Classics, anyone?

Keskiviikkona päätin toteuttaa pitkäaikaisen aikomukseni, ja käydä vihdoin Burfordissa - perimmäisenä tähtäimenä tietenkin Classics Bookshop, tuo Oxfordin Turl Streetiltä kahdeksisen tai yhdeksisen vuotta sitten Cotswoldeilla sijaitsevaan pikkukylään muuttanut biblioalan instituutio. Jo ennen Suomesta muuttoani sain monet suositukset CB:n valikoiman erinomaisuudesta, mutta liikkeen ainoa edustus Oxfordissa on tätä nykyä Turl Streetin Scriptum-nimisen kirjoitus- ja lahjatavaraliikkeen yläkerrassa esillä oleva hyvä, mutta suppea valikoima. Näin puolipäiväretki on lähes väistämätön.

Yllä sanottu ei tietenkään tarkoita ettäkö retki Burfordiin olisi suinkaan mikään epämiellyttävä tapa käyttää aikaa. Bussit kulkevat sitäpaitsi varsin hyvin, etenkin jos on valmis vaihtamaan kulkupeliä Witneyssä, eikä matka vie kuin kolme neljännestuntia. Kylä itsessään on sangen pikkuinen, eikä sinne lopulta löydettyään varsinaista eksymisen vaaraa ole. Ympäröivä maaseutu Windrush-joen laaksossa on lähes naurettavan pittoreskia, ja kylästä itsestäänkin löytyy vaikka miten monta tudorienaikaista asuintaloa - kirkon lisäksi. Nyt en millään saa päähäni kelle kyseinen pyhättö on oikein omistettu, koska itse tykästyin etupäässä sen ulkopuoliseen luutarhaan. Kyllä sisälläkin kannattaa tietenkin piipahtaa. Lisäksi löytyy vanha prioraatti, pari iäkästä ja varsin tunnelmallista majataloa, ja se kauan kaivattu Classics Bookshop...

Puoti ei aivan itsestäänselvästi silmään osu - se näet sijaitsee kuvassa näkyvien ovien takana oikein mainiosti kunnostetussa 1700-lukulaisessa coaching housessa. (Yritin miettiä mikä kyseisen palvelun nimi olisi suomeksi, mutta en nyt kyllä keksi - siis sellainen majatalon, vaunutallin, postiaseman ja minkälienee yhdistelmä...) Sisätilat ovat erittäin ilahduttavat, jopa siinä määrin että välillä täytyy astahtaa hyllyiltä taaksepäin luomaan arvostava silmäys kokonaisuuteen. Ja tulihan noita löytöjäkin tehtyä, aina siinä määrin että takaisinpäin oli melkoinen rahtaaminen: joitain mainitakseni mm. Wilsonin Scholars of Byzantium (Duckworth, 1983), Clarken Between Geography and History: Hellenistic constructions of the Roman world (OUP, 1999) - molemmat kauan etsimiäni perusteoksia - sekä kokoelma Georg Luckin artikkeleita vaikka mistä antiikin uskontoon, magiaan ja hengenelämään liittyvistä aiheista. Reissu kannatti todellakin heittää.


Ja niille käytännönläheisemmille ihmisille joita ehkä kiinnostaa tietää hinnoista ja vastaavasta, voin ilolla todeta että ne ovat Oxfordin kirjakauppoja edullisemmat. Loeb-editiot ovat kyllä sen melko tavanomaiset 9 £ (tosin aika usein ne täällä kaupungissa ovat 10...), mutta Teubner-editiot, vanhempi nykytutkimus ja jopa eräät kovakantiset artikkelikokoelmat (kuten tuo mainitsemani Luckin Ancient Pathways & Hidden Pursuits (University of Michigan Press, 1999) ovat 5 - 10 %:a halvempia kuin kalliimmissa liiketiloissa sijaitsevissa kaupoissa. [No jopas, nyt tuli käytettyä prosenttimerkkiäkin ties kuinka pitkästä aikaa. Tässähän on kohta ihan taloustieteilijä...]

