On reading, and on reading Borges...

Hei vaan. Tässä onkin vierähtänyt kotvanen. On vain ollut paljon kaikkea muuta, etupäässä töitä. Viime päivät ovat itse asiassa jälleen kuluneet varsin kirjallisissa merkeissä, ja suorastaan huomaamattaan sitä on ajatellut aika tavalla kirjallisuutta, kirjastoja ja erinäisiä kirjoittajia, ja mitä kaikkea nämä merkitsevät. Siis itselleni - en ole vielä edennyt pohdinnoissani mihinkään laajempiin tai objektiivisempiin kategorioihin. Eikä tietenkään ole sanottua että mitään esittelykelpoisia postulaatteja edes olisi syntymässä; siksipä taidan tyytyä tässä yhteydessä ihan vain muutamiin kirjallisuusaiheisiin huomioihin. Ja kun ilta on vielä näin ilahduttavan utuinen ja sateinen ja vihreä tee herkullista (unohtamatta kuitenkaan niitä pahaenteisiä sävyjä joita se monille Sheridan Le Fanua lukeneille tuo mieleen...), niin taidanpa pitkästä aikaa istahtaa kirjoittelemaan tännekin jotain.

Aiheen subjektiivinen kokeminen on itse asiassa ainoa tämänkin postauksen julkaisemista tukeva seikka, sillä mikäli jotain todella objektiivista voisi lukemisesta ja kirjastoista sanoa, olisi sen jo sanonut Alberto Manguel erinomaisessa kirjassaan Library at Night (2007), joka on ehkä vaikuttavin lukemani bibliofiilinen teksti. Onneksi kuitenkin myös Manguelin punnitut ajatukset ovat vain yhden - tosin hyvin kauniin ja laajan kirjaston omistavan - yksilön mielipiteitä, niin että pluralismille löytynee elintilaa vallan mainiosti.

Jo tätä kirjoittaessani olen tullut siihen tulokseen, että kysymys kirjojen merkityksestä itselleni on aivan liian suuri ja jopa liian henkilökohtainen tässä käsiteltäväksi. Joten kavennetaan tarkastelua: mitä kirjastot merkitsevät minulle? Tässä eräänä päivänä kirjoittelin Sacklerissä istuessani muistikirjaani listantapaisen (joka tietenkin on vain hetken tuote ja siksikin epätäydellinen):

- työpaikka (tietenkin, missäpä sitä muualla humanisti tutkisi?)
- kodin heijastuma (koska ihannekotini olisi jonkinlainen kirjasto sekin...)

- rajoituksia ja kieltoja (se luontainen anarkia mikä kirjojen ympärillä pakosti on, on kirjastoissa alistettu autoritaarisuuden alle, mikä on sääli - joskin ymmärrettävää)

- löytöretkeilyä > potentiaa

- puutteita (sillä valitettavasti yksikään kirjasto ei voi olla täydellinen, ks. kuitenkin infra)

- muistumia kadonneista kirjastoista (Aleksandria, Pergamon, Bait al-Hikma, Nalanda etc.)

- vahvistavat uskoa ihmiskuntaan (vaikka sitten vain hetkellisesti...)

- osasia Kirjastosta (konseptuaalisella tasolla siis, kaikki kirjastot sen täydellisen kirjaston heijastumina ja/tai osina)

- kaltoin kohdeltuja kirjoja (sillä sitä ne parat ovat usein myös, ja mikä pahempaa, välillä sitä ajattelee että kirjastojen - etenkin kaupunginkirjastojen - kirjat ovat myös jotenkin, hm, 'saastuneita' paremman ilmaisun puutteessa)

- tila / valo / tuoksu / muisto (hivenen proustmaisesti ehkä...)

Lukijoiden joukossa oleville esteetikoille tai arkkitehtonisille bibliofiileille (joiden joukko ei kokemukseni mukaan ole suinkaan vähäpätöinen) haluaisin tässä sivumennen sanoen suositella Guillaume de Laubier'n ja Jacques Bosser'n juhlavaa ja suorastaan ylitsepursuavaa kuvateosta The Most Beautiful Libraries in the World (Harry N. Abrams, 2003). Itselläni ei tätä kirjojen rakastajan hyvänmielenteosta toistaiseksi ole, mutta monet kerrat olen sitä kyllä hypistellyt niin Ateneumin kirjakaupassa kuin Roomassakin. Joskus vielä se tarttunee mukaan, ja siinä tapauksessa muutama päivä kulunee yksinomaan kirjastomatkoista haaveillessa. Teos sopii lisäksi mainiosti luettavaksi rinnan Library at Nightin kanssa - kuvituksena, ikäänkuin.

