The beauty of this land

Seuraa pienimuotoinen kuvareportaasi tämänpäiväisestä sunnuntaikävelystä, joka seuraili rantaa myöten tuota kuuluisaa Thamesillä v. 1863 tehtyä veneretkeä, jonka aikana Lewis Carroll (eli oikeasti Charles Lutwidge Dodson - kyllä minäkin ottaisin nome-de-plumen jos oikea nimi olisi tuollainen...) kertoi professori H. G. Liddellin tyttärille ensimmäisen version tarinastaan Alice's Adventures in Wonderland (1. painos 1865). Klassikolle tietenkin prof. Liddellin nimi on tuttu alamme perusteoksesta, Liddellin ja Scottin (ja Jonesin) Greek-English Lexiconista (1. painos 1843), jonka valmistumiseen liittyy myös varsin mainio Thomas Hardyn runo. Mutta ei, nyt ei ollut tarkoitus puhua työasioista, vaan päinvastoin tehdä rentouttava kävelyretki Port Meadow'n poikki kohti Godstow'ta ja The Trout Inniä.

Thames kulkee Folly Bridgen ja Godstow'n välillä lukuisia maileja niin monessa keinotekoisessa uomassa - siis teknisesti ottaen kai kanavassa - ettei itselleni ainakaan ole aivan selvää aina, mikä kulloinkin se aito ja alkuperäinen Isis oikein on. Eipä sillä että tuolla mitään järisyttävää merkitystä olisi. Tärkeintä tänään olikin lähinnä nauttia täysin siemauksin kauniista syyspäivästä ja englantilaisen maaseudun viehätyksestä. Maaseutu tuleekin Port Meadow'lla varsin lähelle, sillä kansanperinteen mukaan jo kuningas Alfredin päivistä (ja todistetusti Domesday Bookista) alkaen ovat kaupunkilaiset saaneet pitää elukoitaan tuolla laajalla yhteismaalla jota ei ole siis aurattu ainakaan tuhanteen vuoteen. Tämä ikivanha nautintaoikeus tarkoittaa että hevoset, lehmät (myös härät, hivenen häiritsevästi!) ja hanhet käyskentelevät molemmilla rannoilla jokea juurikaan häiriintymättä keskellään kävelevistä ihmisistä.

Patikointia oli itse asiassa yllättävän pitkälti, mutta kaikeksi onneksi kipeimmin nestetankkausta tarvitsevat voivat pysähtyä puoliväliin sijoitetulla The Perch Innillä. Itse kuitenkin jatkoin tarmolla eteenpäin, ja pian Godstow'n sulun jälkeen olikin enää ylitettävä Isis todella pittoreskia 1300-luvun kivisiltaa, jonka vieressä The Trout kyyhöttää. Väkeä oli onneksi sangen vähän, vaikka yleensä sunnuntaisin paikka on kuulemma todella täynnä - ilmeisesti aamupäivän sadekuurot olivat saaneet jopa paikalliset epäilemään terassillaistumisen viisautta. Lasillinen Aspallin siideriä sekä ihan kohtuullinen vasikanmaksa olivat materiaalisena palkintona kävelyretkestä, joskin syksyinen joenvarsimaisema, sorsat, kivisilta ja kaikki sensellainen taisivat kuitenkin olla se suurin ilon tuoja - etenkin kun jo mainittu maksa oli (jälleen kerran!) liian läpikypsää. Niin tai näin, itse majatalo on todella pittoreski, ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. Vaikka englantilainen talvi onkin vielä näkemättä, uskaltaisin jo väittää että täälläkin syksy on lempivuodenaikani.

The Trout Innissä kävijän ei kuitenkaan tarvitse tyytyä vain luonto- ja kulinaristisiin elämyksiin, vaan myös osio 'historia & kulttuuri' tulee varsin helposti ruksattua. Joen toisella puolella aivan kivenheiton päässä (itse asiassa sen ohitse kävellään mikäli tullaan etelästä Isiksen vartta - pahoittelen aivan valtavasti tätä tavatonta poikkeamaa Asioiden Oikeasta Järjestyksestä...) nimittäin sijaitsee Godstow Abbeyn rauniot. Vuonna 1139 vihitty benediktiinien nunnaluostari aloitti kehityksensä näyttäväksi paikallistason raunioksi Henrik VIII:n lakkautettua Englannin luostarit 1539 - mikä tietenkin antaa tuollaisen miellyttävän pyöreän neljänsadan vuoden aikahaarukan. Joka tapauksessa luostarin tärkein maineen lähde on paikan henkisyyden sijaan sinne haudattu Rosamund Clifford, kuningas Henrik II:n hehkeä rakastajatar, joka esiintyy kiitettävän usein englantilaisessa kansanperinteessä. Eräänkin tarinan mukaan Henrik rakennutti Rosamundalle tuohon lähelle Woodstockiin jonkinlaisen labyrinttipuutarhan ympäröimän kartanon, ja useampikin tarina kertoo Rosen joutuneen lopulta Henrikin kuningattaren, Eleanoora Akvitanialaisen nitistämäksi - myrkky ja elävältä paistaminen ovat suosituimpien metodologisten ehdotusten joukossa. Hyvää ruokahalua vain Trout Innissä!

