The Merry Morning of May

Nyt kun vapunpäivän, tai oikeastaan -aamun tapahtumista on kulunut riittävästi aikaa, voi kaikesta reflektiosta ehkä kuoriutua paikallista rituaalielämää esittelevä postaus. Kävi nimittäin niin, että edellisen postauksen myöhäisestä julkaisuajasta ja sensellaisesta johtuen (vai juuri sen ansioistako?) onnistuin heräämään puoli kuudelta! Riensin siis päivän jo valjetessa kipinkapin halki heräilevän kaupungin, ja mitä lähemmäs Magdalen Bridgeä tultiin, sitä tiiviimmäksi väkijoukkokin kävi. Lopulta silkka ihmismassan tiiviys pakotti asettumaan tarkkailupaikalle juuri ja juuri näköetäisyyden päähän Magdalen Towerista, jossa (kameran todistusaineiston mukaan) collegen kuoro jo odotteli madrigaalit valmiina.

Tasan kuudelta kajautti kuoro laulunsa ilmoille, ja kansa hurrasi. Käsittääkseni tämän May Dayn (toukokuun 1. päivän) madrigaalinlaulanta liittyy jotenkin keskiaikaisiin sielunmessuihin, joita collegeissa laulettiin vuosittain niiden perustajien ja sponsoreiden sielujen auttamiseksi. Magdalen Collegen tapauksessa tapa ei jäänyt Henrik VIII:n uskonnollisen uudistuksen jälkeenkään unholaan, mutta esitys siirrettiin nyt anglikaanisesta kappelista tornin huipulle.

Pian kuoron lopetettua laulantansa väkijoukko alkoi purkautua ahdetusta tilastaan - vanhemman väen ja täysipäisten käyttäessä katuja ja muita konventionaalisia kulkuväyliä, ja eräiden rämäpäisempien ja monessa tapauksessa yön juhlinnasta suoraan paikalle horjuneiden jatkaessa toista tärkeää Oxfordin vappuperinnettä, nimittäin Magdalen Bridgeltä Cherwelliin hyppimistä. Kyseistä tapaa vastaan annetaan joka vuosi voimakkaita 'suosituksia', ja tälläkin kertaa poliisit partioivat sillalla kykenemättä kuitenkaan estämään sieltä ja täältä tapahtuvia kamikaze-henkisiä loikkia. Käytännössähän ei nimittäin ole juuri muuta ongelmaa kuin se, että Magdalen Collegen kohdalla Cherwell on erittäin matala. Loukkaantumisia tapahtuu joka vuosi - luunmurtumat lienevät yleisimpiä mutta pahemmastakin puhutaan. Itse jaksoin todistaa muutamien uhkarohkeiden kokeiluja. Ei murtumia - ilmeisesti kyse on tekniikkalajista.

Sillä aikaa toisaalla... (no ei aivan, liikuin vain niin ripeästi kuin väkijoukon puristus antoi myöten). Jostain siis ilmestyi morristanssijoiden kulkue kaikkine May Dayn tyypillisine osallistujineen. Miekankantaja, May Bull sekä kaikkein hienoimpana (ja traditionaalisimpana) hahmona itse Jack-in-the Green, kevään valtias! Hetken aikaa teki mieli lukea James Frazerin Golden Bought'ta (1890), mutta hillitsin sentään impulssin. Eikä kyseistä kasvillisuudenjumaluuksiin ja niiden folkloristisiin jäänteisiin monen muun asian muassa perehtyvää ja auttamatta vanhentunutta teosta tietenkään ollut käsillä silloin kun sitä kerrankin olisi tarvinnut. Morrisseurueet levisivät sitten ympäri kaupunkia, ja etenkin Radcliffe Squarella ja Broad Streetilla sai nähdä (tai ennemmin: olisi saanut nähdä oikeasti vaivaa ollakseen näkemättä!) hyppeleviä pappoja hölmöissä asuissa. Mikään ei (täkäläisille) sano 'kevät' yhtä selkeällä kielellä kuin kyseinen tanhuilu... Oh well.

Kyllä. Sedällä on päässään juusto. Siitä ei valitettavasti pääse yli eikä ympäri, ei vaikka kuinka tahtoisi. En tiedä kuuluuko se olennaisena osana kenties teema-aiheiseen morrisesitykseen, ja suoraan sanoen en välitäkään tietää... Tässä vaiheessa rupesi kaikesta toimesta ja tohinasta väsynyttää tarkkailijaa unettamaan sen verran ankarasti, että lampsin kuorojen, soittokuntien, folk-ensemblejen ja morrispappojen miinoittaman keskustan halki päiväunille. Enkä usko olleeni ainoa näin tehnyt - siinä määrin raihnaiselta osa nuoremmasta juhlakansasta tuossa vaiheessa aamua näytti.

Not such a cruel month at all

Lienee aika jonkinlaisen retrospektiivipostauksen, jonka pohjalinjana voisi kai olla tietty skeptisyys T. S. Eliotin markkinoimaa huhtikuun julmuutta kohtaan. Ihan mainio kuukausi kaiken kaikkiaan - mikä ei tietenkään vähennä The Waste Landin (1922) säkeen mainioutta. Alkupuoli oli priimaluokan työskentelyaikaa - Sacklerin ja Bodleianin lisäksi myös Rhodes Housen komeassa Commonwealth Libraryssä, ja loppukuu oli omistettu myöhästyneelle pääsiäislomalle Suomessa. Oxfordissa oli kevät edennyt jo kuun alkupuolella ilahduttavan pitkälle... Narsissit ja koristeomenapuut (vai onko tuo nyt sitten kirsikka?) olivat kukassa St. Gilesin kirkon hautausmaalla. Totean vain jälleen kerran, että hautakivet ja versova kasvillisuus on aika oivallinen yhdistelmä. Toisaalta niin on myös hautakivet ja lumi, tai hautakivet ja syksyn lehdet. Itse asiassa hautakivet ovat aina tosi jees. Morbidia? Eihän toki.