"When once I went to Londontown..."

Viikko vierähti niin aktiivisessa artikkelin kirjoittelussa ettei vähään aikaan ole moista koettu. Näin ollen pidin vähintään kohtuullisena tehdä perjantaina päiväretki Lontooseen ja kokea hieman küldüüriä. Tavoitteeksi otin käydä sekä British Museumin Moctezuma-näyttelyssä että Anish Kapoorin töitä esittelevässä Royal Academy of Artsissa.

Ensimmäisenä oli vuorossa BM, joka kyllä lunasti aika hyvin kaikki odotukset. Atsteekit (joiden oikeaa nimeä Mexíca näyttely muuten promotoi tuon konventionaalisen sijaan...) ovat aina aihe, jota voi käsitellä perin ennalta-arvattavasti ja jopa tietoisesti etäännyttäen, mutta tämä näyttely oli paitsi odotetusti informaatiorikas ja todella hienoja esineitä sisältävä, myös kiitettävän moniarvoinen ja osoittelematon asenteessaan mm. ihmisuhreihin, Cortézin edesottamuksiin ja muihin aiheisiin joiden yli ei aina näissä jutuissa päästä. Kiitos näyttelyn, muutamiksi vuosiksi lähes uinahtanut (tai ainakin enemmän mayakulttuurin suuntaan siirtynyt) kiinnostukseni Väli-Amerikan korkeakulttuureihin nousi jälleen, mistä johtuen kävinkin eilen korjaamassa Blackwellin käytetyistä kirjoista parempaan talteen Inga Clendinnenin teoksen Aztecs (Cambridge University Press, 1991) joka on oikein suositeltava uudehko yleisesitys mexíca-kulttuurin sosiaalisesta ja uskonnollisesta puolesta.

Muuten ehdinkin katsomaan British Museumista vain valikoituja paloja - vaikka ainahan se näin on, ellei ole useampi päivä aikaa. Tällä kertaa keskityin kiinalaisen jaden, japanilaisen keramiikan ja kelttiläisen rautakauden osioihin. Kiinnostavana reaktiona rankkaan ja taidehistoriaakin sisältäneeseen työviikkoon havaitsin näet Kreikka- ja Rooma -osastoihin kävelemisen aiheuttavan välittömän puutumisen. Jotain muuta, siis.

Kahvitauon jälkeen suuntasin Bakerloo-linjaa pohjoiseen, Maryleboneen. Toisin kuin olin aluksi ymmärtänyt, ei Bell Streetillä sijaitseva, sangen pieni Lisson Gallery kuitenkaan ollut pääasiallinen näyttelyn Kapoor-näyttelyn järjestäjä, vaan kaikkein kiinnostavimmat teokset olivat esillä Royal Academy of Artsissa. Palatessani takaisin päin kävin myös Bell Streetillä sijaitsevassa antikvariaatissa nimeltä Archive Bookstore. Paikkaa leimaa todella hurmaava bibliografinen kaaos, mutta hinnat ovat todella edulliset ja ajan kanssa löytöjä olisi varmasti tullut runsaanlaisesti. Tyystin epätyypillistä itsehillintää osoittaen tyydyin vain kokoelmaan Hilaire Bellocin runoja (todella keskinkertaisia... Belloc oli mainio prosaisti, mutta olisi saanut pysyä visumminkin sillä saralla). Oli aika ilahduttavaa havaita vasta myöhemmin junassa, että myös uusin Times Literary Supplement oli havainnut kyseisen pikku antikvariaatin ja kirjoitti siitä oikein lämpimään sävyyn.