Päivän sitaattina olkoon kauniin Rosamundan epitafi (joka on oikeastaan vähän julma, mutta kenties mainitsemisen arvoinen, ja ainakin todistaa tässä kaupungissa aina versoneesta ironisen värssynnikkaroinnin perinteestä):

Hic iacet in tumba Rosa mundi, non Rosa munda

non redolet, sed olet, quae redolere solet.

How right you are, Erasmus!

Lopulta Oxfordiinkin on saapunut syksy oikein kunnolla. Puut ja pensaat saavat yhä enemmän väriä itseensä, ja jopa lukukausi on pyörähtämäisillään hitaasti käyntiin. Pitääkin muistaa käydä Kasvitieteellisessa Puutarhassa toteamassa syysloisto. Ja samaten täytynee yrittää muistaa tarkkailla milloin Classics Centerissä alkaa tapahtua.

Tässä eräänä päivänä (toisin sanoen eilen) Blackwellillä ollessani totesin että eräällä investoinnilla meikähumanistinkin ekologinen jalanjälki pienenee aika tavalla. Kuluneiden kuukausien aikana olen näet havainnut kerääväni huomaamattani melkoisen määrän kyseisen kirjakaupan muovikasseja. Harva se päivä löytyy näköjään jotain, vaikka vain yksikin kirja, mutta läppärilaukun ollessa ainoana kantovälineenä joutuu vähällekin kirjamäärälle ostamaan kassin. Ja kun vielä käytettyjen kirjojen osastolle ilmestyy nykyään melkein päivittäin osasia melkoisen laajasta klassillisesta erästä, oli ainoa järkevä vaihtoehto investoida Blackwellin kirjakassiin. Siinä komeilee arkkihumanisti Erasmus Rotterdamilaisen sitaatti, johon voin kyllä samaistua sataprosenttisesti... Mikä ilahduttavinta, kassi on erityisen jämerätekoinen ja armeliaasti mittasuhteiltaan sen verran kapoinen, ettei pahinkaan bibliomaaninen kohtaus voi täysin riistäytyä käsistä.



Kun nyt kerran tuli kohtauksista puhe, niin pikkuveljeni a:n ja tyttöystävänsä J:n ollessa täällä äskettäin käymässä havaitsin suurella ilolla Norrington Roomia esitellessäni, että Routledgen Classics-sarja oli ilmestynyt kolme-kahden-hinnalla -kampanjaan... Hohoo! Mikä tilaisuus. Yleisestihän tuo Routledgen erinomainen sarja on suhteellisen hinnakasta tavaraa (nidotuksi paperikantiseksi, siis...), joten kymmenen punnan kirjan saaminen kaupan päälle kuulosti oikein hyvältä diililtä. Hankittua tuli siis nuo yllä näkyvät kirjat, klassikkoja kaikki tyynni Malinowskista Yatesin kautta Lévi-Straussiin. Russellin (innokas ateisti) ja Midgleyn (tiedeuskoa kritisoiva eetikko) opukset tasapainottavat toisiaan ja ottavat ehkä subliminaalisesti osaa tähän Oxfordissa niin tyypilliseen jumaluusopilliseen keskusteluun. Siihen liittyen voisinkin vielä mainita nähneeni Richard Dawkinsin, tuon Britannian äkäisimmän sekulaarihumanistin ja Darwinin modernin esitaistelijan eräänä päivänä kadulla. Äkäiseltä näytti silloinkin.


Yötkin muuttuvat kiinnostavammiksi, ja kuu alkaa saada takaisin vuodenajoittain vaihtelevaa dramatiikantajuaan. Tuossa muutamia iltoja sitten yllätin sen hivuttautumassa pilven taa St. Gilesin kirkon kulmilla.

"What ho, gods of the Abyss!" (or, love kräftor)

Kauniin, suorastaan seesteisen suomalaisen järvimaiseman takana - niin, peräti sen alla - uinuu ikiaikaista unta, synkkiä unia nähden, muinaisten hirvitysten heimo, jotka vain ihmiskunnan yhteisillä ponnistuksilla saadaan pidettyä aisoissa... No heh, lovecraftimaisuudet sikseen, olisihan ollut aika kurjaa käydä Suomessa ilman ravun rapua. Onneksi rapusia järjestyi vielä kauden lopullakin parikymmentä kappaletta (joukossa muutama todella kookas yksilö, selvästi joitain makeanveden hummereita tai sellaiseksi tähdänneitä...), niin että haettuani apuvoimia vallan Turusta saakka saimme vielä aikaiseksi ihan kelpoisat rapukekkerit. Useamman päivän ajan sitä vietti niin antaumuksella vapaa-aikaa ettei muista kotvaan viettäneensäkään... Myös jousella tuli ammuttua mittavan tauon jälkeen, mikä taitojen ruostumisen huomioonottaen on selvästi ollut aivan liian pitkä aika.

