälkeen löytää.

The Merry Morning of May

Nyt kun vapunpäivän, tai oikeastaan -aamun tapahtumista on kulunut riittävästi aikaa, voi kaikesta reflektiosta ehkä kuoriutua paikallista rituaalielämää esittelevä postaus. Kävi nimittäin niin, että edellisen postauksen myöhäisestä julkaisuajasta ja sensellaisesta johtuen (vai juuri sen ansioistako?) onnistuin heräämään puoli kuudelta! Riensin siis päivän jo valjetessa kipinkapin halki heräilevän kaupungin, ja mitä lähemmäs Magdalen Bridgeä tultiin, sitä tiiviimmäksi väkijoukkokin kävi. Lopulta silkka ihmismassan tiiviys pakotti asettumaan tarkkailupaikalle juuri ja juuri näköetäisyyden päähän Magdalen Towerista, jossa (kameran todistusaineiston mukaan) collegen kuoro jo odotteli madrigaalit valmiina.

Tasan kuudelta kajautti kuoro laulunsa ilmoille, ja kansa hurrasi. Käsittääkseni tämän May Dayn (toukokuun 1. päivän) madrigaalinlaulanta liittyy jotenkin keskiaikaisiin sielunmessuihin, joita collegeissa laulettiin vuosittain niiden perustajien ja sponsoreiden sielujen auttamiseksi. Magdalen Collegen tapauksessa tapa ei jäänyt Henrik VIII:n uskonnollisen uudistuksen jälkeenkään unholaan, mutta esitys siirrettiin nyt anglikaanisesta kappelista tornin huipulle.

Pian kuoron lopetettua laulantansa väkijoukko alkoi purkautua ahdetusta tilastaan - vanhemman väen ja täysipäisten käyttäessä katuja ja muita konventionaalisia kulkuväyliä, ja eräiden rämäpäisempien ja monessa tapauksessa yön juhlinnasta suoraan paikalle horjuneiden jatkaessa toista tärkeää Oxfordin vappuperinnettä, nimittäin Magdalen Bridgeltä Cherwelliin hyppimistä. Kyseistä tapaa vastaan annetaan joka vuosi voimakkaita 'suosituksia', ja tälläkin kertaa poliisit partioivat sillalla kykenemättä kuitenkaan estämään sieltä ja täältä tapahtuvia kamikaze-henkisiä loikkia. Käytännössähän ei nimittäin ole juuri muuta ongelmaa kuin se, että Magdalen Collegen kohdalla Cherwell on erittäin matala. Loukkaantumisia tapahtuu joka vuosi - luunmurtumat lienevät yleisimpiä mutta pahemmastakin puhutaan. Itse jaksoin todistaa muutamien uhkarohkeiden kokeiluja. Ei murtumia - ilmeisesti kyse on tekniikkalajista.

Sillä aikaa toisaalla... (no ei aivan, liikuin vain niin ripeästi kuin väkijoukon puristus antoi myöten). Jostain siis ilmestyi morristanssijoiden kulkue kaikkine May Dayn tyypillisine osallistujineen. Miekankantaja, May Bull sekä kaikkein hienoimpana (ja traditionaalisimpana) hahmona itse Jack-in-the Green, kevään valtias! Hetken aikaa teki mieli lukea James Frazerin Golden Bought'ta (1890), mutta hillitsin sentään impulssin. Eikä kyseistä kasvillisuudenjumaluuksiin ja niiden folkloristisiin jäänteisiin monen muun asian muassa perehtyvää ja auttamatta vanhentunutta teosta tietenkään ollut käsillä silloin kun sitä kerrankin olisi tarvinnut. Morrisseurueet levisivät sitten ympäri kaupunkia, ja etenkin Radcliffe Squarella ja Broad Streetilla sai nähdä (tai ennemmin: olisi saanut nähdä oikeasti vaivaa ollakseen näkemättä!) hyppeleviä pappoja hölmöissä asuissa. Mikään ei (täkäläisille) sano 'kevät' yhtä selkeällä kielellä kuin kyseinen tanhuilu... Oh well.

