"Yuletide has come and gone again..."

Vain muutama sananen täältä Itä-Suomen korpimailta tässä yhteydessä - ainoastaan sen verran mitä laiskahko nettiyhteys ja vielä laiskempi joulutunnelma sallivat. Tervetullut loma on kulunut tietenkin lähinnä syödessä, lukiessa ja koirien kanssa puuhastellessa. Joulupöydän tähtiä tänä vuonna olivat todella oivallinen kylmäsavusiika, brittilästä mukana tuomani mince piet ja Turusta mukaan tarttunut perinteinen panettone, vieläkin perinteisempi maalaismaksapatee (äidin käsialaa), pikkuveljen leivät, sekä taleggio-juusto. Nam nam.

Käsittämätöntä on kuitenkin se, että silkkaa vapaa-ajanlueskeluakin varten olisi pitänyt ilmeisesti tehdä tiukempi aikataulu... tai vastaavasti olisi kai voinut yrittää löytää jostain sitä puuttuvaa suhteellisuudentajua ja jättää osan kirjoista kotiin. Mutta kun näin ei kerran tullut tehtyä kuin Gissingin New Grub Streetin kohdalla, täytyisi vielä selvittää erittäin tervetullut etukäteisjoululahja, Chimamanda Ngozi Adichien Half of the Yellow Sun (Harper, 2007), Anthony Graftonin Worlds Made by Words: Scholarship and Community in the MOdern West (HUP, 2009)- jonka useat brittikirjailijat olivat valinneet tämänvuotiseksi suosikkituttavuudekseen TLS:ssä - sekä loppupuoli Ronald Huttonin erinomaista ja perusteellisesti tutkittua teosta Blood and Mistletoe: the History of the Druids in Britain (YUP, 2009). Ehdin sentään jo lopetella kolmannen tämän vuoden historia-aiheisen uutuuden, Owen Daviesin Grimoires: A History of Magic Books (OUP, 2009), joka aivan eittämättä nousee yhdeksi laadukkaimmista aihetta tutkineista teoksista pitkään aikaan.

Ja jotta liian rennoksi eivät ehtisi asiat mennä, tuli joululahjojen joukossa vielä aimo annos upeita, ilahduttavia ja kiinnostavia kirjoja niin proosan kuin runoudenkin kentiltä: niistä kenties tulevaisuudessa lisää.

Pet Food, or, (assisted) bunny suicides

Loppuvuoden iloihin kuuluu tietenkin myös riista, ja kun Covered Marketin M. Feller, Son & Daughter, kaupungin korkeatasoisin luomuteurastaja, esittelee jahtien saalista näin komeasti, on siitä aika vaikea kävellä ohitse noin vain. Vakaana aikomuksenani on joku päivä laittaa ainakin fasaania, mutta ensi alkuun päätin valita jotain jonka käsittelystä löytyy jo kokemusta. Eli kania! Ja itse asiassa (vaikka itse sanonkin) tämä italialaistyyppinen valkoviinissä haudutettu kani onnistui oikein mukavasti. Kreikkalainen kouneli me aspri saltsa on hyvin samanlainen, ja ehdottoman herkullinen.

Eli otetaan kani (ja se naapurin Nappe kannattaa tosiaan jättää rauhaan...) - aina parempi jos jo valmiiksi nyljetty -, puhdistetaan pupunen ja paloitellaan halutun kokoisiksi paloiksi - vähintään viiteen, ettei tule liian isoja könttejä. Keuhkoista, sisäelimistä, rintakehästä ja muusta kannattaa keittää riistaliemi - itselläni oli tähän vaiheeseen aikaa vain tunti, joten liemestä ei tullut läheskään niin mukavaa kuin oli voinut. Siltikin, haaskata ei sinun pitämän! Mausta vehnäjauhot suolalla, pippurilla ja hyvin hienoksi hakatulla timjamilla, ja pyörittele kaninpalat siinä. Ruskista oliiviöljyssä, ja kun ovat mukavan ruskeita, vähennä lämpöä ja lisää puolikas sitruuna viipaloituna. Paistele näitä kunnes sitruuna ikäänkuin alkaisi karamellisoitua tai sinnepäin, ja lisää sitten n. 10 salvianlehteä silputtuna, yksi pieni peperoncino murskattuna sekä ainakin viisi valkosipulinkynttä ohuelti pilkottuna. Paista joitain minuutteja, ja lisää sitten vajaa puoli pulloa valkkaria sekä riistaliemi. Hauduta tiiviin kannen alla ainakin 45 minuuttia ja mieluiten niin pitkään että kani alkaa irrota luistaan. Tässä vaiheessa nosta lihat hetkeksi pois ja sakeuta kastike nopeammin kiehuttamalla mukavan siirappiseksi herkuksi. Lihat takaisin pataan, maun tarkistus, persiljasilppua päälle ja tarjolle! Uunissa ruskistetut perunat käyvät aika hyvin kaveriksi, ja pannulla paistettu lehtimangoldi olisi todella klassinen.