Järviepeleiden ohelle valmistimme grillissä halloumi-maissi-tiikerirapuvartaita, joita varten rapueläimiä oli ensin marinoitu huolella melko paljon marokkolaista chermoula-kastiketta muistuttavassa valkosipuleisassa seoksessa.

(Jaa no sen verran voisin palata tuohon otsikkooni ja siis H. P. Lovecraftin yliluonnollisen kauhun äärelle, että antaisin viitteen ilmaisun alkuperäislähteeseen. Kyseinen tokaisu on siis Alan Mooren käsialaa, ja liittyy League of Extraordinary Gentlemen -sarjakuvasarjan erääseen tarinaan, jossa Wodehousen pidetyt hahmot Bertie Wooster [jonka repliikki on kyseessä] ja miespalvelijansa Jeeves päätyvät keskelle Lovecraftin nilviäismäisiä kauhuluomuksia edwardiaanisessa miljöössä... No mutta tämä tästä. En ole sinänsä itsekään aivan varma koko tämän postuloidun ravut + muinaiset kaaosjumalat -yhteyden huvittavuudesta, etenkään mikäli lukija ei ole kyseisen jenkkikirjoittajan tuotantoon tutustunut, mutta olkoon nyt tämän kerran. Jälleen näeme kuinka kauaskantoinen voi otsikkoon ängetty huono sanaleikki olla.)

Fakta vain on, että kyllä ne ravut varsin bisarrin näköisiä otuksia ovat, siitä ei pääse mihinkään. Hyviä kuitenkin kuin mikä, peijakkaat.

Täytyy kuitenkin todeta, että kenties vielä rapujakin suurempi ilon aihe oli yömyöhästä aamuvarhaiseen (mm. laiturilla makoillen) tarkkailtu tähtitaivas, joka kaukana kaupunkien valosaasteesta oli suorastaan ällistyttävä. Itseasiassa koko spektaakkelin eksistentiaalinen uhkaavuus olisi voinut olla jo liikaa mikäli nämä alussa (ja otsikossa) referoimani Lovecraft-mielleyhtymät olisivat pälkähtäneet päähän jo tuolloin. Tähdenlentojakin näkyi vaikka miten monta, ja viirupöllön (ketuksi luultu) ääni viihdytti kuuntelijoita enemmän kuin ehkä selvänä ollessaan voisi kuvitella.

Shrubs and 'shrooms

Syyslomasta käynyt Suomen-keikka nieli useamman viikon, mutta poiki toisaalta paljon rentoutumista, mukavaa yhdessäoloa ystävien kera - sekä tietenkin runsain mitoin skandinaavisten metsien parasta tuotetta, sieniä. Mainittakoon muuten ohimennen että lukemisena ollut Roger Deakinin Wildwood: A Journey through Trees (paperback, Penguin 2008), osoittautui oikein sopivaksi lukemistoksi metsäänmenoa suunnitellessa. Kirja on siis maineikkaan brittiläisen (nyt edesmenneen) kirjoittajan, dokumentaristin ja luontoihmisen kootut muistelot suhteestaan puihin. Hyvää tekstiä, muutamia muistamisen arvoisia ilmaisuja, ja ehdottomasti hyvin peribrittiläistä rakkautta luontoon. Vaikka tällä saarella on valtaosin onnistuttu hankkiutumaan vanhan kasvun metsistä eroon jo keskiajalta lähtien, ovat sentään nuo viimeiset läntit alkuperäistä puustoa varsin korkealle glorifioituja...

Olkoon tämä raportointipostauksista ensimmäinen kuitenkin omistettu pääosin sienille, noille itiöemäisille ystävillemme. Hienoa tässä syksyssä näyttäisi olleen (ainakin tällaiselle ulkopuolelta tulleelle riistäjälle) se, että sienisato kypsyi myöhään mutta varsin runsaana - etenkin sillä alueella Itä-Suomessa missä majailin. Tämä myöhäisyys näkyy tietenkin sienisääsken toukkien suhteellisena vähäisyytenä, vaikka toisaalta ajankohdasta johtuen esimerkiksi kanttarelleja oli turha toivoa juuri löytävänsä. Vaan väliäkö tuolla, kun erinomaisesti edustettuina oli kaksi muuta suosikkiani: ukonsieni (Macrolepiota procera) ja herkkutatti (vanha kunnon Boletus edulis).