Takaisin taiteeseen. Anish Kapoor (s. 1954, Mumbai), CBE, tuskin kaipaa kummempia esittelyitä modernien kuvanveistäjien joukossa. Lontoossa asuvan taiteilijan kuuluisimpia töitä ovat Chicagon Cloud Gate (2004), Sky Mirror (2001) sekä RAA:ssakin näytteillä oleva Svayambh (2007), joka ainakin itseeni teki kaikkein suurimman vaikutuksen. Kyseessä on siis massiivinen vahakappale, joka liikkuu lähes huomaamattoman hitaasti kiskoilla halki neljän huoneen ja jättäen jälkensä oviaukkoihin, ihan kuin joku avuton, suunnaton eliö, jonkinlainen vahadinosaurus joka on liian pehmeä tähän maailmaan. Hurja, omalaatuinen ja todella vaikuttava teos. Samaa värjättyä vahaa materiaalinaan hyödyntää myös uudempi Shooting into the Corner (2008-9), jossa kahdenkymmenen minuutin välein erikoisvalmisteisella ilmanpainekanuunalla nurkkaan (tai tässä näytteillepanossa naapurihuoneeseen) ammuttu vaha muodostaa teoksen prosessinomaisesti. Kuulemma tarkoitus on samalla sanoa jotain luomisprosessin pakollisesta raakuudesta. Olkoon miten on, itse pidin Svayambhista enemmän. Joka tapauksessa näyttely oli erittäin hieno ja sisälsi monia, monia muitakin teoksia oikeastaan kaikilla Kapoorin tekniikoilla toteutettuna, alkaen niistä 80-luvun pigmenttitöistä. Suosittelen lämpimästi kaikille.

The beauty of this land

Seuraa pienimuotoinen kuvareportaasi tämänpäiväisestä sunnuntaikävelystä, joka seuraili rantaa myöten tuota kuuluisaa Thamesillä v. 1863 tehtyä veneretkeä, jonka aikana Lewis Carroll (eli oikeasti Charles Lutwidge Dodson - kyllä minäkin ottaisin nome-de-plumen jos oikea nimi olisi tuollainen...) kertoi professori H. G. Liddellin tyttärille ensimmäisen version tarinastaan Alice's Adventures in Wonderland (1. painos 1865). Klassikolle tietenkin prof. Liddellin nimi on tuttu alamme perusteoksesta, Liddellin ja Scottin (ja Jonesin) Greek-English Lexiconista (1. painos 1843), jonka valmistumiseen liittyy myös varsin mainio Thomas Hardyn runo. Mutta ei, nyt ei ollut tarkoitus puhua työasioista, vaan päinvastoin tehdä rentouttava kävelyretki Port Meadow'n poikki kohti Godstow'ta ja The Trout Inniä.

Thames kulkee Folly Bridgen ja Godstow'n välillä lukuisia maileja niin monessa keinotekoisessa uomassa - siis teknisesti ottaen kai kanavassa - ettei itselleni ainakaan ole aivan selvää aina, mikä kulloinkin se aito ja alkuperäinen Isis oikein on. Eipä sillä että tuolla mitään järisyttävää merkitystä olisi. Tärkeintä tänään olikin lähinnä nauttia täysin siemauksin kauniista syyspäivästä ja englantilaisen maaseudun viehätyksestä. Maaseutu tuleekin Port Meadow'lla varsin lähelle, sillä kansanperinteen mukaan jo kuningas Alfredin päivistä (ja todistetusti Domesday Bookista) alkaen ovat kaupunkilaiset saaneet pitää elukoitaan tuolla laajalla yhteismaalla jota ei ole siis aurattu ainakaan tuhanteen vuoteen. Tämä ikivanha nautintaoikeus tarkoittaa että hevoset, lehmät (myös härät, hivenen häiritsevästi!) ja hanhet käyskentelevät molemmilla rannoilla jokea juurikaan häiriintymättä keskellään kävelevistä ihmisistä.