Kuten totesin, yllä oleva tapa laittaa kania on aika laajalle levinnyt Välimeren maissa - itse tunnen italialaisen ja kreikkalaisen metodin, mutta on helppo kuvitella vastaavat reseptit myös Iberian niemimaalta. Koko idean toi takaisin mieleen paitsi arvoisa lihakauppias Feller, myös äsken naurettavan halvalla (Bordersin loppuunmyynnistä) hankkimani Guy Grieven ja Thomasina Miersin kirja The Wild Gourmets (Bloomsbury 2007), jossa yhdistyvät kaksi nykypäivän suosittua trendiä - elämyksellisyys ja ruuanlaitto. Vinkkejä eräelämään tarjotaan avokätisesti, samoin metsästykseen; ja kun saalista on lopulta saatu, klassisen yksinkertaiset, välillä leirielämään mukautetut ohjeet varmistavat, ettei sitä repun pohjalta löytyvää sikanautapurkkia tarvitse edelleenkään avata... Oikein inspiroivia ohjeita kaiken kaikkiaan.

Kirjasta löytyy myös jänisragùn ohje, mutta itse laitoin tätä klassista italialaista lihakastiketta kesällä kanista - jänistä ei silloin ollut tarjolla, ja vaikka kani ei maultaan pystykään pitkäkoipea imitoimaan, tuli kauan hauduttamalla kastikkeesta silti varsin muhevaa. Perusidea on oikeastaan kaikille ragùille yhteinen: pohjana on soffritto, eli sipulin, porkkanan ja varsisellerin hakkelus, jota freesataan kauan ja hartaasti, loppuvaiheessa hienoksi hakatun porsaankyljen kanssa. Tähän lisätään sitten erikseen ruskistettu liha, laakerinlehdet, muskotti, pippuri, hieman tomaattia (vaikka 'valkeita' ragùjakin on), ja viini (tämäkin jakaa mielipiteitä tai oikeammin siis tarjoaa variaation mahdollisuuksia: sekä valkeaa että punaista tiedetään käytettävän). Haudutusajan täytyy olla todella pitkä - kunnes liha irtoaa luista ilman voimankäyttöä. Siinä vaiheessa poistetaan lihat pannusta, perataan ne, ja hienonnetaan ne repimällä ja silppuamalla riittävän pieneksi. Palautetaan pannuun, annetaan vielä hautua jonkin aikaa, tarkastetaan maku, ja tarjotaan oikeaoppisesti pappardellen ja parmigianon kera. Tukeva mutta herkullinen pasta.