Ukonsieni on todella ylellinen tapaus. Käytännössä aina madoton, vaikea sekoittaa mihinkään muuhun sieneen, herkullisen (fenkolin ja pähkinän sekoituksen) tuoksuinen ja todella herkullisen makuinen kolmen tähden sieni. Vain lakit ja renkaat kannattaa käyttää tuoreena - jalat ovat hiukan liian kuituisia siihen, mutta sen sijaan sopivan erinomaisesti kuivattuina sienijauheeksi. Perheemme klassikkoresepti ukonsienille on perin yksinkertainen: paneroidaan lakit jauho-suola-pippuriseoksessa ja paistetaan voissa. Muuta ei yksinkertaisesti tarvitse, enkä voisi kuvitella minkään keinotekoisen vegetuotteen voivan apinoida pihviä yhtä vakuuttavasti...

Herkkutatin ylistyksen laulaminen olisi kai jonkinmoista ajanhukkaa - siinä määrin tunnettu ylellisyys se on. Ainoana ongelmana onkin löytää niitä mahdollisimman madottomia yksilöitä, sillä usein jopa aivan pienissä palleroissa on jo tihulainen tai pari. Toivo kannattaakin panna lähinnä myöhäiseen satoon ja hyviksi todettujen paikkojen säännölliseen tarkastamiseen. Ja jos sitä satoa on oikein hyvin, siis enemmän kuin itse jaksaa syödä, niin ainahan voi viedä tatteroiset italialaisille sisäänostajille, joilta saa kaiketi ihan kelpo hinnan. Ironista onkin, että kun ennen lähtöäni kävin Taylor's of Oxfordissa ostamassa cumberlandin hyytelöä, huomasin tarjolla myös pienen (ehkä 50 g:n) pussin kuivattuja tatteja. Fungi porcini, Italian herkku... Ironista jutussa oli tietenkin se, että hintana tuolla pussilla oli noin 8 £, ja että todennäköisimmin tatit oli pakattu Italiassa, mutta tuotu sinne jostain ihan muualta, ties vaikka Suomesta. Näin ollen kyseessä on mitä kätevin esimerkki kaupankäynnin perusideasta: tavara liikkuu, hinta nousee. Ja samaa kamaa, vieläpä tupituoreena, saa Suomen metsistä gratis.



Koska italialaistyyppisestä tattirisotosta näppäämäni otos oli taas niitä ärsyttävästi pystysuoraan kääntyneitä, pistän tähän reseptisuositukseksi toisen italialaistyyppisen ohjeen, joka ukonsienireseptin tavoin ei todellakaan ole vaikeudella pilattu. Tatticarpaccio kohtaa rucolan ja parmesaanin. Otetaan pienimpiä, napakoimpia herkkutatteja mitä löytyy, siivutetaan ne ohuelti (esim. juustohöylällä) pituussuuntaan, ja marinoidaan ehkä 20 minuuttia oliiviöljyn, sitruunamehun, suolan ja pippurin kombinaatiossa. Yhdistetään huuhdotun rucolan ja runsaiden parmesaanilastujen kanssa, ja kaadetaan marinadi koko komeuden päälle. Juuston maku pelaa todella hyvin yhteen tattien pähkinäisen loistokkuuden kanssa, ja rucolan kirpeys antaa ulottuvuutta tälle dynamiikalle. Jamie Oliveria lainatakseni: Bloody exciting stuff and damn quick to make.

Lisää Suomen-muisteloita saattaa seurata, ainakin sen verran että metsien lisäksi myös järvien tuotteet tulee kuitattua...

St. Giles' Fair

Viikko on kulunut perin nopeasti, ja ensi yönä koittaa taas sen kaikkea muuta kuin ilahduttavan yöllisen bussimatkan aika Oxfordista Gatwickiin. Suomessa käynnille lienee sinänsä tässä välissä ihan sopiva hetki, sillä lukukausi ei ala vielä liki kuukauteen. Täytyy kuitenkin todeta että kesäkausi on selvästi loppumassa täälläkin, ja turistien määrä on vähentynyt huomattavasti ( - helpotus!). Toisaalta yliopistolaiset eivät ole vielä läheskään palanneet, joten oikeastaan the Town pitää Oxfordissa valtaa tässä parin viikon ajan.