Kyllä. Sedällä on päässään juusto. Siitä ei valitettavasti pääse yli eikä ympäri, ei vaikka kuinka tahtoisi. En tiedä kuuluuko se olennaisena osana kenties teema-aiheiseen morrisesitykseen, ja suoraan sanoen en välitäkään tietää... Tässä vaiheessa rupesi kaikesta toimesta ja tohinasta väsynyttää tarkkailijaa unettamaan sen verran ankarasti, että lampsin kuorojen, soittokuntien, folk-ensemblejen ja morrispappojen miinoittaman keskustan halki päiväunille. Enkä usko olleeni ainoa näin tehnyt - siinä määrin raihnaiselta osa nuoremmasta juhlakansasta tuossa vaiheessa aamua näytti.

Not such a cruel month at all

Lienee aika jonkinlaisen retrospektiivipostauksen, jonka pohjalinjana voisi kai olla tietty skeptisyys T. S. Eliotin markkinoimaa huhtikuun julmuutta kohtaan. Ihan mainio kuukausi kaiken kaikkiaan - mikä ei tietenkään vähennä The Waste Landin (1922) säkeen mainioutta. Alkupuoli oli priimaluokan työskentelyaikaa - Sacklerin ja Bodleianin lisäksi myös Rhodes Housen komeassa Commonwealth Libraryssä, ja loppukuu oli omistettu myöhästyneelle pääsiäislomalle Suomessa. Oxfordissa oli kevät edennyt jo kuun alkupuolella ilahduttavan pitkälle... Narsissit ja koristeomenapuut (vai onko tuo nyt sitten kirsikka?) olivat kukassa St. Gilesin kirkon hautausmaalla. Totean vain jälleen kerran, että hautakivet ja versova kasvillisuus on aika oivallinen yhdistelmä. Toisaalta niin on myös hautakivet ja lumi, tai hautakivet ja syksyn lehdet. Itse asiassa hautakivet ovat aina tosi jees. Morbidia? Eihän toki.

Suomen-visiitin huippukohdat liittyivät tietenkin yleisesti ystävien, kaverien ja perheen näkemiseen, mutta tämän lisäksi muutama (ylläri ylläri...) ruokaan liittyvä seikka aiheutti aivan erityistä iloa. Kaikkein huikein asia oli aivan epäilemättä isäpuolen Virossa metsästämän metsäkauriin nauttiminen Sunday roastina - en ole ehkä koskaan maistanut mitään niin mureaa lihaa. Täydellistä, sanalla sanoen. Hyvin lähelle tätä ilahduttavuutta kuitenkin kipusi pikkuveljeni a:n kanssa koordinoitu pizzanpaistosessio aidossa leivinuunissa. Jauhopeukaloaan viime aikoina erittäin vakuuttavassa määrin kehittänyt a hoiti taikinapuolen, kun taas itse pääsin paremmin omilleni täytevastaavana.


Tuore mozzarella di bufala Campana (DOC), kirsikkatomaatit, parmankinkku, ryhdikkään kitkerä rucola, artisokka sekä muut klassiset täytteet tekivät omalta osaltaan pizzakokeilusta joltisenkin menestyksen, vaikka itse sanonkin. Useimmille syöjille uutena aluevaltauksena oli myös tomaattia vaille jätetty pizza bianca, jota nykyäänkään ei kovin paljoa tapaa Italian ulkopuolella, mikä on sääli sinänsä. Esimerkiksi mitä simppeleimmällä prosciutto-herkkusieni -yhdistelmällä varustettu valkea pizza on lähestulkoon ylittämätön, kunhan vain muistaa sivellä pohjalle kunnolla hyvää oliiviöljyä ja käyttää mieluiten aitoa mozzarellaa.


Muuten Suomen-visiitti sujui erittäin rauhallisissa merkeissä yksiä häitä lukuunottamatta. Täytyy kuitenkin todeta että pohjoinen ulottuvuus kärsi alitajuisesta vertailusta saarivaltakunnan kukkeaan huhtikuuhun: Savon sydanmailla ensimmäiset krookukset olivat hädin tuskin puskeneet ulos mullasta. Ja tämä kieltämättä sai T. S. Eliotinkin säkeen tuntumaan ajankohtaiselta...

Huomenissa olisi sitten kai May Day - vaan mitä silloin tapahtuikaan, kuulette ehkä joskus myöhemmin. Viimeistään kuukauden kuluttua... Ennalta tiedän jo monen jutun näkemisen riippuvan juurikin siitä, kuinka aikaisin kykenen itseni sängystä ylös kiskomaan - ja näin ollen tämänkin kirjoittaminen tähän vuorokaudenaikaan ei välttämättä ennakoi mitään poikkeuksellisen hyvää menestystä. Laitetaan nyt vielä kirjallisuusaspektin kannalta tuo Eliotin asiaankuuluva The Waste Landin osuus tähän loppuun:

1. The Burial of the Dead

April is the cruellest month, breeding

lilacs out of the dead land, mixing

memory and desire, stirring

dull roots with spring rain.

Winter kept us warm, covering

earth in forgetful snow, feeding

a little life with dried tubers.

Happy Nowruz!

Siltä varalta ettette jo sattuneet tietämään, on YK julistanut maaliskuun 21. päivän maailmanlaajuisesti juhlittavaksi Nowruzin eli iranilaisen uudenvuoden päiväksi. Kuluva vuosi on ensimmäinen, jolloin tämä hieman eri aikoina eri paikoissa juhlittu mutta sekä zarathustralaiselle että iranilaiselle kalenterille äärimmäisen tärkeä juhla on saanut kansainvälisesti tunnustetun aseman. Juhla on niin ikään UNESCOn maailman ei-materiaalisen kulttuuriperinnön (Intangible cultural heritage) ICH -listalla. Vaikken zarathustralainen olekaan, pidän itseäni siinä määrin Persian historian ja iranilaisen kulttuurin fanina, että käytin tätä historiallista päivää erinomaisena tekosyynä kokata asiaankuuluvaa juhlaruokaa ja mainostaa muuatta äskettäistä kirjauutuutta.

Mainitsenpa tässä muuten ohimennen myös Oxford Literary Festivalin olevan parhaillaan käynnissä! Olenkin siis jo parin päivän ajan harjoittanut itsehillintääni rajoittuen hankkimaan vain ne kirjat joita haluan oikeasti tositositosi paljon... Jostainhan se on aloitettava, itsehillintä nimittäin - eikö? Eihän nyt ole mitään järkeä asettaa epärealistisia tavoitteita itselleen. Mutta joka tapauksessa festivaaleilla on onneksi paljon muutakin koettavaa kuin asioiden ostelu - eilen esimerkiksi kuuntelin aivan erinomaisen luennan kahden varsin lupaavan afrikkalaisen kirjailijan, Chioma Okereken (Bitter Leaf) ja Brian Chikwavan (Harare North), tuoreista teoksista. Pistäkää nimet korvan taa - veikkaisin että saamme kuulla heistä vielä lisää. Ja nyt kun teimme jo pikaisen esiharhailun kirjallisuuden pariin, voisin Iraniin liittyen muistuttaa niitä, jotka eivät vielä ole tutustuneet Marjane Satrapin uusimpaan sarjakuvakirjaan, Chicken with Plums, tekemään sen viipymättä:

Palataanpas harharetkiltä vielä keskeisemmin asiaan, nimittäin uudenvuodentunnelmiin! Olen tänään pohdiskellut ajatusta siitä, että ainakin omaan mentaliteettiini tämä aika vuodesta sopisi uudeksivuodeksi paljon sydäntalvea paremmin. Molemmilla tavoilla pätkäistä vuosi on tietenkin erinomaisen pitkät perinteet ja arvovaltaiset puolestapuhujansa. Talven synkkyyttä uuden vuoden syntyaikana suosivat mm. keltit, ja toisaalta kevään uutta heräämistä niin arkaaiset roomalaiset kuin babylonialaisetkin - joilta viimeksi mainituilta persialaisetkin todennäköisesti Nowruzinsa saivat. Niin tai näin, omassa mielessäni vuosi todellakin saa oikean alkunsa tässä vaiheessa, joten ehkä tästä päivästä voisi pitää täst'edes kiinni muutenkin kuin mukavasti onnistuneen ruokakokeilun vuosipäivänä...

