"What ho, gods of the Abyss!" (or, love kräftor)

Kauniin, suorastaan seesteisen suomalaisen järvimaiseman takana - niin, peräti sen alla - uinuu ikiaikaista unta, synkkiä unia nähden, muinaisten hirvitysten heimo, jotka vain ihmiskunnan yhteisillä ponnistuksilla saadaan pidettyä aisoissa... No heh, lovecraftimaisuudet sikseen, olisihan ollut aika kurjaa käydä Suomessa ilman ravun rapua. Onneksi rapusia järjestyi vielä kauden lopullakin parikymmentä kappaletta (joukossa muutama todella kookas yksilö, selvästi joitain makeanveden hummereita tai sellaiseksi tähdänneitä...), niin että haettuani apuvoimia vallan Turusta saakka saimme vielä aikaiseksi ihan kelpoisat rapukekkerit. Useamman päivän ajan sitä vietti niin antaumuksella vapaa-aikaa ettei muista kotvaan viettäneensäkään... Myös jousella tuli ammuttua mittavan tauon jälkeen, mikä taitojen ruostumisen huomioonottaen on selvästi ollut aivan liian pitkä aika.

Järviepeleiden ohelle valmistimme grillissä halloumi-maissi-tiikerirapuvartaita, joita varten rapueläimiä oli ensin marinoitu huolella melko paljon marokkolaista chermoula-kastiketta muistuttavassa valkosipuleisassa seoksessa.

(Jaa no sen verran voisin palata tuohon otsikkooni ja siis H. P. Lovecraftin yliluonnollisen kauhun äärelle, että antaisin viitteen ilmaisun alkuperäislähteeseen. Kyseinen tokaisu on siis Alan Mooren käsialaa, ja liittyy League of Extraordinary Gentlemen -sarjakuvasarjan erääseen tarinaan, jossa Wodehousen pidetyt hahmot Bertie Wooster [jonka repliikki on kyseessä] ja miespalvelijansa Jeeves päätyvät keskelle Lovecraftin nilviäismäisiä kauhuluomuksia edwardiaanisessa miljöössä... No mutta tämä tästä. En ole sinänsä itsekään aivan varma koko tämän postuloidun ravut + muinaiset kaaosjumalat -yhteyden huvittavuudesta, etenkään mikäli lukija ei ole kyseisen jenkkikirjoittajan tuotantoon tutustunut, mutta olkoon nyt tämän kerran. Jälleen näeme kuinka kauaskantoinen voi otsikkoon ängetty huono sanaleikki olla.)

Fakta vain on, että kyllä ne ravut varsin bisarrin näköisiä otuksia ovat, siitä ei pääse mihinkään. Hyviä kuitenkin kuin mikä, peijakkaat.

Täytyy kuitenkin todeta, että kenties vielä rapujakin suurempi ilon aihe oli yömyöhästä aamuvarhaiseen (mm. laiturilla makoillen) tarkkailtu tähtitaivas, joka kaukana kaupunkien valosaasteesta oli suorastaan ällistyttävä. Itseasiassa koko spektaakkelin eksistentiaalinen uhkaavuus olisi voinut olla jo liikaa mikäli nämä alussa (ja otsikossa) referoimani Lovecraft-mielleyhtymät olisivat pälkähtäneet päähän jo tuolloin. Tähdenlentojakin näkyi vaikka miten monta, ja viirupöllön (ketuksi luultu) ääni viihdytti kuuntelijoita enemmän kuin ehkä selvänä ollessaan voisi kuvitella.

Shrubs and 'shrooms

Syyslomasta käynyt Suomen-keikka nieli useamman viikon, mutta poiki toisaalta paljon rentoutumista, mukavaa yhdessäoloa ystävien kera - sekä tietenkin runsain mitoin skandinaavisten metsien parasta tuotetta, sieniä. Mainittakoon muuten ohimennen että lukemisena ollut Roger Deakinin Wildwood: A Journey through Trees (paperback, Penguin 2008), osoittautui oikein sopivaksi lukemistoksi metsäänmenoa suunnitellessa. Kirja on siis maineikkaan brittiläisen (nyt edesmenneen) kirjoittajan, dokumentaristin ja luontoihmisen kootut muistelot suhteestaan puihin. Hyvää tekstiä, muutamia muistamisen arvoisia ilmaisuja, ja ehdottomasti hyvin peribrittiläistä rakkautta luontoon. Vaikka tällä saarella on valtaosin onnistuttu hankkiutumaan vanhan kasvun metsistä eroon jo keskiajalta lähtien, ovat sentään nuo viimeiset läntit alkuperäistä puustoa varsin korkealle glorifioituja...

Olkoon tämä raportointipostauksista ensimmäinen kuitenkin omistettu pääosin sienille, noille itiöemäisille ystävillemme. Hienoa tässä syksyssä näyttäisi olleen (ainakin tällaiselle ulkopuolelta tulleelle riistäjälle) se, että sienisato kypsyi myöhään mutta varsin runsaana - etenkin sillä alueella Itä-Suomessa missä majailin. Tämä myöhäisyys näkyy tietenkin sienisääsken toukkien suhteellisena vähäisyytenä, vaikka toisaalta ajankohdasta johtuen esimerkiksi kanttarelleja oli turha toivoa juuri löytävänsä. Vaan väliäkö tuolla, kun erinomaisesti edustettuina oli kaksi muuta suosikkiani: ukonsieni (Macrolepiota procera) ja herkkutatti (vanha kunnon Boletus edulis).