Suomen-visiitin huippukohdat liittyivät tietenkin yleisesti ystävien, kaverien ja perheen näkemiseen, mutta tämän lisäksi muutama (ylläri ylläri...) ruokaan liittyvä seikka aiheutti aivan erityistä iloa. Kaikkein huikein asia oli aivan epäilemättä isäpuolen Virossa metsästämän metsäkauriin nauttiminen Sunday roastina - en ole ehkä koskaan maistanut mitään niin mureaa lihaa. Täydellistä, sanalla sanoen. Hyvin lähelle tätä ilahduttavuutta kuitenkin kipusi pikkuveljeni a:n kanssa koordinoitu pizzanpaistosessio aidossa leivinuunissa. Jauhopeukaloaan viime aikoina erittäin vakuuttavassa määrin kehittänyt a hoiti taikinapuolen, kun taas itse pääsin paremmin omilleni täytevastaavana.


Tuore mozzarella di bufala Campana (DOC), kirsikkatomaatit, parmankinkku, ryhdikkään kitkerä rucola, artisokka sekä muut klassiset täytteet tekivät omalta osaltaan pizzakokeilusta joltisenkin menestyksen, vaikka itse sanonkin. Useimmille syöjille uutena aluevaltauksena oli myös tomaattia vaille jätetty pizza bianca, jota nykyäänkään ei kovin paljoa tapaa Italian ulkopuolella, mikä on sääli sinänsä. Esimerkiksi mitä simppeleimmällä prosciutto-herkkusieni -yhdistelmällä varustettu valkea pizza on lähestulkoon ylittämätön, kunhan vain muistaa sivellä pohjalle kunnolla hyvää oliiviöljyä ja käyttää mieluiten aitoa mozzarellaa.


Muuten Suomen-visiitti sujui erittäin rauhallisissa merkeissä yksiä häitä lukuunottamatta. Täytyy kuitenkin todeta että pohjoinen ulottuvuus kärsi alitajuisesta vertailusta saarivaltakunnan kukkeaan huhtikuuhun: Savon sydanmailla ensimmäiset krookukset olivat hädin tuskin puskeneet ulos mullasta. Ja tämä kieltämättä sai T. S. Eliotinkin säkeen tuntumaan ajankohtaiselta...

Huomenissa olisi sitten kai May Day - vaan mitä silloin tapahtuikaan, kuulette ehkä joskus myöhemmin. Viimeistään kuukauden kuluttua... Ennalta tiedän jo monen jutun näkemisen riippuvan juurikin siitä, kuinka aikaisin kykenen itseni sängystä ylös kiskomaan - ja näin ollen tämänkin kirjoittaminen tähän vuorokaudenaikaan ei välttämättä ennakoi mitään poikkeuksellisen hyvää menestystä. Laitetaan nyt vielä kirjallisuusaspektin kannalta tuo Eliotin asiaankuuluva The Waste Landin osuus tähän loppuun:

1. The Burial of the Dead

April is the cruellest month, breeding

lilacs out of the dead land, mixing

memory and desire, stirring

dull roots with spring rain.

Winter kept us warm, covering

earth in forgetful snow, feeding

a little life with dried tubers.

Happy Nowruz!

Siltä varalta ettette jo sattuneet tietämään, on YK julistanut maaliskuun 21. päivän maailmanlaajuisesti juhlittavaksi Nowruzin eli iranilaisen uudenvuoden päiväksi. Kuluva vuosi on ensimmäinen, jolloin tämä hieman eri aikoina eri paikoissa juhlittu mutta sekä zarathustralaiselle että iranilaiselle kalenterille äärimmäisen tärkeä juhla on saanut kansainvälisesti tunnustetun aseman. Juhla on niin ikään UNESCOn maailman ei-materiaalisen kulttuuriperinnön (Intangible cultural heritage) ICH -listalla. Vaikken zarathustralainen olekaan, pidän itseäni siinä määrin Persian historian ja iranilaisen kulttuurin fanina, että käytin tätä historiallista päivää erinomaisena tekosyynä kokata asiaankuuluvaa juhlaruokaa ja mainostaa muuatta äskettäistä kirjauutuutta.

Mainitsenpa tässä muuten ohimennen myös Oxford Literary Festivalin olevan parhaillaan käynnissä! Olenkin siis jo parin päivän ajan harjoittanut itsehillintääni rajoittuen hankkimaan vain ne kirjat joita haluan oikeasti tositositosi paljon... Jostainhan se on aloitettava, itsehillintä nimittäin - eikö? Eihän nyt ole mitään järkeä asettaa epärealistisia tavoitteita itselleen. Mutta joka tapauksessa festivaaleilla on onneksi paljon muutakin koettavaa kuin asioiden ostelu - eilen esimerkiksi kuuntelin aivan erinomaisen luennan kahden varsin lupaavan afrikkalaisen kirjailijan, Chioma Okereken (Bitter Leaf) ja Brian Chikwavan (Harare North), tuoreista teoksista. Pistäkää nimet korvan taa - veikkaisin että saamme kuulla heistä vielä lisää. Ja nyt kun teimme jo pikaisen esiharhailun kirjallisuuden pariin, voisin Iraniin liittyen muistuttaa niitä, jotka eivät vielä ole tutustuneet Marjane Satrapin uusimpaan sarjakuvakirjaan, Chicken with Plums, tekemään sen viipymättä:

