Tammikuun 26.-29. päivä kävin Alankomaiden Leidenissa, jonka LUICD (Leiden University Institute for Cultural Disciplines) järjesti tohtorikoulutettavien konferenssin nimellä Imagining Europe. Koska oma paperini (nimeltään "Omnes istae feritate liberae gentes – Literary Commonplaces and the Haziness of Northern Barbarian Iconosphere in Roman Ethnographical Imagination" sikäli kun asia tähän liittyy...) oli jo ensimmäisen konferenssipäivän ensimmäisessä sessiossa, jäi hermoilu, stressaus ja muu konferenssioirehdinta mukavan vähäiseksi, ja pystyin keskittymään sosialiseeraukseen ja kauniista vanhasta yliopistokaupungista nauttimiseen.
Leidenin väitetty historia ulottuu roomalaisaikaan asti, vaikkakin kaupungin latinannettu nimi Lugdunum Batavorum ('bataavien Lugdunum' erotuksena siitä kuuluisammasta kaimastaan joka nykyään on Lyon) ei viitannut antiikissa kyseisellä paikalla sijainneeseen kaupunkiin. Varsinaisesti alue alkaa näkyä lähteissä karolingiselta ajalta (800-luvulta) alkaen, ja kaupunginoikeudet Leiden sai 1260-luvulla. Ja tietenkin kaupungin kulta-aika alkoi 1500-luvulla muiden Alankomaiden ohella, vaikka asukkaat saivat osansa myös kamppailusta espanjalaisvaltaa vastaan. Ylipäänsä tällä ensimmäisellä matkallani Hollantiin tajusin miten helppoa historiasta tuttu kaupunkien puolustaminen padot murtamalla on alankomaalaisille lopulta ollut. Leidenkin on kanavien halkoma, ja kuulemma 1574 se kesti Alban herttuan piirityksen kun ympäröivän seudun annettiin tulvia ja kaupunkia muonitettiin vesireittejä pitkin.
Tunnetuin Leiden lienee kuitenkin arvostetusta ja maineikkaasta yliopistostaan (Universiteit Leiden), joka perustettiin vuonna 1575 Vilhelm I "Vaiteliaan" käskystä ilmeisesti hyvityksenä yllä mainitun espanjalaispiirityksen kestämisestä - täten se on Alankomaiden vanhin yliopisto. Konferenssimme aamukahvit ja plenaarisessiot pidettiin yliopiston komeassa päärakennuksessa (Akademiegebouw) Rapenburg-kadun/-kanavan varrella (en itse saanut koskaan selville kumpaan kulkuväylään nimi viittasi). Kirkkoa muistuttava habitus johtuu siitä, että päärakennus todellakin kuului aiemmin dominikaaninunnille, jotka tietenkin protestanttien noustua menettivät luostarinsa. Akatemiarakennuksessa on useampi antaumuksella museoitu luentosali sekä modernisoitu, katettu sisäpiha jossa on pienimuotoinen rintakuvagalleria ylipiston maineikkaimmista jäsenistä.
Ja niitä jäseniä löytyykin sangen mukavasti: Justus Lipsius, Hugo Grotius, Jacob Gronovius, ja vaikka ketä... uudemmista humanisteista tietenkin pitää mainita Johan Huizinga. Kuvaan olen ottanut vain oman henkilökohtaisen suosikkini, Joseph Justus Scaligerin (1540-1609), joka isänsä Julius Caesar Scaligerin tavoin oli intohimoisen parrankasvattajan lisäksi merkittävä filologi, ediittori, ja kirjanoppinut. Scaliger nuorempi, kiivas protestantti, uskoi muun muassa sangen tyypillisesti kaikkien uskonriitojen johtuvan pelkästään huonosta grammatiikan tajusta - mistä syystä hän pyrkikin äärimmäiseen tarkkuuteen tekstintulkinnassaan. Mutta luennoinnista ei J. J. pitänyt: hän nimenomaan suostui Leidenin-professuuriin (jossa häntä oli edeltänyt maineikas juristi Justus Lipsius) sillä ehdolla ettei hänen tarvitsisi opettaa laisinkaan. Ilokseni sain myös keskustella konferenssin cocktail-tilaisuudessa Scaliger-instituutin puheenjohtajan kanssa - vaikka 1500-luvun klassillisen oppineisuuden tuntemukseni alkoikin vaikuttaa nolostuttavan vähäiseltä noin viiden minuutin jälkeen...