Ukonsieni on todella ylellinen tapaus. Käytännössä aina madoton, vaikea sekoittaa mihinkään muuhun sieneen, herkullisen (fenkolin ja pähkinän sekoituksen) tuoksuinen ja todella herkullisen makuinen kolmen tähden sieni. Vain lakit ja renkaat kannattaa käyttää tuoreena - jalat ovat hiukan liian kuituisia siihen, mutta sen sijaan sopivan erinomaisesti kuivattuina sienijauheeksi. Perheemme klassikkoresepti ukonsienille on perin yksinkertainen: paneroidaan lakit jauho-suola-pippuriseoksessa ja paistetaan voissa. Muuta ei yksinkertaisesti tarvitse, enkä voisi kuvitella minkään keinotekoisen vegetuotteen voivan apinoida pihviä yhtä vakuuttavasti...

Herkkutatin ylistyksen laulaminen olisi kai jonkinmoista ajanhukkaa - siinä määrin tunnettu ylellisyys se on. Ainoana ongelmana onkin löytää niitä mahdollisimman madottomia yksilöitä, sillä usein jopa aivan pienissä palleroissa on jo tihulainen tai pari. Toivo kannattaakin panna lähinnä myöhäiseen satoon ja hyviksi todettujen paikkojen säännölliseen tarkastamiseen. Ja jos sitä satoa on oikein hyvin, siis enemmän kuin itse jaksaa syödä, niin ainahan voi viedä tatteroiset italialaisille sisäänostajille, joilta saa kaiketi ihan kelpo hinnan. Ironista onkin, että kun ennen lähtöäni kävin Taylor's of Oxfordissa ostamassa cumberlandin hyytelöä, huomasin tarjolla myös pienen (ehkä 50 g:n) pussin kuivattuja tatteja. Fungi porcini, Italian herkku... Ironista jutussa oli tietenkin se, että hintana tuolla pussilla oli noin 8 £, ja että todennäköisimmin tatit oli pakattu Italiassa, mutta tuotu sinne jostain ihan muualta, ties vaikka Suomesta. Näin ollen kyseessä on mitä kätevin esimerkki kaupankäynnin perusideasta: tavara liikkuu, hinta nousee. Ja samaa kamaa, vieläpä tupituoreena, saa Suomen metsistä gratis.



Koska italialaistyyppisestä tattirisotosta näppäämäni otos oli taas niitä ärsyttävästi pystysuoraan kääntyneitä, pistän tähän reseptisuositukseksi toisen italialaistyyppisen ohjeen, joka ukonsienireseptin tavoin ei todellakaan ole vaikeudella pilattu. Tatticarpaccio kohtaa rucolan ja parmesaanin. Otetaan pienimpiä, napakoimpia herkkutatteja mitä löytyy, siivutetaan ne ohuelti (esim. juustohöylällä) pituussuuntaan, ja marinoidaan ehkä 20 minuuttia oliiviöljyn, sitruunamehun, suolan ja pippurin kombinaatiossa. Yhdistetään huuhdotun rucolan ja runsaiden parmesaanilastujen kanssa, ja kaadetaan marinadi koko komeuden päälle. Juuston maku pelaa todella hyvin yhteen tattien pähkinäisen loistokkuuden kanssa, ja rucolan kirpeys antaa ulottuvuutta tälle dynamiikalle. Jamie Oliveria lainatakseni: Bloody exciting stuff and damn quick to make.

Lisää Suomen-muisteloita saattaa seurata, ainakin sen verran että metsien lisäksi myös järvien tuotteet tulee kuitattua...

St. Giles' Fair

Viikko on kulunut perin nopeasti, ja ensi yönä koittaa taas sen kaikkea muuta kuin ilahduttavan yöllisen bussimatkan aika Oxfordista Gatwickiin. Suomessa käynnille lienee sinänsä tässä välissä ihan sopiva hetki, sillä lukukausi ei ala vielä liki kuukauteen. Täytyy kuitenkin todeta että kesäkausi on selvästi loppumassa täälläkin, ja turistien määrä on vähentynyt huomattavasti ( - helpotus!). Toisaalta yliopistolaiset eivät ole vielä läheskään palanneet, joten oikeastaan the Town pitää Oxfordissa valtaa tässä parin viikon ajan.