Ruokalistalla oli tänään siis khoresh ghaimeh sekä hyvin klassinen - olen ymmärtänyt - uudenvuodenresepti kuku sabzi. Khoresh on vain farsinkielen yleisnimi mille tahansa pataruualle - intiassa näitä kutsuttaisiin varmastikin curryiksi. Ghaimeh-khoresh on muheva lampaasta ja halkaistuista keltaisista herneistä tehty, kuivatulla limetillä ja kanelilla maustettu ruoka, joka pääsee oikeuksiinsa ihan simppelin riisin kera - mutta toisaalta jos haluaa laittaa riisinsäkin aidon persialaisesti, voi kypsän kattilan pohjalle laittaa muutaman nokareen voita, jolloin hitaasti hauduttamalla saa riisiinsä herkullisen rapean pohjan (tahdig).

Kuku sabzi puolestaan voi kuulostaa hieman yllättävältä yhdistelmältä, mutta on itse asiassa aivan mainiota. Kyse on eräänlaisesta uunissa paistetusta omeletista, jossa on roppakaupalla yrttejä (korianteria, lehtipersiljaa ja ruohosipulia) sekä kevätsipulia, purjoa ja pinaattia hakkeluksena. Useimmat ohjeet sisältävät myös hakattuja saksanpähkinöitä sekä zereshk-marjoja, jotka tuovat mukavaa eloisuutta ruokaan. Tarjotaan leivän ja hyvän jugurtin kera.

Persia-teemaan liittyen tarkoituksenani oli saattaa tietoonne muuan kirjauutuus, joka on spesialisteille lähes korvaamaton apuväline ja laveasti kiinnostuneille harrastajillekin (kuten itselleni) mitä mielenkiintoisin tutkailun kohde. Kyseessä on Amélie Kuhrtin editoima The Persian Empire: A Corpus of Sources from the Achaemenid Period (Routledge, 2007 - paperback 2010). Nimensä mukaisesti teos keskittyy vain ensimmäisen persialaisvaltakunnan/-sivilisaation lähteisiin, mutta tämä on käytännöllisesti tietenkin ainoa mahdollisuus: parthialaisperiodin saatikka sassanidien ottaminen mukaan kuvioihin olisi paisuttanut jo nytkin yli tuhatsivuisen teoksen aivan suunnattomaksi.

Teos on siis erittäin edustava, käännetty ja kommentoitu valikoima Persian valtakuntaan ja sen kulttuuriin liittyviä lähteitä, joka kaikkiaan laventaa erinomaisella tavalla usein kreikkalaisiin lähteisiin jumittunutta näkökulmaamme tuohon ensimmäiseen oikeaan maailmankulttuuriin. Lähteiden kääntäminen ja esittäminen ilman originaaleja on ainoa vaihtoehto, kun otetaan huomioon niiden kirjavuus: edustettuina ovat kielistä niin kreikka, aramea, heprea, akkadi kuin hyvin puutteellisesti tunnettu elamin kielikin; genreissä taas liikutaan historiankirjoituksesta babylonialaisiin kuninkaallisiin kronikoihin, elamilaisiin kirjeisiin, raamatunkatkelmiin ja akhaimenidivaltakunnan sisäiseen postiin ynnä kirjanpitoon. Korvaamaton ja loputonta valistusta suova teos!

Katsotaanpas - seuraava sitaatti on poimittu siis hyväksi havaitulla ja äärettömän sofistikoituneella pläräys-ja-pysäytys -taktiikalla:

Trilingual text inscribed in a rock-cut niche above Lake Van:

"[...] I am Xerxes, the great king, King of Kings, king of all kinds of people, king of this earth far and wide, the son of Darius the king, the Achaemenid.

Xerxes the Great King proclaims: King Darius, my father, by the favour of Auramazda, made much that is good, and this niche he ordered to be cut; as he did not have an inscription written, then I ordered that this inscription be written.