Leiden on kuitenkin lähes Oxfordin veroinen paikka mitä tulee itsensä valistamiseen aiheesta kuin aiheesta, etenkin jos kyseinen aihe kuuluu humanioraan. Jo ensimmäisen konferenssipäivän lounastauolla, kunhan olin ensin hetimiten tukevoittanut esityksen jälkeisen polvientutinan, otin suunnan kohti Pieterskerkiä (vanhankaupungin tärkeintä maamerkkiä), ja sen kyljessä sijaitsevaa, kovasti suositeltua (ja itsekin hyväksi havaitsemaani) kirjakauppaa Burgersdijk & Niermans, joka tunnetaan myös paremmin nimellä Templum Salomonis, ja joka on myös kytköksissä Brillin akateemiseen kirjapainoon. Niin, tosiaan... leidenilaisista kirjapainajistahan voisi puhua pitkäänkin... Mutta riittäköön nyt jos toteaa että maineikas kustantaja- ja painajasuku Elzevir oli leidenilainen (samoin kuin nimeään kantava moderni painotalo Elsevier), ja renessanssihumanisti ja kirjanpainaja Christophe Plantin toimi niinikään kaupungissa. Jordaan Luchtmans puolestaan aloitti kirjakauppa- ja painamisbisneksensä kaupungissa 1680-luvulla, ja hänen painotaloonsa pohjautuu myös Koninklijke Brill.
Kun tämä nyt kerran taas meni tähän kirjoista puhumiseen, niin annanpa sitten pakkomielteelleni kaiken vallan ja avaudun myös koko Leidenin-reissun hienoimmasta kokemuksesta, nimittäin Bibliotheca Thysianasta (se on yllä olevassa kuvassa tuo matala kulmatalo). Kyseinen kirjasto perustettiin 1655 vain muutamaa vuotta aiemmin nuorena kuolleen kirjahullun juristin Johannes Thysiuksen kokoelmaa varten. Kirjastorakennus, niin ikään Rapenburgin varrella, on Alankomaiden ensimmäinen julkiseksi kirjastoksi suunniteltu tila, ja se toimii nykyään vain harvoille ja valituille avattavana museona. Thysiuksen jättämälle perinnölle, jolla oli tarkoitus jatkaa kirjaston kokoamista, kävi näet 1700-luvun puoliväliin mennessä hassusti, ja näin ollen kokoelman keskeytynyt karttuminen teki uuteen ja tilavampaan kirjastoon muuttamisesta tarpeetonta - onni bibliografisessa onnettomuudessa.
Bibliotheca Thysiana on paitsi rakennuksena kaunis, myös sisältää uskomattomia aarteita sekä kirjojen että varhaismodernin eurooppalaisen kirjastoirtaimiston muodossa. Oli muun muassa kiinnostavaa havaita, että Englannin puolella Samuel Pepysin yksityiskirjastossaan promotoima kirjojen järjestäminen koon mukaan oli käytössä myös Thysiuksen kirjastossa. Niin ikään erityisen hulppea kirjaston lisävaruste oli aito 1700-lukulainen kirjakaruselli, jonka toimintaperiaatetta yllä oleva puuleikkaus valaisee. Sääli vain että kirjaston sisätilojen kuvaaminen sai tapahtua vain omaan käyttöön, niin että hienosta karusellihäkkyrästä että nyt kuvaa näe. Kaikkein hienointa antia kirjastovisiitillämme olivat kuitenkin - yllättäen - ne kirjat itse. Kirjaston kuraattori oli ystävällisesti ottanut esille konferenssimme teemaan, Eurooppaan, tavalla tai toisella liittyviä opuksia, ja melkoisen onnenpotkun seurauksena nämä sisälsivät peräti kolme sellaista teosta jotka olen aina halunnut nähdä omin silmin.
Varhaisin oli suurenmoisin puuleikkauksin kuvitettu ja jyhkeällä fraktuuralla painettu Nürnbergin Kronikka (1493), jota syystä pidetään eräänä kauneimmista inkunaabeleista (1400-luvun puolella painetuista kirjoista). Toinen äärettömän esteettinen ja monella muullakin tavalla kiehtova inkunaabeli oli samaten esillä ollut Hypnerotomachia Poliphili (1499), jonka painoi kovasti fanittamani Aldus Manutius Venetsiassa. Kysyttyäni asiaa sain nähdä että Aldina-painon maineikas emblemi, ankkurin ympärille Festina lente -lausahdusta kuvaten kietoutunut delfiini, ei tuossa vaiheessa vielä toiminut painotalon symbolina, mutta sen sijaan se löytyi kirjan lukuisten arvoituksellisten ja vahvan symbolisten kuvitusten joukosta. Ihan kiva oli myös muuan kirja joka oli kuulunut (kuten sen komeasti kullattu kansi kertoi) George Villiersin, Buckinghamin 1. herttuan ja Stuart-kuninkaiden suosikin, kirjastoon. Se ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla että sain todistaa sitä kirjapainotaidollista ja emblemaattista suurenmoisuutta joka on Astronomicum Caesareum (1540). Saksalaisen renessanssimatemaatikon ja astrologi-kartografi Petrus Apianuksen kuuluisin teos on aivan eittämättä kauneimpia varhaisia painettuja kirjoja, ja sen lukuisat pyörivät ja toisiinsa limittyvät kehät ja diagrammit tekivät siitä varmasti erittäin haastavan painettavan.
No niin, nyt on tämäkin hehkutus hehkutettu. Ehkä menen vähän viilentymään hetkeksi parvekkeelle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti