Great chieftain o' the puddin-race!

Hyvää Burns Daytä! Jos tämä toivotus ei nyt aivan välittömästi soita kelloja, niin selvennettäköön että kyseessä on (ainakin skoteille) sangen oleellinen vuotuisjuhla, jonka muistetaan Robert Burnsiä (1759-96), skotlannin maanis-depressiivistä kansallisrunoilijaa.

Burns, joka värssynikkarina nauttii suurinta mainetta ehkä proto-romantisminsa ja skottilaisen kansanperinteen ja puheenparren hyödyntämisensä johdosta, ei ehkä kuulu niihin tätä nykyä laajimmin luettuihin runoilijoihin, mutta ainakin tämän yhden päivän vuodessa hän on skottien ja sellaiseksi itsensä tuntevien mielissä. Ja vaikka itse en ole kumpaakaan, koin tämän hyväksi tilaisuudeksi (lue: tekosyyksi) maistaa haggista, joka on pääosassa Burns Supperin kattauksessa... Ja sitäpaitsi - ei ole sellaista kissanristiäistä, josta runouteen liittyvä teema ei tekisi viettämisen arvoista.

Joten: Feller, Son & Daughterilta hankkimani kilon painoinen esikypsennetty haggis uuniin foliossa ja vesihauteessa ja purjoja pellille samaan syssyyn. Lempeän lämpiämisen viemän puolentoista tunnin aikana ehtii hyvin laittamaan toisen pääosan esittäjän: runsaalla voilla maustetun lanttu-perunamuhennoksen (neeps and tatties), joka parhaassa tapauksessa tarjoiltaisiin kahtena eri muhennoksena, mutta jonka laiska allekirjoittanut yhdisti ei täysin epäortodoksisesti. Lisäksi olisi voinut kiehauttaa viskikastikkeen kokoon, mutta se ei onnistunut ihan odotetusti - ei siitä sitten enempää. Sanotaanko että koska viski kuitenkin tässä tapauksessa kuuluu ruokajuomaksi, ei sen läsnäolo kastikkeena ollut välttämättä ehdoton vaatimus muutenkaan.

Mitäpä muuta? Hyvää se oli, ihan oikeasti hemmetin hyvää. Paljon parempaa miltä lampaanpötsissä muhivan veren, ohranhyvien, yrttien, henkitorven, keuhkojen ja sydämen voisi kuvitella maistuvan. Voisi tätä syödä useamminkin. Pisteenä sananlaskunomaisen i:n päällä tradition suhteen oli luonnollisesti Burnsin runo An Address to a Haggis, joka kuuluu lukea pötsipalleron leikkaamisen aikana:

Fair fa' yer honest, sonsie face,

Great chieftain o' the puddin-race!

Aboon them a' ye tak yer place,

Painch, tripe, or thairn:

Weel are ye wordy of a grace

As lang's me arm.

The groanin' trencher there ye fill,

Yer hurdies like a distant hill,

Yer pin wad help to mend a mill

In time o' need,

While thro' yer pores the dews distil

Like amber bead.

His knife see rustic Labour dight,

An' cut ye up wi' ready slight,

Trenchin' yer gushing entrails bright,

Like onie ditch;

And then, O what a glorious sight,

Warm-reekin', rich!

Then, horn fer horn, they stretch an' strive:

Deil tak the hindmost, on they drive,

Till a' their weel-swall'd kytes belyve

Are bent like drums;

Then auld Guidman, maist like to rive

'Bethankit!' hums.

Is there that owre his French ragout,

Or olio that wad staw a sow,

Or fricassee wad mak her spew

Wi' perfect sconner,

Looks down wi' sneering, scornfu' view

On sic a dinner?

Poor devil! see him owre his trash,

As feckless as a wither'd rash,

His spindle shank a guid whip-lash,

His nieve a nit;

Thro' bluidy flood or field to dash

O how unfit!

But mark the Rustic, haggis-fed,

The trembling earth resounds his tread,

Clap in his walie nieve a blade,

He'll make it whissle;

An' legs, an' arms, an' heads will sned

Like taps o' thrissle.

Ye Pow'rs, wha mak mankind your care,

And dish them out their bill o' fare,

Auld Scotland wants nae skinking ware,

That jaups in luggies;

But, if ye wish her gratefu' prayer,

Gie her a Haggis!

Niille jotka jaksoivat selvittää tämän murrerunoilun loppuun asti tarjoiltakoon palkaksi huvittava tilastollinen tiedonjyvä: kolmannes Skotlannissa vierailevista amerikkalaisturisteista kuvittelee haggisin olevan eläinlaji, ja parikymmentä prosenttia jopa kuvittelee pääsevänsä metsästämään tuota jaloa Ylämaan riistaa...