St. Gilesin (Pyhän Aegidiuksen) juhla 1. 9. ja sen tietämillä jo 1200-luvulta vietetyt markkinat ovatkin aina olleet kaupunkilaisten juttu, ja esimerkiksi University Gardens pidetään mielenosoituksellisesti kiinni parin päivän ajan - ilmeisesti osoittamassa että sehän ei mikään julkinen puisto olekaan. Samaten havaitsin monien kirjastojen ottavan omaa lomaa juhlan tähden - kaikkein harmittavimpana esimerkkinä Institutio Tayloriana, joka pitää porttinsa kahlittuna julmasti aina August Bank Holidaystä huomiseen. Kiitos vaan. Muutenkin the Fair valtaa elintilansa kaupunkiympäristöstä varsin kyselemättä: St Giles', joka on yksi kaupungin valtaväyliä, on suljettu liikenteeltä muutaman päivän ajan, ja metelin voi kyllä arvata käyvän esimerkiksi Balliol Collegessa asuvien hermoille ihan riittävästi.


(Taas se teki tuon saman väärinpäinlaittamisen ruokakuvan suhteen... mikä tätä ohjelmaa vaivaa? En osaa.) No mutta joka tapauksessa. Vaikka markkinahumu ei sinänsä ole minun juttuni ollenkaan, eikä jonkinmoisen stressin alla oleminen suinkaan tee huutavien teinilaumojen kestämisestä yhtään helpompaa, oli markkinoilla kuitenkin yritettävä käydä edes lyhyesti. Sitäpaitsi Magdalen Streetillä olevan Caribbean Food -kojun ohitse ei olisi ollut kovin helppo kävellä mitään kokeilematta. Aitoon tyyliin halkaistuissa peltitynnyreissä grillailtua ruokaa ei voi mitenkään erityisen halvaksi kehua (Cowley Roadilta saa samaa tavaraa ympäri vuoden murto-osalla tästä hinnasta), mutta jerk chicken with rice and beans, todellinen jamaikalaisklassikko, oli kyllä maun puolesta hintansa väärti.



Omalla tavallaan karibialaisruoka tuntui myös ajankohtaiselta, sillä luen parhaillani Jean Rhysin (1890-1979) Wide Sargasso Sea-teosta suurella innolla. Perusideana Rhysillä, joka muissakin kirjoituksissaan tapasi käsitellä sorrettujen, väärinymmärrettyjen ja syrjäytyneiden psyykeä, on kirjoittaa Charlotte Brontën Jane Eyreä täydentävä paralleeliromaani, joka kertoo herra Rochesterin ullakolle sulkeman "hullun vaimon" tarinan tämän näkökannalta. Uskoisin että lähes kaikkia Jane Eyren lukijoita kyseisen (niin ilmiselvästi psykologisia tulkintoja vaativan) hämärän hahmon patriarkaalinen ja todella yliolkaisen viktoriaaninen käsittely on jäänyt häiritsemään. Viime vuosikymmeninä tällainen 'täydentävä' narratiivi on tietenkin muodostunut jo lähes omaksi genrekseen, mutta kannattaa muistaa kirjan ilmestyneen jo 1966. Kirjoittajan omat kreolijuuret johtavat postkolonialististen teemojen erittäin mieleenpainuvaan käsittelyyn, minkä lisäksi teoksen kieli on todella, todella korkeatasoista. Tajunnanvirran synnyttämien kuvien runsautta korostava kielen yksinkertaisuus ja karibialaisen puheenparren taitava käyttö tekevät lukukokemuksesta äärimmäisen nautinnollisen huolimatta aiheen synkistä aspekteista. Ainakin neljä (tai neljä ja puoli) tähteä viidestä.

L'Arabesque

Edellisestä postauksesta onkin jo ehtinyt vierähtää liki kuukausi... Vaan mitäpä tuosta - täällä on nimittäin ollut etupäässä työntäyteistä aikaa. Kuten jo aiemmin sanoinkin, täytyy käyttää hyväksi tämä kirjastojen väljyys, vaikka viime päivinä onkin jo ollut merkkejä ilmassa yliopistoväen lomaltapaluun suhteen. Artikkeli valmistuu ihan kohtuullista tahtia, ja saatan jopa pystyä lähettämään raakaversion pyydettynä päivänä, yeah. Lisäksi syntyi nopeammalla aikataululla ja jokseenkin tajunnanvirtaisasti artikkeli Villa Lanten Ystävät ry:n vuosikirjaan. Tuollaiset pienet ja stressittömät kirjoitusurakat ovat erittäin tervetulleita isompien projektien väliin - etenkin jos ne eivät varsinaisesti kriisiytä suurempien projektien aikatauluja.

Olisikohan vuorossa taas kirja- vai ruokapostaus? (Olen näet itsekin havainnut tämän temaattisen polarisoitumisen, mikä kai kertoo vain rutinoitumisesta... Täällä oleminen ei enää tunnu turisteilulta, mitä se ensimmäiset pari kuukautta jossain määrin olikin, vaan perinjuurin arkiselta aherrukselta. Mutta lupaan että jahka seuraava erä apurahaa tulee ja pääsen taas ekskursioita tekemään tuossa vähän syksymmällä, saatte luettavaksenne myös muunsorttista materiaalia.) Itse asiassa päätös on varsin helppo tällä kertaa: pidin näet eilen pienen kutsuvierasillallisen, jonka kulinaarisena teemana oli Lähi-Itä. Alunperin tarkoituksenani oli vetää koko menyy lävitse libanonilaisittain, mutta syystä tai toisesta mukaan tuli lopulta enemmän persialaisen keittiön tuotoksia.