Patikointia oli itse asiassa yllättävän pitkälti, mutta kaikeksi onneksi kipeimmin nestetankkausta tarvitsevat voivat pysähtyä puoliväliin sijoitetulla The Perch Innillä. Itse kuitenkin jatkoin tarmolla eteenpäin, ja pian Godstow'n sulun jälkeen olikin enää ylitettävä Isis todella pittoreskia 1300-luvun kivisiltaa, jonka vieressä The Trout kyyhöttää. Väkeä oli onneksi sangen vähän, vaikka yleensä sunnuntaisin paikka on kuulemma todella täynnä - ilmeisesti aamupäivän sadekuurot olivat saaneet jopa paikalliset epäilemään terassillaistumisen viisautta. Lasillinen Aspallin siideriä sekä ihan kohtuullinen vasikanmaksa olivat materiaalisena palkintona kävelyretkestä, joskin syksyinen joenvarsimaisema, sorsat, kivisilta ja kaikki sensellainen taisivat kuitenkin olla se suurin ilon tuoja - etenkin kun jo mainittu maksa oli (jälleen kerran!) liian läpikypsää. Niin tai näin, itse majatalo on todella pittoreski, ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. Vaikka englantilainen talvi onkin vielä näkemättä, uskaltaisin jo väittää että täälläkin syksy on lempivuodenaikani.

The Trout Innissä kävijän ei kuitenkaan tarvitse tyytyä vain luonto- ja kulinaristisiin elämyksiin, vaan myös osio 'historia & kulttuuri' tulee varsin helposti ruksattua. Joen toisella puolella aivan kivenheiton päässä (itse asiassa sen ohitse kävellään mikäli tullaan etelästä Isiksen vartta - pahoittelen aivan valtavasti tätä tavatonta poikkeamaa Asioiden Oikeasta Järjestyksestä...) nimittäin sijaitsee Godstow Abbeyn rauniot. Vuonna 1139 vihitty benediktiinien nunnaluostari aloitti kehityksensä näyttäväksi paikallistason raunioksi Henrik VIII:n lakkautettua Englannin luostarit 1539 - mikä tietenkin antaa tuollaisen miellyttävän pyöreän neljänsadan vuoden aikahaarukan. Joka tapauksessa luostarin tärkein maineen lähde on paikan henkisyyden sijaan sinne haudattu Rosamund Clifford, kuningas Henrik II:n hehkeä rakastajatar, joka esiintyy kiitettävän usein englantilaisessa kansanperinteessä. Eräänkin tarinan mukaan Henrik rakennutti Rosamundalle tuohon lähelle Woodstockiin jonkinlaisen labyrinttipuutarhan ympäröimän kartanon, ja useampikin tarina kertoo Rosen joutuneen lopulta Henrikin kuningattaren, Eleanoora Akvitanialaisen nitistämäksi - myrkky ja elävältä paistaminen ovat suosituimpien metodologisten ehdotusten joukossa. Hyvää ruokahalua vain Trout Innissä!

Päivän sitaattina olkoon kauniin Rosamundan epitafi (joka on oikeastaan vähän julma, mutta kenties mainitsemisen arvoinen, ja ainakin todistaa tässä kaupungissa aina versoneesta ironisen värssynnikkaroinnin perinteestä):

Hic iacet in tumba Rosa mundi, non Rosa munda

non redolet, sed olet, quae redolere solet.

How right you are, Erasmus!

Lopulta Oxfordiinkin on saapunut syksy oikein kunnolla. Puut ja pensaat saavat yhä enemmän väriä itseensä, ja jopa lukukausi on pyörähtämäisillään hitaasti käyntiin. Pitääkin muistaa käydä Kasvitieteellisessa Puutarhassa toteamassa syysloisto. Ja samaten täytynee yrittää muistaa tarkkailla milloin Classics Centerissä alkaa tapahtua.