May Auramazda protect me together with the gods, and my kingdom and what I have done."

- 7.E.86 (s. 301)

Ooo-kei... tilan täyttämisestä puheenollen...

Within a Mile from Home

Vuokraemäntäni on viime aikoina leikitellyt huolestuttavan paljon ajatuksella talonsa myymisestä, mikä tietäisi allekirjoittaneelle luonnollisesti muuttoa - kenties jossain vaiheessa kesää. Vaikka itse fakta on tietenkin korkeammassa kädessä, on edes mahdollisuus joutua siirtymään Richmond Roadin kämpästäni muualle saanut tarkkailemaan kaupunginosaani - Jerichoa siis - aiempaa tarkemmin ja eräänlaista ennakoivaa nostalgiaa tuntien. Eräitä kohteita näiltä kulmilta olenkin jo kuluneen vuoden aikana ehtinyt esitellä, kuten kanavareitit ja St. Sepulchren hautausmaan, mutta kyllä tänne muutakin mahtuu. Mitään yksittäistä kohdetta viehättävämäksi nousee kuitenkin paikan yleinen tuntuma, joka on boheemi mutta ei silti erityisen rauhaton.

Kaupunginosan nimen synty on muuten - mainittakoon nyt vaikka tässä yhteydessä - joltinenkin mysteeri, mutta ilmeisesti aluetta nimitettiin Jerichoksi jo keskiajalla. Osaltaan nimi on aika itsestäänselvä raamatullinen alluusio muurinsa menettäneeseen Jerikoon, mikä tietenkin sopi sangen passelisti juuri Oxfordin kaupunginmuurien ulkopuolella sijainneelle taajamalle. Käsittääkseni tuossa varhaisessa vaiheessa alue oli varsin huonomaineinen, mm. syystä että sinne asutettiin opiskelijoiden (ja kaiketi yliopiston henkilökunnakin) rakastajattaret, joita collegeihin ei sopinut tuoda. Jerichon maine hämyisänä - tai korkeintaan punaisten lyhtyjen valaisemana - kaupunginosana jatkui kuulemma myöhään, jotakuinkin 1960 tai -70 -luvuille asti. Sitä ennen se oli ollut kanavanvarsiteollisuuden ja ennen kaikkea Oxford University Pressin työntekijöiden asuntojen tyyssija. Itsekinhän siis asutan rakennusta, joka pykättiin viktoriaanisena aikana halvalla majoittamaan kirjanpainajia. Viimeiset kolmekymmentä vuotta alueen säätykierto on kuitenkin ollut voimakkaan noususuhdanteista, aina siinä määrin että ei täällä enää opiskelijoita juuri majailekaan - paitsi me muutamat hölmöt, joiden arvostuksessa sijainti ajaa muiden tekijöiden edelle.

Jerichon St. Barnabas -kirkko (1869) on anglokatolilaisten 'High Church'in edustajien pyhäkkö, jonka on suunnitellut ilmeisesti sama arkkitehti kuin alunperin OUP:n kappelina toimineen ja nyttemmin kahvila FREVDiksi muutetun rakennuksen. Joka tapauksessa St. Barnabaan riitit ovat kuulemma katolilaisuuteen päin melko vahvasti nojaavan Oxfordinkin mittapuulla varsin juhlavat, ja koko pytingin hävyttömän italisoiva ulkoasu varmaankin komppaa moista spektaakkelia ihan hyvin. Sisällä en ole koskaan sattunut käymään, mutta olen kuullut että pseudo-toscanalaisuus on viety siellä vielä ulkokuortakin pidemmälle, aina siinä määrin että aitojen maiolica -laattojen puutteessa jouduttiin tyytymään keraamisten tiilten jäljittelyyn maalaamalla.