Valmistautuminen alkoi oikeastaan jo tiistai-iltana, jolloin löin lukkoon ruokalistan (ei sillä etteikö siihen olisi vielä tullut muutoksia, mutta ainakin pystyin luonnostelemaan jonkinlaisen ostoslistan...) Keskiviikosta käytin ison osan Cowley Roadilla etsiskellen kuiva-aineita ja mausteita, löytäen ilokseni ja yllätyksekseni kaiken tarvittavan (mitä ei koskaan voisi käydä Suomessa...), ja tarkastelin vaihtoehtoja tuoretavaroiden suhteen. Torstaina pidin työpäivän, mutta perjantaina kävin sitten hakemassa tuoreet yrtit & lihat valmiiksi katsotuilta myyjiltä.

Suuruudenhuulluuksissani olin jälleen kerran tehnyt ruokalistasta sangen mittavan, mistä johtuen perjantai-ilta kului jo eräitä osioita valmistellessa. Ja olihan syynä toki sekin että tietyt ruokalajit nyt vaan kertakaikkiaan paranevat saadessaan muhia yön yli jääkaapissa. Iltapuhteena toteutin siis imam bayildin, tuon klassisen munakoisohöystön, paahdoin osan lampaasta leipäsien täytteeksi, sekä haudutin mukavaksi lammas-mustasilmäpapu-kurpitsa-padan. Niin ja oliivit olin laittanut marinoitumaan itse imrpovisoituun liemeen jo edellisellä viikolla.

Lauantaina aloitin sitten puoli kahdentoista aikoihin varsinaisen kokkauksen, joka onneksi tapahtui valtaosin vuokraemännän keittiössä tuolla kolme kerrosta alempana - Jenny oli sopivasti viikonlopun poissa, ja sanoi lainaavansa sekä keittiötä että ruokailuryhmää käyttööni vallan mieluusti. Loistavaa.

Lauantain kontolle oli kaikesta ennakkovalmistelusta huolimatta jäänyt kaikenlaista: persialainen naudanlihapata sarviapilalla, ruohosipulilla ja persiljalla höystettynä, okrat kanelisessa tomaattikastikkeessa, linssisalaatti (sillä samalla reseptillä johon olen jo tässä mediassa aiemminkin viitannut...), zereskh polo eli sahramiriisiä voissa paahdettujen rusinoiden ja zereshk-marjojen kera, hummusta (tietty...) tabbouleh-salaattia, sekä egyptiläiseen reseptiin pohjautuvia mutta Jamie Oliverin kautta välittyneitä leipäsiä, joiden täytteeseen se perjantaina paahtamani lammas silputtiin. Leipäset paahdettiin sitten uunissa mukavan rapeiksi, ja päälle ripoteltiin runsaalla kädellä za'atar -mausteseosta. Täytyy muuten sanoa (kiitolliseen sävyyn, etenkin tässä suomenkielisessä kontekstissa josta kiitokset eivät asianosaiselle välity...) että vuokraemännän kaasuliedellä oli erittäin nopeaa, ammattimaista ja hauskaa laittaa ruokaa. Harvemmin on tullut yhtä chefeisä olo... Vieraitakin ateria taisi miellyttää, ja itse oli erityisen ilahtunut vieraiden mukana saapuneesta karhunvatukkapiiraasta (tehty itse poimituista marjoista!) joka oivallisesti korvasi allekirjoittaneen puutteet sokerileipuriuden (tai sen puoleen kaiken muunkin leipuriuden) jaloilla kentillä. Kiitos kaikille!

Sunnuntai kuluikin sitten kaiken ruuanlaittourheilun jälkeisessä lepäilyssä. Lähdin käveleksimään Summertowniin, jota edellisenä iltana oli kehuttu, ja se osoittautuikin varsin viihtyisäksi kaupunginosaksi. Tosin tapani mukaan olin taas pihalla juhlapäivistä, joten en ollut osannut varautua kaikkien paikkojen olevan kiinni. Nyt on joku pyhä täällä taas, samoin huomenna. No niin tai näin, taattu sunnuntain huvitus on The Sunday Timesin lueskelu. Itse asiassa siinä on tekemistä tunneiksi, ja mikäpä olisikaan sateisena sunnuntai-iltapäivänä rattoisampaa. Kera pistaasikulhon.

On reading, and on reading Borges...

Hei vaan. Tässä onkin vierähtänyt kotvanen. On vain ollut paljon kaikkea muuta, etupäässä töitä. Viime päivät ovat itse asiassa jälleen kuluneet varsin kirjallisissa merkeissä, ja suorastaan huomaamattaan sitä on ajatellut aika tavalla kirjallisuutta, kirjastoja ja erinäisiä kirjoittajia, ja mitä kaikkea nämä merkitsevät. Siis itselleni - en ole vielä edennyt pohdinnoissani mihinkään laajempiin tai objektiivisempiin kategorioihin. Eikä tietenkään ole sanottua että mitään esittelykelpoisia postulaatteja edes olisi syntymässä; siksipä taidan tyytyä tässä yhteydessä ihan vain muutamiin kirjallisuusaiheisiin huomioihin. Ja kun ilta on vielä näin ilahduttavan utuinen ja sateinen ja vihreä tee herkullista (unohtamatta kuitenkaan niitä pahaenteisiä sävyjä joita se monille Sheridan Le Fanua lukeneille tuo mieleen...), niin taidanpa pitkästä aikaa istahtaa kirjoittelemaan tännekin jotain.