St. Gilesin (Pyhän Aegidiuksen) juhla 1. 9. ja sen tietämillä jo 1200-luvulta vietetyt markkinat ovatkin aina olleet kaupunkilaisten juttu, ja esimerkiksi University Gardens pidetään mielenosoituksellisesti kiinni parin päivän ajan - ilmeisesti osoittamassa että sehän ei mikään julkinen puisto olekaan. Samaten havaitsin monien kirjastojen ottavan omaa lomaa juhlan tähden - kaikkein harmittavimpana esimerkkinä Institutio Tayloriana, joka pitää porttinsa kahlittuna julmasti aina August Bank Holidaystä huomiseen. Kiitos vaan. Muutenkin the Fair valtaa elintilansa kaupunkiympäristöstä varsin kyselemättä: St Giles', joka on yksi kaupungin valtaväyliä, on suljettu liikenteeltä muutaman päivän ajan, ja metelin voi kyllä arvata käyvän esimerkiksi Balliol Collegessa asuvien hermoille ihan riittävästi.


(Taas se teki tuon saman väärinpäinlaittamisen ruokakuvan suhteen... mikä tätä ohjelmaa vaivaa? En osaa.) No mutta joka tapauksessa. Vaikka markkinahumu ei sinänsä ole minun juttuni ollenkaan, eikä jonkinmoisen stressin alla oleminen suinkaan tee huutavien teinilaumojen kestämisestä yhtään helpompaa, oli markkinoilla kuitenkin yritettävä käydä edes lyhyesti. Sitäpaitsi Magdalen Streetillä olevan Caribbean Food -kojun ohitse ei olisi ollut kovin helppo kävellä mitään kokeilematta. Aitoon tyyliin halkaistuissa peltitynnyreissä grillailtua ruokaa ei voi mitenkään erityisen halvaksi kehua (Cowley Roadilta saa samaa tavaraa ympäri vuoden murto-osalla tästä hinnasta), mutta jerk chicken with rice and beans, todellinen jamaikalaisklassikko, oli kyllä maun puolesta hintansa väärti.



Omalla tavallaan karibialaisruoka tuntui myös ajankohtaiselta, sillä luen parhaillani Jean Rhysin (1890-1979) Wide Sargasso Sea-teosta suurella innolla. Perusideana Rhysillä, joka muissakin kirjoituksissaan tapasi käsitellä sorrettujen, väärinymmärrettyjen ja syrjäytyneiden psyykeä, on kirjoittaa Charlotte Brontën Jane Eyreä täydentävä paralleeliromaani, joka kertoo herra Rochesterin ullakolle sulkeman "hullun vaimon" tarinan tämän näkökannalta. Uskoisin että lähes kaikkia Jane Eyren lukijoita kyseisen (niin ilmiselvästi psykologisia tulkintoja vaativan) hämärän hahmon patriarkaalinen ja todella yliolkaisen viktoriaaninen käsittely on jäänyt häiritsemään. Viime vuosikymmeninä tällainen 'täydentävä' narratiivi on tietenkin muodostunut jo lähes omaksi genrekseen, mutta kannattaa muistaa kirjan ilmestyneen jo 1966. Kirjoittajan omat kreolijuuret johtavat postkolonialististen teemojen erittäin mieleenpainuvaan käsittelyyn, minkä lisäksi teoksen kieli on todella, todella korkeatasoista. Tajunnanvirran synnyttämien kuvien runsautta korostava kielen yksinkertaisuus ja karibialaisen puheenparren taitava käyttö tekevät lukukokemuksesta äärimmäisen nautinnollisen huolimatta aiheen synkistä aspekteista. Ainakin neljä (tai neljä ja puoli) tähteä viidestä.

L'Arabesque

Edellisestä postauksesta onkin jo ehtinyt vierähtää liki kuukausi... Vaan mitäpä tuosta - täällä on nimittäin ollut etupäässä työntäyteistä aikaa. Kuten jo aiemmin sanoinkin, täytyy käyttää hyväksi tämä kirjastojen väljyys, vaikka viime päivinä onkin jo ollut merkkejä ilmassa yliopistoväen lomaltapaluun suhteen. Artikkeli valmistuu ihan kohtuullista tahtia, ja saatan jopa pystyä lähettämään raakaversion pyydettynä päivänä, yeah. Lisäksi syntyi nopeammalla aikataululla ja jokseenkin tajunnanvirtaisasti artikkeli Villa Lanten Ystävät ry:n vuosikirjaan. Tuollaiset pienet ja stressittömät kirjoitusurakat ovat erittäin tervetulleita isompien projektien väliin - etenkin jos ne eivät varsinaisesti kriisiytä suurempien projektien aikatauluja.

Olisikohan vuorossa taas kirja- vai ruokapostaus? (Olen näet itsekin havainnut tämän temaattisen polarisoitumisen, mikä kai kertoo vain rutinoitumisesta... Täällä oleminen ei enää tunnu turisteilulta, mitä se ensimmäiset pari kuukautta jossain määrin olikin, vaan perinjuurin arkiselta aherrukselta. Mutta lupaan että jahka seuraava erä apurahaa tulee ja pääsen taas ekskursioita tekemään tuossa vähän syksymmällä, saatte luettavaksenne myös muunsorttista materiaalia.) Itse asiassa päätös on varsin helppo tällä kertaa: pidin näet eilen pienen kutsuvierasillallisen, jonka kulinaarisena teemana oli Lähi-Itä. Alunperin tarkoituksenani oli vetää koko menyy lävitse libanonilaisittain, mutta syystä tai toisesta mukaan tuli lopulta enemmän persialaisen keittiön tuotoksia.