Kastamaton agnostikko kun olen, koen itse Old Bookbinders -pubin huomattavasti hartautta herättävämmäksi paikaksi. Vaikka Walton Streetillä sijaitseva FREVD on toki hip ja in ja muuta vastaavaa (=kalliihko), pidän itse vielä enemmän OB:n eksentrisen vinksahtaneesta sisustuksesta ja rauhallisesta tunnelmasta. Lämpimään vuodenaikaan voi huonolla tuurilla joutua todistamaan morristanssi-kerholaisten performanssia paikan edustalla, mutta muuten pubi on oikein inhimillinen ja tyystin harmiton. Ruokaa en tosin ole siellä vielä sattunut kokeilemaan.

Mutta kun nyt ruoka tuli puheeksi, en halua missään nimessä jättää mainitsematta kortteliravintolaamme Al-Shamia, johon omalta oveltani on matkaa ehkä kolmekymmentä metriä - tosin tämäkin voi tuntua työläältä jahka paikasta pitäisi lopulta vääntäytyä kotiin. Libanonilais-syyrialaista keittiötä edustava Shami on toiminut Walton Crescentin ja Richmond Roadin kulmauksessa kuulemma jo kymmeniä vuosia, eivätkä hinnat ole kertaakaan nousseet tänä aikana [näin väitetään!]. Mikä kai tarkoittaa että alunperin ne olivat korkeahkot... mutta niin tai näin, tätä nykyä ne ovat aivan äärettömän kohtuulliset! Kaikki klassiset ruokalajit löytyvät. Erittäin täyttävän ja autenttisten syyrialaisten tarjoomusten kanssa täysin tasaveroisesti kilpailevan aterian voi helposti nauttia alle kahdella kympillä - mikä sisältää lukuisia toinen toistaan herkullisempia meze-tyyppisiä alkupaloja ja yleensä tarpeettomaksi osoittautuvan pääruuan.

Ei muuta tällä erää. Ellen olisi jo syönyt, täytyisi varmaan lähteä hakemaan Al-Shamista jotain...

Concerning Vril, or Beyond the Fluid Beef

Huh, kuukausi vierähtänyt edellisestä postauksesta! Pahoittelut, mikäli joku sellaisia kaipaa... Fakta vain on että kun päivän naputtelee kirjastossa menemään, ei oikeastaan kaipaa illan tullen enää samaa kamaa. Nyt täytyy aktivoitua ja postata jälleen kirjallisuutta ja ruokaa (tosin vain käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä) kombineeraava kyhäelmä. Tämä liittyy - täysin yllättäen! - viimeaikaisiin lukemisiin. Tosin juttu saattaa sisältää vastauksia myös niille, jotka ovat ihmetelleet mitä ne englantilaiset jalkapallo-aficionadot termoksistaan oikein juovat.

Mistä aloittaa? Katsotaanpas... Omana aikanaan suurta suosiota nauttineet ja tätä nykyä lähes unohdetut englantilaiset herrasmiesauktorithan ovat aina mainio lähtöpiste! Tämän täysin keinotekoisen eksordiumin saattelemana haluaisin kiinnittää huomionne Sir Edward Bulwer-Lyttoniin (1803-1873) - jonka teos The Coming Race (julkaistu anonyymisti 1871) on jälkivaikutukseltaan yllättävän monipuolinen varhaisen tieteiskirjallisuuden edustaja. Tietenkin varhaisempaa proto-scifiä löytyy paljon, joukossaan suosikkini Lukianos, mutta nuo todelliset edelläkävijät voimme varmaan jättää toiseen postaukseen.

Cambridgessä koulunsa käynyt Lytton oli omana aikanaan hyvinkin suosittu kirjailija pitkällisen poliitikonuransa lisäksi - hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat mm. Pelham (1828) ja Godolphin (1833). Lisäksi Sir Edwardin aikaansaannoksiin täytyy lukea monien sangen osuvien mutta tätä nykyä traagisen kliseisiksi muodostuneiden sanontojen ja troopien muotoilu. Ja ne ovat todellakin sarjassamme 'almighty dollar', 'it was a dark and stormy night' ja sitä rataa. Olisi hauska voida eläytyä sellaisen lukijan mielentilaan, joka aidosti ensimmäistä kertaa huomasi tuollaisen ilmaisun kirjallisuudessa ja oli että 'no jopas, onpas vallankin mainiosti laitettu, etten sanoisi!'...