Palataanpas harharetkiltä vielä keskeisemmin asiaan, nimittäin uudenvuodentunnelmiin! Olen tänään pohdiskellut ajatusta siitä, että ainakin omaan mentaliteettiini tämä aika vuodesta sopisi uudeksivuodeksi paljon sydäntalvea paremmin. Molemmilla tavoilla pätkäistä vuosi on tietenkin erinomaisen pitkät perinteet ja arvovaltaiset puolestapuhujansa. Talven synkkyyttä uuden vuoden syntyaikana suosivat mm. keltit, ja toisaalta kevään uutta heräämistä niin arkaaiset roomalaiset kuin babylonialaisetkin - joilta viimeksi mainituilta persialaisetkin todennäköisesti Nowruzinsa saivat. Niin tai näin, omassa mielessäni vuosi todellakin saa oikean alkunsa tässä vaiheessa, joten ehkä tästä päivästä voisi pitää täst'edes kiinni muutenkin kuin mukavasti onnistuneen ruokakokeilun vuosipäivänä...

Ruokalistalla oli tänään siis khoresh ghaimeh sekä hyvin klassinen - olen ymmärtänyt - uudenvuodenresepti kuku sabzi. Khoresh on vain farsinkielen yleisnimi mille tahansa pataruualle - intiassa näitä kutsuttaisiin varmastikin curryiksi. Ghaimeh-khoresh on muheva lampaasta ja halkaistuista keltaisista herneistä tehty, kuivatulla limetillä ja kanelilla maustettu ruoka, joka pääsee oikeuksiinsa ihan simppelin riisin kera - mutta toisaalta jos haluaa laittaa riisinsäkin aidon persialaisesti, voi kypsän kattilan pohjalle laittaa muutaman nokareen voita, jolloin hitaasti hauduttamalla saa riisiinsä herkullisen rapean pohjan (tahdig).

Kuku sabzi puolestaan voi kuulostaa hieman yllättävältä yhdistelmältä, mutta on itse asiassa aivan mainiota. Kyse on eräänlaisesta uunissa paistetusta omeletista, jossa on roppakaupalla yrttejä (korianteria, lehtipersiljaa ja ruohosipulia) sekä kevätsipulia, purjoa ja pinaattia hakkeluksena. Useimmat ohjeet sisältävät myös hakattuja saksanpähkinöitä sekä zereshk-marjoja, jotka tuovat mukavaa eloisuutta ruokaan. Tarjotaan leivän ja hyvän jugurtin kera.

Persia-teemaan liittyen tarkoituksenani oli saattaa tietoonne muuan kirjauutuus, joka on spesialisteille lähes korvaamaton apuväline ja laveasti kiinnostuneille harrastajillekin (kuten itselleni) mitä mielenkiintoisin tutkailun kohde. Kyseessä on Amélie Kuhrtin editoima The Persian Empire: A Corpus of Sources from the Achaemenid Period (Routledge, 2007 - paperback 2010). Nimensä mukaisesti teos keskittyy vain ensimmäisen persialaisvaltakunnan/-sivilisaation lähteisiin, mutta tämä on käytännöllisesti tietenkin ainoa mahdollisuus: parthialaisperiodin saatikka sassanidien ottaminen mukaan kuvioihin olisi paisuttanut jo nytkin yli tuhatsivuisen teoksen aivan suunnattomaksi.

Teos on siis erittäin edustava, käännetty ja kommentoitu valikoima Persian valtakuntaan ja sen kulttuuriin liittyviä lähteitä, joka kaikkiaan laventaa erinomaisella tavalla usein kreikkalaisiin lähteisiin jumittunutta näkökulmaamme tuohon ensimmäiseen oikeaan maailmankulttuuriin. Lähteiden kääntäminen ja esittäminen ilman originaaleja on ainoa vaihtoehto, kun otetaan huomioon niiden kirjavuus: edustettuina ovat kielistä niin kreikka, aramea, heprea, akkadi kuin hyvin puutteellisesti tunnettu elamin kielikin; genreissä taas liikutaan historiankirjoituksesta babylonialaisiin kuninkaallisiin kronikoihin, elamilaisiin kirjeisiin, raamatunkatkelmiin ja akhaimenidivaltakunnan sisäiseen postiin ynnä kirjanpitoon. Korvaamaton ja loputonta valistusta suova teos!

Katsotaanpas - seuraava sitaatti on poimittu siis hyväksi havaitulla ja äärettömän sofistikoituneella pläräys-ja-pysäytys -taktiikalla:

Trilingual text inscribed in a rock-cut niche above Lake Van:

"[...] I am Xerxes, the great king, King of Kings, king of all kinds of people, king of this earth far and wide, the son of Darius the king, the Achaemenid.

Xerxes the Great King proclaims: King Darius, my father, by the favour of Auramazda, made much that is good, and this niche he ordered to be cut; as he did not have an inscription written, then I ordered that this inscription be written.

May Auramazda protect me together with the gods, and my kingdom and what I have done."

- 7.E.86 (s. 301)

Ooo-kei... tilan täyttämisestä puheenollen...