Aiheen subjektiivinen kokeminen on itse asiassa ainoa tämänkin postauksen julkaisemista tukeva seikka, sillä mikäli jotain todella objektiivista voisi lukemisesta ja kirjastoista sanoa, olisi sen jo sanonut Alberto Manguel erinomaisessa kirjassaan Library at Night (2007), joka on ehkä vaikuttavin lukemani bibliofiilinen teksti. Onneksi kuitenkin myös Manguelin punnitut ajatukset ovat vain yhden - tosin hyvin kauniin ja laajan kirjaston omistavan - yksilön mielipiteitä, niin että pluralismille löytynee elintilaa vallan mainiosti.

Jo tätä kirjoittaessani olen tullut siihen tulokseen, että kysymys kirjojen merkityksestä itselleni on aivan liian suuri ja jopa liian henkilökohtainen tässä käsiteltäväksi. Joten kavennetaan tarkastelua: mitä kirjastot merkitsevät minulle? Tässä eräänä päivänä kirjoittelin Sacklerissä istuessani muistikirjaani listantapaisen (joka tietenkin on vain hetken tuote ja siksikin epätäydellinen):

- työpaikka (tietenkin, missäpä sitä muualla humanisti tutkisi?)
- kodin heijastuma (koska ihannekotini olisi jonkinlainen kirjasto sekin...)

- rajoituksia ja kieltoja (se luontainen anarkia mikä kirjojen ympärillä pakosti on, on kirjastoissa alistettu autoritaarisuuden alle, mikä on sääli - joskin ymmärrettävää)

- löytöretkeilyä > potentiaa

- puutteita (sillä valitettavasti yksikään kirjasto ei voi olla täydellinen, ks. kuitenkin infra)

- muistumia kadonneista kirjastoista (Aleksandria, Pergamon, Bait al-Hikma, Nalanda etc.)

- vahvistavat uskoa ihmiskuntaan (vaikka sitten vain hetkellisesti...)

- osasia Kirjastosta (konseptuaalisella tasolla siis, kaikki kirjastot sen täydellisen kirjaston heijastumina ja/tai osina)

- kaltoin kohdeltuja kirjoja (sillä sitä ne parat ovat usein myös, ja mikä pahempaa, välillä sitä ajattelee että kirjastojen - etenkin kaupunginkirjastojen - kirjat ovat myös jotenkin, hm, 'saastuneita' paremman ilmaisun puutteessa)

- tila / valo / tuoksu / muisto (hivenen proustmaisesti ehkä...)

Lukijoiden joukossa oleville esteetikoille tai arkkitehtonisille bibliofiileille (joiden joukko ei kokemukseni mukaan ole suinkaan vähäpätöinen) haluaisin tässä sivumennen sanoen suositella Guillaume de Laubier'n ja Jacques Bosser'n juhlavaa ja suorastaan ylitsepursuavaa kuvateosta The Most Beautiful Libraries in the World (Harry N. Abrams, 2003). Itselläni ei tätä kirjojen rakastajan hyvänmielenteosta toistaiseksi ole, mutta monet kerrat olen sitä kyllä hypistellyt niin Ateneumin kirjakaupassa kuin Roomassakin. Joskus vielä se tarttunee mukaan, ja siinä tapauksessa muutama päivä kulunee yksinomaan kirjastomatkoista haaveillessa. Teos sopii lisäksi mainiosti luettavaksi rinnan Library at Nightin kanssa - kuvituksena, ikäänkuin.

Kiinnostava aasinsilta seuraavaan aiheeseen muodostuu itse asiassa Manguelin kontaktista Jorge Luis Borgesiin (on aina niin ilahduttavaa kun kahden lempikirjoittajan välillä löytyykin yhteys, eikö?). Buenos Airesin vuosinaan Manguel näet tutustui tuossa vaiheessa jo lähes sokeaan Borgesiin kaupungin anglo-amerikkalaisessa kirjakaupassa, Pygmalionissa, ja päätyi tämän säännölliseksi ääneenlukijaksi, useita kertoja viikossa vuosina 1964-68. Täten ei olekaan ihme että myös Manguelin Library at Night sisältää useita muisteloita Borgesista tämän vanhoilla päivillä. Arvostetulle kirjoittajallehan hankittiin mm. suojatyöpaikka Argentiinan Biblioteca Nacionalista (siis johtajana...), mikä kuulemma tuotti tälle äärettömän paljon iloa.