No mutta sivuseikka, tuo. Perhe-elämän auvoisuudella ei Bulwer-Lyttonia kuitenkaan ollut siunattu: hänen vaimonsa Rosina Doyle Wheeler (1802-1882) oli ilmeisesti siipan mielestä aivan liian älykäs ja voimakastahtoinen puoliso, joka kaiken lisäksi rohkeni vastustaa miehensä syrjähyppyjä - aivan kuin ne eivät muka kuuluisi brittipoliitikon määritelmään! Joka tapauksessa pariskunnan asumusero vuonna 1835 oli sotkuisa ja katkera, johon myllyyn Rosinan v. 1839 julkaisema Cheveley, or the Man of Honour moninaisine herjoineen lisäsi vettä aivan kiitettävästi. Lopulta v. 1858 Bulwer-Lytton toimitti Rosinan houruinhoitolaitokseen, josta tämä melkoisen cause celébren ja julkisen polemiikin myötä vapautui muutaman viikon jälkeen.

Miksi Bulwer-Lyttonin perhe-elämän selostaminen on tässä yhteydessä oleellista? Koska The Coming Race on itse asiassa häiritsevän misogynistinen kirja. Kirja on häiritsevä monella muullakin tavalla (mistä kohta lisää) mutta melko harva sen ominaisuuksista kumpuaa näin selkeästi Bulwer-Lyttonin omasta kokemuksesta. Tietenkin viktoriaaninen maailmankuva itsessään on monilta osin (lohdullisen) kaukana modernista, mutta Sir Edwardin luonteen varsin selkeänä ilmenevä tekopyhyys sai hänet reagoimaan erityisen huonosti vaimonsa palautteeseen.

Haluamatta pilata lukukokemusta niiltä jotka haluavat teosta vilkaista en aio antaa yhteenvetoa juonesta tai edes referoida Vril-yan, Bulwer-Lyttonin maanalaisen 'tulevan rodun' ylivertaista kulttuuria ja fysiikkaa. Sen sijaan muutamia hajahuomioita asioista jotka itse panin merkille. Ensiksikin on omalla tavallaan opettavaista ja hivenen huvittavaa löytää kyseisestä kirjasta lukuisia viittauksia teorioihin ja tieteenaloihin jotka nykyään on tuomittu (usein täysin hyvällä syyllä) sinne sananlaskunomaiseen tieteen romukoppaan - tai kenties jonkinlaiseen teosofiseen lelulaatikkoon. Tähän sarjaan kuuluvat mm. mesmerismi, Friedrich Max Müllerin teoriat kielten kolmiasteisesta evoluutiosta, oma suosikkini frenologia (johon viitataan täysin kuranttina psyyken salat paljastavana tieteenä) sekä tuo liki unohdettu odic fluid, joka osaltaan sai väistyä The Coming Racen myötä vril-energiaan perustuvien teorioiden tieltä. Hurmaavaa. Ja ei.

Pittoreskeilta vaikuttavilla viittauksilla kummallisiin teoretisointeihin on tietenkin pimeämpi puolensa - nimittäin se että olemme tekemisissä aikakauden ja ajatusrakenteiden kanssa, joita ei lainkaan vaivannut mm. puhua 'roduista', tehdä tyrmistyttävä (muttei vieläkään täysin kadonnut) ekvaatio 'rotu'=kulttuuri, ja vieläpä arvioida näitä kulttuureja - tai ajan terminologiaa käyttääksemme 'sivilisaatioita' - äärettömän ennakkoluuloisesti. Asialla ei edes ole erityisen paljon tekemistä kirjan aiheen ja puhtaan fiktiivisyyden kanssa. Päinvastoin, yhteiskunta jonka mielestä oli täysin validia mitata toisen yhteiskunnan 'sivilisaation tasoa' näiden nenän mittasuhteiden perusteella ei varmasti nähnyt Bulwer-Lyttonin teoksen tietyissä osissa mitään epärealistista tai imaginääriä, eikä tämän takia olekaan mikään suuri ihme, että mystinen vril-energia ja sen kehittäminen esimerkiksi hengitystekniikoiden ja hillityn käytöksen kautta nousi teoksen ilmestymisen jälkeen melkoiseen suosioon. Teoksen lähtöoletuksena toimiva 'onton Maan' malli puolestaan vetosi teosofeihin, ja onpa eräs nykyäänkin elävä salaliittoteoria saanut teoksesta potkua.