Tässä eräänä päivänä (toisin sanoen eilen) Blackwellillä ollessani totesin että eräällä investoinnilla meikähumanistinkin ekologinen jalanjälki pienenee aika tavalla. Kuluneiden kuukausien aikana olen näet havainnut kerääväni huomaamattani melkoisen määrän kyseisen kirjakaupan muovikasseja. Harva se päivä löytyy näköjään jotain, vaikka vain yksikin kirja, mutta läppärilaukun ollessa ainoana kantovälineenä joutuu vähällekin kirjamäärälle ostamaan kassin. Ja kun vielä käytettyjen kirjojen osastolle ilmestyy nykyään melkein päivittäin osasia melkoisen laajasta klassillisesta erästä, oli ainoa järkevä vaihtoehto investoida Blackwellin kirjakassiin. Siinä komeilee arkkihumanisti Erasmus Rotterdamilaisen sitaatti, johon voin kyllä samaistua sataprosenttisesti... Mikä ilahduttavinta, kassi on erityisen jämerätekoinen ja armeliaasti mittasuhteiltaan sen verran kapoinen, ettei pahinkaan bibliomaaninen kohtaus voi täysin riistäytyä käsistä.



Kun nyt kerran tuli kohtauksista puhe, niin pikkuveljeni a:n ja tyttöystävänsä J:n ollessa täällä äskettäin käymässä havaitsin suurella ilolla Norrington Roomia esitellessäni, että Routledgen Classics-sarja oli ilmestynyt kolme-kahden-hinnalla -kampanjaan... Hohoo! Mikä tilaisuus. Yleisestihän tuo Routledgen erinomainen sarja on suhteellisen hinnakasta tavaraa (nidotuksi paperikantiseksi, siis...), joten kymmenen punnan kirjan saaminen kaupan päälle kuulosti oikein hyvältä diililtä. Hankittua tuli siis nuo yllä näkyvät kirjat, klassikkoja kaikki tyynni Malinowskista Yatesin kautta Lévi-Straussiin. Russellin (innokas ateisti) ja Midgleyn (tiedeuskoa kritisoiva eetikko) opukset tasapainottavat toisiaan ja ottavat ehkä subliminaalisesti osaa tähän Oxfordissa niin tyypilliseen jumaluusopilliseen keskusteluun. Siihen liittyen voisinkin vielä mainita nähneeni Richard Dawkinsin, tuon Britannian äkäisimmän sekulaarihumanistin ja Darwinin modernin esitaistelijan eräänä päivänä kadulla. Äkäiseltä näytti silloinkin.


Yötkin muuttuvat kiinnostavammiksi, ja kuu alkaa saada takaisin vuodenajoittain vaihtelevaa dramatiikantajuaan. Tuossa muutamia iltoja sitten yllätin sen hivuttautumassa pilven taa St. Gilesin kirkon kulmilla.

"What ho, gods of the Abyss!" (or, love kräftor)

Kauniin, suorastaan seesteisen suomalaisen järvimaiseman takana - niin, peräti sen alla - uinuu ikiaikaista unta, synkkiä unia nähden, muinaisten hirvitysten heimo, jotka vain ihmiskunnan yhteisillä ponnistuksilla saadaan pidettyä aisoissa... No heh, lovecraftimaisuudet sikseen, olisihan ollut aika kurjaa käydä Suomessa ilman ravun rapua. Onneksi rapusia järjestyi vielä kauden lopullakin parikymmentä kappaletta (joukossa muutama todella kookas yksilö, selvästi joitain makeanveden hummereita tai sellaiseksi tähdänneitä...), niin että haettuani apuvoimia vallan Turusta saakka saimme vielä aikaiseksi ihan kelpoisat rapukekkerit. Useamman päivän ajan sitä vietti niin antaumuksella vapaa-aikaa ettei muista kotvaan viettäneensäkään... Myös jousella tuli ammuttua mittavan tauon jälkeen, mikä taitojen ruostumisen huomioonottaen on selvästi ollut aivan liian pitkä aika.

Järviepeleiden ohelle valmistimme grillissä halloumi-maissi-tiikerirapuvartaita, joita varten rapueläimiä oli ensin marinoitu huolella melko paljon marokkolaista chermoula-kastiketta muistuttavassa valkosipuleisassa seoksessa.