Kun nyt italialaisista resepteistä on puhe, niin (ah!) muistot harhailevat viime kevääseen, jolloin kävin erään iloisen seurueen mukana Suomen Rooman-instituutista käsin Olevano Romanon pikkukaupungissa Lazion kukkuloilla, ja maistoin herkullista tryffelitäytteistä kanirullaa artisokkien kera. Olevano on perinteinen Villa Lanten väen herkuttelumatkojen kohde, eikä syynä ole ainoastaan paikallisten viinien mainious - ehkä vielä tärkeämpi houkutin on ravintola Sora Maria e Arcangelo, joka tunnetaan usein vain nimellä Villisikaravintola. Paikan spesialiteettina on nimittäin ollut jo iät ja ajat liekitetty villisika, mutta suoraan sanoen listan muut herkut ovat viime vuosina nousseet paljon kiinnostavammiksi vaihtoehdoiksi. Ravintolaa on näet vaihtunut johtamaan uusi sukupolvi, ja tässä tapauksessa tulokset ovat olleet mitä hienoimmat: Michelin on jo huomioinut paikan, ja menyyssä yhdistyy Italian vuoristokeittiön parhaat ainekset erinomaisiin ideoihin ja taitavaan toteutukseen. Voin sanoa syöneeni Sora Mariassa eräät elämäni parhaista aterioista, eikä nälkäkään ole ikinä jäänyt vaivaamaan. Jos liikutte seudulla tai edes päivämatkan päässä - käykää! Se on sen arvoista.

Villisikaravintola on kuulunut Rooman-instituutin väen kantapaikkoihin jo ainakin 1960-luvulta asti, sillä perinne on ikuistettu nostalgisin ja joka retkellä toistetuin sanakääntein Jaakko Suolahden kirjaan Viiniretkillä Italiassa (1970). No huoh... nyt tuli ikävä sinne taas.

"Now play! And look mysterious..."

Worcester College (perustettu 1283 Gloucester Collegena) järjesti viime- ja tällä viikolla keskiaikaisten mysteerinäytelmien sarjan; itse ehdin vääntäytyä esitystä seuraamaan eilisiltana. Vierailu oli myös ulkoperformatiivisten seikkojen johdosta tervetullut: olihan sitä päästävä urkkimaan sisältäkin päin college jonka ohitse kävelee aivan joka päivä (se on siis tuossa Beaumontin ja Walton Streetin kulmassa, ja oikeastaan lähin vanhoista collegeista täältä katsoen). Rakennus, kuten kuvasta näkyy, ei tietenkään ole 1200-lukulainen, vaan peräisin valtaosan 1700-lukua kestäneen rakennusprosessin ajalta. Tämän jälkeen ei collegeen lisättykään mitään ennen vuotta 1939, mikä tekee siitä harvinaisen Oxfordin collegejen joukossa.


W.C:n (hm, tuskinpa lyhentävät sitä itse noin...) kappeli valmistui 1791, mutta sen sangen näyttävä uusrenessanssiin vivahtava interiööri on William Burgesin käsialaa vuodelta 1864. Seinien alaosan kuvapaneelit ovat enemmän kuin hieman prerafaeliitteisat, mutta tämä ei lopultakaan haittaa kokonaisuuden ollessa aika hyvin balanssissa. Myös alttari ja kandelaaberit ovat kerrannais-quattrocentoa. Burges oli yleisesti joltinenkin gootikko (siis stilistisessä mielessä), mutta ainoina suoranaisina todisteina tästä ovat sinänsä pikanttina yksityiskohtana toimivat penkinpäiden eläin-grotteschi. Itse satuin istumaan muurahaiskävyn lähelle, ja vieressä joviaalina lojunut collegen vice principal selitti eläimen symboloivan (tai kenties ihan vain muistuttavan) työn valmistumisen aikaista rovastia.

Itse mysteerinäytelmä - tai kolmehan niitä oli itse asiassa, lyhyitä kun ovat - kuului osana kuuluisaan mysteerioiden sykliin, joka tunnetaan nimillä the Hegge Cycle, the Ludus Coventriae Cycle tai N-Town Plays, ja joka on säilynyt vain yhdessä manuskriptissa (BL MS Cotton Vespasian D.8) Norfolkista 1400-luvun puolimailta. Kaikkiaan näytelmiä on yli neljäkymmentä (kattaen koko historian luomisen ja viimeisen tuomion välillä), mutta tämänkertaisessa produktiossa niitä esitettiin yhteensä viisi, kaikki Maria-aiheisia. Keskiviikon osalle oli tullut 'The Play of the Marriage of Mary and Joseph', 'The Play of the Parliament of Heaven, Salutation & Conception', sekä "The Play of the Visit to Elizabeth". Yleisesti ottaen näytelmien sisältö on hyvin vaihtelevaa lähes liturgisista luennoista ja selityksistä hyvinkin lennokkaaseen dialogiin ja humoristisiin hahmoihin.