Valmistautuminen alkoi oikeastaan jo tiistai-iltana, jolloin löin lukkoon ruokalistan (ei sillä etteikö siihen olisi vielä tullut muutoksia, mutta ainakin pystyin luonnostelemaan jonkinlaisen ostoslistan...) Keskiviikosta käytin ison osan Cowley Roadilla etsiskellen kuiva-aineita ja mausteita, löytäen ilokseni ja yllätyksekseni kaiken tarvittavan (mitä ei koskaan voisi käydä Suomessa...), ja tarkastelin vaihtoehtoja tuoretavaroiden suhteen. Torstaina pidin työpäivän, mutta perjantaina kävin sitten hakemassa tuoreet yrtit & lihat valmiiksi katsotuilta myyjiltä.

Suuruudenhuulluuksissani olin jälleen kerran tehnyt ruokalistasta sangen mittavan, mistä johtuen perjantai-ilta kului jo eräitä osioita valmistellessa. Ja olihan syynä toki sekin että tietyt ruokalajit nyt vaan kertakaikkiaan paranevat saadessaan muhia yön yli jääkaapissa. Iltapuhteena toteutin siis imam bayildin, tuon klassisen munakoisohöystön, paahdoin osan lampaasta leipäsien täytteeksi, sekä haudutin mukavaksi lammas-mustasilmäpapu-kurpitsa-padan. Niin ja oliivit olin laittanut marinoitumaan itse imrpovisoituun liemeen jo edellisellä viikolla.

Lauantaina aloitin sitten puoli kahdentoista aikoihin varsinaisen kokkauksen, joka onneksi tapahtui valtaosin vuokraemännän keittiössä tuolla kolme kerrosta alempana - Jenny oli sopivasti viikonlopun poissa, ja sanoi lainaavansa sekä keittiötä että ruokailuryhmää käyttööni vallan mieluusti. Loistavaa.

Lauantain kontolle oli kaikesta ennakkovalmistelusta huolimatta jäänyt kaikenlaista: persialainen naudanlihapata sarviapilalla, ruohosipulilla ja persiljalla höystettynä, okrat kanelisessa tomaattikastikkeessa, linssisalaatti (sillä samalla reseptillä johon olen jo tässä mediassa aiemminkin viitannut...), zereskh polo eli sahramiriisiä voissa paahdettujen rusinoiden ja zereshk-marjojen kera, hummusta (tietty...) tabbouleh-salaattia, sekä egyptiläiseen reseptiin pohjautuvia mutta Jamie Oliverin kautta välittyneitä leipäsiä, joiden täytteeseen se perjantaina paahtamani lammas silputtiin. Leipäset paahdettiin sitten uunissa mukavan rapeiksi, ja päälle ripoteltiin runsaalla kädellä za'atar -mausteseosta. Täytyy muuten sanoa (kiitolliseen sävyyn, etenkin tässä suomenkielisessä kontekstissa josta kiitokset eivät asianosaiselle välity...) että vuokraemännän kaasuliedellä oli erittäin nopeaa, ammattimaista ja hauskaa laittaa ruokaa. Harvemmin on tullut yhtä chefeisä olo... Vieraitakin ateria taisi miellyttää, ja itse oli erityisen ilahtunut vieraiden mukana saapuneesta karhunvatukkapiiraasta (tehty itse poimituista marjoista!) joka oivallisesti korvasi allekirjoittaneen puutteet sokerileipuriuden (tai sen puoleen kaiken muunkin leipuriuden) jaloilla kentillä. Kiitos kaikille!

Sunnuntai kuluikin sitten kaiken ruuanlaittourheilun jälkeisessä lepäilyssä. Lähdin käveleksimään Summertowniin, jota edellisenä iltana oli kehuttu, ja se osoittautuikin varsin viihtyisäksi kaupunginosaksi. Tosin tapani mukaan olin taas pihalla juhlapäivistä, joten en ollut osannut varautua kaikkien paikkojen olevan kiinni. Nyt on joku pyhä täällä taas, samoin huomenna. No niin tai näin, taattu sunnuntain huvitus on The Sunday Timesin lueskelu. Itse asiassa siinä on tekemistä tunneiksi, ja mikäpä olisikaan sateisena sunnuntai-iltapäivänä rattoisampaa. Kera pistaasikulhon.

On reading, and on reading Borges...