(Jaa no sen verran voisin palata tuohon otsikkooni ja siis H. P. Lovecraftin yliluonnollisen kauhun äärelle, että antaisin viitteen ilmaisun alkuperäislähteeseen. Kyseinen tokaisu on siis Alan Mooren käsialaa, ja liittyy League of Extraordinary Gentlemen -sarjakuvasarjan erääseen tarinaan, jossa Wodehousen pidetyt hahmot Bertie Wooster [jonka repliikki on kyseessä] ja miespalvelijansa Jeeves päätyvät keskelle Lovecraftin nilviäismäisiä kauhuluomuksia edwardiaanisessa miljöössä... No mutta tämä tästä. En ole sinänsä itsekään aivan varma koko tämän postuloidun ravut + muinaiset kaaosjumalat -yhteyden huvittavuudesta, etenkään mikäli lukija ei ole kyseisen jenkkikirjoittajan tuotantoon tutustunut, mutta olkoon nyt tämän kerran. Jälleen näeme kuinka kauaskantoinen voi otsikkoon ängetty huono sanaleikki olla.)

Fakta vain on, että kyllä ne ravut varsin bisarrin näköisiä otuksia ovat, siitä ei pääse mihinkään. Hyviä kuitenkin kuin mikä, peijakkaat.

Täytyy kuitenkin todeta, että kenties vielä rapujakin suurempi ilon aihe oli yömyöhästä aamuvarhaiseen (mm. laiturilla makoillen) tarkkailtu tähtitaivas, joka kaukana kaupunkien valosaasteesta oli suorastaan ällistyttävä. Itseasiassa koko spektaakkelin eksistentiaalinen uhkaavuus olisi voinut olla jo liikaa mikäli nämä alussa (ja otsikossa) referoimani Lovecraft-mielleyhtymät olisivat pälkähtäneet päähän jo tuolloin. Tähdenlentojakin näkyi vaikka miten monta, ja viirupöllön (ketuksi luultu) ääni viihdytti kuuntelijoita enemmän kuin ehkä selvänä ollessaan voisi kuvitella.

Shrubs and 'shrooms

Syyslomasta käynyt Suomen-keikka nieli useamman viikon, mutta poiki toisaalta paljon rentoutumista, mukavaa yhdessäoloa ystävien kera - sekä tietenkin runsain mitoin skandinaavisten metsien parasta tuotetta, sieniä. Mainittakoon muuten ohimennen että lukemisena ollut Roger Deakinin Wildwood: A Journey through Trees (paperback, Penguin 2008), osoittautui oikein sopivaksi lukemistoksi metsäänmenoa suunnitellessa. Kirja on siis maineikkaan brittiläisen (nyt edesmenneen) kirjoittajan, dokumentaristin ja luontoihmisen kootut muistelot suhteestaan puihin. Hyvää tekstiä, muutamia muistamisen arvoisia ilmaisuja, ja ehdottomasti hyvin peribrittiläistä rakkautta luontoon. Vaikka tällä saarella on valtaosin onnistuttu hankkiutumaan vanhan kasvun metsistä eroon jo keskiajalta lähtien, ovat sentään nuo viimeiset läntit alkuperäistä puustoa varsin korkealle glorifioituja...

Olkoon tämä raportointipostauksista ensimmäinen kuitenkin omistettu pääosin sienille, noille itiöemäisille ystävillemme. Hienoa tässä syksyssä näyttäisi olleen (ainakin tällaiselle ulkopuolelta tulleelle riistäjälle) se, että sienisato kypsyi myöhään mutta varsin runsaana - etenkin sillä alueella Itä-Suomessa missä majailin. Tämä myöhäisyys näkyy tietenkin sienisääsken toukkien suhteellisena vähäisyytenä, vaikka toisaalta ajankohdasta johtuen esimerkiksi kanttarelleja oli turha toivoa juuri löytävänsä. Vaan väliäkö tuolla, kun erinomaisesti edustettuina oli kaksi muuta suosikkiani: ukonsieni (Macrolepiota procera) ja herkkutatti (vanha kunnon Boletus edulis).