Harrastelijavoimin ja lyhyellä varoitusajalla toteutetuksi produktioksi kaikki sujui kerrassaan mallikkaasti, ja esimerkiksi Mariaa esittäneellä Rebecca Fieldillä oli ihan aidosti hyvä ääni. Joosefia esittänyt Simon Ogdon taas oli aidosti koominen - näytelmäteksti nimittäin on sangen kekseliäs 'sauvansa hukanneen' vanhan Joosefin karakterisoinnissa; tällainen maanläheisen huumorin ja katolilaisen Corpus Christi-perinteen yhdistelmä on kaiketi varsin oleellista keskiaikaisissa mysteerinäytelmissä, mutta toisaalta olen käsittänyt N-Town -näytelmien olevan poikkeuksellisen hieno esimerkki tästä. Musiikista vastasi collegen kuoro, ja kun manuskriptissä ei ole kummempia ohjeita musiikillisesta puolesta säilynyt joidenkin hyvin ylimalkaisten suositusten lisäksi, koostui ääniraita hyviksi havaituista liturgisista hymneistä ja moteteista - kaikki tietenkin oikealta aikakaudelta.

Jos kekseliäisyyttä vaadittiin näytelmän keskiaikaisilta esittäjiltä, on se taatusti ollut tarpeen myös nykytiimille näiden yrittäessä rekonstruoida alkuperäistä rekvisiittaa. Kuinka esimerkiksi kuvata itse Kolminaisuus? (Vastauksen näette ylläolevassa kuvassa.) Tai kuinka ne "thre bemys of lyghte" joiden avulla sikiäminen tapahtui? Tietenkin kolmen kultaisen nauhan muodossa, jotka rullattiin Isä Jumalan valtikasta Marian sylkkyyn. Mysteeri jos mikä.

Desciptio Hiberniae, pars V: Mad old Ireland hurt you into (buying) poetry...

Kirjallisuuden korkea arvostus Irlannissa on oikeastaan jo niin kauan vaalittu ja laajalti tunnettu topos, että sen selittäminen ei ehkä olisi ensinkään välttämätöntä. Mutta JOS asiaa haluaisi kuitenkin eksplikoida, niin keskiaikainen kirjankopiointi- ja -kuvitusperinne olisi itsestäänselvä alkupiste; monien tutkimieni teosten käsikirjoitushistoria kulkee ratkaisevina suosisatoina nimenomaan Irlannin tai ainakin irlantilaisten munkkien pitkin Eurooppaa perustamien luostareiden kautta. Modernimmin saattaisi pointtia todistellakseen tuoda esiin vaikka Irlannin väkimäärään suhteutettuna sangen suuren määrän kansainvälisesti erittäin tunnettuja kirjailijoita Jonathan Swiftistä Seamus Heaneyhin. Ja anekdootin mukaan tuodakseen voisi myös mainita Janen, lady Wilden kuuluisan kertomuksen runoilija Thomas Davisin hautajaisista, ja kuinka tuikituntemattoman runoilijan suuret maahanpanijaiset innostivat Oscar Wilden äidin itsensä runoilemaan. Lopuksi tulisi tietenkin lisätä suullisen vitsi-, värssy- ja viisasteluperinteen vahva pohja, jota irlantilaiset tuntuvat vaalivan päivittäin. Nämä siis vain, jos haluaisi asiaa selventää...