Within a Mile from Home

Vuokraemäntäni on viime aikoina leikitellyt huolestuttavan paljon ajatuksella talonsa myymisestä, mikä tietäisi allekirjoittaneelle luonnollisesti muuttoa - kenties jossain vaiheessa kesää. Vaikka itse fakta on tietenkin korkeammassa kädessä, on edes mahdollisuus joutua siirtymään Richmond Roadin kämpästäni muualle saanut tarkkailemaan kaupunginosaani - Jerichoa siis - aiempaa tarkemmin ja eräänlaista ennakoivaa nostalgiaa tuntien. Eräitä kohteita näiltä kulmilta olenkin jo kuluneen vuoden aikana ehtinyt esitellä, kuten kanavareitit ja St. Sepulchren hautausmaan, mutta kyllä tänne muutakin mahtuu. Mitään yksittäistä kohdetta viehättävämäksi nousee kuitenkin paikan yleinen tuntuma, joka on boheemi mutta ei silti erityisen rauhaton.

Kaupunginosan nimen synty on muuten - mainittakoon nyt vaikka tässä yhteydessä - joltinenkin mysteeri, mutta ilmeisesti aluetta nimitettiin Jerichoksi jo keskiajalla. Osaltaan nimi on aika itsestäänselvä raamatullinen alluusio muurinsa menettäneeseen Jerikoon, mikä tietenkin sopi sangen passelisti juuri Oxfordin kaupunginmuurien ulkopuolella sijainneelle taajamalle. Käsittääkseni tuossa varhaisessa vaiheessa alue oli varsin huonomaineinen, mm. syystä että sinne asutettiin opiskelijoiden (ja kaiketi yliopiston henkilökunnakin) rakastajattaret, joita collegeihin ei sopinut tuoda. Jerichon maine hämyisänä - tai korkeintaan punaisten lyhtyjen valaisemana - kaupunginosana jatkui kuulemma myöhään, jotakuinkin 1960 tai -70 -luvuille asti. Sitä ennen se oli ollut kanavanvarsiteollisuuden ja ennen kaikkea Oxford University Pressin työntekijöiden asuntojen tyyssija. Itsekinhän siis asutan rakennusta, joka pykättiin viktoriaanisena aikana halvalla majoittamaan kirjanpainajia. Viimeiset kolmekymmentä vuotta alueen säätykierto on kuitenkin ollut voimakkaan noususuhdanteista, aina siinä määrin että ei täällä enää opiskelijoita juuri majailekaan - paitsi me muutamat hölmöt, joiden arvostuksessa sijainti ajaa muiden tekijöiden edelle.

Jerichon St. Barnabas -kirkko (1869) on anglokatolilaisten 'High Church'in edustajien pyhäkkö, jonka on suunnitellut ilmeisesti sama arkkitehti kuin alunperin OUP:n kappelina toimineen ja nyttemmin kahvila FREVDiksi muutetun rakennuksen. Joka tapauksessa St. Barnabaan riitit ovat kuulemma katolilaisuuteen päin melko vahvasti nojaavan Oxfordinkin mittapuulla varsin juhlavat, ja koko pytingin hävyttömän italisoiva ulkoasu varmaankin komppaa moista spektaakkelia ihan hyvin. Sisällä en ole koskaan sattunut käymään, mutta olen kuullut että pseudo-toscanalaisuus on viety siellä vielä ulkokuortakin pidemmälle, aina siinä määrin että aitojen maiolica -laattojen puutteessa jouduttiin tyytymään keraamisten tiilten jäljittelyyn maalaamalla.

Kastamaton agnostikko kun olen, koen itse Old Bookbinders -pubin huomattavasti hartautta herättävämmäksi paikaksi. Vaikka Walton Streetillä sijaitseva FREVD on toki hip ja in ja muuta vastaavaa (=kalliihko), pidän itse vielä enemmän OB:n eksentrisen vinksahtaneesta sisustuksesta ja rauhallisesta tunnelmasta. Lämpimään vuodenaikaan voi huonolla tuurilla joutua todistamaan morristanssi-kerholaisten performanssia paikan edustalla, mutta muuten pubi on oikein inhimillinen ja tyystin harmiton. Ruokaa en tosin ole siellä vielä sattunut kokeilemaan.

Mutta kun nyt ruoka tuli puheeksi, en halua missään nimessä jättää mainitsematta kortteliravintolaamme Al-Shamia, johon omalta oveltani on matkaa ehkä kolmekymmentä metriä - tosin tämäkin voi tuntua työläältä jahka paikasta pitäisi lopulta vääntäytyä kotiin. Libanonilais-syyrialaista keittiötä edustava Shami on toiminut Walton Crescentin ja Richmond Roadin kulmauksessa kuulemma jo kymmeniä vuosia, eivätkä hinnat ole kertaakaan nousseet tänä aikana [näin väitetään!]. Mikä kai tarkoittaa että alunperin ne olivat korkeahkot... mutta niin tai näin, tätä nykyä ne ovat aivan äärettömän kohtuulliset! Kaikki klassiset ruokalajit löytyvät. Erittäin täyttävän ja autenttisten syyrialaisten tarjoomusten kanssa täysin tasaveroisesti kilpailevan aterian voi helposti nauttia alle kahdella kympillä - mikä sisältää lukuisia toinen toistaan herkullisempia meze-tyyppisiä alkupaloja ja yleensä tarpeettomaksi osoittautuvan pääruuan.

Ei muuta tällä erää. Ellen olisi jo syönyt, täytyisi varmaan lähteä hakemaan Al-Shamista jotain...