1870-luvulla kirjoitetun teoksen arviointi ei tietenkään saa rakentua moiselle toiseuttamiselle ja moralisoinnille, mutta koin yllä olevat seikat yhtäkaikki huomauttamisen arvoisiksi. Onneksi teosta ei tarvitse ottaa aivan suunnattoman vakavasti - päinvastoin, sen voi lukea aivan mainiosti toisaalta opettavaisena esimerkkinä siitä, mitä pidettiin 'tieteisenä' 1800-luvun loppupuolen Englannissa, tai toisaalta sosiaalisena satiirina, jota se varmasti omana aikanaan oli ainakin osittain. Teoksen sosiaalisen viestin aukilukeminen ja analyysi olisi sinänsä erittäin kiehtova aihe, mutta siihen ei valitettavasti tällä kertaa ole tilaa eikä aikaa. The Coming Race on omalla tavallaan myös sangen viaton indikaattori siitä, miten vain vähää aiemmin päivänvalon nähnyt darwinistinen evoluutioteoria (On the Origin of Species by Means of Natural Selection, 1859) ja sen sovellukset ymmärrettiin ja väärinymmärrettiin aikalaiskeskustelussa.

Lyhyesti siis: mikäli jotakuta kiinnostaa lukea sangen viehkolla englannilla kirjoitettu ja jonkinlaista epämääräistä (petollista) nostalgiaa huokuva teos joka on sekä länsimaisen tieteiskirjallisuuden alkutekijöitä, häiritsevän ennakkoluuloinen ja sovinistinen kulttuurillisen determinismin esitys, että lukuisien myöhempien myyttien ja salaliittoteorioiden alkutekijä, etsikää toki käsiinne Edward Bulwer-Lyttonin The Coming Race. Ainakin Hesperus pitää sitä painossa länsimaisten klassikoiden sarjassaan, ja kyseisen edition esipuhe on niukkuudestaan huolimatta varsin mainio.

Mutta miten edellä sanottuun voidaan siis yhdistää tuo ensimmäisenä kuvana ollut, sinänsä aika hymyilyttävä ja kenties myös paavillisen erehtymättömyyden oppia (dogmaksi v. 1870) ironisoiva mainos? Bulwer-Lyttoniin ja tulevan ylivertaisen rodun monikäyttöiseen psyykkiseen voimaan todellakin liittyy brittien kovasti rakastama, mutta muun maailman tietoisuuteen hädin tuskin päässyt Bovril, joka syntyi aivan pian The Coming Racen ilmestymisen jälkeen. 1870-luvulla skottilaisen John Johnstonin kehittämä 'Johnston's Fluid Beef' sai pian vähemmän ruokahalua karkoittavan nimen, jossa latinalainen bov- kanta liittyi uusinta uutta, todellista edityksellistä ruumiinkulttuuria ja edistysuskoa henkivään Vriliin. En saanut mistään tietooni oliko Sir Edwardillä mielipidettä luomuksensa Nachlebenistä - jos edes fataalilta korvasairaudeltaan sitä kuuli käytettävän - mutta viimeistään Bovrilin käyttö buurisotien muonituksessa olisi varmasti kääntänyt hänen päänsä. Näemme siis että moraaliselta kannalta vril-johdannaistenkin nuhteettomuus on kyseenalainen...

No mutta niin tai näin, pitihän tuota tököttiä itselleenkin purkillinen hankkia, ja vaikka mönjä näyttää - ja valtaosin myös maistuu - toiselta brittierikoisuudelta, hiivatahna Marmitelta, on siitä tehty kuuma juoma kenties edesauttanut allekirjoittaneenkin selviytymistä talvesta vailla flunssaa. Ei siihen hengitysharjoituksia tai muita tieteisrotujen kommervenkkejä tarvita.