Limerickin itsenäisistä kirjakaupoista spottasin valitettavasti vain yhden: epäilyttävän New Age -henkiseltä päällisin puolin näyttävän The Celtic Bookshopin aivan vastapäätä The Hunt Museumia, Ruthland Streetillä. Sisälle kannattaa kuitenkin uskaltautua, sillä lopulta valikoima on oikein monipuolinen, sisältäen myös yllättävän hyvän otoksen keltologista tutkimuskirjallisuutta - joskaan harmillisesti ei oikeastaan yhtään alkutekstiä, joiden perässä taisin ennen kaikkea olla. Toinen havittelemani teosluokka olikin vielä marginaalisempi, nimittäin Edward Plunkettin, 18. Dunsanyn paronin, ensipainokset. Vihdoin viimein dunsanyadini osoittautui voitokkaaksi, mutta yllättävän vähän tunnettu tuo 1900-luvun alun angloirlantilainen kirjoittaja näyttäisi olevan jopa kotisaarellaan. Limerickissä tuli vastaan vain eioota, joskin bonuksena kuului kirjakaupan omistajattaren ja jonkun käymässä olleen tuttavan välistä iirinkielistä keskustelua. Hinnat olivat korkeahkot, joskin esimerkiksi Hunt Museumin katalogi maksoi vain noin puolet siitä mitä kadun toisella puolella museopuodissa.


Galwayssä bibliofiili kohtasi lähinnä harmillisia uutisia, sillä jo etukäteen suositeltu Kenny's Bookshop oli muuttanut toimintansa Internetiin vain vähää aiemmin. Hemmetti, ei näin! Muutenkinhan sitä hankkii kirjoja netitse vain silloin jos niitä ei muualta, itse fyysisesti hakemalla, metsästämällä ja tutustumalla löydä. No mutta kyllä kaupungista silti löytyi Charlie Byrne's Bookshop, Middle Streetiltä. Kutsuva ulkonäkö, erinomainen valikoima yksinomaan käytettyjä kirjoja, ja kohtuulliset hinnat, joskin henkilökunnan palvelualttius ja ennen kaikkea asiantuntemus tuotti massiivisen pettymyksen. Lordi Dunsanyn ensipainoksia kysyessäni kommunikaatiorajoitteinen jolppi johdatti jenkkiläisten fantasiapokkareiden ääreen. I rest my case. Uskon kuitenkin että toisina päivinä kaupassa viihtyisi kauan ja löytäisikin jotain - valikoimassa ei ainakaan ole mitään vikaa. Mukaan tarttui paikallinen uuden kirjoittamisen antologia Crannóg, numero 22.


Dublin! Tässä vaiheessa bibliofiilin kannattaa innostua. Toisaalta tässä vaiheessa bibliofiilin olisi ehkä kannattanut varata vähän enemmän aikaa niiden muutaman tunnin sijaan. Tosin jos yleistä rahallista balanssia ajattelee, saattoi sittenkin olla varsin hyvä juttu ettei aikaa ollut käytettävissä enempää. Jos isoja kirjakauppoja haikailee, niin Dawson Street on hyvä paikka aloittaa - siellä näet sijaitsee Waterstonesin ketjumyymälän lisäksi myös Hodges Figgis, jota voisin jopa kutsua Dublinin Blackwelliksi tekemättä vääryyttä kummallekaan instituutiolle. Se on suurenmoinen, ja käsitin itse asiassa vasta sisään käveltyäni ja keltologiselle osastolle juututtuani, että myös edellisellä Dublinin-reissullani olin liikkeessä jo käynyt. Ilmankos jalat tuntuivat koko ajan vetävän Dawson Streetin suuntaan... Mukaan tarttui irlantilaisen mytologian klassikko, T. F. O'Rahillyn Early Irish History and Mythology, Dublin Institute for Advanced Studies 1946 [repr. 1999], joka on ikääntynyt mutta tietyiltä osin varsin relevantti tutkimus, sekä CSANAn (The Celtic Studies Association of Northern America) vuosikirja numero 2 (2002): Identifying the Celtic, Four Courts Press. Ilahduttavaa ja yltäkylläistä, mutta pian oli vain repäistävä itsensä liikkeelle, sillä...