Concerning Vril, or Beyond the Fluid Beef

Huh, kuukausi vierähtänyt edellisestä postauksesta! Pahoittelut, mikäli joku sellaisia kaipaa... Fakta vain on että kun päivän naputtelee kirjastossa menemään, ei oikeastaan kaipaa illan tullen enää samaa kamaa. Nyt täytyy aktivoitua ja postata jälleen kirjallisuutta ja ruokaa (tosin vain käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä) kombineeraava kyhäelmä. Tämä liittyy - täysin yllättäen! - viimeaikaisiin lukemisiin. Tosin juttu saattaa sisältää vastauksia myös niille, jotka ovat ihmetelleet mitä ne englantilaiset jalkapallo-aficionadot termoksistaan oikein juovat.

Mistä aloittaa? Katsotaanpas... Omana aikanaan suurta suosiota nauttineet ja tätä nykyä lähes unohdetut englantilaiset herrasmiesauktorithan ovat aina mainio lähtöpiste! Tämän täysin keinotekoisen eksordiumin saattelemana haluaisin kiinnittää huomionne Sir Edward Bulwer-Lyttoniin (1803-1873) - jonka teos The Coming Race (julkaistu anonyymisti 1871) on jälkivaikutukseltaan yllättävän monipuolinen varhaisen tieteiskirjallisuuden edustaja. Tietenkin varhaisempaa proto-scifiä löytyy paljon, joukossaan suosikkini Lukianos, mutta nuo todelliset edelläkävijät voimme varmaan jättää toiseen postaukseen.

Cambridgessä koulunsa käynyt Lytton oli omana aikanaan hyvinkin suosittu kirjailija pitkällisen poliitikonuransa lisäksi - hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat mm. Pelham (1828) ja Godolphin (1833). Lisäksi Sir Edwardin aikaansaannoksiin täytyy lukea monien sangen osuvien mutta tätä nykyä traagisen kliseisiksi muodostuneiden sanontojen ja troopien muotoilu. Ja ne ovat todellakin sarjassamme 'almighty dollar', 'it was a dark and stormy night' ja sitä rataa. Olisi hauska voida eläytyä sellaisen lukijan mielentilaan, joka aidosti ensimmäistä kertaa huomasi tuollaisen ilmaisun kirjallisuudessa ja oli että 'no jopas, onpas vallankin mainiosti laitettu, etten sanoisi!'...

No mutta sivuseikka, tuo. Perhe-elämän auvoisuudella ei Bulwer-Lyttonia kuitenkaan ollut siunattu: hänen vaimonsa Rosina Doyle Wheeler (1802-1882) oli ilmeisesti siipan mielestä aivan liian älykäs ja voimakastahtoinen puoliso, joka kaiken lisäksi rohkeni vastustaa miehensä syrjähyppyjä - aivan kuin ne eivät muka kuuluisi brittipoliitikon määritelmään! Joka tapauksessa pariskunnan asumusero vuonna 1835 oli sotkuisa ja katkera, johon myllyyn Rosinan v. 1839 julkaisema Cheveley, or the Man of Honour moninaisine herjoineen lisäsi vettä aivan kiitettävästi. Lopulta v. 1858 Bulwer-Lytton toimitti Rosinan houruinhoitolaitokseen, josta tämä melkoisen cause celébren ja julkisen polemiikin myötä vapautui muutaman viikon jälkeen.

Miksi Bulwer-Lyttonin perhe-elämän selostaminen on tässä yhteydessä oleellista? Koska The Coming Race on itse asiassa häiritsevän misogynistinen kirja. Kirja on häiritsevä monella muullakin tavalla (mistä kohta lisää) mutta melko harva sen ominaisuuksista kumpuaa näin selkeästi Bulwer-Lyttonin omasta kokemuksesta. Tietenkin viktoriaaninen maailmankuva itsessään on monilta osin (lohdullisen) kaukana modernista, mutta Sir Edwardin luonteen varsin selkeänä ilmenevä tekopyhyys sai hänet reagoimaan erityisen huonosti vaimonsa palautteeseen.

Haluamatta pilata lukukokemusta niiltä jotka haluavat teosta vilkaista en aio antaa yhteenvetoa juonesta tai edes referoida Vril-yan, Bulwer-Lyttonin maanalaisen 'tulevan rodun' ylivertaista kulttuuria ja fysiikkaa. Sen sijaan muutamia hajahuomioita asioista jotka itse panin merkille. Ensiksikin on omalla tavallaan opettavaista ja hivenen huvittavaa löytää kyseisestä kirjasta lukuisia viittauksia teorioihin ja tieteenaloihin jotka nykyään on tuomittu (usein täysin hyvällä syyllä) sinne sananlaskunomaiseen tieteen romukoppaan - tai kenties jonkinlaiseen teosofiseen lelulaatikkoon. Tähän sarjaan kuuluvat mm. mesmerismi, Friedrich Max Müllerin teoriat kielten kolmiasteisesta evoluutiosta, oma suosikkini frenologia (johon viitataan täysin kuranttina psyyken salat paljastavana tieteenä) sekä tuo liki unohdettu odic fluid, joka osaltaan sai väistyä The Coming Racen myötä vril-energiaan perustuvien teorioiden tieltä. Hurmaavaa. Ja ei.