Niin no, Borgeshan on ehkä kirjastoista puhuttaessa se kaikkein itsestäänselvin 1900-luvun auktori nostaa esille, ja syykin on mitä ilmeisin: 'La biblioteca de Babel', joka ilmestyi vuonna 1941 kokoelmassa El Jardín de senderos que se bifurcan eli "Haarautuvien polkujen puutarha." Kyseessä huikean surrealistinen (tai ehkä ennemmin abrealistinen), borgesmaiseen tapaan ajattelun aivan uusille urille sysäävä ja ontologisesti jopa jokseenkin uhkaava fantasia äärettömästä, kennomaisesta kirjastouniversumista, joka itse asiassa sisältää kaikki mahdolliset (tietyn merkkimäärän pituiset) kirjat jotka on mahdollista kuvitella.

Itselleni "Baabelin kirjasto" on Borgesin mielikuvituksillisista luomuksista ehkä kaikkein rakkain, vaikka monet muutkin teokset ovat todella vaikuttavia, kuten vuonna 1940 ilmestynyt 'Tlön, Uqbar, Orbis Tertius' (ottaaksemme vain yhden esimerkin), jossa tyypilliseen tapaan ajan, kirjallisuuden, myytin ja tieteen eri kerrostumat muodostavat niin monimutkaisen kuvion, että lukija lopulta uskoo ainakin osan Borgesin kuvittelemista kirjoituksista olevan todella olemassa. Mikä johtaa siihen, että myös Uqbarin on oltava olemassa; ja jos näin, niin myös Tlön on todellinen... jne.

Ja mainitaan nyt vielä kaupan päälle (ja vilpittömien suositusten kera) myös 'Pierre Menard, autor de Quijote' (1939), kirjallisuuskriittinen review joka itseasiassa luo uuden kirjoittajan yleensä Cervantesin kirjoittamana pidetylle teokselle. Menard, ranskalainen kirjoittaja 1900-luvulla, kirjoittaa teoksen uudelleen sanasta sanaan samanlaisena, mutta kyseessä on tietenkin aivan eri teos - itse asiassa Borgesin kirjallisuusarvosteluja kopioiva tyyli antaa useaan otteeseen ymmärtää, että Menardin Don Quijote ylittää Cervantesin monin tavoin. Koko idean nerokkuutta on vähän vaikea selittää, niinkuin on laita kaikkien näiden kanssa - lukekaa itse! Niin tai näin, hurmaavaa Borgesin tuotannossa on rooli, joka kirjallisuudelle, oppineille ja esoterialle annetaan luovana voimana. Ehkä kaikkein kiinnostavin ja samalla myös läpilyövin konsepti Borgesin teoksissa on AIKA itse. Tajuan kuitenkin että mikäli tähän aiheeseen uppoutuisi, tulisi tästä aivan jumalattoman pitkä postaus, joten lopettelen tähän, ja kannustan itse kutakin etsimään käsiinsä hieman Borgesia...

Mutta kun nyt kirjasto- ja kirjasidonnaisen tematiikan liepeillä viipyillään, niin mainitsenpa vielä suositusten kera teoksen niille, jotka itseni tavoin koko ajan tasapainoilevat bibliofilian ja suoranaisen bibliomanian rajapinnalla: Carlos María Domínquezin La Casa de Papel, suom. "Paperitalo." Kyseessä on häiritsevä, varoituksesta käyvä kertomus siitä mihin liiallinen kirjoihin kiintyminen voi johtaa.

Kiinnostavaa kuinka espanjankielisessä kirjallisuudessa tavataan näin runsaasti hienoja kirjoihin liittyviä teoksia. Päivän sitaatti tulee Borgesin kertomuksesta 'El Inmortal' (kokoelmassa El Aleph, 1949; engl. kääntänyt James E. Irby):

- "Homer composed the Odyssey; if we postulate an infinite period of time, with infinite circumstances and changes, the impossible thing is not to compose the Odyssey, at least once. No one is anyone, one single immortal man is all men. Like Cornelius Agrippa, I am god, I am hero, I am philosopher, I am demon and I am world, which is a tedious way of saying that I do not exist."

"This week I've been mostly eatin'..."

Liekö sitten jäänyt Suomen-keikalta jonkinlainen gourmand-vaihde päälle, mutta tällä viikolla olen jaksanut kirjastossa istumisen lisäksi myös tehdä ruokakokeiluja, ainakin muutamia. Saattaahan osasyynä olla myös ilmaston väliaikainen viilentyminen jotensakin järkeviin asteisiin, niin että ylipäänsä tekee mieli syödä mitään. Toisaalta olen myös siirtynyt lukemaan päivät Sackler Libraryssä, joka on huomattavasti Bodleiania viileämpi, lähes luolamainen tila. Jee.