... kun Hodges Figgis oli tunnistettu jo ennestään tutuksi, sattui mielen perukoilta nousemaan myös muistikuva aivan kulman takana olevasta vanhojen kirjojen kaupasta. Seurasi ripeä siirtyminen siis Duke Streetille, josta löytyi kuin löytyikin Cathach Books Ltd., eräs Dublinin laadukkaimpia antikvariaatteja. Ja vihdoin, vihdoin löytyi myös Dunsanyä, vieläpä oikein rivillinen omalla, nimilaputetulla hyllyllään ja myyjän 'certainly'-toteamuksen saattelemana. Voitto! ... Tai no, ehkä kyseessä oli kuitenkin ennen muuta kirjakaupan voitto, sillä mitkään polkuhinnat eivät kuitenkaan olleet kyseessä. Mutta koska Dunsanyn varhaispainokset ovat perin vaikeita löytää, korjasin sen kummemmin mukisematta mukaani niistä kaksi: Tales of Three Hemispheres (1920), T. Fisher Unwin, London, sekä Jorkens Has a Large Whiskey (1940), Unwin Brothers, London. Lisäksi kuormaan eksyi vielä v. 1971 otettu näköispainos (pienen erän sellainen) vuonna 1912 Cuala Pressiltä (Churchtown) ilmestyneestä teoksesta Selections From the Writings of Lord Dunsany, johon esipuheen on kirjoittanut itse William Butler Yeats. Cuala Presshän oli Elizabeth Yeatsin (runoilijan siskon) omistama pienkustantamo, jonka merkitys Celtic Revival -liikkeelle oli varsin merkittävä.



Päivän sitaatti olkoonkin siis lordi Dunsanyn kynästä, tarkemmin sanoen tarinasta 'Idle Days on the Yann', joka ilmestyi ensimmäistä kertaa kokoelmassa A Dreamer's Tales vuonna 1910, ja joka kuuluu ehdottomasti lordin tuotannon parhaimmistoon; haluaisin etenkin kiinnittää huomion harvinaisen kauniiseen proosarytmiin, lähes metatesktuaalisuutta ennakoivaan leikittelyyn imaginaarin kirjallisuuden olemuksella, sekä aika huomattavaan jälkivaikutukseen - niin Lovecraftin The Dream-Quest of Unknown Kadath (1926) kuin Gaimanin Stardustkin (1998) ovat aivan selvästi velkaa Dunsanylle:



"And so we came into the central stream, whereat the sailors lowered the greater sails. But I had gone to bow before the captain, and to inquire concerning the miracles, and appearances among men, of the most holy gods of whatever land he had come from. And the captain answered that he came from fair Belzoond, and worshipped gods that were the least and humblest, who seldom sent the famine or the thunder, and were easily appeased with little battles. And I told how I came from Ireland, which is in Europe, whereat the captain and all the sailors laughed, for they said, "There are no such places in all the land of dreams." When they had ceased to mock me, I explained that my fancy mostly dwelt in the desert of Cuppar-Nombo, about a beautiful blue city called Golthoth the Damned, which was sentinelled all round by wolves and their shadows, and had been utterly desolate for years and years, because of a curse which the gods once had spoken in anger and could never since recall. And sometimes my dreams took me as far as Pungar Vees, the red walled city where the fountains are, which trades with the Isles and Thul. When I said this they complimented me upon the abode of my fancy, saying that, though they had never seen these cities, such places might well be imagined. For the rest of that evening I bargained with the captain over the sum that I should pay him for any fare if God and the tide of Yann should bring us safely as far as the cliffs by the sea, which are named Bar-Wul-Yann, the Gate of Yann."

Descriptio Hiberniae, pars IV: Caisleán Bhun Raithe

Joko Irlanti-postaukset kyllästyttävät...? Sepä hyvä, koska muutama on vielä luvassa! Julistinhan näet taannoin postaavani jotain myös Irlannin-ekskun pääasiallisesta linnakohteesta, Bunrattyn linnasta. Vierailimme paikalla valitettavan kiireellisellä aikataululla torstai-iltapäivänä, niin että linnan ja sen ympäristön Folk Parkin kiertämiseen jäi aikaa vain noin tunti. Tämä ei oikeastaan riitä asioiden perinpohjaiseen tutkimiseen, niin että jos olette aikeissa visiteerata, varatkaa ihmeessä enemmän aikaa. Jos vanhojen asioiden tutkimiseen kuitenkin väsähtää, eikä noin tunnin tai puolentoista välein kulkevaa bussia jaksa odotella ulkosalla, voin suositella läheistä The Creamery -pubi/ravintolaa, jossa aiemmassa postauksessa mainittu Irish Stew tuli syötyä. Kannattaa tarkastaa.