Pittoreskeilta vaikuttavilla viittauksilla kummallisiin teoretisointeihin on tietenkin pimeämpi puolensa - nimittäin se että olemme tekemisissä aikakauden ja ajatusrakenteiden kanssa, joita ei lainkaan vaivannut mm. puhua 'roduista', tehdä tyrmistyttävä (muttei vieläkään täysin kadonnut) ekvaatio 'rotu'=kulttuuri, ja vieläpä arvioida näitä kulttuureja - tai ajan terminologiaa käyttääksemme 'sivilisaatioita' - äärettömän ennakkoluuloisesti. Asialla ei edes ole erityisen paljon tekemistä kirjan aiheen ja puhtaan fiktiivisyyden kanssa. Päinvastoin, yhteiskunta jonka mielestä oli täysin validia mitata toisen yhteiskunnan 'sivilisaation tasoa' näiden nenän mittasuhteiden perusteella ei varmasti nähnyt Bulwer-Lyttonin teoksen tietyissä osissa mitään epärealistista tai imaginääriä, eikä tämän takia olekaan mikään suuri ihme, että mystinen vril-energia ja sen kehittäminen esimerkiksi hengitystekniikoiden ja hillityn käytöksen kautta nousi teoksen ilmestymisen jälkeen melkoiseen suosioon. Teoksen lähtöoletuksena toimiva 'onton Maan' malli puolestaan vetosi teosofeihin, ja onpa eräs nykyäänkin elävä salaliittoteoria saanut teoksesta potkua.

1870-luvulla kirjoitetun teoksen arviointi ei tietenkään saa rakentua moiselle toiseuttamiselle ja moralisoinnille, mutta koin yllä olevat seikat yhtäkaikki huomauttamisen arvoisiksi. Onneksi teosta ei tarvitse ottaa aivan suunnattoman vakavasti - päinvastoin, sen voi lukea aivan mainiosti toisaalta opettavaisena esimerkkinä siitä, mitä pidettiin 'tieteisenä' 1800-luvun loppupuolen Englannissa, tai toisaalta sosiaalisena satiirina, jota se varmasti omana aikanaan oli ainakin osittain. Teoksen sosiaalisen viestin aukilukeminen ja analyysi olisi sinänsä erittäin kiehtova aihe, mutta siihen ei valitettavasti tällä kertaa ole tilaa eikä aikaa. The Coming Race on omalla tavallaan myös sangen viaton indikaattori siitä, miten vain vähää aiemmin päivänvalon nähnyt darwinistinen evoluutioteoria (On the Origin of Species by Means of Natural Selection, 1859) ja sen sovellukset ymmärrettiin ja väärinymmärrettiin aikalaiskeskustelussa.

Lyhyesti siis: mikäli jotakuta kiinnostaa lukea sangen viehkolla englannilla kirjoitettu ja jonkinlaista epämääräistä (petollista) nostalgiaa huokuva teos joka on sekä länsimaisen tieteiskirjallisuuden alkutekijöitä, häiritsevän ennakkoluuloinen ja sovinistinen kulttuurillisen determinismin esitys, että lukuisien myöhempien myyttien ja salaliittoteorioiden alkutekijä, etsikää toki käsiinne Edward Bulwer-Lyttonin The Coming Race. Ainakin Hesperus pitää sitä painossa länsimaisten klassikoiden sarjassaan, ja kyseisen edition esipuhe on niukkuudestaan huolimatta varsin mainio.

Mutta miten edellä sanottuun voidaan siis yhdistää tuo ensimmäisenä kuvana ollut, sinänsä aika hymyilyttävä ja kenties myös paavillisen erehtymättömyyden oppia (dogmaksi v. 1870) ironisoiva mainos? Bulwer-Lyttoniin ja tulevan ylivertaisen rodun monikäyttöiseen psyykkiseen voimaan todellakin liittyy brittien kovasti rakastama, mutta muun maailman tietoisuuteen hädin tuskin päässyt Bovril, joka syntyi aivan pian The Coming Racen ilmestymisen jälkeen. 1870-luvulla skottilaisen John Johnstonin kehittämä 'Johnston's Fluid Beef' sai pian vähemmän ruokahalua karkoittavan nimen, jossa latinalainen bov- kanta liittyi uusinta uutta, todellista edityksellistä ruumiinkulttuuria ja edistysuskoa henkivään Vriliin. En saanut mistään tietooni oliko Sir Edwardillä mielipidettä luomuksensa Nachlebenistä - jos edes fataalilta korvasairaudeltaan sitä kuuli käytettävän - mutta viimeistään Bovrilin käyttö buurisotien muonituksessa olisi varmasti kääntänyt hänen päänsä. Näemme siis että moraaliselta kannalta vril-johdannaistenkin nuhteettomuus on kyseenalainen...

No mutta niin tai näin, pitihän tuota tököttiä itselleenkin purkillinen hankkia, ja vaikka mönjä näyttää - ja valtaosin myös maistuu - toiselta brittierikoisuudelta, hiivatahna Marmitelta, on siitä tehty kuuma juoma kenties edesauttanut allekirjoittaneenkin selviytymistä talvesta vailla flunssaa. Ei siihen hengitysharjoituksia tai muita tieteisrotujen kommervenkkejä tarvita.

Great chieftain o' the puddin-race!

Hyvää Burns Daytä! Jos tämä toivotus ei nyt aivan välittömästi soita kelloja, niin selvennettäköön että kyseessä on (ainakin skoteille) sangen oleellinen vuotuisjuhla, jonka muistetaan Robert Burnsiä (1759-96), skotlannin maanis-depressiivistä kansallisrunoilijaa.