Ukonsieni on todella ylellinen tapaus. Käytännössä aina madoton, vaikea sekoittaa mihinkään muuhun sieneen, herkullisen (fenkolin ja pähkinän sekoituksen) tuoksuinen ja todella herkullisen makuinen kolmen tähden sieni. Vain lakit ja renkaat kannattaa käyttää tuoreena - jalat ovat hiukan liian kuituisia siihen, mutta sen sijaan sopivan erinomaisesti kuivattuina sienijauheeksi. Perheemme klassikkoresepti ukonsienille on perin yksinkertainen: paneroidaan lakit jauho-suola-pippuriseoksessa ja paistetaan voissa. Muuta ei yksinkertaisesti tarvitse, enkä voisi kuvitella minkään keinotekoisen vegetuotteen voivan apinoida pihviä yhtä vakuuttavasti...

Herkkutatin ylistyksen laulaminen olisi kai jonkinmoista ajanhukkaa - siinä määrin tunnettu ylellisyys se on. Ainoana ongelmana onkin löytää niitä mahdollisimman madottomia yksilöitä, sillä usein jopa aivan pienissä palleroissa on jo tihulainen tai pari. Toivo kannattaakin panna lähinnä myöhäiseen satoon ja hyviksi todettujen paikkojen säännölliseen tarkastamiseen. Ja jos sitä satoa on oikein hyvin, siis enemmän kuin itse jaksaa syödä, niin ainahan voi viedä tatteroiset italialaisille sisäänostajille, joilta saa kaiketi ihan kelpo hinnan. Ironista onkin, että kun ennen lähtöäni kävin Taylor's of Oxfordissa ostamassa cumberlandin hyytelöä, huomasin tarjolla myös pienen (ehkä 50 g:n) pussin kuivattuja tatteja. Fungi porcini, Italian herkku... Ironista jutussa oli tietenkin se, että hintana tuolla pussilla oli noin 8 £, ja että todennäköisimmin tatit oli pakattu Italiassa, mutta tuotu sinne jostain ihan muualta, ties vaikka Suomesta. Näin ollen kyseessä on mitä kätevin esimerkki kaupankäynnin perusideasta: tavara liikkuu, hinta nousee. Ja samaa kamaa, vieläpä tupituoreena, saa Suomen metsistä gratis.



Koska italialaistyyppisestä tattirisotosta näppäämäni otos oli taas niitä ärsyttävästi pystysuoraan kääntyneitä, pistän tähän reseptisuositukseksi toisen italialaistyyppisen ohjeen, joka ukonsienireseptin tavoin ei todellakaan ole vaikeudella pilattu. Tatticarpaccio kohtaa rucolan ja parmesaanin. Otetaan pienimpiä, napakoimpia herkkutatteja mitä löytyy, siivutetaan ne ohuelti (esim. juustohöylällä) pituussuuntaan, ja marinoidaan ehkä 20 minuuttia oliiviöljyn, sitruunamehun, suolan ja pippurin kombinaatiossa. Yhdistetään huuhdotun rucolan ja runsaiden parmesaanilastujen kanssa, ja kaadetaan marinadi koko komeuden päälle. Juuston maku pelaa todella hyvin yhteen tattien pähkinäisen loistokkuuden kanssa, ja rucolan kirpeys antaa ulottuvuutta tälle dynamiikalle. Jamie Oliveria lainatakseni: Bloody exciting stuff and damn quick to make.

Lisää Suomen-muisteloita saattaa seurata, ainakin sen verran että metsien lisäksi myös järvien tuotteet tulee kuitattua...

St. Giles' Fair

Viikko on kulunut perin nopeasti, ja ensi yönä koittaa taas sen kaikkea muuta kuin ilahduttavan yöllisen bussimatkan aika Oxfordista Gatwickiin. Suomessa käynnille lienee sinänsä tässä välissä ihan sopiva hetki, sillä lukukausi ei ala vielä liki kuukauteen. Täytyy kuitenkin todeta että kesäkausi on selvästi loppumassa täälläkin, ja turistien määrä on vähentynyt huomattavasti ( - helpotus!). Toisaalta yliopistolaiset eivät ole vielä läheskään palanneet, joten oikeastaan the Town pitää Oxfordissa valtaa tässä parin viikon ajan.

