"When once I went to Londontown..."

Viikko vierähti niin aktiivisessa artikkelin kirjoittelussa ettei vähään aikaan ole moista koettu. Näin ollen pidin vähintään kohtuullisena tehdä perjantaina päiväretki Lontooseen ja kokea hieman küldüüriä. Tavoitteeksi otin käydä sekä British Museumin Moctezuma-näyttelyssä että Anish Kapoorin töitä esittelevässä Royal Academy of Artsissa.

Ensimmäisenä oli vuorossa BM, joka kyllä lunasti aika hyvin kaikki odotukset. Atsteekit (joiden oikeaa nimeä Mexíca näyttely muuten promotoi tuon konventionaalisen sijaan...) ovat aina aihe, jota voi käsitellä perin ennalta-arvattavasti ja jopa tietoisesti etäännyttäen, mutta tämä näyttely oli paitsi odotetusti informaatiorikas ja todella hienoja esineitä sisältävä, myös kiitettävän moniarvoinen ja osoittelematon asenteessaan mm. ihmisuhreihin, Cortézin edesottamuksiin ja muihin aiheisiin joiden yli ei aina näissä jutuissa päästä. Kiitos näyttelyn, muutamiksi vuosiksi lähes uinahtanut (tai ainakin enemmän mayakulttuurin suuntaan siirtynyt) kiinnostukseni Väli-Amerikan korkeakulttuureihin nousi jälleen, mistä johtuen kävinkin eilen korjaamassa Blackwellin käytetyistä kirjoista parempaan talteen Inga Clendinnenin teoksen Aztecs (Cambridge University Press, 1991) joka on oikein suositeltava uudehko yleisesitys mexíca-kulttuurin sosiaalisesta ja uskonnollisesta puolesta.

Muuten ehdinkin katsomaan British Museumista vain valikoituja paloja - vaikka ainahan se näin on, ellei ole useampi päivä aikaa. Tällä kertaa keskityin kiinalaisen jaden, japanilaisen keramiikan ja kelttiläisen rautakauden osioihin. Kiinnostavana reaktiona rankkaan ja taidehistoriaakin sisältäneeseen työviikkoon havaitsin näet Kreikka- ja Rooma -osastoihin kävelemisen aiheuttavan välittömän puutumisen. Jotain muuta, siis.

Kahvitauon jälkeen suuntasin Bakerloo-linjaa pohjoiseen, Maryleboneen. Toisin kuin olin aluksi ymmärtänyt, ei Bell Streetillä sijaitseva, sangen pieni Lisson Gallery kuitenkaan ollut pääasiallinen näyttelyn Kapoor-näyttelyn järjestäjä, vaan kaikkein kiinnostavimmat teokset olivat esillä Royal Academy of Artsissa. Palatessani takaisin päin kävin myös Bell Streetillä sijaitsevassa antikvariaatissa nimeltä Archive Bookstore. Paikkaa leimaa todella hurmaava bibliografinen kaaos, mutta hinnat ovat todella edulliset ja ajan kanssa löytöjä olisi varmasti tullut runsaanlaisesti. Tyystin epätyypillistä itsehillintää osoittaen tyydyin vain kokoelmaan Hilaire Bellocin runoja (todella keskinkertaisia... Belloc oli mainio prosaisti, mutta olisi saanut pysyä visumminkin sillä saralla). Oli aika ilahduttavaa havaita vasta myöhemmin junassa, että myös uusin Times Literary Supplement oli havainnut kyseisen pikku antikvariaatin ja kirjoitti siitä oikein lämpimään sävyyn.

Takaisin taiteeseen. Anish Kapoor (s. 1954, Mumbai), CBE, tuskin kaipaa kummempia esittelyitä modernien kuvanveistäjien joukossa. Lontoossa asuvan taiteilijan kuuluisimpia töitä ovat Chicagon Cloud Gate (2004), Sky Mirror (2001) sekä RAA:ssakin näytteillä oleva Svayambh (2007), joka ainakin itseeni teki kaikkein suurimman vaikutuksen. Kyseessä on siis massiivinen vahakappale, joka liikkuu lähes huomaamattoman hitaasti kiskoilla halki neljän huoneen ja jättäen jälkensä oviaukkoihin, ihan kuin joku avuton, suunnaton eliö, jonkinlainen vahadinosaurus joka on liian pehmeä tähän maailmaan. Hurja, omalaatuinen ja todella vaikuttava teos. Samaa värjättyä vahaa materiaalinaan hyödyntää myös uudempi Shooting into the Corner (2008-9), jossa kahdenkymmenen minuutin välein erikoisvalmisteisella ilmanpainekanuunalla nurkkaan (tai tässä näytteillepanossa naapurihuoneeseen) ammuttu vaha muodostaa teoksen prosessinomaisesti. Kuulemma tarkoitus on samalla sanoa jotain luomisprosessin pakollisesta raakuudesta. Olkoon miten on, itse pidin Svayambhista enemmän. Joka tapauksessa näyttely oli erittäin hieno ja sisälsi monia, monia muitakin teoksia oikeastaan kaikilla Kapoorin tekniikoilla toteutettuna, alkaen niistä 80-luvun pigmenttitöistä. Suosittelen lämpimästi kaikille.