Burns, joka värssynikkarina nauttii suurinta mainetta ehkä proto-romantisminsa ja skottilaisen kansanperinteen ja puheenparren hyödyntämisensä johdosta, ei ehkä kuulu niihin tätä nykyä laajimmin luettuihin runoilijoihin, mutta ainakin tämän yhden päivän vuodessa hän on skottien ja sellaiseksi itsensä tuntevien mielissä. Ja vaikka itse en ole kumpaakaan, koin tämän hyväksi tilaisuudeksi (lue: tekosyyksi) maistaa haggista, joka on pääosassa Burns Supperin kattauksessa... Ja sitäpaitsi - ei ole sellaista kissanristiäistä, josta runouteen liittyvä teema ei tekisi viettämisen arvoista.

Joten: Feller, Son & Daughterilta hankkimani kilon painoinen esikypsennetty haggis uuniin foliossa ja vesihauteessa ja purjoja pellille samaan syssyyn. Lempeän lämpiämisen viemän puolentoista tunnin aikana ehtii hyvin laittamaan toisen pääosan esittäjän: runsaalla voilla maustetun lanttu-perunamuhennoksen (neeps and tatties), joka parhaassa tapauksessa tarjoiltaisiin kahtena eri muhennoksena, mutta jonka laiska allekirjoittanut yhdisti ei täysin epäortodoksisesti. Lisäksi olisi voinut kiehauttaa viskikastikkeen kokoon, mutta se ei onnistunut ihan odotetusti - ei siitä sitten enempää. Sanotaanko että koska viski kuitenkin tässä tapauksessa kuuluu ruokajuomaksi, ei sen läsnäolo kastikkeena ollut välttämättä ehdoton vaatimus muutenkaan.

Mitäpä muuta? Hyvää se oli, ihan oikeasti hemmetin hyvää. Paljon parempaa miltä lampaanpötsissä muhivan veren, ohranhyvien, yrttien, henkitorven, keuhkojen ja sydämen voisi kuvitella maistuvan. Voisi tätä syödä useamminkin. Pisteenä sananlaskunomaisen i:n päällä tradition suhteen oli luonnollisesti Burnsin runo An Address to a Haggis, joka kuuluu lukea pötsipalleron leikkaamisen aikana:

Fair fa' yer honest, sonsie face,

Great chieftain o' the puddin-race!

Aboon them a' ye tak yer place,

Painch, tripe, or thairn:

Weel are ye wordy of a grace

As lang's me arm.

The groanin' trencher there ye fill,

Yer hurdies like a distant hill,

Yer pin wad help to mend a mill

In time o' need,

While thro' yer pores the dews distil

Like amber bead.

His knife see rustic Labour dight,

An' cut ye up wi' ready slight,

Trenchin' yer gushing entrails bright,

Like onie ditch;

And then, O what a glorious sight,

Warm-reekin', rich!

Then, horn fer horn, they stretch an' strive:

Deil tak the hindmost, on they drive,

Till a' their weel-swall'd kytes belyve

Are bent like drums;

Then auld Guidman, maist like to rive

'Bethankit!' hums.

Is there that owre his French ragout,

Or olio that wad staw a sow,

Or fricassee wad mak her spew

Wi' perfect sconner,

Looks down wi' sneering, scornfu' view

On sic a dinner?

Poor devil! see him owre his trash,

As feckless as a wither'd rash,

His spindle shank a guid whip-lash,

His nieve a nit;

Thro' bluidy flood or field to dash

O how unfit!

But mark the Rustic, haggis-fed,

The trembling earth resounds his tread,

Clap in his walie nieve a blade,

He'll make it whissle;

An' legs, an' arms, an' heads will sned

Like taps o' thrissle.

Ye Pow'rs, wha mak mankind your care,

And dish them out their bill o' fare,

Auld Scotland wants nae skinking ware,

That jaups in luggies;

But, if ye wish her gratefu' prayer,

Gie her a Haggis!

Niille jotka jaksoivat selvittää tämän murrerunoilun loppuun asti tarjoiltakoon palkaksi huvittava tilastollinen tiedonjyvä: kolmannes Skotlannissa vierailevista amerikkalaisturisteista kuvittelee haggisin olevan eläinlaji, ja parikymmentä prosenttia jopa kuvittelee pääsevänsä metsästämään tuota jaloa Ylämaan riistaa...

Freezing the Emperors

Hyvää alkanutta vuotta vain, itse kullekin säädylle! Oikein talvisen Suomi-lomailun jälkeen Britanniaan palaaminen tuntui ilmastollisessa mielessä masentavalta, vaikka muuten tutkimusrutiiniin palaamista odottikin sangen paljon. Kauan ei kuitenkaan tarvinnut pimeydessä kärvistellä, sillä viikon alkupuolella tuli lunta oikein olan takaa valtaosassa Englantia - Skotlannista ja Walesin vuorista nyt puhumattakaan - aina siinä määrin että lehdet ovat jo useamman päivän kirjoitelleet 'kriisistä' ja rummuttaneet mm. valtakunnan soravarantojen vähyyttä... Fennille ei tämä sää ole ehkä aivan yhtä suuri shokki, joskin tietty häiriötekijä etenkin työnteon suhteen. Keskiviikkona lumiseen valkeuteen herääminen aiheutti mielestäni varsin ymmärrettävän päähänpiston viitata kintaalla vain kymmenestä viiteen auki olevassa kirjastossa istumiselle ja kiertää sen sijaan kaupunkia ja sen puistoja talvista estetiikkaa ikuistaen.