Paikan historiasta sanottakoon ainakin se, että kivilinna on tietenkin normanniperua, siinä 1200-1300 -lukujen taitteessa Thomas de Claren rakennuttama. Kyseinen suku ei kuitenkaan päsmäröinyt alueella kauaa, sillä Thomaksen poika Richard kaatui Thomondin (Tuadhmhumhain, eli Pohjois-Munster) kuninkaita O'Brieneita vastaan taistellessaan, eikä linnakaan kauaa ehjänä pysynyt moisen jälkeen. Lyhyen uuden normannimiehityksen jälkeen linna jäi pysyvästi irlantilaisille, ja nykyinen rakenne on munsterilaisen MacNamaran klaanin peruja. Monikaan linnassa tätä nykyä näytillä olevista esineistä ei liene noilta ajoilta peräisin, tai ei ainakaan ole kuulunut linnan tuonaikaiseen kalustukseen/sisustukseen - kuten tämäntyyppisissä kohteissa tapaa olla laita, on valtaosa rekvisiitasta tuotu varmasti muualta. Komeat ja taatusti vanhat ovat kyllä nuo pääsalin seinää koristavat irlanninhirven (Megaloceros giganteus) jättimäiset sarviparit. Vaikka itse laji kuoli sukupuuttoon yli 7000 vuotta sitten, on sarvia löytynyt Irlannin soista kautta historian sisustuselementeiksi asti.

Irlannin historian perusteemoja näyttäisi olevan alueellisten valtablokkien ja mahtisukujen kahinointi, eikä Thomond ollut poikkeus: viimeistään 1470-luvun puolivälissä Bunratty linnoineen oli siirtynyt MacNamaroilta O'Brieneiden haltuun. Takaisin englantilaisiin käsiin linna päätyi, kun Barnabas O'Brien, Thomondin kuudes jaarli antoi Parlamentin joukkojen miehittää Bunrattyn ennen loikkaamistaan Englantiin. Kuuluttuaan 1700-luvun Studdertien suvulle linna jäi 1800-luvun alussa asumattomana heitteille perheen muutettua läheiseen modernimpaan kartanoon, ja koko paikka pääsi ilmeisesti rapistuman sangen pahasti. Raunioitumisen keskeytti
Standish Prendergast Vereker, Gortin 7. varakreivi, joka 1950-luvulla kunnostutti linnan.

Linnan esineistö on eklektinen mutta melko harmoninen yritys luoda kuva 1500-1600 -lukulaisen asuinlinnan sisustuksesta, ja kun tiedot huoneiden käyttötarkoituksista näyttäisivät säilyneen kohtuullisen hyvin, on yleinen efekti paitsi vaikuttava, myös informatiivinen. Kaikki löytyy: vankila, keittiöt, suuri sali, pieni sali, makuuhuoneita, linnanherran solarium (siis paikka missä ollaan yksin, solus, ei mitään ruskettumiseen liittyvää...) ja mitä sitä nyt saattoikaan tarvita jotta elämä olisi edes jokseenkin miellyttävää vihamielisten irlantilaisten (olipa linnan omistajana sitten normannit tai toiset irlantilaiset...) ympäröimänä.

Erityisen ilahduttava kohde Bunrattyn Castle and Environs on ympäröivän Folk Parkin takia - ilahduttavuutta lisää se että kyseisen kohteen toteutuksessa ei oltu ehkä kuljettu sitä kaikkein kliseisintä, neliapiloita ja shillelagheja viljevää irlantilaisuus-tulkinnan polkua. Päinvastoin ote oli oikeastaan kansatieteellinen, ja perinteiset rakennusmallit, elinkeinot ja esineet tuotiin esille vähäeleisesti ja kummemmin luennoimatta. Välillä - etenkin koska päivän myöhäinen hetki ja sään epäsuotuisuus olivat häivyttäneet kaikki muut vierailijat - tunnelma oli erittäin autenttinen, ja hetkittäin saattoi jopa kuvitella tarkkailevansa parin vuosisadan takaista kylää, joka vain sattui olemaan oudon autio.