St. Gilesin (Pyhän Aegidiuksen) juhla 1. 9. ja sen tietämillä jo 1200-luvulta vietetyt markkinat ovatkin aina olleet kaupunkilaisten juttu, ja esimerkiksi University Gardens pidetään mielenosoituksellisesti kiinni parin päivän ajan - ilmeisesti osoittamassa että sehän ei mikään julkinen puisto olekaan. Samaten havaitsin monien kirjastojen ottavan omaa lomaa juhlan tähden - kaikkein harmittavimpana esimerkkinä Institutio Tayloriana, joka pitää porttinsa kahlittuna julmasti aina August Bank Holidaystä huomiseen. Kiitos vaan. Muutenkin the Fair valtaa elintilansa kaupunkiympäristöstä varsin kyselemättä: St Giles', joka on yksi kaupungin valtaväyliä, on suljettu liikenteeltä muutaman päivän ajan, ja metelin voi kyllä arvata käyvän esimerkiksi Balliol Collegessa asuvien hermoille ihan riittävästi.


(Taas se teki tuon saman väärinpäinlaittamisen ruokakuvan suhteen... mikä tätä ohjelmaa vaivaa? En osaa.) No mutta joka tapauksessa. Vaikka markkinahumu ei sinänsä ole minun juttuni ollenkaan, eikä jonkinmoisen stressin alla oleminen suinkaan tee huutavien teinilaumojen kestämisestä yhtään helpompaa, oli markkinoilla kuitenkin yritettävä käydä edes lyhyesti. Sitäpaitsi Magdalen Streetillä olevan Caribbean Food -kojun ohitse ei olisi ollut kovin helppo kävellä mitään kokeilematta. Aitoon tyyliin halkaistuissa peltitynnyreissä grillailtua ruokaa ei voi mitenkään erityisen halvaksi kehua (Cowley Roadilta saa samaa tavaraa ympäri vuoden murto-osalla tästä hinnasta), mutta jerk chicken with rice and beans, todellinen jamaikalaisklassikko, oli kyllä maun puolesta hintansa väärti.



Omalla tavallaan karibialaisruoka tuntui myös ajankohtaiselta, sillä luen parhaillani Jean Rhysin (1890-1979) Wide Sargasso Sea-teosta suurella innolla. Perusideana Rhysillä, joka muissakin kirjoituksissaan tapasi käsitellä sorrettujen, väärinymmärrettyjen ja syrjäytyneiden psyykeä, on kirjoittaa Charlotte Brontën Jane Eyreä täydentävä paralleeliromaani, joka kertoo herra Rochesterin ullakolle sulkeman "hullun vaimon" tarinan tämän näkökannalta. Uskoisin että lähes kaikkia Jane Eyren lukijoita kyseisen (niin ilmiselvästi psykologisia tulkintoja vaativan) hämärän hahmon patriarkaalinen ja todella yliolkaisen viktoriaaninen käsittely on jäänyt häiritsemään. Viime vuosikymmeninä tällainen 'täydentävä' narratiivi on tietenkin muodostunut jo lähes omaksi genrekseen, mutta kannattaa muistaa kirjan ilmestyneen jo 1966. Kirjoittajan omat kreolijuuret johtavat postkolonialististen teemojen erittäin mieleenpainuvaan käsittelyyn, minkä lisäksi teoksen kieli on todella, todella korkeatasoista. Tajunnanvirran synnyttämien kuvien runsautta korostava kielen yksinkertaisuus ja karibialaisen puheenparren taitava käyttö tekevät lukukokemuksesta äärimmäisen nautinnollisen huolimatta aiheen synkistä aspekteista. Ainakin neljä (tai neljä ja puoli) tähteä viidestä.