Oli ilo huomata ettei koko kansakunta sentään suhtautunut lumentuloon paniikinsekaisesti ja marttyyrin elkein - puistot olivat täynnä perheitä, ja ainahan sekä lapset että koirat ovat onnistuneet ottamaan lumesta ilon irti. Useampaan kohtaan kaupunkia olivat opiskelijat onnistuneet pykäämään lumiukon tapaisia, ja Bodleianin kupeessa majaili tietenkin erikoisuudentavoittelijoiden kädenjälkeä oleva lumisfinksi... Ohikulkijat olivat myös muistaneet Sheldonian Theaterin aitaa koristavia (kyseenalaista, myönnän...) kivikeisareita lumipesulla. Se on huomaavaista jos mikä. Omalla tavallaan ilahdutti myös se seikka, että Suomessa niin itsestäänselvänä otettu ilmiö oli täällä jotain aivan muuta: kymmeniä kaupunkilaisia tuli vastaan kameroineen ja improvisoituine talvivarustuksineen - Antarktis-tutkijatkin ovat välillä liikkuneet keveämmin, huomatkaa.

Lumentulo Oxfordissa oli jotain mistä olin salaa haaveillut jo kesästä lähtien - en tosin uskaltanut edes toivoa että se tapahtuisi jo tänä talvena ja näin runsain määrin. Läheskään joka talvi ei lunta näet tule, kuulemma. Mutta aivan kuten ammoin Turkuun muuttaessa ensimmäinen talvi oli oikein juhlavan runsasluminen, samoin näyttäisi olevan tämän talven laita Thamesin laaksossa... Voin vain todeta, että kesällä vehreyden kanssa niin oivallisesti synkanneet vanhat rakennukset toimivat täydellisesti myös lumen kanssa. Paitsi - ja tämä on se yksi iso 'mutta'! - mitä tulee lämpimänä pysymiseen niiden sisällä... Näin ollen odotan jokseenkin intensiivisesti Suomesta postipakettina tulevaa joululahjaa, sähköhuopaa!

Toinenkin erityinen ilon aihe löytyy: Blackwellin harvinaisten kirjojen osastolla on näet klassillisten teosten erityistarjous - tai no, useimpien hintojen ollessa silti yli tuhannen punnan on vähän vaikea ajatella kampanjaa varsinaisesti 'tarjouksena'... Mutta kyllä bibliofiili silti saa kummasti kiksejä päästessään katsomaan ja jopa hypistelemään (jos pyytää kauniisti) Aldina-kirjapainon (Venetsia) editio princepsejä (esim. Statiuksen ensipainos vuodelta 1502) tai itsensä Sir Isaac Newtonin kirjastoon kuulunutta Pindaros-editiota (1620, Saumur: hinta £3,500 ). Moisiin ei humanistiraasulla tietenkään tule koskaan varaa olemaan, mutta puhtaan esteettisessä mielessä jo moisten näkeminen on korvaamatonta. Esimerkiksi itse himoitsemistani Aldus Manutius -painoksista edullisin, Plautuksen näytelmien editio princeps (ja ainoa Aldina-editio) vuodelta 1522 oli hinnaltaan £1,500. No, haaveitahan pitää aina olla.

Jotain kuitenkin tarttui myös mukaan - ja vieläpä aivan järkevällä hinnalla. Kun tullaan parisataa vuotta uudempaan aikaan, saattaa aikanaan suurehkoista painoseristä säilyneitä teoksia saada varsin hyväkuntoisinakin noin sadan punnan hintaan. Itse hankin (ikäänkuin myöhästyneenä joululahjana itselleni...) vuonna 1760 Leidenissa otetun 2. painoksen Gronoviuksen editoimasta Justinuksen historiateoksesta Historiae Philippicae, joka on ollut omaa sydäntäni lähellä jo vuosikaudet. Myös Benjamin Jowettin (kuuluisan ja monissa anekdooteissa elävän Balliol Collegen rehtorin sekä Swinburnen mesenaatin) omistama kappale kreikkalaisten traagikkojen indeksiä olisi lähtenyt vain kuudellakympillä. Sillä tosin olisi ollut vain kuriositeettiarvoa, ja sitäkin lähinnä exlibristen keräilijöille.

Pari päivää löytöäni tutkiskeltuani olen siihen edelleen oikein tyytyväinen. Painojälki on oikein kaunista, kuten Luchtmansien painamissa teoksissa yleisesti sopii olettaa - kyseinen painotalohan tunnetaan nykyään nimellä E. J. Brill (vuodesta 1848 alkaen), ja se on eräs tärkeimpiä eurooppalaisia tieteellisiä kustantamoja. Nimilehdeltä käy kiintoisasti esille seikka jota en ollut aiemmin tiennyt (vaikka olisihan tuon voinut arvata): siis että painotalon tunnus sekä motto Tuta Sub Aegide Pallas olivat käytössä jo Luchtmansien aikana. Mitä Abraham Gronoviuksen, Leidenin yliopiston kirjastonhoitajan, editioon tulee, oli se omana aikanaan merkittävä Justinuksen teoksen tulkinnan kannalta; kun runsaasti vieraita erisnimiä sisältävä historiateos on säilynyt niinkin runsaslukuisena kuin Historiae Philippicae, on lukutapojen ja kaikenmoisten korruptoituneiden kohtien selvittely muodostanut todella merkittävän kontribuution - ja Gronovius suoriutui tästä paljon paremmin kuin edeltäjänsä Jacques Bongars (1581) ja Johann Graevius (1669). Ilo saada hyllyynsä paitsi kaunis ja hyväkuntoinen, myös tekstihistoriallisesti merkittävä editio.