No joka tapauksessa, sunnuntaina päätin maksimoida dietaarisen suojautumiseni kaikensorttisilta flunssapöpöiltä, ja valmistin taas kimchi jjigaeta - tällä kertaa en kuitenkaan siitä perinteisestä kiinankaalipohjaisesta kimchistä, vaan kokonaisista retikoista naatteineen kypsytellystä herkusta, jota kutsutaan nimellä ggakduki. Tällä kertaa käytin lampaanlihaa, ja ohessa nautin höyrytettyjä ja kevyesti etikoituja parsakaalinlatvoja sekä perinteikkäinä kimchi-lisukkeina riisiä ja huoneenlämpöistä tofua - joista viimeksimainittu kieltämättä miedontaa aika sopivasti ruuan yleistä potkua. Paitsi että ateria maittoi mainosti, se myös teki tehtävänsä, ja pieni orastanut kurkkukipu katosi sen siliän tien... Tosin niin pitkälle en menisi että väittäisin kimchin torjuvan sikainfluenssan - kyseessä oli varmaan vain pieni kylmettyminen.

Maanantaina huvitti siirtyä toiselle puolen Euraasiaa, ja koska merenelävien syömisestä oli kulunut jo jonkin aikaa, toteutin pienimuotoisen spaghetti ai frutti di maren. [Ja ei, ei hajuakaan miksi tuo kuva ei suostu tulemaan tuohon oikein päin - yrittänyt olen... feel free to lend a helping hand, anyone] Sen verran kuitenkin fuskasin etten ostanut kaikkia meriötöjä erikseen ja tuoreena kalaliikkeestä, vaan koska ruokakaupassa oli samana päivänä tulleita valmiita lajitelmia jokseenkin tuoreen oloisia simpukoita, katkarapuja ja mustekalanpaloja, tyydyin sellaiseen. Tiedän, ei mikään professionaalin valinta, mutta niin paljon helpompaa - ja liemestä tuli silti aikamoisen herkullista. Täytyy kuitenkin tunnustaa että peperoncinoa olisi voinut ehkä olla vähän urheammin... vaikka toisaalta edellisen päivän kimchi-chili lähestulkoon kielellä vielä maistuikin.

Toissapäivänä (siis onko tänään torstai? taas sekaantuu päivät - no sovitaan argumenti causa että torstaihan se) halusin vain jotain nopeaa ja maanläheistä, jota syödä hyvän leivän kanssa, joten valinta osui kolmanteen lempikeittiööni, nimittäin syyro-libanonilaiseen, ja sen tyyliin laitettuun linssisalaattiin. Hyvin helppoa: keitetään Le Puyn linssejä (koska ne pysyvät parhaiten koossa, ja ovat tietysti maultaan erinomaisia) porkkanan, kuminan ja sipulien kanssa kunnes ovat kypsiä; valutetaan ja jätetään maustumaan oliiviöljyn, saksanpähkinäöljyn, sokerin, pippurin ja sitruunamehun muodostaman kastikkeen kanssa, kunnes ovat huoneenlämpöisiä. Tällöin lisätään silputtu persilja, minttu, tomaatit, sipuli (raaka siis, ne keittojuurekset on poimittu pois ja dumpattu tässä vaiheessa) ja vesikrassi (tms. sinappikasvi, vähän pippurinen mieluiten maultaan). Itse heitin vielä mukaan fetanlopun. Helppoa ja hyvin juurevaa. Saksanpähkinäöljy antaa koko kimaralle aivan mainion maun.

Eilen ja tänään olen keitellyt kokoon kanikastiketta pappardelle al ragu di congilioa varten, mutta siitä raportoin myöhemmin, kun tiedän miten se onnistui. Jos raportoin, siis. Itsekriittistä on, myönnetään... Jaa, mainitsenpa vielä tässä ruoka-asioiden yhteydessä myös hauskasta löydöstä, suorastaan uudesta tuttavuudesta. Gentleman's Relish on tuotteen nimi, ja sitä valmistetaan ainoastaan Elsenhamin pikkukylässä salaisella reseptillä, kuten on ollut asian laita jo vuodesta 1828. Kyseessä on siis anjovistahna, jota perienglantilaiseen tapaan levitetään ennenmuuta paahtoleivän päälle, mutta jonka käyttötarkoitukset ovat itse asiassa hyvin monipuoliset. Itse olen kokeillut sitä jo lihapullataikinassa ja munakokkelin mausteena - toimii molemmissa.

Mitä elämään muutoin tulee, on se ollut jokseenkin työpainotteista - mutta mikäs siinä, kun on oikein ilahduttavaa istua väljissä, viileissä kirjastoissa päivät. Tänään kylläkin pidin vapaapäivän, ja kuljeskelin kaupungilla välillä lueskelemaan pysähtyen; nähdäkseni kaksi vapaapäivää viikossa ei ole kuitenkaan aivan kohtuutonta, kun ottaa huomioon että lauantai on kuitenkin täällä ihan normaali työpäivä. Jotain kummaa oli tekeillä myös Bodleian Libraryn ja Clarendon Buildingin välisellä sisäpihalla: juhlateltta, erittäin fiinit tuolit, baaritiski ja kaiken sortin livreepukuista palvelusväkeä oli jo paikalla... veikkaisin että joku obskyyri akateeminen rituaali on jälleen kerran kyseessä. Niistä ei tässä kaupungissa ole pulaa, varsinaisesti.