Kiinnostava aasinsilta seuraavaan aiheeseen muodostuu itse asiassa Manguelin kontaktista Jorge Luis Borgesiin (on aina niin ilahduttavaa kun kahden lempikirjoittajan välillä löytyykin yhteys, eikö?). Buenos Airesin vuosinaan Manguel näet tutustui tuossa vaiheessa jo lähes sokeaan Borgesiin kaupungin anglo-amerikkalaisessa kirjakaupassa, Pygmalionissa, ja päätyi tämän säännölliseksi ääneenlukijaksi, useita kertoja viikossa vuosina 1964-68. Täten ei olekaan ihme että myös Manguelin Library at Night sisältää useita muisteloita Borgesista tämän vanhoilla päivillä. Arvostetulle kirjoittajallehan hankittiin mm. suojatyöpaikka Argentiinan Biblioteca Nacionalista (siis johtajana...), mikä kuulemma tuotti tälle äärettömän paljon iloa.

Niin no, Borgeshan on ehkä kirjastoista puhuttaessa se kaikkein itsestäänselvin 1900-luvun auktori nostaa esille, ja syykin on mitä ilmeisin: 'La biblioteca de Babel', joka ilmestyi vuonna 1941 kokoelmassa El Jardín de senderos que se bifurcan eli "Haarautuvien polkujen puutarha." Kyseessä huikean surrealistinen (tai ehkä ennemmin abrealistinen), borgesmaiseen tapaan ajattelun aivan uusille urille sysäävä ja ontologisesti jopa jokseenkin uhkaava fantasia äärettömästä, kennomaisesta kirjastouniversumista, joka itse asiassa sisältää kaikki mahdolliset (tietyn merkkimäärän pituiset) kirjat jotka on mahdollista kuvitella.

Itselleni "Baabelin kirjasto" on Borgesin mielikuvituksillisista luomuksista ehkä kaikkein rakkain, vaikka monet muutkin teokset ovat todella vaikuttavia, kuten vuonna 1940 ilmestynyt 'Tlön, Uqbar, Orbis Tertius' (ottaaksemme vain yhden esimerkin), jossa tyypilliseen tapaan ajan, kirjallisuuden, myytin ja tieteen eri kerrostumat muodostavat niin monimutkaisen kuvion, että lukija lopulta uskoo ainakin osan Borgesin kuvittelemista kirjoituksista olevan todella olemassa. Mikä johtaa siihen, että myös Uqbarin on oltava olemassa; ja jos näin, niin myös Tlön on todellinen... jne.

Ja mainitaan nyt vielä kaupan päälle (ja vilpittömien suositusten kera) myös 'Pierre Menard, autor de Quijote' (1939), kirjallisuuskriittinen review joka itseasiassa luo uuden kirjoittajan yleensä Cervantesin kirjoittamana pidetylle teokselle. Menard, ranskalainen kirjoittaja 1900-luvulla, kirjoittaa teoksen uudelleen sanasta sanaan samanlaisena, mutta kyseessä on tietenkin aivan eri teos - itse asiassa Borgesin kirjallisuusarvosteluja kopioiva tyyli antaa useaan otteeseen ymmärtää, että Menardin Don Quijote ylittää Cervantesin monin tavoin. Koko idean nerokkuutta on vähän vaikea selittää, niinkuin on laita kaikkien näiden kanssa - lukekaa itse! Niin tai näin, hurmaavaa Borgesin tuotannossa on rooli, joka kirjallisuudelle, oppineille ja esoterialle annetaan luovana voimana. Ehkä kaikkein kiinnostavin ja samalla myös läpilyövin konsepti Borgesin teoksissa on AIKA itse. Tajuan kuitenkin että mikäli tähän aiheeseen uppoutuisi, tulisi tästä aivan jumalattoman pitkä postaus, joten lopettelen tähän, ja kannustan itse kutakin etsimään käsiinsä hieman Borgesia...

Mutta kun nyt kirjasto- ja kirjasidonnaisen tematiikan liepeillä viipyillään, niin mainitsenpa vielä suositusten kera teoksen niille, jotka itseni tavoin koko ajan tasapainoilevat bibliofilian ja suoranaisen bibliomanian rajapinnalla: Carlos María Domínquezin La Casa de Papel, suom. "Paperitalo." Kyseessä on häiritsevä, varoituksesta käyvä kertomus siitä mihin liiallinen kirjoihin kiintyminen voi johtaa.

Kiinnostavaa kuinka espanjankielisessä kirjallisuudessa tavataan näin runsaasti hienoja kirjoihin liittyviä teoksia. Päivän sitaatti tulee Borgesin kertomuksesta 'El Inmortal' (kokoelmassa El Aleph, 1949; engl. kääntänyt James E. Irby):

- "Homer composed the Odyssey; if we postulate an infinite period of time, with infinite circumstances and changes, the impossible thing is not to compose the Odyssey, at least once. No one is anyone, one single immortal man is all men. Like Cornelius Agrippa, I am god, I am hero, I am philosopher, I am demon and I am world, which is a tedious way of saying that I do not exist."