Hei vaan. Tässä onkin vierähtänyt kotvanen. On vain ollut paljon kaikkea muuta, etupäässä töitä. Viime päivät ovat itse asiassa jälleen kuluneet varsin kirjallisissa merkeissä, ja suorastaan huomaamattaan sitä on ajatellut aika tavalla kirjallisuutta, kirjastoja ja erinäisiä kirjoittajia, ja mitä kaikkea nämä merkitsevät. Siis itselleni - en ole vielä edennyt pohdinnoissani mihinkään laajempiin tai objektiivisempiin kategorioihin. Eikä tietenkään ole sanottua että mitään esittelykelpoisia postulaatteja edes olisi syntymässä; siksipä taidan tyytyä tässä yhteydessä ihan vain muutamiin kirjallisuusaiheisiin huomioihin. Ja kun ilta on vielä näin ilahduttavan utuinen ja sateinen ja vihreä tee herkullista (unohtamatta kuitenkaan niitä pahaenteisiä sävyjä joita se monille Sheridan Le Fanua lukeneille tuo mieleen...), niin taidanpa pitkästä aikaa istahtaa kirjoittelemaan tännekin jotain.

Aiheen subjektiivinen kokeminen on itse asiassa ainoa tämänkin postauksen julkaisemista tukeva seikka, sillä mikäli jotain todella objektiivista voisi lukemisesta ja kirjastoista sanoa, olisi sen jo sanonut Alberto Manguel erinomaisessa kirjassaan Library at Night (2007), joka on ehkä vaikuttavin lukemani bibliofiilinen teksti. Onneksi kuitenkin myös Manguelin punnitut ajatukset ovat vain yhden - tosin hyvin kauniin ja laajan kirjaston omistavan - yksilön mielipiteitä, niin että pluralismille löytynee elintilaa vallan mainiosti.

Jo tätä kirjoittaessani olen tullut siihen tulokseen, että kysymys kirjojen merkityksestä itselleni on aivan liian suuri ja jopa liian henkilökohtainen tässä käsiteltäväksi. Joten kavennetaan tarkastelua: mitä kirjastot merkitsevät minulle? Tässä eräänä päivänä kirjoittelin Sacklerissä istuessani muistikirjaani listantapaisen (joka tietenkin on vain hetken tuote ja siksikin epätäydellinen):

- työpaikka (tietenkin, missäpä sitä muualla humanisti tutkisi?)
- kodin heijastuma (koska ihannekotini olisi jonkinlainen kirjasto sekin...)

- rajoituksia ja kieltoja (se luontainen anarkia mikä kirjojen ympärillä pakosti on, on kirjastoissa alistettu autoritaarisuuden alle, mikä on sääli - joskin ymmärrettävää)

- löytöretkeilyä > potentiaa

- puutteita (sillä valitettavasti yksikään kirjasto ei voi olla täydellinen, ks. kuitenkin infra)

- muistumia kadonneista kirjastoista (Aleksandria, Pergamon, Bait al-Hikma, Nalanda etc.)

- vahvistavat uskoa ihmiskuntaan (vaikka sitten vain hetkellisesti...)

- osasia Kirjastosta (konseptuaalisella tasolla siis, kaikki kirjastot sen täydellisen kirjaston heijastumina ja/tai osina)

- kaltoin kohdeltuja kirjoja (sillä sitä ne parat ovat usein myös, ja mikä pahempaa, välillä sitä ajattelee että kirjastojen - etenkin kaupunginkirjastojen - kirjat ovat myös jotenkin, hm, 'saastuneita' paremman ilmaisun puutteessa)

- tila / valo / tuoksu / muisto (hivenen proustmaisesti ehkä...)

Lukijoiden joukossa oleville esteetikoille tai arkkitehtonisille bibliofiileille (joiden joukko ei kokemukseni mukaan ole suinkaan vähäpätöinen) haluaisin tässä sivumennen sanoen suositella Guillaume de Laubier'n ja Jacques Bosser'n juhlavaa ja suorastaan ylitsepursuavaa kuvateosta The Most Beautiful Libraries in the World (Harry N. Abrams, 2003). Itselläni ei tätä kirjojen rakastajan hyvänmielenteosta toistaiseksi ole, mutta monet kerrat olen sitä kyllä hypistellyt niin Ateneumin kirjakaupassa kuin Roomassakin. Joskus vielä se tarttunee mukaan, ja siinä tapauksessa muutama päivä kulunee yksinomaan kirjastomatkoista haaveillessa. Teos sopii lisäksi mainiosti luettavaksi rinnan Library at Nightin kanssa - kuvituksena, ikäänkuin.