Finlande - Le grand reportage illustré

Käväisin tuossa pitkällä viikonloppulomalla Suomessa - syinä mm. syntymäpäivän vietto laajempien tuttavapiirien kesken sekä uuden kännykän hankinta sen Cherwelliin hukkuneen tilalle. Lento itämaille oli torstaiaamuna klo 8:n EasyJetillä... sääli vain että siihen kunnolla ehtiäkseen täytyy täällä päässä herätä klo 03. Jotenkin kieroutunutta että Oxfordista Gatwickille hankkiutumiseen menee pidempään kuin itse lentomatkaan... No jaa, en valita asiasta sen enempää - itsehän tuo kyseinen lento tuli valittua. Vastaisuudessa taidan kyllä kokeilla muitakin vaihtoehtoja.

Perillä jäljittelemättömässä itäsuomalaisessa idyllissä saikin sitten rentoutua useamman päivän ajan oikein olan takaa kaikenmoiset kirjastotyöskentelyt hetkeksi unohtaen; pääasiallisena puuhana oli syöminen ja lukeminen - tosin välillä ehti sentään (ikäänkuin minimiulkoiluna) käydä hieman jousiammuntaa harrastamassa. Lukemistona oli tällä erää kokoelma Jorge Luis Borgesin aina yhtä huikeita novelleja sekä myös muutama essee. Luin pitkästä aikaa uudelleen mm. 'Baabelin kirjaston', 'Tlön, Uqbar, Orbis Tertiuksen' ja 'Pierre Menard, Quixoten kirjoittajan', enkä voinut muuta kuin hämmästellä Borgesin käsittämätöntä etevyyttä... ei ole mestarin ylittänyttä, näinkään monen vuosikymmenen jälkeen. Huvia ja hämmästystä tarjosivat myös aina yhtä virkeät ja vikkelät mäyräköirat Esteri, Liina ja Lyyti, joita oli niin ikään erittäin hauska nähdä jälleen.

Mitä ruokapuoleen tulee, oli se mitä parhailla kantimilla; riistaa, sieniä, tuoretta leipää (jonka leivonnassa nuorempi veljeni on kehkeytynyt varsin eteväksi, mikä onkin hyvä sillä isoveljellä on jauhopeukalo täysin keskellä kämmentä...) ja tietenkin syntymäpäiväperinteistä oleellisin - metsämansikkakakku. Erityisinä huippukohtina mainittakoon isäpuolen Eestissä ampumasta villisiasta valmistettu oivallinen, juuresten kera haudutettu paisti, joka demonstroi vailla mitään epäilystä villisian rasvan olevan maultaan lähes hanhen veroista, ja aivan eri luokkaa kuin kesysialla. Koska kyseessä oli vanhan karjun liha, palveli rasva luonnollisesti myös oleellisena mehevöittävänä elementtinä. Maustelinja oli hyvin hillitty, mikä villisian hennon riistanmaun huomioon ottaen oli ehdottomasti oikea ratkaisu. Toinen hyvin mieleenpainuva ruokauutuus oli oikeastaan vain makukokeilu: kylmäsavulohen, mozzarellan/vuohenjuuston sekä mansikoiden harmonia. Itselleni moinen yhdistelmä oli uusi tuttavuus, mutta ehdottomasti toimiva ja kokeilemisen arvoinen - voin suositella! Ellei saatavilla ole bufala-mozzarellaa, kannattaa oikeastaan suosiolla valita joku hyvä, kenties levittyvä vuohenjuusto, joka tuo mansikoiden ja lohen sinänsä yksinkertaisiin mutta särmikkäsiin makuihin ulottuvuutta ja syvyyttä.

Maanantaina jouduin lopulta jättämään lihapadat ja muunkinsorttiset tarjokkeet taakseni (tosin sellaisessa ähkyn tilassa että se tuntui hetkellisesti hyvältä ajatukselta) ja suuntaamaan Turun kautta Helsinkiin - tosin lopulta Turun päässä aikataulu kiireentyi varsin ratkaisevasti, eikä ystävien ja tuttavien näkemiseen juuri liiennyt aikaa. Helsingissä kuitenkin ehdin viettämään iltaa varsin pitkällisesti ja suurella mielihyvällä - kiitos vielä kaikille! Öinen Helsinki näyttäytyi lisäksi varsin esteettisenä - kiitos mm. Johanneksenkirkon - niin että jopa turkulaispropagandalle altistunut kulkija vallan herkistyi. Aamulla hain vielä Hagelstamilta matkalukemista, nimittäin Georges Perecin La vien englanninnoksen.

Ja kuinka ollakaan: päästessäni takaisin Jerichoon sain havaita että kirjanostamiseni oli ehkä toiminut jonkinlaisena positiivisena enteenä tai ainakin etiäisenä, sillä vuokraemännän lupaama uusi kirjahylly oli saapunut. Iloa! Hienointa on, että kun kaikki äskettäisetkin hankinnat - ja syntymäpäivälahjaksi saatu mainio italialainen kokkikirja - oli lastattu hyllyyn, jäi tilaa vielä tyhjäksikin. Ja mikäli tilanne pääsee taas kehittymään ongelmalliseksi, voi hätätapauksessa pakata kirjoja jopa kahteen riviin, vaikken kyseistä ratkaisua koskaan suosikaan.