Kiinnostava aasinsilta seuraavaan aiheeseen muodostuu itse asiassa Manguelin kontaktista Jorge Luis Borgesiin (on aina niin ilahduttavaa kun kahden lempikirjoittajan välillä löytyykin yhteys, eikö?). Buenos Airesin vuosinaan Manguel näet tutustui tuossa vaiheessa jo lähes sokeaan Borgesiin kaupungin anglo-amerikkalaisessa kirjakaupassa, Pygmalionissa, ja päätyi tämän säännölliseksi ääneenlukijaksi, useita kertoja viikossa vuosina 1964-68. Täten ei olekaan ihme että myös Manguelin Library at Night sisältää useita muisteloita Borgesista tämän vanhoilla päivillä. Arvostetulle kirjoittajallehan hankittiin mm. suojatyöpaikka Argentiinan Biblioteca Nacionalista (siis johtajana...), mikä kuulemma tuotti tälle äärettömän paljon iloa.

Niin no, Borgeshan on ehkä kirjastoista puhuttaessa se kaikkein itsestäänselvin 1900-luvun auktori nostaa esille, ja syykin on mitä ilmeisin: 'La biblioteca de Babel', joka ilmestyi vuonna 1941 kokoelmassa El Jardín de senderos que se bifurcan eli "Haarautuvien polkujen puutarha." Kyseessä huikean surrealistinen (tai ehkä ennemmin abrealistinen), borgesmaiseen tapaan ajattelun aivan uusille urille sysäävä ja ontologisesti jopa jokseenkin uhkaava fantasia äärettömästä, kennomaisesta kirjastouniversumista, joka itse asiassa sisältää kaikki mahdolliset (tietyn merkkimäärän pituiset) kirjat jotka on mahdollista kuvitella.

Itselleni "Baabelin kirjasto" on Borgesin mielikuvituksillisista luomuksista ehkä kaikkein rakkain, vaikka monet muutkin teokset ovat todella vaikuttavia, kuten vuonna 1940 ilmestynyt 'Tlön, Uqbar, Orbis Tertius' (ottaaksemme vain yhden esimerkin), jossa tyypilliseen tapaan ajan, kirjallisuuden, myytin ja tieteen eri kerrostumat muodostavat niin monimutkaisen kuvion, että lukija lopulta uskoo ainakin osan Borgesin kuvittelemista kirjoituksista olevan todella olemassa. Mikä johtaa siihen, että myös Uqbarin on oltava olemassa; ja jos näin, niin myös Tlön on todellinen... jne.

Ja mainitaan nyt vielä kaupan päälle (ja vilpittömien suositusten kera) myös 'Pierre Menard, autor de Quijote' (1939), kirjallisuuskriittinen review joka itseasiassa luo uuden kirjoittajan yleensä Cervantesin kirjoittamana pidetylle teokselle. Menard, ranskalainen kirjoittaja 1900-luvulla, kirjoittaa teoksen uudelleen sanasta sanaan samanlaisena, mutta kyseessä on tietenkin aivan eri teos - itse asiassa Borgesin kirjallisuusarvosteluja kopioiva tyyli antaa useaan otteeseen ymmärtää, että Menardin Don Quijote ylittää Cervantesin monin tavoin. Koko idean nerokkuutta on vähän vaikea selittää, niinkuin on laita kaikkien näiden kanssa - lukekaa itse! Niin tai näin, hurmaavaa Borgesin tuotannossa on rooli, joka kirjallisuudelle, oppineille ja esoterialle annetaan luovana voimana. Ehkä kaikkein kiinnostavin ja samalla myös läpilyövin konsepti Borgesin teoksissa on AIKA itse. Tajuan kuitenkin että mikäli tähän aiheeseen uppoutuisi, tulisi tästä aivan jumalattoman pitkä postaus, joten lopettelen tähän, ja kannustan itse kutakin etsimään käsiinsä hieman Borgesia...

Mutta kun nyt kirjasto- ja kirjasidonnaisen tematiikan liepeillä viipyillään, niin mainitsenpa vielä suositusten kera teoksen niille, jotka itseni tavoin koko ajan tasapainoilevat bibliofilian ja suoranaisen bibliomanian rajapinnalla: Carlos María Domínquezin La Casa de Papel, suom. "Paperitalo." Kyseessä on häiritsevä, varoituksesta käyvä kertomus siitä mihin liiallinen kirjoihin kiintyminen voi johtaa.

Kiinnostavaa kuinka espanjankielisessä kirjallisuudessa tavataan näin runsaasti hienoja kirjoihin liittyviä teoksia. Päivän sitaatti tulee Borgesin kertomuksesta 'El Inmortal' (kokoelmassa El Aleph, 1949; engl. kääntänyt James E. Irby):

- "Homer composed the Odyssey; if we postulate an infinite period of time, with infinite circumstances and changes, the impossible thing is not to compose the Odyssey, at least once. No one is anyone, one single immortal man is all men. Like Cornelius Agrippa, I am god, I am hero, I am philosopher, I am demon and I am world, which is a tedious way of saying that I do not exist."